28.6.2018

André Aciman: Call Me by Your Name


Did I want to be like him? Did I want to be him? Or did I just want to have him? Or are "being" and "having" thoroughly inaccurate verbs in the twisted skein of desire, where having someone's body to touch and being that someone we're longing to touch are one and the same, just opposite banks on a river that passes from us to them, back to us and over to them again in this perpetual circuit where the chambers of the heart, like the trapdoors of desire, and the wormholes of time, and the false-bottomed drawer we call identity share a beguiling logic according to which the shortest distance between real life and the life unlived, between who we are and what we want, is a twisted staircase designed with the impish cruelty of M. C. Escher.

Satuin lukemaan André Acimanin kahden nuoren miehen välisestä rakkaussuhteesta kertovan romaanin Call Me by Your Name sopivasti niin, että siitä kirjoittaminen osuu keskelle Pride-viikkoa. Kerrankin olen ajan hermolla jonkin teeman suhteen täällä blogissa!

Call Me by Your Name on hyvin ihana ja sympaattinen tarina kesästä, jolloin seitsemäntoistavuotias Elio rakastuu perheensä luona kesän ajan vierailevaan itseään hieman vanhempaan Oliveriin. Rakastuminen aiheuttaa Eliossa kaikenlaisia tunteita ja pohdintoja; hän ei ole koskaan ollut tällä tavoin sekaisin toisesta pojasta, tai kenestäkään. Kaikki on uutta, raakaa. Kun Elion tunteet saavat Oliverilta vastakaikua, heille tulee kiire nauttia toisistaan ennen kuin kesä päättyy.

Rakastumista ja rakkauden tunnetta on kuvattu kirjassa todella ihanasti ja uskottavasti. Kieli on hyvin kaunista, se tuo hienolla tavalla, mutta silti terävästi esiin Elion polveilevat ajatukset ja tunteet Oliveria kohtaan. Kestää kuitenkin jonkin aikaa ennen kuin Elioon ja Oliveriin tutustuu ja ajautuu tarinan vietäväksi. Romaanin rytmistä ja sen pitkistä lauseista ei saa heti kiinni. Lämpenin siis hitaasti, mutta onnistuin lopulta myös nauttimaan tarinasta. Romaanin lopun olisin kuitenkin sijoittanut jo aikaisempaan vaiheeseen, siihen sykähdyttävään yöhön Roomassa. Tarinaan olisi sopinut avoimempi loppu.

The light of my eyes, I said, light of my eyes, light of the world, that's what you are, light of my life. I didn't know what light of my eyes meant, and part of me wondered where on earth had I fished out such claptrap, but it was nonsense like this that brought tears now, tears I wished to drown in his pillow, soak in his bathing suit, tears I wanted him to touch with the tip of his tongue and make sorrow go away.

Call Me by Your Name lienee monille tuttu viime vuonna ensi-iltansa saaneena elokuvana, joka perustuu tähän kirjaan. En ole itse vielä elokuvaa nähnyt, mutta olen siitä kiinnostunut. Kirja ei ollut minulle täysi kymppi, sillä lopulta jokin tunnetason juttu jäi puuttumaan, en ihan päässyt sisään Elion ja Oliverin suhteeseen. Odotin kokevani vahvempia tunteita. Tosin omassa elämässäni on tapahtunut nyt ikäviä asioita, joten sekin saattoi vaikuttaa asiaan. Voi olla, että elokuva herättää voimakkaampia tunteita.

––

André Aciman: Call Me by Your Name
Atlantic Books 2009 (2007)
248 s.

2 kommenttia :

  1. Mää kävin kattoon sen elokuvan keväällä. Oli paikoin hyvin tylsä ja toisin paikoin hyvin kaunis. Ja loppu sai kyyneleet nousemaan silmiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tylsyyden ja kauneuden vuorottelu oli nähtävissä tässä kirjassakin. Ehkä se on kuitenkin siedettävämpää elokuvassa, se kun kestääkin vähemmän aikaa kuin kirjan lukeminen. Odotan kyllä mielenkiinnolla!

      Poista