Type and press Enter.

Annukka Salama: Käärmeen­lu­mooja

Tuskinpa olisin tullut lukeneeksi Annukka Salaman esikois­kirjaa Käärmeen­lu­mooja, ellei sen ennak­ko­kappale olisi sattunut eräänä päivänä putoamaan alas posti­luu­kustani. Ensin­näkin Käärmeen­lu­mooja on nuorten­kirja ja toiseksi se on genreltään kotimaista paranor­maalia roman­tiikkaa, englan­niksi nk. young adult -kirjal­li­suutta. Tämän tyyppinen kirjal­lisuus on minulle hyvin vierasta, lähinnä vain Stephenie Meyerin Houku­tuk­sesta tuttua, enkä ole siitä juurikaan kiinnos­tunut. Päätin kuitenkin antaa Käärmeen­lu­moo­jalle mahdol­li­suuden, sillä se on sentään kotimainen genrensä edustaja ja se näytti nopea­lu­kui­selta.
Käärmeen­lu­moojan päähenkilö on melkein 17-vuotias Unna, jolla on varsin erityisiä taitoja. Hän osaa skeitata paremmin kuin yksikään muu skeittari, hän rakastaa puissa ja raken­nuk­sissa kiipei­le­mistä ja hänellä on erityisen tarkka hajuaisti. Unna tietää olevansa erilainen kuin muut ja luuleekin olevansa ainoa sellainen, kunnes hän tapaa kaltai­sensa rasta­päisen Rufuksen, jolta hän saa kuulla olevansa faunoidi, ihminen, jonka sisällä asustaa jokin voimaeläin. Unnan voimaeläin on orava, joka selit­tääkin hänen kette­ryy­tensä ja mielty­myk­sensä pähki­nöihin. Rufuk­selta ja hänen ystäviltään Unna saa kuulla lisää faunoi­deista ja siitä, että heitä metsäs­tetään, minkä vuoksi voimae­läimen tuomia kykyjä tulisi käyttää hilli­tysti, sillä muuten metsäs­täjät voisivat päästä heidän jäljilleen. Rufuksen ja tämän ystävien seurassa yksinäinen Unna tuntee vihdoin kuulu­vansa joukkoon. Erityi­sesti Rufuksen kanssa hän tulee juttuun heti alusta alkaen, enemmän kuin ystävänä.
Kirjan tarina on minusta kekseliäs, etenkin faunoidien osalta. Tarina tuntuu melko aidolta, sillä voimae­läimiä lukuu­not­ta­matta Unna ja kumppanit ovat ihan taval­lisia nuoria, jotka hengaavat yhdessä, opiske­levat, humal­tuvat ja rakas­tuvat. Henkilöt ovat mukavan erilaisia keskenään ja heistä löytyy myös syvyyttä. Kirjan juoni on kuitenkin nuorten­kir­ja­maiseen tapaan vauhdikas ja täynnä tapah­tumia. Eräs mielen­kiin­toinen asia kirjassa on ihmisen ja voimae­läimen välinen suhde. Eläimen sielu elää ihmisessä niin vahvasti, että eläin­vais­tojen tukah­dut­ta­minen on välillä kirjan hahmoille haastavaa. Kaikilla faunoi­deilla on erityi­sesti hyvin tarkka hajuaisti, joka auttaa heitä haistamaan vaaran, mutta myös toisen faunoidin tuoksun. Tämä aiheuttaa noloja tilan­teita Unnalle, joka hullaantuu Rufuksen tuoksusta ja punas­telee siksi tuon tuostakin, minkä Rufus taas kykenee aistimaan. Voimae­läimen pitäminen aisoissa on siis välillä tarpeen, mutta hankalaa.
Pidin siis kirjan varsi­nai­sesta tarinasta, mutta täytyy kuitenkin sanoa, että taidan olla jo ylittänyt iältäni tämän kirjan kohde­ryhmän. Käärmeen­lu­moo­jassa
on asioita, joihin yli 20-vuotias tuskin enää paljoa samastuu:
ensirakkaus, ensim­mäiset kännit, identi­teet­ti­krii­seily, nuoruuden kinas­telut ja ongelmat
vanhempien kanssa, lukioon meneminen ja niin edelleen. Uskoisin, että yläkou­lui­käisiin tämän tyyppi­sestä kirjal­li­suu­desta pitäviin tämä uppoaa varsin hyvin. Muiste­lisin itse sen ikäisenä pitäneeni erityi­sesti sellai­sista nuorten­kir­joista, joissa hahmot olivat minua muutamia vuosi vanhempia. Oli jotenkin kutkut­tavaa ajatella, että minäkin sitten, kun olen tuon ikäinen. Kirjan nuorten toilailut ja sanomiset kuitenkin lähinnä naurat­tivat minua. Kieli on kirjassa muuten ihan kohdallaan, mutta dialogi on välillä kamalan huvit­tavaa ja myötä­häpeää aiheut­tavaa. Ehkä jos olisin nuorempi se ei vaikut­taisi niin hassulta, ehkä se olisi jopa coolia? Mene ja tiedä. Ja mikähän siinä muuten on, että erityi­sesti nuorten­kir­joissa hahmoilla on usein hyvin kummal­lisia nimiä? Käärmeen­lu­moo­jassa Unnan sisko Saana on yksiä harvoja poikkeuksia, joilla on ns. normaali nimi. No, ei Unnakaan ole vielä mikään kovin erikoinen, mutta kun muilla hahmoilla on nimiä kuten Rufus, Ronni, Joone, Vikke, Dasse, Santia…
Käärmeen­lu­mooja on faunoi­deista kertovan sarjan ensim­mäinen osa, joten tässä ei todel­lakaan ollut vielä kaikki ja tarina jää pahasti kesken. En osaa vielä sanoa, että tulenko lukemaan toista osaa, se jää nähtä­väksi. Yllätyin kuitenkin enemmän positii­vi­sesti, en odottanut tarinan olevan näin vetävä. Jos yrittäisin arvioida kirjan mahdol­li­simman objek­tii­vi­sesti, se saisi kolme tähteä, mutta kun blogini arviot pohjau­tuvat subjek­tii­viseen mieli­pi­tee­seeni, saa se sen vuoksi kaksi tähteä. Kirja ei siis sinällään ole huono, vaikka kaksi tähteä voisi sinne päin viitata, vaan lähinnä okei. Se ei kuitenkaan ollut yhtään minua.
Kirjasta on kirjoi­tettu myös näissä blogeissa: Saran kirjat, Sallan lukupäi­vä­kirja ja Lasten­kir­ja­hylly.
Annukka Salama: Käärmeen­lu­mooja
WSOY 2012, 330 s.

Leave a Reply

Your email address will not be published.

5 comments

  1. Hei Laura, pidin myös tarinan ideasta ja ihan koukut­tavaa lukemis­tahan tämä oli. Minulla meni yli nuorten läpän­heitot, mutta ehkäpä ne jutut sitten kiinnos­tavat varsi­naista kohde­ryhmää. Jatko-osaa minäkin harkitsen.

    Sinulle on haaste blogissani! :)

    1. Läpät olivat kyllä niin yliam­puvia, että huh huh! Mutta iskevät sitten varmaan nuorempiin.

      Kiitos haasteesta, täytyy vastata siihen pian :)

  2. Blogissani on sinulle jotain! :)

    1. Oo, kiitos! Näemmä sama haaste kuin Saralla, täytyy katsoa, onko samat kysymyk­setkin :)

  3. Minulle Käärmeen­lu­mooja jäi kokonai­suutena vahvasti plussan puolelle, ajoit­tai­sesta teini­mäi­syy­destä huoli­matta ;)