18.6.2018

Anna Lindholm: Ines 1918 – Viisi naista sisällissodassa


Anna Lindholmin Ines 1918 - Viisi naista sisällissodassa on julkaistu jo vuonna 2015 ruotsiksi nimellä Projekt Ines. Fem kvinnor i inbördeskriget 1918. Melkoinen projekti se on Lindholmille ollutkin. Kaikki lähti liikkeelle, kun Lindholm luki isoisänsä äidin Ines Nybergin kirjeitä, jotka tämä oli lähettänyt punaisten vankileirillä Helsingissä olevalle miehelleen Vernerille vuonna 1918. Lindholm kirjoitti tuolloin Suomen sisällissotaa käsittelevää tutkielmaa, jossa Ineksen kirjeillä oli keskeinen rooli. Tutkielmaan ei mahtunut muiden naisten tarinoita, joten hän päätti kirjoittaa heistä kaikista kirjan. Ines 1918:ssa kuvataan perheenäiti Ineksen lisäksi neljän muun naisen elämää sisällissodan aikana: seurapiirineiti Anita Topeliuksen, sairaanhoitaja Dagmar Ruinin, saaristolaisnainen Josefina Häggin ja poliittisesti aktiivisen Anna Forsströmin – osa valkoisia, osa punaisia – vaiheita sodan eri hetkinä.

Ines 1918 on kertovaa tietokirjallisuutta, jossa viittä naista lähestytään kirjeiden, haastattelujen, arkistojen ja kirjailijan omien pohdintojen kautta. Kirjailijan kertojaääni on kuuluva. Lindholm kertoo, pohtii ja esittää kysymyksiä. Hän avaa projektin eri vaiheita ja omaa sekä perheensä osuutta sen muotoutumisessa. Lindholmin perheen historia on valkoinen, joten projekti avasi Lindholmin silmiä erityisesti punaisten (naisten) suhteen, sillä hän otti tarkoituksella mukaan myös kahden punaisten puolella olleen naisen tarinat (Josefina Hägg ja Anna Forsström). Oli mielenkiintoista huomata, miten Lindholmin itsensä sekä hänen perheenjäsentensä asenteissa tuntuu edelleen näkyvän jako valkoisiin ja punaisiin. Lindholmin keskustellessa eräs joulu perheensä kanssa sisällissodasta ja sen osapuolista hänen isänsä menettää yllättäen malttinsa ja huudahtaa: "Meidät olisi liitetty Venäjään, jos punaiset olisivat saaneet päättää!!" Muut hiljenevät. Hyvin havainnollinen esimerkki siitä, miten ylisukupolvisia erilaiset asenteet ja kokemukset voivat olla.

Tänä ja viime vuonna (toki myös jo aiemmin, tämäkin teos julkaistiin ruotsiksi jo vuonna 2015) on julkaistu joitakin sisällissodan naisista kertovia kirjoja, mikä on erinomaista edelleen varsin miehisen historiankirjoituksen todellisuudessa. En muista teosta, jossa olisi käsitelty nimenomaan suomenruotsalaisia sisällissodan naisia, joten Ines 1918 on siksikin tervetullut kirja tähän joukkoon. Teoksessa on mielestäni silti omat ongelmansa, pelkkä kiinnostava ja hyvä aihe ei riitä.

Ensinnäkin teos on jonkin verran epätasainen niin eri naisten tarinoiden käsittelyjen kuin varsinaisen kerronnan osalta. Ymmärrän hyvin tilanteen, jossa toisista kirjan henkilöistä ei vain löydy yhtä paljon tietoa ja kirjoitettavaa kuin toisista – kirjeenvaihto voi olla suppeampaa tai muistitieto ei ole niin kattavaa. Ines 1918:ssa on kuitenkin suuria eroja ja epätasaisuuksia naisista kertomisen välillä. Muutama naisista tuntuu jäävän tyystin toisten varjoon, heidän elämänsä kerrotaan vain muutamassa kappaleessa, kun toisia käsitellään yhteensä kymmenien sivujen verran. Teos ei etene erityisesti nainen kerrallaan, vaan heidän vaiheitaan käsitellään vähän eri järjestyksissä sitä mukaa kuin sotakin etenee. Ehkä viisi naista on liikaa ja kirjassa olisi voinut keskittyä esimerkiksi vain kolmeen heistä – tai sitten etsiä mukaan vain sellaisia, joista riittää kirjoitettavaa.

Toiseksi odotin laajempaa pohdintaa ja analyysia. En olisi kaivannut mitään tiukan tieteellistä tai mahdollisimman eksaktia analysointia – en odota mitään sellaista tämän tyyppiseltä kirjallisuudelta –, mutta esimerkiksi jo syvällisempi reflektointi olisi tehnyt siitä kiinnostavamman. Kirjailijan pintapuoliseksi jäävän pohdinnan ja viiden eri naisen elämän (tai kuuden, jos siihen lasketaan vielä kirjailija itse) yhdistelmä on nyt hieman liian levoton ja sekava.

––

Anna Lindholm: Ines 1918 – Viisi naista sisällissodassa
(Projekt Ines. Fem kvinnor i inbördeskriget 1918, 2015)
Suom. Susanna Hirvikorpi
S&S 2018, 327 s.

17.6.2018

Arja Kajermo: The Iron Age


It was Finland, it was the 1950s but on our farm it could have been the Iron Age. We had a horse to take us places, the dirt track allowed no cars near us. I was four and had never seen a car, but I had seen a picture of one. We had heard of electricity but we didn't have it. Time moved slowly then and things did not change much. The winters were colder and the summers were hotter.

Suomalaissyntyisen Arja Kajermon pienoisromaani The Iron Age tuli jo tovi sitten yllättäen vastaan jollakin englantilaisella Booktube-kanavalla. Romaani onkin julkaistu Irlannissa, missä Kajermo nykyään asuu. Hauskaa, että se tuli lopulta vastaan myös kirjastossamme.

The Iron Age kertoo elämästä sotien jälkeisessä Suomessa ja Ruotsissa. Kertoja tarkastelee menneisyyttään, aikaa, jolloin oli vasta nuori tyttö, sekä elämää ja ilmapiiriä Suomen maaseudulla. Perheen elämä on kovaa ja niukkaa, heidän täytyy tulla toimeen vähällä. Sodan kauhut vainoavat isää, joka purkaa ahdistustaan väkivaltaisena käyttäytymisenä vaimoaan ja lapsiaan kohtaan. Lopulta perhe vanhinta poikaa lukuunottamatta muuttaa Ruotsiin, kuten niin moni muukin paremman toimeentulon toivossa.

Kajermo kirjoittaa varsin lakonisesti, mutta rivien välissä pilkahtelee musta huumori. Tekstissä itsessään ei varsinaisesti ole mitään vikaa, mutta toisinaan, etenkin kirjan alkupuolella, kertoja innostuu kertomaan aika runsaasti Suomen historian vaiheista, mikä tuntuu vähän turhalta infodumppaukselta. Mietin, johtuuko se siitä, että olen itse suomalainen ja tunnen historiamme, mutta en usko. Välillä oli sellainen olo, että ihan kuin romaani olisi ulkomaalaisille lukijoille suunnattu kirjallinen oppitunti Suomen lähihistoriasta ja suomalaisesta kulttuurista, itse tarinan ollessa vähän sivuseikka, vaikka senhän pitäisi olla toisin päin.


Infodumppauksen lisäksi en oikein missään vaiheessa päässyt kunnolla sisään tarinaan, koska kaikki jotenkin vain tapahtuu, kuvailua on vähän. Tykkään usein aika suoraviivaisesta, yksinkertaisesta kerronnasta, sellaisesta tiiviistä tekstistä, mutta tässä se oli liian pelkistettyä. Lisäksi kirjan takakansi lupaa osittain sadunomaista tarinaa, mitä innoissani odotin, mutta en lopulta saanut sitä, en kunnolla.

Kuvitus on Kajermon sisaren- tai veljentyttären Susanna Kajermo Törnerin käsialaa. Kuvat ovat kauniita, kuvaavat hyvin tarinan tapahtumia ja herättävät mielenkiintoa (ks. esimerkiksi kannen kuva toisiinsa nojaavista pikkupojista, joista toinen pitelee sormissaan savuketta). Ne olivat aika oleellinen syy siihen, miksi jaksoin lopulta lukea kirjan loppuun asti. Harmi, ettei kirja lopulta ollut ihan sellainen kuin odotin sen olevan.

Helmet-lukuhaaste 2018: 38. Kirjan kannessa on kulkuneuvo

––

Arja Kajermo: The Iron Age
Tramp Press 2017, 118 s.

8.6.2018

Enni Vanhatapio: Absentia


Kaisa ei sano mitään, ei ehkä edes kuule. Se riisuu oikeasta nimettömästä pronssisen käärmesormuksen, pujottaa sen lyhyeen ketjuun kaulansa ympärille. Se saa lukon itse kiinni niskan takana. Kun Kaisa kääntää päätään ja katsoo minua, aurinko on sen silmissä, kuultaa keltaruskeiden iiristen läpi ja hohtaa. Kaisa hymyilee. Hyvää juhannusta, se sanoo ja juoksee syvemmälle, rikkoo veden sileän pinnan eikä huuda. Kohottaa vain kädet ja sukeltaa. Jään laiturille katsomaan.

Tänä keväänä on julkaistu muutama ihastuttava tai vähintään ihastuttavalta vaikuttava nuoren naispuolisen kirjailijan esikoisteos. Pidin hurjan paljon maaliskuun lopulla lukemastani Elin Willowsin Sisämaasta ja lukulistalla on ollut jo pitkään Anna-Liisa Ahokummun Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa. Nyt kuitenkin luettavakseni päätyi Oulussa syntyneen, mutta nykyisin Lontoossa työskentelevän Enni Vanhatapion upeakantinen esikoisromaani Absentia. Saa muuten vinkata muita samantyylisiä nuorten naisten kirjoittamia esikoisteoksia joko tältä tai joltain muulta vuodelta!

Absentia kertoo Lontoossa asuvasta Aavasta, joka työskentelee baarissa ja viettää aikaa työkaverinsa kanssa. Sitten Aava saa viestin, että hänen siskonsa Kaisan entinen mies Olavi on kaupungissa tyttärensä Siirin kanssa, ja se saa hänet oksentamaan ikkunasta. Pala palalta ja takautumien kautta romaani alkaa keriä auki Aavan ja Kaisan lapsuutta haavoittuneessa kodissa ja heidän välistään sisarussuhdetta, joka ei ollut koskaan helppo Kaisan hauraan mielen takia. Kaisan elämään asteli Olavi, joka vaikutti olevan kuin kallio ja ihana isä pian syntyvälle Siirille, mutta joka halusi omistaa, kun toinen taas halusi elää ilman sitoumuksia. Nyt Olavi aikoo tuoda menneisyyden mukanaan Aavan luokse Lontooseen.

Romaanin nimi, Absentia, viittaa englanninkieliseen sanaan absent, poissaoleva. Lähes kaikki romaanin hahmot kokevat olonsa jollakin tapaa poissaolevaksi ja varautuneeksi. He yrittävät löytää oman paikkansa tässä maailmassa. Kirjan välittämä tunnelma on kauttaaltaan hieman hapuileva ja salaperäinen, poissaolevaa henkivä sekin. Myös romaanin runsas dialogi heijastelee samaa olotilaa, paljon jää sanomatta, kun ei osata. Absentia käsittelee myös valtaa, joka ilmenee esimerkiksi henkisenä väkivaltana tai poissaolevan valtana läsnäolevaan. Niin, jälleen se sama olotila. Vanhatapio kietoo romaaninsa hienosti saman tuntemuksen ympärille.

Vaikka Absentia rakentuu pitkälti dialogin (jossa repliikkejä ei ole eroteltu toisistaan lainausmerkeillä tai repliikkiviivoin) varaan, käsitys ajasta ja paikasta säilyy hyvin. Etenkin Lontoo näyttäytyy romaanissa kiinnostavan rosoisena, vaikkei sitä edes kuvata runsaasti. Jotenkin Suomenkin tunnistaa, en oikein tiedä mistä, ehkä pienistä tuokiokuvista ja vähäeleisesti kuvatusta maisemasta. Vanhatapio kirjoittaa hyvin tarkasti ja omaäänisesti, ja etenkin lapsen mielenliikkeitä on kuvailtu taidokkaasti.

Romaanin päällimmäiseksi jättämä tunne on vähän epämääräinen, ehkä hämmentynytkin. Vaikka suurimmaksi osaksi ymmärsin missä koko ajan mentiin ja mitä romaanin loppupuoli merkitsi (tosin aiempien sukupolvien lyhyet osuudet olivat mielestäni liian irrallisia), jäi kaiken ylle ohut salaperäisyyden huntu. Romaanin poissaolon tunne tarttui ja olo oli kaiken jälkeen hieman ontto, mutta ei erityisen kielteisellä tavalla, mutta ei oikein positiivisellakaan. Sitä on vaikea selittää, joten kannattaa kokeilla, jättääkö Absentia sinuun samanlaisen, vaikeasti ilmaistavan olotilan.

Muissa blogeissa: Kosminen K

Helmet-lukuhaaste 2018: 50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja

––

Enni Vanhatapio: Absentia
Gummerus 2018, 304 s.

4.6.2018

Edward St Aubyn: Loistava menneisyys : Patrick Melrosen tarina I-III


Edward St Aubynin Loistava menneisyys osoittautui varsin ristiriitaisia tunteita herättäväksi kirjaksi. Vastikään tv-sarjansakin saanut kirja – tai pikemminkin kirjasarja, sillä Loistava menneisyys sisältää alkujaan kolmena erillisenä kirjana julkaistua pienoisromaania (Mitäs pienistä, Ikävä juttu ja Toivon mukaan) ja tulee jatkumaan vielä kahden suomennettavan kirjan voimin yhteisniteessä Toivoa sopii – on taidokkaasti kirjoitettu, mutta toisaalta välillä puuduttava tarina kirjailijan omaan elämään pohjautuvan yläluokkaisen Patrick Melrose -nimisen hahmon elämästä.

Kirjan ensimmäinen osa Mitäs pienistä kertoo nuoren Patrick Melrosen perheen kesänvietosta Ranskan maaseudulla. Alkuun perhe ja perheen elo vaikuttaa hullunkuriselta, mutta pian pinnan alta alkaa löytyä tummempia sävyjä. Patrickin isä loistaa seurapiirien parrasvaloissa, mutta on tosiasiassa julma sadisti, joka ei epäröi käyttää valtaansa hyväkseen. Niinpä hän muun muassa pakottaa nyt lääkkeiden turruttaman vaimonsa kontalleen maahan syömään mätiä viikunoita ja raiskaa pienen poikansa.

Patrickin suhde isäänsä on keskiössä seuraavassakin kirjassa Ikävä juttu, jossa Patrick on – ei ollenkaan yllättäen – parikymppinen heroinisti, joka lähtee noutamaan kuolleen isänsä tuhkia New Yorkista. Kirja on pitkälti Patrickin sekoilua huumepäissään pitkin New Yorkin katuja ja hotellihuonetta, isänsä tuhkat mukanaan, mutta kaikkea sitä jollakin tavalla piristää ihan loistava, naseva huumori, joka vähän väliä pilkahtelee lauseiden välistä. Mieleeni jäi erityisen hyvin eräs kirjan luku, jossa Patrick on vetänyt kamaa vähän liikaa ja joutuu mielenkiintoiselle tripille, jonka aikana hänen päässään puheenvuoronsa käyttävät muun muassa niin kapteeni Kirk, tohtori Kuolema kuin Kleopatrakin. Luulen, että vain omakohtaisia kokemuksia vastaavasta omaava osaa kirjoittaa sellaisen kuvauksen.

Voi luoja, taas se alkoi. Äänet päässä. Loputtomat yksinpuhelut. Kammottava puheenpälpätys, jota hän ei voinut hillitä. Hän kumosi kurkkuunsa lasillisen punaviiniä yhtä suurella antaumuksella kuin Peter O’Toolen tulkitsema Arabian Lawrence joi lasillisen limonadia näännyttävän aavikonylityksen jälkeen. "Akaba on meidän", hän sanoi tuijottaen mielipuolisesti etäisyyteen ja kohotellen merkitsevästi kulmiaan.
"Kiinnostaisiko herraa jälkiruoka?"
Vihdoinkin oikea ihminen, jolla oli esittää oikea kysymys, olkoonkin että se kuulosti hivenen omalaatuiselta. Millä tavalla jälkiruoan oletettiin "kiinnostavan" häntä? Pitäsikö sitä käydä katsomassa sunnuntaisin? Tai lähettää sille joulukortti? Vai pitäisikö hänen syöttää sitä?
"Joo", Patrick sanoi ja väläytti hurjistuneen hymyn, "yksi crème brûlée."

Niteen viimeinen osa Toivon mukaan sijoittuu noin kymmenen vuotta myöhempään aikaan. Patrick on päässyt eroon huumeista, mutta muistelee usein menneitä vanhan kaverinsa kanssa, ja taistelee yhä lapsuutensa traumoja vastaan. Kirjan keskiössä ovat kuitenkin eräät seurapiirijuhlat, joihin saapuu myös itse prinsessa Margaret. Kerronta hyppii eri henkilöiden välillä kuvaten brittiläistä yläluokkaa varsin puistattavalla tavalla.

Loistava menneisyys on taidokkaasti kirjoitettu kokonaisuus. Nautin kovasti sen viiltävän ironisesta kertojaäänestä ja brittiläistä yläluokkaa kohtaan osoitetuista sivalluksista. Suomennos on loistava, kiitos Markku Päkkilän. Mutta jokin sai minut silti lukemaan kirjaa yli kuukauden ajan. Paikoitellen se on tosissaan loistava, paikoitellen hyvin laahaava. Ehkä luin sitä liian hitaasti tai ehkä olisi pitänyt jättää eri osien väliin kunnon mietiskelytauko (pidemmät taukoni nimittäin sijoittuivat tyyliin jonkun satunnaisen luvun puoliväliin tai jotain sellaista).

Kiinnyin kuitenkin Patrickiin sen verran, että haluan lukea viisiosaisen kirjasarjan kaksi viimeistäkin osaa, jotka tulevat suomeksi ensi syksynä. Lisäksi aion toki katsoa Benedict Cumberbatchin tähdittämän Patrick Melrose -nimeä kantavan tv-sarjan.


Helmet-lukuhaaste 2018: 14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan

––

Edward St Aubyn: Loistava menneisyys : Patrick Melrosen tarina I-III
(Never Mind, 1992 ; Bad News, 1992 ; Some Hope, 1994)
Suom. Markku Päkkilä
Otava 2018, 456 s.