9.8.2018

Jenny Offill: Syvien pohdintojen jaosto


Muistot ovat mikroskooppisen pieniä: pikkuruisia hiukkasia, jotka kerääntyvät parviksi ja erkanevat. Edison kutsui niitä pikkuihmisiksi. Entiteeteiksi. Hänellä oli teoria siitä mistä ne tulevat, ja tuo teoria oli ulkoavaruus.

Jenny Offillin Syvien pohdintojen jaosto on romaani, johon ihastuin oikeastaan heti ensimmäisiltä sivuilta lähtien. Joistakin kirjoista tietää jo heti alussa, että luvassa on jotain todella hyvää.

Syvien pohdintojen jaosto on romaani, kenties varsin omakohtainen sellainen, parisuhteesta, perhe-elämästä, vauva-arjesta ja parisuhteen vaikeuksista. Se on rakenteeltaan fragmentaarinen: se koostuu lyhyistä kappaleista ja yksittäisistä hetkistä, tapahtumista, muistoista, ajatuksista, sitaateista ja niin edelleen. Tällaisen tyylin vaarana on liika hajanaisuus ja tunne, ettei tekstistä saa kunnolla otetta, mutta Offill on osannut yhdistellä asiat toimivaksi kokonaisuudeksi, jossa mikään ei tunnu irralliselta.

Darwinin kehittämän teorian mukaan jotakin jää aina yli, kun seksuaalinen vetovoima on tehnyt tehtävänsä ja pakottanut kaksi ihmistä parittelemaan. Tätä jotakin hän kutsui "kauneudeksi", ja hän arveli, että tuo kauneus saattaa olla se, joka ajaa ihmiset tekemään taidetta.

Offillin romaani muistuttaa monessa suhteessa Maggie Nelsonin Argonautteja, jonka luin viime kuussa. Se käsittelee samoja teemoja hyvin samantyyppisellä, fragmentaarisella tavalla. Offillin romaani ei kuitenkaan ole tyyliltään filosofinen tai teoreettinen, kuten Argonautit, joten se on tavallaan helpommin lähestyttävämpi. Riippuu tietysti, minkälainen tyyli puree, mutta näin yleistäen.

Syvien pohdintojen jaosto on myös sopivan hauska, tekstissä on paljon nokkeluuksia. Tykkään hauskoista romaaneista, jos hauskuus vain on tuotu niihin tietyllä tavalla taiten. Mikä vain huumori ei pure, mutta Offillin romaanin kaltainen mustaan huumoriin ja tilannekomiikkaan nojaava teksti on usein sellaista, joka toimii minulle.

On Offillin teksti koskettavaakin. Kertojan ahdistus parisuhteen kariutumisesta ja perhe-elämän ongelmista tulee lähelle, se tuntui itsestäkin paikoitellen todella inhottavalta ja kuristavalta. Mielenkiintoista romaanissa on, miten parisuhteen kriisien ilmetessä alkupuolen minäkertoja katoaa ja muuttuu yksikön kolmanneksi persoonaksi, vaimoksi, jonka toimia tarkastellaan jostain kaukaa, kuin avaruudesta käsin. Niin vieraalta ja käsittämättömältä tilanne kertojasta tuntuu.

Sanoit, että antiloopeilla on kymmenkertaiseksi suurentava näkö. Olimme juuri tavanneet, tai sitten se oli pian sen jälkeen. Se mitä kerroit tarkoittaa, että kirkkaana yönä antiloopit saattavat nähdä Saturnuksen renkaat.

Offillin romaani ei ehkä ole mieleenpainuvin tai vuoden parhaimpia, mutta se oli jotenkin hyvin ilahduttava. Sitä oli ihana lukea.


––

Jenny Offill: Syvien pohdintojen jaosto
(Dept. of Speculation, 2014)
Suom. Marianna Kurtto
Gummerus 2018
237 s.

4 kommenttia :

  1. Argonauteista pidin paljon, mutta tämä Syvien pohdintojen jaosto on minusta kyllä aika ylihypetetty teos. Ei tässä ole, kun tarkemmin tarkastelee, mitään niin kovin ihmeellistä, mutta jollakin keinoin (markkinoimalla ?) tämä on onnistuttu nostamaan itseään suuremmaksi ilmiöksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä en osaa nähdä tätä ylihypetettynä, koska en ole lukenut tai kuullut tästä mitään erityistä hypeä. Kehuja joo, mutta en mitään poikkeuksellista, vaan ihan samaa luokkaa kuin monista muistakin kirjoista. Asiaan voi vaikuttaa toki sekin, että itse pidin tästä.

      Poista
  2. Ah, kiitos tästä! Olin jo jonkinaikaa aikeissa hankkia tämän jostain, mutta kesän ja paikkakunnanvaihdosten alla se jäi. Nyt naputtelin kirjaston varausjonoon, joten tätä odotellessa. Toivottavasti tämä aukeaa ilahduttavana ja ihanana minullekin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No hyvä kun olin muistuttamassa! Toivon mukaan pidät. Tässä oli paljon kaikkea kaunista ja noh, luonnollisesti vähemmän kaunista, mutta Offillin kerrontatyyli ihastutti suuresti.

      Poista