9.4.2018

Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin


En usko enää että aika on suora jatkumo. En usko että tällä tarinalla, tai millään ihmisen kertomalla tarinalla, on vain yksi alku, vaan alkuja on monta. Eikä mikään koskaan oikeasti lopu.

Eräänä iltana kolme Daeshin eli Isisin kannattajaa hyökkää göteborgilaiseen kirjakauppaan, jossa on juuri meneillään islamia taiteellaan kritisoivan taiteilijan esiintyminen. Laukauksia ammutaan ja yleisöä jää panttivangeiksi. Sitten yksi hyökkääjistä, nuori nainen, joka videoi tapahtumaa, tuntee kokeneensa saman tilanteen ennenkin. Hän muistaa. Hän muistaa, mitä tulee tapahtumaan ja mitä hän on kokenut. Otsikoita ja uutislähetyksiä. Yöperhonen. Isä särkyneen ikkunan takana. Kaikki on pielessä. Sekuntien pauhaava koski.

Kaksi vuotta myöhemmin kirjailija vierailee terrori-iskussa mukana olleen naisen luona oikeuspsykiatrian klinikalla. Nainen ojentaa kirjailijalle nipun papereita, joille hän on kirjoittanut tarinansa alun. Hän kertoo tulevansa toisesta maailmasta.

Johannes Anyurun He hukkuvat äitiensä kyyneliin on romaani, johon on paras sukeltaa mahdollisimman sokkona. Antaa sen tulvia ylitse. Vaikka aina ei tietäisi mihin suuntaan kannattaisi mennä, niin jatkaa silti, rohkeasti. Se palkitsee.

Pysäkillä Amin piti kiinni Göran Lobergin hiuksista. Otin vauhtia, ja ilmavirta kuivasi kyyneleeni. Tiesin, että me oltiin Liatin kanssa oltu osa Ruotsia, joka ei ollut Ruotsi, osa jota maa minun ympärilläni oli tarvinnut puhdistaakseen itsensä. Me oltiin oltu Ruotsin kuollutta ihoa ja liian pitkiksi kasvaneita kynsiä.

He hukkuvat äitiensä kyyneliin on toisaalta dystopia tulevaisuuden apartheid-yhteiskunnasta, joka ei tunnu lainkaan kaukaiselta, toisaalta romaani uskosta ihmisyyteen ja hyvyyteen. Tulevaisuuden Ruotsi on jakautunut kahtia ruotsalaisiin ja ruotsalaisiin, jotka kieltäytyvät allekirjoittamasta kansalaissopimusta esimerkiksi uskontoonsa vedoten. Jälkimmäisistä tulee Kaningårdenin keskitysleiriin sijoitettavia valtion vihollisia. Maailmasta on tullut vaarallisempi kuin meri. Ihmiset ovat valmiita tekemään mitä tahansa päästäkseen eroon peloistaan.

Romaani liikkuu siis kahdessa ajassa: kirjailijan nykyisyydessä ja terrori-iskussa mukana olleen naisen kuvailemassa maailmassa, joka on tulevaisuus tai ehkä yksi versio siitä. Tulevaisuus on se, joka itkettää ja suututtaa. Siellä on Liat, kiusaavat pojat ja Oh Nana Yurg. Miten isän hiljaisuus -- oli tyhjyyden tapa huutaa ja hänen kätensä olivat mustanharmaat tuhkasta. Kaningården. Ja sitten enää yöperhonen ja lumisade. Nykyisyys taas on taso, jossa on mahdollisuus muutokseen.

En ollut ainoastaan alkuperä, joka etsi tulevaisuuttaan länsimaailman seinien suojista. Kannoin sisälläni sirpaleita toisesta maailmasta, toisenlaisesta kieliopista, jonka mukaan aika ja tila hahmottuivat. Olin muslimi, ja niinä vuosina aloin uskoa, että se teki minusta Ruotsissa hirviön.

He hukkuvat äitiensä kyyneliin on hieno ja liikuttava romaani. Sain sen vuoksi useita kertoja kylmiä väreitä, melkein ystävystyin Tundra-tytön kanssa ja halusin itkeä ja huutaa. Välillä jouduin laskemaan kirjan käsistäni ja keskittymään vain hengittämiseen. Se vaatii hieman enemmän, sillä kaksi aikatasoa ja epätietoisuus siitä, mitä oikeastaan edes tapahtuu, sekoittavat pään, mutta lopulta palaset loksahtavat kohdalleen ja voi vain todeta, miten kekseliäs se on. He hukkuvat äitiensä kyyneliin ei syyttä saanut viime vuonna parhaalle ruotsalaiselle kaunokirjalliselle teokselle annettavaa August-palkintoa. Kevään vaikuttavin romaani, ehdottomasti.

Lisäksi He hukkuvat äitiensä kyyneliin istuu tiukasti tähän aikaan. Se on yhteiskuntakriittinen ja poliittinen. Se kertoo asioista, jotka tulevat tapahtumaan, ellemme tee jotain. Joten toimi, pidä meteliä, puhu, vastusta. Tai ihan ensimmäiseksi: lue tämä kirja.

"He hukkuvat äitiensä kyyneliin." -- "Kaikki ne nuoret, jotka matkustavat sinne kuolemaan. Seuraavassa maailmassa."

––

Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin
(De kommer att drunkna i sina mödrars tårar, 2017)
Suom. Outi Menna
S&S, 303 s.

6 kommenttia :

  1. Ihanaa, että sinäkin pidit näin paljon! Kävin juuri Ompunkin postauksen lukemassa, ja en tiedä pitäisikö olla jo ihan vähän kateellinen, kun en itse näin voimakasta fiilistä saanut, haha. :D Tunnistan täysin mistä puhutte ja miksi kehutte, mutta jollain oudolla tapaa tarina kasvatti jonkinlaisen muurin minun ja kertomuksen välille, enkä ihan niin vahvasti tuntenut ja kokenut tätä kuin olisin toivonut. Puhutteleva ja ajankohtainen romaani kyllä silti ehdottomasti, toivon tälle kuitenkin paljon lukijoita myös Suomessa! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä oli kieltämättä ihan mahtava kirja. Vei jotenkin ihan mennessään. Mutta ymmärrän tunteen, kun joskus jotain jää vaan puuttumaan, vaikka muuten tunnistaisi kirjan ansiot ja niin edelleen. Se on vähän epämukava tunne, kun aina sitä jotain ei pysty oikein määrittelemään, se on vain joku juttu! Toivon kans, että ihmiset löytäisivät tämän hyvin.

      Poista
  2. Oh yes, aivan samaa mieltä. Tämä romaani kyllä vaatii lukijalta keskittymistä, mutta ei kuitenkaan ole mitenkään liian vaikea, vaan kaikki tässä kääntyy itse teoksen voitoksi. Monta kertaa lukiessa totesin ääneen tyyliin "voi luoja kuinka hyvä". Odotan tosi jännityksellä Anyurua Helsinki Littiin päästäkseni kuulemaan hänen tästä puhuvan. Kuulin myös, että häneltä on tämän jälkeen tullut jo uusikin romaani. Toivottavasti se käännetään pian. Anyurun ekaa romaania yritin lukea ruotsiksi, mutta kieli oli mulle liian hankalaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanaa, kun säkin hullaannuit tästä! Tämä oli todella hieno ja ajatuksia herättävä romaani. Anyurun eka kirja kiinnostaa muakin, mutta suomeksi joo. Olisi ihanaa päästä kans Helsinki Littiin, kun siellä on tänä vuonna erityisen kiinnostavia vieraita, mutta täältä on liian pitkä matka ja uusi työ ja kaikkea muuta tylsää :( Toivottavasti tapahtuma televisioidaan tänäkin vuonna!

      Poista
  3. Kuvaat hyvin tuota, että tämän kirjan pitää antaa vain tulvia ylitse, antaa vain mennä, vaikka ei aivan tietäisikään suuntaa. Vaikka aikatasoja oli mielestäni tavallaan helppo seurata, olin jotenkin eksyksissä lukiessani. Ja vaikka palaset löysivätkin paikkansa lopulta, tässä oli sellaista, mistä en aivan saanut kiinni, vaikka olisin halunnut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on varmaan paras taktiikka, koska alussa on vielä vaikea tietää mistä oikein on kyse ja mitä tapahtuu. Mä taas puolestani jotenkin tykkäsin siitä eksyksissä olosta, mutta varmaan siksi, että sain tarinasta tarpeeksi otetta. Hieno lukukokemus!

      Poista