30.7.2018

Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa


Musiikissa ei ollut samalla tavalla järkeä kuin perhosissa, ei mitään erityistä mieltä tai syytä sen olemassaololle, sinä ei ollut mitään totta tai täsmällistä. Sitä ei voinut ymmärtää, koska sitä ei ollut tehty ymmärrettäväksi. Perhosilla oli sentään oma järjestyksensä, joka oli aina lopulta löydettävissä.

Joskus kirjat eivät jätä sen suurempaa muistijälkeä, mutta lukuhetkellä niistä kuitenkin pitää. Hetki saattaa olla muistin kannalta väärä, mutta yleensä se johtuu ihan vain kirjasta itsestään. Se, ettei kirjan tarina jää juurikaan mieleen, ei kuitenkaan automaattisesti tarkoita, että kirja olisi ollut huono. Enhän enää edes kunnolla muista kaikkia suosikkikirjojani, etenkään vuosien takaisia. Lukemisen hetkellä vallinnut tunnelma ja kirjasta heränneet tunteet usein riittävät, ja ne muistaakin paljon pidempään.

Anna-Liisa Ahokummun Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa sopii aika hyvin edellä kuvattuun tilanteeseen sillä erotuksella, ettei siitä kuitenkaan tullut lempikirjaani. En enää kunnolla muista mistä siinä oli kyse, vaikkei sen lukemisesta ole aikaa kuin vasta pari viikkoa, mutta muistan romaanin tunnelman. Juonen kuvailuun tarvitsen apuja, mutta romaanin tunnelmaa osaan kuvailla heti muutamalla sanalla. Se on ainakin musiikillinen, arvoituksellinen, synkeän melankolinen, herkkä.

Ahokummun romaanin päähenkilö on perhosia työkseen tutkiva Max Holma. Kun hänen äitinsä kuolee, tämän makuuhuoneen pöydältä löytyy harvinainen perhonen, jollaista Max ei ole koskaan ennen tavannut. Perhosen jäljittämisen lisäksi Max kiinnostuu omasta historiastaan. Hän ei ole koskaan tavannut saksalaista isäänsä, johon hänen äidillään oli suhde toisen maailmansodan aikaan. Selvitystyöt johdattavat Maxin Oulun maakunta-arkiston kautta aina Hampuriin saksalaisen huippupianistin konserttiin saakka. Löytyykö isä?

Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa oli alkuvuoden ensimmäisiä julkaistuja esikoisteoksia, ja se jäi silloin minulta lukematta, vähän muiden jalkoihin. Onneksi kuitenkin tartuin siihen pari viikkoa sitten, sillä minulla oli silloin olo, että teki mieli lukea lähinnä sellaisia järkeviä, mutta sujuvasti eteneviä ja nopeasti luettavia kirjoja. Ahokummun teos ei tosiaan jätä kovin suurta muistijälkeä, mikä johtuu ehkä ainakin osaksi sen ennalta-arvattavuudesta ja irrallisuuden tunteesta. Tuntuu, etteivät kaikki sen palaset oikein loksahtaneet paikoilleen, en aina ymmärtänyt asioiden välisiä syy-yhteyksiä.

Romaanin tunnelma on sen sijaan jäänyt hyvin mieleeni. Siinä on jotain hyvin surumielistä ja apeaa, kuin sade, joka hävittää kaikki värit. Se on kauttaaltaan harmaa ja hyvin totinen romaani. Isän etsintä ja siihen liittyvä pakkomielteisyys luovat siihen kuitenkin arvoituksellisuuden tunnun, jonka vuoksi halusin jatkaa romaania eteenpäin. Kerrontaan jäin kaipaamaan lisää kuvailua, sillä se on aika selkeää ja korutonta, toisaalta romaanin tunnelmaan ihan sopivaa. Mutta: jälleen yksi kiinnostava tänä vuonna julkaistu nuoren naisen esikoisteos. Tykkään.


Helmet-lukuhaaste 2018: 5. Kirja sijoittuu vuosikymmenelle, jolla synnyit

––

Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa
Gummerus 2018
175 s.

29.7.2018

Maija Salmi: Paholaisen juna : matkalla kohti amerikkalaista unelmaa


Kiinnostuin Maija Salmen kirjallisesta tuotannosta luettuani alkuvuodesta hänen ja Meeri Koutaniemen hienon reportaasimaisen teoksen Ilopangon vankilan naiset. Suosittelen lämpimästi tutustumaan, kuten myös tähän Salmen aikaisempaan teokseen. Salmi on kirjailija ja Espanjan ja Latinalaisen Amerikan asioihin erikoistunut nuori toimittaja, jonka asiantuntemus todella loistaa hänen teksteissään.

Paholaisen juna : matkalla kohti amerikkalaista unelmaa kertoo Keski-Amerikan siirtolaisista, joiden pyrkimyksenä on salamatkustaa Yhdysvaltoihin paholaisen junaksi kutsutulla Meksikon halki kulkevalla tavarajunalla. Salmi on haastatellut kirjaan kymmeniä tuolle pitkälle ja vaaralliselle matkalle lähteneitä siirtolaisia junan kulkeman reitin varrella ja siirtolaisille tarkoitetuissa turvakodeissa. Heitä ajaa matkaan pääasiassa köyhyys ja rikollisuus tai rikoksen uhriksi joutuminen. Joillekin matka saattaa olla jo toinen, pyrkimys päästä uudestaan Yhdysvaltoihin sieltä karkottamisen jälkeen. Äärimmäisissä tapauksissa, jotka eivät kuitenkaan liene olevan edes kovin harvinaisia, ihminen on saattanut elää Yhdysvalloissa jo vuosikymmeniä, rakentaa siellä kokonaisen elämän ja perustaa perheen, mutta tulee sitten karkotetuksi, koska ei ole hoksannut ikinä hakea Yhdysvaltain kansalaisuutta, tai ei ole ehkä edes tiennyt, että sitä voi hakea tietyn maassaoloajan täytyttyä.

Matka halki Meksikon on hyvin vaarallinen, sillä reitin varrella hankaluuksia aiheuttavat niin rikollisjengit kuin korruptoituneet viranomaisetkin. Joskus riittävä määrä rahaa riittää turvaamaan matkan, mutta ei aina sekään. Siirtolaisilla on hyvin suuri riski joutua väkivallan uhriksi, raiskatuksi tai tapetuksi. Reitin varrella olevien kaupunkien siirtolaisille tarkoitetut turvakodit ovat paikkoja, jotka ovat yleensä turvallisia ja joissa siirtolaiset voivat hengähtää ja suunnitella seuraavaa etappiaan. Jotkut siirtolaisista eivät matkusta junalla koko matkaa, sillä siitä on viranomaisten taholta pyritty tekemään mahdollisimman hankalaa ja se on vaarallista, vaan kävelevät siitä osan. Se ei tosin tee matkasta yhtään sen helpompaa ja turvallisempaa. Yhä pienenevä osa siirtolaisista pääsee lopulta määränpäähänsä, osa käännytetään heti rajalla, osa ei pääse perille koskaan. Eivätkä he aina palaa kotiinkaan, vaan jäävät matkan varrelle, elävänä tai kuolleena.

Salmen reportaasin kautta välittyy lohduton kuva. Hänen haastattelemiensa ihmisten tarinat ovat yksinkertaisesti karuja eikä tunnu lainkaan oudolta tai liioitellulta, miksi he haluavat tavoitella mahdollisesti parempaa elämää toisella puolen rajaa. Kenenkään kokemuksia vähättelemättä naisten ja seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvien ihmisten matka halki Meksikon lienee olevan yleensä ottaen kaikkein vaarallisinta. Mieleeni jäivät etenkin muutaman matkan varrella kohdatun transsukupuolisen (joista Salmi erheellisesti käyttää termiä transseksuaalinen – sellaista ei ole olemassa) henkilön tarinat. Ei ole muutenkaan helppoa kuulua seksuaali- tai sukupuolivähemmistöön katolisessa Etelä- tai Väli-Amerikassa.

Koko siirtolaisuutta ja sen tarvetta on vaikea ymmärtää tällaisena hyvinvointivaltiossa kasvaneena ihmisenä. Salmi kuvaa sitä kaunistelematta, mutta ei kuitenkaan säälien. Toimittajan tapaan hän lähinnä kuvaa, miten asiat ovat, vaikka totta kai tekstistä välittyy välillä myös tunteita. Eihän tällaisista asioista pysty kertomaan täysin niitä vailla. Johtuen ehkä hitaasta lukutahdistani (luin kirjaa enimmäkseen töissä lounaustauoilla) tai sitten pienestä toisteisuudesta kirja ei ollut niin säväyttävä lukukokemus kuin Ilopangon vankilan naiset oli. Jäin myös miettimään kirjan kannet suljettuani siirtolaisten tilannetta nyt Yhdysvaltain "nollatoleranssipolitiikan" (joka ei toimi) aikana. Olisi mielenkiintoista tietää, onko sillä ollut mitään vaikutusta nimenomaan Meksikossa ja muualla Keski-Amerikassa: Onko siirtolaisuus yhtään vähentynyt vai yrittävätkö ihmiset rajan yli samaan tapaan kuin noin viisi vuotta sitten? Onko Meksikossa mikään muuttunut? Siirtolaisiksi lähtevien ihmisten elämänpiirissä on tuskin ainakaan muuttunut mikään.


––

Maija Salmi: Paholaisen juna : matkalla kohti amerikkalaista unelmaa
Atena 2015
222 s.

26.7.2018

2 x säeromaani: Sarah Crossanin Yksi & The Weight of Water


Luen hyvin vähän lasten-, nuorten- tai nuorten aikuisten kirjoja. Ja sitten kun luen, yllätyn melkein aina todella positiivisesti. Yllättyminen ei varmaankaan johdu yksinomaan siitä, että olen vain onnistunut valitsemaan hyvän kirjan, vaan myös virkistävästä vaihtelusta. En siis aio ryhtyä lukemaan pelkkiä lasten-, nuorten ja nuorten aikuisten kirjoja, jotta ne jatkossakin pysyisivät virkistävinä, sillä pidän siitä tunteesta, mutta voisin kuitenkin kasvattaa niiden osuutta lukemistossani. Tähän mennessä tätä vuotta olen lukenut vain kolme nuorten- tai nuorten aikuisten kirjaa: Nina LaCourin vastikään suomennetun romaanin We Are Okay (suom. Välimatkoja), Maiju Voutilaisen lähinnä nuorille suunnatun runoteoksen Itke minulle taivas ja Mariko ja Jillian Tamakin itkettävän kauniin sarjakuvaromaanin This One Summer. Ainoastaan Voutilaisen kirjasta en niin innostunut, mutta LaCourin ja Tamakien teoksia suosittelen lämpimästi. Suunnitelmissa olisi tutustua enemmän myös lastenkirjallisuuteen.

Heinäkuun alussa sitten oikein innostuin ja luin putkeen kaksi nuortenkirjailijana tunnetun Sarah Crossanin teosta. Monille Crossanin teoksille on yhteistä niiden runomuoto: myös Yksi ja The Weight of Water ovat tällaisia, runoon puettuja teoksia. Teksteissä ei kuitenkaan esiinny perinteiseen runoon kuuluvia elementtejä, kuten alku- tai loppusointuja, vaan ne ovat säkeisiin jaettua proosarunoa, säeromaaneja. Säemuoto toisaalta yksinkertaistaa tekstiä (mutta ei huonolla tavalla), toisaalta tuo siihen uusia runollisia ulottuvuuksia, joita ei romaanin proosatekstissä voi toteuttaa. Ihastuin kovin keväällä lukemiini Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarinaan ja Ebba Witt-Brattströmin Vuosisadan rakkaussotaan, jotka myös ovat hyvin kertovia, proosarunoa ainakin hyvin lähellä olevia runoteoksia. Niihin verrattuna nämä Crossanin kirjat ovat paljon juonellisempia ja romaanimaisempia runomuodostaan huolimatta.

He ojentavat kaulansa
       kireiksi, kurkottavat
               nähdäkseen meidät.

Emmekä me edes esitä
cancan-numeroa ilkosillamme.
Emme tee sen kummempaa kuin
nojailemme kainalosauvoihin.

Se kuitenkin riittää.

Meidän pelkkä olemuksemme vangitsee heidät.

– Yksi

Yhtä ja The Weight of Wateria yhdistää myös nuoret päähenkilöt. Yhdessä on pääroolissa yhden sijasta kaksi tyttöä, siamilaiset kaksoset. He ovat fyysisesti kiinni toisissaan, mutta, totta kai, eri ihmiset. Seitsemäntoistavuotiaat Grace (kertoja) ja Tippi ovat koko elämänsä saaneet kestää uteliaita ja usein kauhistuneita katseita ja typeriä kysymyksiä. Perheen rahatilanteen heiketessä tytöt joutuvat vaihtamaan kotikoulun kaupungin lukioon, mikä turvallisen kotiympäristön jälkeen tuntuu heistä hyvin ahdistavalta ajatukselta. Onneksi tytöt saavat heti uusia ystäviä. Samaan aikaan myös tyttöjen perheessä kuohuu: työtilanteen heikkenemisen lisäksi vanhempien parisuhde on koetuksella, kun isä tarttuu liian usein pulloon, ja pikkusisko Lohikäärmeen balettiharrastus vie aikaa ja rahaa. Ja sitten eteen tulee vielä vaikea päätös, joka on vain Gracen ja Tippin päätettävissä.

It's the silence I want.

And the weight of the water
Over me–
                  Around me–
The safe silence of submergence.

At the pool's edge I might be ugly,
But when I speak strokes

I am beautiful.

– The Weight of Water

The Weight of Waterin päähenkilö on Yhden siamilaisia kaksosia nuorempi: kolmetoistavuotias Kasienka muuttaa äitinsä kanssa Puolasta Englantiin mukanaan vain yksi matkalaukku ja vanha pyykkikassi täynnä vaatteita. Syy muuttoon on Kasienkan isä, joka on jättänyt perheen joitakin vuosia sitten ja häipynyt Englantiin. He eivät tiedä isän osoitetta, eivät sitäkään onko hän enää edes Englannissa, mutta Kasienkan äiti on päättänyt löytää miehensä pyytääkseen hänet takaisin kotiin Puolaan. Englantiin saapuessaan Kasienka on hyvin yksinäinen. Hän ei tunne uudesta maasta ketään, kielikin on vierasta. Äiti taas on joko töissä, etsimässä isää tai liian surullinen tukeakseen Kasienkaa. Kasienka menee paikalliseen kouluun, jossa hän oppii nopeasti pärjäämään englannin kielellä, vaikka häneen suhtaudutaankin siellä alentuvasti ja jopa vihamielisesti. Kasienkalla tuntuu aina olevan päällään vääriä asioita, sanovan väärin tai olevan vain erilainen kuin muut. Uiminen, jossa Kasienka kokee olevansa hyvä ja turvassa, ja koulun uintijoukkueeseen kuuluvan pojan kanssa ystävystyminen muodostuvat Kasienkalle tärkeiksi asioiksi. Lopulta myös isän kohtaloon saadaan selvyys.

Sekä Yhden että The Weight of Waterin päähenkilöt ovat jollakin tavalla erilaisia ja heitä myös kiusataan erilaisuutensa tähden. Yhdessä siamilaisten kaksosten ulkomuoto herättää uteliaisuutta ja kauhistusta, The Weight of Waterissa päähenkilö on ulkopuolinen muukalainen, hän on liian erilainen ja vieras sulautuakseen osaksi yhteisöä. Vaikka Sarah Crossan ei itse ole a) siamilainen kaksonen tai b) maahanmuuttaja, joka on joutunut opettelemaan uuden kielen ja kulttuurin (hän on irlantilainen, joka on muuttanut aikuisena – ennen The Weight of Waterin kirjoittamista vai ei, sitä en osaa sanoa – New Yorkiin, joten ihan sama tilanne hänellä ei ole ollut kuin romaanin päähenkilöllä), hän osaa kirjoittaa itsestään poikkeavista henkilöistä hyvin sopivalla tavalla empaattisesti. Romaanit eivät ole yhtään liian nyyhkytarinoita (vaikka välillä vähän itkettikin), mutta päähenkilöiden elämää erilaisuuksineen kuvataan hyvin kauniisti ja realistisesti.

Ja vaikka totta kai päähenkilöiden erilaisuus on kirjoissa suuressa roolissa, ei se ole niiden ainoa teema. Molemmissa kirjoissa käsitellään laajemminkin aikuistumiseen liittyviä iloa ja surua tuottavia asioita aina nuorten ja vanhempien välisistä suhteista koulumaailmaan raadollisuuteen ja ensirakkauksiin. Arkipäiväisiä nuorten ihmisten elämiin sisältyviä asioita käsiteltäessä päähenkilöiden erilaisuus välillä myös unohtuu. Ei sillä, ettäkö heidän erilaisuuden kokemuksensa olisi jotenkin vähäteltävä asia, vaan siksi, että totta kai myös he ovat niin sanotusti tavallisia (ja määrittele heti perään tavallinen) nuoria, joilla on niin sanotusti tavallisten (sama kuin edellisissä sulkeissa) nuorten elämä. Hyvä tasapaino näiden asioiden välillä ilahduttaa.

Pidin todella paljon molemmista romaaneista. Yksi on niistä kuitenkin mieleenpainuvampi ja jollakin tavalla eheämpi kokonaisuus. Sen voi laskea minusta hyvin niin nuorten- kuin nuorten aikuistenkin kirjaksi, mutta The Weight of Water kallistuu ehkä enemmän nuortenkirjaksi vasta kolmetoistavuotiaan päähenkilön vuoksi, vaikka hän toisaalta on varsin kypsä ikäisekseen olosuhteiden pakosta. Molemmat ovat kirjoja, joita suosittelen kaikenikäisille, sillä niissä käsiteltävät teemat ovat sellaisia, jotka ovat kaikille ihmisille tuttuja, ja koska ne voivat auttaa ymmärtämään ja käsittelemään erilaisuuden kokemuksia, mikä on tietysti aina hyväksi.

––

Helmet-lukuhaaste 2018: 29. Kirjassa on lohikäärme (isolla L-kirjaimella)

Sarah Crossan: Yksi
(One, 2015)
Suom. Kaisa Kattelus
S&S 2018
439 s.

Helmet-lukuhaaste 2018: 32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan

Sarah Crossan: The Weight of Water
Bloomsbury 2012
211 s.

24.7.2018

Kirjoja viimeiselle kesäkuukaudelle (ja sen yli)


Tuntuu hirveältä puhua viimeisestä kesäkuukaudesta ja loppukesästä. Eihän se nyt vielä ole! No ei ehkä tänään olekaan, mutta ensi kuussa se oikeastaan jo on. Kesän loppua ei oikein tee mieli ajatella, mutta välillä on pakko, ihan noin niinku elämän sujuvuuden kannalta. Ja myös kirjojen, kuten viime aikoina.

Tykkään hieman suunnitella lukemisiani, vaikka olen silti aika fiilislukija. Kuulostaako tutulta? On kiva suunnitella tbr-listoja ja rakennella kirjapinoja. Haaveilla, mitä sitä seuraavaksi lukisi. Aina suunnitelmat eivät kuitenkaan toteudu, koska saattaa alkaa tehdä mieli lukea jotain ihan muuta. Siksi olenkin nyt hieman uhkarohkea ja julkaisen tuon yllä olevan ihanan pastellisävyisen pinon, jossa on kirjoja loppukesää (ja taatusti sen yli) varten. Nämä kirjat haluaisin lukea seuraavaksi. Joukossa on pari arvostelukappaletta, muutama jo tovin lainassa ollut kirjaston kirja ja joukko Hyllynlämmittäjä-haasteen kirjoja. Mihin kohtaan pinoa sinä tarttuisit ensimmäiseksi?

Millä tavalla ja miten pitkälle te suunnittelette lukemisianne? Rakenteletteko samanlaisia pinoja?

18.7.2018

Maggie Nelson: Argonautit


Se, mitä ei voi ilmaista, voi sisältyä – ilmaisemattomana! – ilmaistuun, mutta mitä vanhemmaksi tulen, sitä pelottavammalta tuntuu tämä tyhjyys, tämä kaunopuheisuus niistä, joita rakastan eniten. (Cordelia.)

Maggie Nelsonin erittäin kehuttu Argonautit on saatu vastikään myös suomeksi, huippua! Tiesin ennakolta lähinnä, että se kertoo Nelsonin ja hänen muunsukupuolisen aviopuolisonsa välisestä suhteesta, ja siinä pohditaan (sukupuoli-)identiteettiin liittyviä kysymyksiä. Ja kyllä, näitä asioita kirja tosiaan käsitteleekin, mutta myös niin paljon enemmän.

Argonautit ei ole helppo kirja, todettakoon se jo heti alkuun. Sitä voisi kutsua autofiktioksi, tietokirjaksi, esseeksi, muistelmaksi, elämäkerralliseksi romaaniksi, rakkaustarinaksi, tunnustukselliseksi kirjallisuudeksi, päiväkirjaksi tai taideteoreettiseksi ja -filosofiseksi teokseksi. Kaikki nämä pätevät mielestäni Argonautteihin, se on oikea genrehybridi! Ihanaa, kun tällaiset eri tyylilajeja yhdistelevät teokset ovat nyt niin sanotusti in, sillä lajien sekoittamisessa on jotain loputtoman kiinnostavaa ja kutkuttavaa.

Nelson käsittelee Argonauteissa hirveän monia eri asioita, kuten esimerkiksi kirjallisuutta ja kirjoittamista, äitiyttä, sukupuolen moninaisuutta, identiteettiä, queeria, feminismiä, parisuhdetta, rakkautta, seksiä, taidetta, perhettä ja filosofiaa. Joukossa on lukuisia hyvin ajankohtaisia, kirjallisuudessa ja keskusteluissa nyt paljon esiintyviä teemoja, kuten esimerkiksi äitiys ja sukupuoli-identiteetti. Ja tästä kaikesta Nelson kirjoittaa varsin fragmentaariseen, sinne tänne poukkoilevaan ja rönsyävään tyyliin. Teksti on vieläpä kuorrutettu lukuisten eri ajattelijoiden sitaateilla, jotka on merkitty marginaaliin. Tyyli ihastuttaa, mutta myös vihastuttaa. Käsiteltäviä asioita on yhtä aikaa liikaa ja juuri sopivasti. On ihanaa lukea, minkälaisia ajatuksia Nelsonilla on kaikista niistä teemoista ja miten ne kytkeytyvät toisiinsa ja Nelsonin elämään ja lopulta minuun ja koko universumiin, mutta luonnollisesti toiset aiheet kiinnostivat enemmän kuin toiset: hurmaannuin eniten (sukupuoli-)identiteetin ja taiteen kysymysten pohdinnoista.

Kun ruumiini valmisti miespuolista kehoa, minusta tuntui, että miehen ja naisen ruumiin välinen ero liukeni entisestäänkin, olemattomiin. Valmistin kehoa, joka oli erilainen, mutta tytön kehokin olisi ollut eri keho. Pääasiallinen ero oli siinä, että keho jonka tein, luiskahtaisi lopulta ulos minusta ja olisi omansa. Radikaalia läheisyyttä, radikaali ero. Niin ruumiissa kuin sen ulkopuolellakin.

Argonauteissa on hienoa myös se, miten asiat rinnastuvat siinä toisiinsa. Yksi kirjan läpi vahvasti kulkevia teemoja on Nelsonin aviopuoliso Harry Dodgen muuttuminen ulkoisesti maskuliinisemmaksi ja Nelsonin raskauden tuoma yhtäaikainen muutos naisellisemmaksi. Heidän rinta rinnan tapahtuva muutoksensa taas vertautuu kauniisti kreikkalaisen mytologian Argoon, laivaan, jolla muinaiset sankarit, argonautit, purjehtivat. Pitkän merimatkan aikana Argo puretaan ja rakennetaan osa osalta kokonaan uudelleen, mutta satamaan saapuessaan se on yhä sama laiva. Teoksen lopussa taas kuvaukset Nelsonin synnytyksestä ja Harryn äidin kuolemasta kulkevat rinnakkain. Syntymä ja kuolema, vähän kulunutta, mutta toimii silti yllättävän hyvin.

Argonautit on täynnä kiinnostavia ajatuksia ja oivalluksia. On vaikea kuvitella, ettei siitä saisi mitään irti, yhtään mitään pohdittavaa. Se on todella avoin ja rehellinen, tunnustuksellinen jopa. Nelson pohtii siinä asioita monesta näkökulmasta ja myöntää virheensä ja erheensä, mikä on aina hyvä. En kestä teoksia (tai ihmisiä) joissa halutaan tai jopa kuvitellaan olevan aina oikeassa ja joissa kerrotaan/tehdään/ajatellaan vain oikeita ja hyviä asioita.

Argonauteista löytää varmasti jokaisella lukukerralla jotain uutta, joten toivottavasti palaan siihen vielä tulevaisuudessa.


Helmet-lukuhaaste 2018: 27. Kirjassa on sateenkaariperhe tai samaa sukupuolta oleva pariskunta

––

Maggie Nelson: Argonautit
(The Argonauts, 2015)
Suom. Kaijamari Sivill
S&S 2018, 205 s.

15.7.2018

Svetlana Aleksijevitš: Sodalla ei ole naisen kasvoja


"-- Usein hautasimme kaatuneet metsään, puiden alle... Näiden tammien alle. Näiden koivujen... En vieläkään voi mennä metsään. Etenkään sellaiseen, jossa kasvaa vanhoja tammia tai koivuja... Sellaisissa paikoissa en pysty olemaan..."
Olga Vasiljevna Korž, ratsuväkieskadroonan lääkintäaliupseeri

Jos mietitään vaikuttavimpia kirjoja, jotka olen tähän mennessä elämääni lukenut, Svetlana Aleksijevitšin Sodalla ei ole naisen kasvoja kuuluu tuohon joukkoon. Kirkkaasti. Sitä, mistä vaikuttavuus nousee, on välillä vaikea pukea sanoiksi. Aleksijevitšin kirjan kohdalla vaikutuin eniten sen muodosta. Sodalla ei ole naisen kasvoja voisi kuvailla dokumentaariseksi romaaniksi tai journalistiseksi reportaasiksi. Ensimmäisessä termissä sana romaani on vaikea, sillä eihän Aleksijevitšin teos romaani ole, vaan siinä on kyse aivan oikeista ihmisistä ja heidän muistoistaan. Ne on vain puettu hieman romaanimaiseen muotoon. Toinen termi taas ei ole riittävä, sillä tämä teos on enemmän kuin reportaasi. Aleksijevitš kirjoittaa sielujen ja tunteiden historiaa. 

Aleksijevitš kiersi vuosien 1978-2004 välillä haastattelemassa puna-armeijassa toisen maailmansodan aikaan palvelleita naisia. Hän nauhoitti keskustelut ja kokosi ne kirjaksi. Sodalla ei ole naisen kasvoja on kuin suuri kuoro, jossa naisten äänet osin sekoittuvat toisiinsa, mutta samanaikaisesti ne kertovat aivan ainutlaatuisista kokemuksista. Useille naisille on yhteistä heidän vilpitön intonsa ja palava isänmaallisuuden tunteensa sotaan lähdettäessä. Monet halusivat suoraan etulinjaan, sotimaan siinä missä miehetkin, ja osa sinne myös pääsi. Yhteensä puna-armeijassa palveli noin 800 000 naista, hyvin erilaisissa tehtävissä. Useita haastatelluista yhdistää myös viimeistään sodan jälkeen noussut inho sotaa ja tappamista kohtaan. Useat naisista eivät myöskään saaneet minkäänlaista arvostusta osakseen sodan jälkeen. Heidät saatettiin palkita kunniamerkein, mutta unohdettiin sitten. Heitä saatettiin jopa hyljeksiä, sillä kukapa nyt haluaisi tehdä tarkempaa tuttavuutta sodassa palvelleen naisen kanssa, sehän on EPÄNAISELLISTA, suorastaan LUONNOTONTA. Sota on aina ollut miesten kokemus.

"Naisten sodalla on omat värinsä, omat tuoksunsa, oma valonsa ja omat tunteensa. Omat sanansa. Siinä ei ole sankareita tai uskomattomia urotekoja. Siinä on vain ihmisiä omassa epäinhimillisen inhimillisessä toimessaan."

Aleksijevitš on tehnyt mielettömän työn haastatellessaan lukemattomia sodassa palvelleita naisia. Kuten yllä oleva sitaatti kertoo, naisten muistot keskittyvät harvemmin sankareihin tai urotekoihin. Muistoissa on tietynlaista lämpöä, paljon yksityiskohtia, sellaisia, joita ei ehkä oleta kuulevansa kysyttäessä sodasta. Taivaalta tippuvia lintuja, auringossa hohtavia kamomillaniittyjä, korvissa soiva vehnän havina. Kauniisti kuvattuja asioita. Siltikään kirjasta ei tule olo, että tässä jotenkin glorifioidaan sotaa, ei missään nimessä. Kauniiden asioiden rinnalla kulkee myös ne järkyttävät asiat. Oikeasti aivan hirveät, sellaiset, jotka tekevät pahaa ja tuntuu hirveältä jatkaa, mutta silti on pakko jatkaa, koska haluaa antaa kaikille naisille mahdollisuuden kertoa.

Sodalla ei ole naisen kasvoja ilmestyi alunperin vuonna 1985 ja suomeksi vuonna 1988. Tämä vuonna 2017 julkaistu laajennettu painos ja uusi käännös sisältää silloisen sensuurin poistamia kohtia ja uusia lisäyksiä.


Helmet-lukuhaaste 2018: 45. Palkittu tietokirja

––

Svetlana Aleksijevitš: Sodalla ei ole naisen kasvoja
(У войны не женское лицо, 1985)
Tammi 2017 (1988)
423 s.

8.7.2018

Sylvain Neuvel: Only Human


Perustimme ystäväni Jaanan kanssa viime vuoden elokuussa Kahden naisen lukupiirin ja tuolloin ensimmäiseksi lukupiirikirjaksemme valikoitui Sylvain Neuvelin Themis Files -trilogian aloittava Sleeping Giants. Kirja herätti meissä vähän ristiriitaisia mielipiteitä, mutta halusimme jatkaa sarjan parissa, kun olimme sen jo aloittaneet, ja luimme lokakuussa Waking Godsin. Vaikkei sekään ihan hirveästi innostanut, jäimme odottamaan trilogian päätösosaa, jota ei vielä tuolloin syksyllä oltu julkaistu. Kun Jaana sitten ehdotti sitä kesäkuun lukupiirikirjaksi, en odottanut suuria, mutta kieltämättä halusin tietää, miten tarina päättyy.

Only Human oli lukupiirimme ensimmäinen äänikirja ja ensimmäinen äänikirjakokemus myös minulle. Olin alkuun hieman kauhuissani, sillä englanninkielinen äänikirja yhdistettynä työmatkoihin (kuuntelin sitä muulloinkin, mutta eniten bussissa menossa töihin tai tulossa sieltä) ei kuulostanut ihan parhaimmalta idealta. Olin kuitenkin positiivisesti yllättynyt, sillä kirjaa oli lopulta helppo kuunnella ja pystyin keskittymään siihen hyvin. Ilahduin myös siitä, että kirjaa luki iso joukko rooleihinsa hyvin eläytyviä ääninäyttelijöitä, ei vain yksi lukija. Näin oli helpompi pysyä mukana siinä kuka milloinkin puhuu.

Waking Godsin aikaisista tapahtumista on vierähtänyt lähes kymmenen vuotta ja maapallolla asiat ovat muuttuneet huonompaan suuntaan. Voivatko universumistamme paljon uutta oppineet Rose, Vincent ja Eva jotenkin auttaa, mitäpä luulette? Niinpä. Totta kai maapallon asiat ovat heidän käsissään, jälleen kerran. Vaikka Only Human saattaa alkuun vaikuttaa aika toiminnalliselta ja vauhdikkaalta, on se tarinallisesti kehno ja jopa tylsä. Tuntuu, että se junnaa vain paikoillaan, oikein mitään ei tapahdu. Käänteet ärsyttävät, litteät hahmot ja heidän käytöksensä ärsyttävät, loppu ärsyttää. Kirjassa oli kuitenkin jokin juttu, joka sai minut jatkamaan sen kuuntelua, mutta se juttu saattoi pitkälti olla nimenomaan äänikirjamuoto, joka oli minulle uutta. Eläytyvää lukemista oli yksinkertaisesti miellyttävä kuunnella. Toisaalta on myös ihan kiva, että trilogia on nyt saatu pakettiin (eikä sen pariin tarvitse enää palata).

Kuuntelin äänikirjan Storytelin kautta (ei sponsoroitu, käytin hyväkseni kuukauden ilmaisjakson) ja sitä oli vaivatonta käyttää. En usko, että minusta tulee säännöllistä äänikirjan kuuntelijaa eikä minun kannata maksaa e- ja äänikirjoja tarjoavista palveluista (varsinkaan kun en lue ollenkaan e-kirjoja), mutta satunnaisesti, ehkä muutaman kirjan vuodessa, voisin kuvitella kuuntelevani. Tuntuu, ettei äänikirjoille jää kamalasti aikaa. Työmatkani ovat tällä hetkellä melko lyhyet, joten kuunteluaikaa ei niiden aikana ole hirveästi, ja siitäkin ajasta kilpailevat niin paperikirjat, podcastit kuin musiikki. Kotona taas tykkään lukea ennemmin ihan paperikirjaa tai sitten katson ja kuuntelen booktubea silloin kun en jaksa lukea. Siivoamisen aikana äänikirja olisi ihanteellinen, mutta silloin kuunteleminen jäisi aika vähiin (heh).

Tykkäättekö te kuunnella äänikirjoja?

––

Sylvain Neuvel: Only Human
Penguin Books 2018
8 t 41 min

1.7.2018

Vuoden toisen neljänneksen luetut kirjat ja puolen vuoden haasteet


Puolikas vuodesta on kulunut taas ihan yhtäkkiä ja on aika katsoa, mitä vuoden toisella neljänneksellä tulikaan luettua. Summaan samalla, missä vaiheessa eri haasteet ovat tässä vaiheessa vuotta.

Luin huhti-, touko- ja kesäkuun aikana seuraavat kaksikymmentä kirjaa:

Huhtikuu
Ebba Witt-Brattström: Vuosisadan rakkaussota
Leena Krohn: Kadotus
Reetta Laitinen (toim.): Sisaret 1918
Hannele Mikaela Taivassalo & Catherine Anyango Grünewald: Scandorama
Steven Hall: Haiteksti
Mariko Tamaki & Jillian Tamaki: This One Summer
Ayòbámi Adébáyò: Älä mene pois
Samanta Schweblin: Fever Dream

Toukokuu
Jesmyn Ward: Sing, Unburied, Sing
Enni Vanhatapio: Absentia
Arja Kajermo: The Iron Age

Kesäkuu
André Aciman: Call Me by Your Name
Sylvain Neuvel: Only Human (bloggaus tulossa)
Svetlana Aleksijevitš: Sodalla ei ole naisen kasvoja (bloggaus tulossa)

Kuten kuukausista näkyy, huhtikuu oli älyttömän hyvä lukukuukausi. Eikä pelkästään määrällisesti, vaan myös laadullisesti. Pienen Helsinki Lit -huumankin voi siitä aistia. On suorastaan ikävä huhtikuun kirjoja ja sitä fiilistä. Toukokuussa taas vähän kaikki romahti. Isäni kuoli. Hän sairasti pitkään, joten kuolema ei ollut yhtäkkinen, mutta totta kai se oli hirvittävää, on vieläkin. Vanhempaansa ei haluaisi menettää vielä kolmekymppisenä. Olen kuitenkin kyennyt lukemaan, jonkin verran. Keskittymiskyky on ollut tietysti välillä olematonta, mutta toisaalta kirjat ovat myös tuoneet lohtua. Fiktio on ollut vähän haastavaa, mutta tieto on mennyt helpommin.

Jakson suosikkejani olivat Anyurun vahva ja riipaiseva He hukkuvat äitiensä kyyneliin, taattua Krohnia edustava Kadotus, Laitisen toimittama sarjakuva-antologia Sisaret 1918, Tamakien kaunis ja nostalginen This One Summer, Sirkjärven kamalan ihana esikoisnovellikokoelma Barbara ja muita hurrikaaneja ja vasta eilen loppuun lukemani Aleksijevitšin järkyttävän vaikuttava Sodalla ei ole naisen kasvoja. Aivan mahtavia lukukokemuksia. Mukaan mahtui myös yksi todellinen huti, jota suorastaan inhosin ja josta en edes kirjoittanut mitään: huhtikuun lukupiirikirjana ollut Steven Hallin Haiteksti.

Toisen neljänneksen aikana luin yhteensä 5254 sivua, keskiarvon ollessa 263 sivua per kirja.


Miten puoli vuotta on sujunut haasteiden osalta? Tavoitteeni on lukea vähintään 70 kirjaa vuoden aikana ja sen suhteen olen enemmän kuin puolessa välissä 42 luetun kirjan voimin. Helmet-lukuhaastekin on rullannut ihan mukavasti, 29 luettua kirjaa 50:stä. Huomaa kuitenkin, että vauhti on hidastunut eikä läheskään kaikkia luettuja kirjoja saa enää sijoitettua haasteeseen.

Hurja Hassu Lukija -blogin sarjakuvahaaste on edennyt vaisummin, sillä olen tässä vaiheessa vuotta lukenut vasta kolme sarjakuvaa. Viime vuonna luin seitsemän, joten haluaisin tänä vuonna ylittää edes sen. Tietokirjoja olen taas ahminut jo yhdeksän (tavoitteeni on lukea yli kahdeksan, viime vuoden määrä). Hyllynlämmittäjien suhteen menee surkeasti, vasta yksi luettu kirja kahdestatoista! Jos en pian ala niitä lukemaan, tulee kiire.

Lupasin myös vähentää somen ja muun internetin käyttöä, sillä se vie tuhottomasti ja yleensä aivan turhaan aikaa lukemiselta ja kaikelta muulta sellaiselta, johon mielummin käyttäisin aikaani. Olen onnistunut tässä ehkä osittain, sillä välillä ihan tietoisesti jätän puhelimeni ja tietokoneeni rauhaan ja keskityn lukemiseen. Toisaalta viime aikoina en ole pystynyt keskittymään paljoa mihinkään, joten pahat tavat ovat hiipineet takaisin. Tästä voi siis vielä parantaa.

Kesän ohjelmassa on kokopäivätöiden lisäksi tarkoitus päästä takaisin jaloilleen. Matkustaa ensimmäistä kertaa Pariisiin, unohtaa siellä kaikki. Lukea hyviä kirjoja. Aloitin juuri erään fantasiatrilogian kakkososan, tiiliskiven, jota luen varmasti koko kesän. Luen parhaillani myös kiinnostavaa tietokirjaa Väli-Amerikan laittomista siirtolaisista ja seuraavaksi aloitan jotain queeria, Pride-viikon huipennukseksi. Nyt on ihan hyvä.