Type and press Enter.

Helena Sinervo: Prinssi Ahava ja riipuksen arvoitus

Eräänä päivänä posti­luu­kusta kolahti ennak­ko­kappale Helena Sinervon lasten­kir­jasta Prinssi Ahava ja riipuksen arvoitus (julkaistaan 13. elokuuta) ja täytyihän sitä kokeilla, että miltä tämän­tyyp­pinen fantasian ja sadun yhdis­telmä maistuu, kun sellaista harvemmin tulee luettua. 

Tarinan keskiössä on 12-vuotias poika Prinssi Ahava, joka on vauvana jätetty Pataranian kunin­gat­taren Caramellan
huoleh­dit­ta­vaksi. Päivänä, jolloin prinssi täyttää 12 vuotta, hän saa tietää juuristaan ja löytää riipuksen, joka tuo kanta­jalleen menes­tystä kaikissa yrityk­sissä. Prinssi Ahava ja hänen värikäs seuru­eensa, johon kuuluu varis, kissa ja possu, lähtevät vaaral­li­selle matkalle ottamaan selvää riipuksen saloista. Samaan aikaan Pataranian naapu­rimaan Kauha­lanian hallitsija Keisari Kalman­heimo havit­telee riipuksen tuomaa voimaa itselleen.

Luettuani kirjan loppuun minulla oli aika risti­rii­taiset fiilikset. Osittain pidin siitä, osittain en. Kirjan tarina on vetävä sekä sujuvasti etenevä lasten- ja nuorten­kir­ja­maiseen tapaan ja jännit­täviä tapah­tumia riittää. Tarinassa on paljon yhtymä­kohtia
Tolkienin Taru sormusten herrasta -trilo­giaan, vaikka Sinervo kertoo ottaneensa siihen hajurakoa. Tolkienin lisäksi Pataranian ja Kauha­lanian suhteista minulle tuli heti kirjan alussa mieleen Suomen ja Venäjän / Neuvos­to­liiton menneet suhteet. Kauha­lania sijaitsee nimittäin Pataranian itäpuo­lella, sitä hallitsee “ ‘veren­hi­moinen hullu’ ja ‘psyko­paatti’, joka lietsoo sotaa ja kansal­lis­mie­listä kiihkoa”, Keisari Kalman­heimo haluaa kumota vuoden 1512 rajan ja ottaa haltuunsa Patara­nialle kuuluvan Lusik­ka­laakson, kansa­lai­silla on kurjat oltavat, sanan­va­pautta ei ole ja jos tätä kirjoit­ta­ma­tonta sääntöä rikkoo, joutuu Harmaan Kaulan Linnaan keskelle Karma­lakkien vuoristoa. En tiedä, ovatko nämä yhtene­vyydet olleet Siner­volta tarkoi­tuk­sel­lisia vai ovatko ne vain minun päässäni.

Sinervon käyttämä kieli on rikasta ja monipuo­lista, mutta välillä puhekie­lisyys häiritsi, vaikka se varmaan vetoaakin nuorempiin lukijoihin. Kirjan huumori on minusta kohdillaan, mutta esimer­kiksi lausahdus
“voi älykää­piöitten virtsan­kar­kai­lusuoja” meni minusta jo vähän yli, vaikka se tuleekin matkaan lähteneen seurueen raisuim­malta jäseneltä. Mutta ehkä tuollaiset ilmaukset naurat­tavat sitten lapsia, itse en enää muista minkä­laiset asiat minua naurat­tivat ollessani pieni.

Pidin kirjassa eniten varsi­nai­sesta tarinasta juurikin sen vauhdik­kuuden ja tapah­tumien vuoksi. Se on kuitenkin hieman epäta­sa­pai­noinen siten, että kirja käynnistyy aika hitaasti, mutta loppu sujahtaa hetkessä ohi. Prinssi Ahava ja riipuksen arvoitus on tosin vasta ensim­mäinen osa Patarania-nimistä kaksio­saista sarjaa, joten ehkä toinen osa tasapai­nottaa kokonai­suutta.

Nyt tätä kirjoit­taessani mieli­pi­teeni kirjasta ei ole oikeastaan yhtään selvennyt. Pidin ja en, edelleen. Olisi hauska tietää, että mitä mieltä varsi­naiset kohde­ryhmään kuuluvat lukijat tästä ovat, mutta harmi, ettei tutta­va­pii­riini kuulu lapsia, joilla tämän voisi luetuttaa.

Katso, mitä
Koko lailla kirjal­li­sesti -blogin Jenni on ollut kirjasta mieltä!

✩✩
Helena Sinervo: Prinssi Ahava ja riipuksen arvoitus
WSOY 2012, 246 s.

Leave a Reply

Your email address will not be published.

4 comments

  1. Virtsan­kar­kai­lusuoja menee kyllä minus­takin jo mauttoman puolelle… voisin silti lukeakin tämän.

    1. Tuo virtsan­kar­kai­lusuoja oli onneksi se reippaasti pahin ilmaus mitä kirjasta löytyy, muut ilmaukset olivat kirjaan sopivia. No, yksi paska siellä taisi olla, mutta ei sen pahempaa :) Kannattaa kokeilla!

  2. Olin aivan häkel­tynyt kun katsoin, että olet ottanut luetta­vaksesi lasten­kirjan! Mutta syykin löytyi.

    En tiedä miksi, mutta päivä­ko­dissa kun tuli luettua paljon lasten­kirjoja lapsille, niin kyllä monissa uusissa oli todella erikoista kieltä ajatellen, että kirjat oli lapsille suunnattu ja joissakin ei ollut päätä saati häntää koko tarinassa! Sai aika tarkkana olla mitä milloinkin otti luetta­vaksi.

    1. Heh, vähän tulee kyllä lasten­kirjoja luettua :) No, Annoja, Muumeja ja Pikku Vampyyria löytyy blogista, joista vähintään kaksi ensim­mäistä sopii myös aikui­sille, mutta muuten on lasten­kirjat jääneet vähiin. Voisi lukea enemmänkin ja itsea­siassa pari onkin jossain välissä tulossa lukuun.

      Tässä kirjassa kieli oli muuten hyvää, jollei oteta lukuun tuota virtsan­kar­kai­lusuojaa ja minua hieman häirin­nyttä nuori­solle tyypil­listä puhetapaa, jota yksi kirjan henki­löistä käytti. Pidän enemmän ihan yleis­kie­lestä, mutta joihinkin lapsiin kai vetoaa puhekie­lisyys.