30.7.2018

Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa


Musiikissa ei ollut samalla tavalla järkeä kuin perhosissa, ei mitään erityistä mieltä tai syytä sen olemassaololle, sinä ei ollut mitään totta tai täsmällistä. Sitä ei voinut ymmärtää, koska sitä ei ollut tehty ymmärrettäväksi. Perhosilla oli sentään oma järjestyksensä, joka oli aina lopulta löydettävissä.

Joskus kirjat eivät jätä sen suurempaa muistijälkeä, mutta lukuhetkellä niistä kuitenkin pitää. Hetki saattaa olla muistin kannalta väärä, mutta yleensä se johtuu ihan vain kirjasta itsestään. Se, ettei kirjan tarina jää juurikaan mieleen, ei kuitenkaan automaattisesti tarkoita, että kirja olisi ollut huono. Enhän enää edes kunnolla muista kaikkia suosikkikirjojani, etenkään vuosien takaisia. Lukemisen hetkellä vallinnut tunnelma ja kirjasta heränneet tunteet usein riittävät, ja ne muistaakin paljon pidempään.

Anna-Liisa Ahokummun Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa sopii aika hyvin edellä kuvattuun tilanteeseen sillä erotuksella, ettei siitä kuitenkaan tullut lempikirjaani. En enää kunnolla muista mistä siinä oli kyse, vaikkei sen lukemisesta ole aikaa kuin vasta pari viikkoa, mutta muistan romaanin tunnelman. Juonen kuvailuun tarvitsen apuja, mutta romaanin tunnelmaa osaan kuvailla heti muutamalla sanalla. Se on ainakin musiikillinen, arvoituksellinen, synkeän melankolinen, herkkä.

Ahokummun romaanin päähenkilö on perhosia työkseen tutkiva Max Holma. Kun hänen äitinsä kuolee, tämän makuuhuoneen pöydältä löytyy harvinainen perhonen, jollaista Max ei ole koskaan ennen tavannut. Perhosen jäljittämisen lisäksi Max kiinnostuu omasta historiastaan. Hän ei ole koskaan tavannut saksalaista isäänsä, johon hänen äidillään oli suhde toisen maailmansodan aikaan. Selvitystyöt johdattavat Maxin Oulun maakunta-arkiston kautta aina Hampuriin saksalaisen huippupianistin konserttiin saakka. Löytyykö isä?

Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa oli alkuvuoden ensimmäisiä julkaistuja esikoisteoksia, ja se jäi silloin minulta lukematta, vähän muiden jalkoihin. Onneksi kuitenkin tartuin siihen pari viikkoa sitten, sillä minulla oli silloin olo, että teki mieli lukea lähinnä sellaisia järkeviä, mutta sujuvasti eteneviä ja nopeasti luettavia kirjoja. Ahokummun teos ei tosiaan jätä kovin suurta muistijälkeä, mikä johtuu ehkä ainakin osaksi sen ennalta-arvattavuudesta ja irrallisuuden tunteesta. Tuntuu, etteivät kaikki sen palaset oikein loksahtaneet paikoilleen, en aina ymmärtänyt asioiden välisiä syy-yhteyksiä.

Romaanin tunnelma on sen sijaan jäänyt hyvin mieleeni. Siinä on jotain hyvin surumielistä ja apeaa, kuin sade, joka hävittää kaikki värit. Se on kauttaaltaan harmaa ja hyvin totinen romaani. Isän etsintä ja siihen liittyvä pakkomielteisyys luovat siihen kuitenkin arvoituksellisuuden tunnun, jonka vuoksi halusin jatkaa romaania eteenpäin. Kerrontaan jäin kaipaamaan lisää kuvailua, sillä se on aika selkeää ja korutonta, toisaalta romaanin tunnelmaan ihan sopivaa. Mutta: jälleen yksi kiinnostava tänä vuonna julkaistu nuoren naisen esikoisteos. Tykkään.


Helmet-lukuhaaste 2018: 5. Kirja sijoittuu vuosikymmenelle, jolla synnyit

––

Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa
Gummerus 2018
175 s.

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti