Type and press Enter.

Kesken jäänyt Viimeinen mohikaani

Jätän hyvin harvoin kirjan kesken, vaikka se ei miellyt­täi­sikään oikein missään vaiheessa. Olen aina ajatellut, että no, minä vain olen sellainen, tunnol­linen lukija. Mutta eilen, tuskail­tuani ainakin jo kaksi viikkoa J. Fenimore Cooperin Viimeisen mohikaanin kanssa, koin valais­tu­misen. Miksi tuhlata aikaansa huonoon kirjaan, kun niitä hyviä, ihania ja parhaita kirjoja on maailma pullollaan? Ja niitä tulee minun elinai­kanani vielä vaikka kuinka paljon lisää. 
Nyt siis otan ihan uuden asenteen kirjojen lukemiseen. Luovutan jos kirjan lukeminen ei enää tunnu mukavalta ja etenkin jos lukemi­sesta tulee pakko­pullaa. Miksi yrittää väkisin, kun aina voi vaihtaa johonkin parempaan kirjaan?
Kynnys J. Fenimore Cooperin Viimeisen mohikaanin keskeyt­tä­miseen oli kuitenkin hieman suurempi, sillä sain sen Biblio­filen Disalta Ota riski ja rakastu kirjaan -haasteen myötä luetta­vakseni. Silloin jo vähän pelkä­sinkin, että tulen­kohan pitämään kirjasta, sillä se on täysin mukavuusa­lueeni ulkopuo­lella. No, aavistus piti siis lopulta paikkansa eikä Viimeinen mohikaani osoit­tau­tunut yhtään minun kirjakseni. Kirjan alussa olin vielä melko kiinnos­tunut tarinasta, mutta kyllästyin, kun se ei oikein tuntunut etenevän mihinkään. Luin kirjaa noin puoli­väliin asti ja siihen mennessä ei oikein ehtinyt tapahtua muuta kuin tappeluja, taisteluja, väijy­mistä, piiles­kelyä ja muutama kidnappaus. Voi kuulostaa melko vauhdik­kaalta menolta, mutta ei se sitä kuitenkaan oikeasti ollut. Tuskastuin myös kirjan kieleen. Se on vanhah­tavaa (painokseni on peräisin vuodelta 1954 ja kirja itses­säänhän on jo julkaistu vuonna 1826) ja lisäksi lause­ra­kenteet ovat paikoi­tellen kummal­lisen monimut­kaisia.
Toisaalta Viimeinen mohikaani sopi hyvin haaste­kir­jaksi, sillä siinä todella oli haastetta. Niin paljon, että en kyennyt edes lukemaan sitä loppuun. Otin riskin, mutta se, että rakas­tuinko, kävi varmaan jo hyvin selväksi. :) Mutta hei, tajusin sentään viimeistään nyt sen, että kaikkea ei tarvitse tai edes kannata lukea loppuun asti.
Jos Viimeinen mohikaani alkoi teilauk­sestani huoli­matta kiinnostaa, lukekaapa mitä Jokke kirjasta tuumasi. Minä en viitsinyt alkaa enää edes muiste­lemaan kirjan alkua­se­telmia, joten hyvän juoni­ku­vauk­senkin löytää Joken kirja­nur­kasta!

Leave a Reply

Your email address will not be published.

16 comments

  1. Hienoa Laura, että olet löytänyt avaimen pieneen onneen! Kunpa minäkin oppisin oikeasti jättämään kirjoja kunnolla kesken.

    Jos muutaman ensim­mäisen sivun jälkeen on olo, että ei, niin en lue, mutta sitä ei voi vielä sanoa kesken jättä­mi­seksi, kun ei sitä ole edes kunnolla aloit­tanut. Jos olen lukenut puoleen väliin, niin pakotan itseni lukemaan loputkin. HU-OH.

    Mutta mikä olisi sopiva sivumäärä jättää kesken? Minä aina ajattelen, että no “tämä on vasta alkua, tämä voi vielä parantua” tai “olen vasta puolessa välissä, kokeillaas vielä hetki” tai “olen JO puolessa välissä, äkkiäkös tämän loppuun lukee”. Aika monta kehnoa kirjaa on väkisin tullut luettua, ja mitä siitä on jäänyt käteen? Ei mitään.

    Eli sanon vielä, nostan sinulle kuvit­teel­lista hattua tästä oival­luk­sesta!

    1. Kiitos kuvit­teel­lisen hatun nostosta :D Tämän oival­luksen tekemiseen meni kyllä yllät­tävän kauan aikaa, lähemmäs 20 vuotta!

      Mutta saa nyt nähdä miten lupaukseni toimii käytän­nössä, sillä ongelmasi kuulostaa hyvinkin tutulta. Muutaman ensim­mäisen sivun jälkeen ei tietenkään voi vielä lopettaa, sillä eihän silloin voi vielä tietää kirjasta juuri mitään ja sitten taas puoli­vä­lissä sitä ajattelee, että kun olen lukenut jo näin paljon, on sama lukea loppuun. Minulla on aina ollut myös sellainen ajatte­lutapa, että vaikka kirja olisi ollut kuinka huono, niin luen sen silti loppuun, koska loppuhan voi yllättää vaikka kuinka positii­vi­sesti! No, yleensä ei yllätä, joten ihan turha ajatella niin.

      No, jospa tämä tästä toimisi. Täytyy harjoi­tella ja pitää samalla mielessä kaikki ne huonot kirjat, jotka on tullut luettua loppuun asti :D

  2. Hyi, Viimeinen Mohikaani :D Joskus luin 1/3, mutta sitten alkoi nukuttaa ja tylsis­tyttää sen verran paljon etten enää jaksanut. Enkä edes ollut väsynyt, tarina oli vaan jotenkin niin puuduttava :P

    Munkin on täytynyt opetella jättämään kirjoja kesken, mutta yleensä sovellan sitä vain yli 300 sivun kirjoihin. Sitä ohuemmat jaksaa juuri ja juuri kahlata läpi, mutta jos esim. joku 700-sivuinen tiiliskivi ei ole ennen puolta­väliä napannut mukaansa niin turhahan sitä on enää yrittää väkisin lukea.

    1. Puuduttava kuvaa hyvin minunkin lukuko­ke­mustani. Vaikka tapah­tumia periaat­teessa riittikin, niin ne olivat kuitenkin liian saman­kal­taisia keskenään ;(

      Ohuemmat kirjat tosiaan tulee helpommin luettua loppuun kuin paksut. Tämä Viimeinen mohikaani oli kuitenkin poikkeus :D

  3. Kiitos linkkauk­sesta, ja respektit rehel­li­syy­destä.

    Kuten omaan postaukseen kirjoitin on juoni hieman sekava, ja piti lukea alusta kerran uudestaan.

    Lukumo­tiivini oli se, että kyseessä on kuuluisa “intiaa­ni­kirja”, ja sen tehtävän kirjan lukeminen täytti, enkä pidä sitä ollenkaan huonona, luulen kuitenkin, että tämä on enemmän ns. poika­kirja, vaikka itse pidän mistä tahansa kirjasta olkoon se mitä genreä hyväänsä, tyttö­kirjat ovat hyviä, jos kirja itsessään on hyvä, joten en pidä luokit­te­lusta :)

    1. Aivan, juoni on vähän sekava eikä vanhahtava kieli auttanut asiaa yhtään. Minulla oli motiivina kirjan suhteen se, että koska opiskelen historiaa, voisi kirjan tarina syventää tietä­mystäni Yhdys­valtain vapaus­so­dasta, mutta eipä sekään auttanut. Ehkäpä elokuva voisi toimia paremmin.

      Minäkin mietin tuota poika­kirjan käsitettä ja on varmaankin niin, että Viimeistä mohikaania lukevat enemmän pojat kuin tytöt — ja pojat luulta­vasti pitävät kirjasta enemmän :)

  4. Onnit­telut oival­luk­sesta! :) Joskus minäkin luin kaikki sitkeästi loppuun, mutta sitten hoksasin että hei, ei mun ole mikään pakko! Olen sen verran helppo mielly­tettävä (ja osaan kai useim­miten valita itselleni sopivat kirjat) että aika harvoin tunnen tarvetta jättää kirja kesken. Mutta jos tunnen, se kesken­jät­tä­mis­päätös tuntuu ihanan vapaut­ta­valta ja mieleen alkaa heti tulvia kaikkia upeita mahdol­li­suuksia siitä, mitä voisin seuraa­vaksi lukea! :)

    1. Hih, täällä ilmestyi samoihin aikoihin myös kirjasta arvio, johon ehkä voit hyvin eläytyä… :)

    2. Minäkin osaan nykyään valita aika hyvin luetta­vakseni sellaisia kirjoja, joista tiedän pitäväni, mutta joskus tulee Viimeisen mohikaanin tapaisia huteja :D Nyt vaan opette­lemaan niiden hutien jättä­mistä kesken!

      Haha, hauskaa, että muual­lakin oltiin juuri luettu sama kirja ja tykätty yhtä vähän :D Täytyy alkaa seurata tuota blogia, ehkä muitakin yhtäläi­syyksiä kirja­maussa tulee vastaan :D

  5. Onnea vapau­tu­neelle lukijalle! Minul­lakin on vaikeuksia tuon “tämä on vasta alkua -> olen jo puoli­vä­lissä -> ehkä loppu on hyvä” -ilmiön kanssa. Yritän lopettaa kesken hyvissä ajoin, jos ei nappaa, koska muuten on pakko lukea loppuun…

    1. Kiitos, tämä oli vapauttava päätös ja toivot­ta­vasti se pitää! :)

  6. Hahaa, hyvä Laura, nyt voin nimittäin tunnustaa, että itsellä kävi samoin :D Pääsin noin sata sivua eteenpäin, ja siitä on niin kauan aikaa, etten oikein edes muista, mitä ehti tapahtua. Kuitenkin mieli tekee ajatella, että “vielä jonain päivänä luen sen loppuun”, onhan kyseessä kuitenkin klassik­ko­kirja. Haluaisin myös voida vertailla, kuinka paljon alkupe­räis­teks­tistä on poimittu elementtejä elokuvaan, joka puolestaan on yks lemppa­reista.

    Tuon kummal­lisen lause­ra­kenteen muistan hyvin, jännää kuinka erityy­listä kieli on aikoinaan ollut, niin kirjai­lijan itsensä kuin suomen­tajan taholta. Toinen intiaani-teemainen kompas­tus­kiveni on “Haudatkaa sydämeni Wounded Kneehen”, jota eräs sukulainen kehui vuolaasti -on tosin histo­rial­linen teos, joka ehkä puuduttaa ainakin siinä alkupät­kässä, jonka olen lukenut :D

    Kaikki kirjat eivät ole kaikkia varten, niinhän se vain on. Uskallan silti veikata että sinun heittämäsi John Irving on hiukan viihdyt­tä­vämpää xD

    1. Hahaha, voi ei :D Tämä kirja ei sitten ollut yhtään meitä kumpaakaan varten! Elokuvaa voisin minäkin kokeilla joskus.

      Minusta tuntuu nyt, että en taida pitkään aikaan kokeilla yhtäkään intiaa­ni­kirjaa :D

      Toivotaan, että Irving viihdyttää enemmän, vaikka hänenkin kirjansa ovat välillä vähän matelevia, mutta itse pidän hänen tyylistään :)

  7. Huoh, voi kun minäkin oppisin keskeyt­tä­misen jalon taidon, jos kirja ei anna minulle yhtään mitään…

    Viimeistä mohikaania en ole lukenut, mutta elokuva on loistava <3

    1. Elokuvaa tunnutaan kehuvan paljon, täytyy katsoa se jossain sopivassa välissä :)

      Niin, saa nähdä, että miten tämä minun “lupaukseni” tulee toimimaan. Toivot­ta­vasti hyvin!

  8. Viimeinen mohikaani meni, 7 miljardia möhöä ja kaania tuli ja leimaus ja pamaus ja paisumus. Sulin hatussa nyt juhlii kovin broile­ri­fa­briikki, jousi kiristyy kun riisiä pukkaa yks kaks. Tiipii to me.
    http://suolasuinen.blogspot.fi/