21.4.2018

2 x helvetillinen avioliitto: Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarina ja Ebba Witt-Brattströmin Vuosisadan rakkaussota


Kuinka kovaa minun täytyy huutaa
kuinka sanattomasti hengittää korvaasi
että sinä käsittäisit
mitä minä yritän sanoa sinulle –

minä en uhkaa sinua
minun vapauteni ei vahingoita sinua
minun rakkauteni ei polje sinua maahan
se ei taistele sinua vastaan

vaan meidän puolestamme

- Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina

Aika usein kirjat muodostavat pareja toistensa kanssa – tarkoituksella tai tarkoittamatta. Yksi ihan tarkoituksellinen (runo)teospari on Märta Tikkasen neljäkymmentä vuotta sitten julkaistu Vuosisadan rakkaustarina ja Ebba Witt-Brattströmin vuonna 2016 julkaistu ja tänä vuonna käännetty Vuosisadan rakkaussota. Tikkasen Vuosisadan rakkaustarina on ollut Witt-Brattströmin kirjan innoittaja, tarkoituksellinen esikuva. Ja se onkin lähellä esikuvaansa, mutta tuotuna enemmän tähän päivään. Vuosisadan rakkaustarina on ollut lukulistallani jo tovin ja sitten kun kuulin Witt-Brattströmin kirjasta, tiesin, että haluan lukea ne parina ja kirjoittaa niistä myös parina. Kolmantena teoksena olisi tietysti voinut lukea vielä Henrik Tikkasen omaelämäkerrallisen teoksen Mariankatu 26, jolle Vuosisadan rakkaustarina on vastaus. Ehkä luenkin sen vielä joskus.

Sekä Vuosisadan rakkaustarina että Vuosisadan rakkaussota ovat omaelämäkerrallisia teoksia. Tikkasen teoksessa mies on selkeästi hänen 1980-luvulla kuollut aviomiehensä kirjailija ja taiteilija Henrik Tikkanen, Witt-Brattströmin teoksessa taas hänen ex-miehensä kirjallisuudentutkija Horace Engdahl. Vuosisadan rakkaustarina sai ilmestymisvuonnaan 1978 osakseen paljon huomiota – mitään sellaista ei oltu vielä julkaistu, ei naisen kirjoittamana.

Vuosisadan rakkaussota ei ehkä hätkähdytä enää ihan samalla tavalla, mutta on tärkeä pelkästään jo naisen kertomana. Kiinnostavassa Helsingin Sanomien jutussa Witt-Brattström sanoo, etteivät miehet ole juurikaan kuunnelleet naisten kokemuksia ja siksi muun muassa #metoo-kampanja on tullut heille yllätyksenä. Totta onkin, että miehet harvemmin lukevat naisten kirjoittamia kirjoja, mutta naiset lukevat sekä naisten että miesten kirjoittamia kirjoja. Sekä Witt-Brattström että Tikkanen kuitenkin kertovat, että vaikka heidän kirjansa sisältävät omaelämäkerrallisia elementtejä, ne ovat silti fiktiota, kärjistettyjä kuvauksia todellisuudesta.

Molemmat kirjat ovat kuvauksia helvetillisistä parisuhteista. Sellaisista, joissa miehen ja naisen välinen järkevä dialogi on mahdotonta ja valtapeli on julmaa. Kirjat kuvaavat myös miehen alkoholismia (Tikkasen teos), parisuhdeväkivaltaa ja jäykkiä sukupuolirooleja. Molemmat kirjat ovat vielä runoteoksia. Ne ovat tyyliltään varsin kertovia ja lähestyvät proosamuotoa, joten tällainen aloittelija kuin itsekin runojen suhteen olen, pysyy hyvin mukana.

Luin ensimmäiseksi Tikkasen Vuosisadan rakkaustarinan. Ei varmaankaan ole ihmistä, etenkin naista, johon se ei olisi tehnyt minkäänlaista vaikutusta tai herättänyt mitään tunteita. Sitä on ainakin hyvin vaikea kuvitella. Ei ole edes tarvinnut kokea mitään samanlaista, äärimmillään julmaa ja narsistista vallankäyttöä ja väkivaltaa, mutta jo sen kuvailu ja tieto sen mahdollisuudesta etenkin naisena sai ja saa yhä edelleen sykkeeni kohoamaan ja kurkkuni kuristumaan. Teos koostuu kolmesta osasta, joissa ensimmäisen runoissa käsitellään miehen alkoholismia varsin suorasukaisella tavalla eritteineen ja hajuineen, toisessa osassa on pääosassa rakastuminen ja parisuhde, rakkauden tuhoavaisuus ja (väki)valta, ja kolmannessa työ ja naisen asema ja niiden merkitys kertojalle. Kaikki osat ovat vahvoja, pidin niistä yhtä paljon.

ajatus
että on ollut naisia
kaikkina aikoina
jotka ovat kokeneet tämän sekunnin
ennen kuin käsi lyö

kauhu
joka lamauttaa
niin etten voi
repäistä itseäni irti
en purra potkaista en paeta
en voi avata suutani
en voi huutaa

- Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina

Tikkasen kieli on kirkasta ja täsmällistä. Runoissa on paljon (patoutunutta) tunnetta, joka odottaa purkautumistaan ja joskus myös purkautuu voimakkaasti. Toisia runoja haluaa kuiskata, toisia huutaa. Ne ovat hyvin intensiivisiä ja liikuttavia. Vuosisadan rakkaustarina on vaikuttavimpia kirjoja, joita olen koskaan lukenut.

Witt-Brattströmin Vuosisadan rakkaussota jatkaa hyvin samoilla linjoilla Tikkasen teoksen kanssa, vaikka niillä on melkein neljänkymmenen vuoden ikäero. Mutta erojakin on. Vuosisadan rakkaussotaa ei ole jaettu hieman eri teemoja kantaviin osioihin, kuten Vuosisadan rakkaustarina on, vaan sen runot seuraavat tiiviisti toisiaan. Se ei kuvaa parisuhteen toisen osapuolen alkoholismia, mutta käsittelee muuten samoja teemoja kuin Vuosisadan rakkaustarina. Selvin ero teosten välillä siinä, miten tavallaan selkeämmin Vuosisadan rakkaussota ottaa kantaa jäykkiin sukupuolirooleihin ja patriarkaattiin. Lisäksi teos rakentuu miehen ja naisen välisestä riitaisasta dialogista eli siinä kuuluu myös miehen ääni. Vuosisadan rakkaussodan kertoja pyristelee irti miehensä vähättelevästä ja alistavasta otteesta. Mies ei usko sukupuolten väliseen tasa-arvoon, vaan pitää sitä suorastaan naurettavana: hänen mukaansa nainen on miehen alamainen ja palvelija, koska niin on aina ollut ja niin tulee jatkossakin olemaan. Hän ei kestä sitä, että nainen on jossain miestä etevämpi. Silti välillä tulee suvantovaiheita, kun pyydellään anteeksi ja ehkä halutaankin jäädä yhteen. Jossain on rakkaus, jota on vaikea käsittää.

Nainen sanoi:
Jos voimakas tunne ei saa
vastakaikua
se muuttuu yksinäiseksi haudaksi.

Maaorjuus.
Tukholma-synrooma.
Naisrauhan rikkominen.

Deus ex machina.
Tule ja nouda minut
Medeia.

- Witt-Brattström: Vuosisadan rakkaussota

Vuosisadan rakkaussota sisältää runsaasti intertekstuaalisia viitteitä, jotka piristävät muuten hieman yksioikoista tekstiä. Tekstissä on kyllä paljon latausta, mutta se ei ole yhtä tunteikasta kuin Tikkasen teoksessa. Se ehkä vyöryy hieman liikaa. Toisaalta voiko mikään teos lopulta tuntua samalta kuin Vuosisadan rakkaustarina? Sain Witt-Brattströmin tekstistä silti myös paljon irti. Siinä oli paikoitellen varsin nerokkaita kohtia, kuten vaikkapa yllä oleva sitaatti eräästä sen runosta. Rytmiltään se muistuttaa Tikkasen tekstiä.

Vuosisadan rakkaustarina ja Vuosisadan rakkaussota ovat molemmat hienoja kirjoja, joissa edelleen usein vaiennettu naisen ääni pääsee kuuluviin. Ne irtisanoutuvat patriarkaatista, ovat raivokkaita, epäsovinnaisia, ja siksi juuri ihan parhaita.

––

Helmet-lukuhaaste 2018: 43. Suomalainen kirja, joka on käännetty jollekin toiselle kielelle

Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina
(Århundradets kärlekssaga, 1978)
Suom. Eila Pennanen
Tammi 2010 (1978), 173 s.

Helmet-lukuhaaste 2018: 13. Kirjassa on vain yksi tai kaksi hahmoa

Ebba Witt-Brattström: Vuosisadan rakkaussota
(Århundradets kärlekskrig, punktroman, 2016)
Suom. Jaana Nikula
Into 2018, 173 s.

4 kommenttia :

  1. Luin jo Vuosisadan rakkaussodan, mutta aion lukea myös Vuosisadan rakkaustarinan ennen postauksen tekoa. Nyt luin tunnelmia noin päin luettuina, mielenkiinnolla odotan mitä koen kun luen kirjaparin toisinpäin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei joo, jännä kuulla, vaikuttaako se lukukokemukseen jotenkin, jos lukeekin nämä toisinpäin. Tai siis vaikeahan se on sit itse verrata siihen, että jos olisikin lukenut toisinpäin, mutta kuitenkin :D

      Poista
  2. Mulla oli tuo sama suunnitelma, että lukisin nämä kaksi yhdessä ja ostinkin Witt-Brattströmin kirjan heti, kun se ilmestyi. No, en sitten kumminkaan saanut jälkimmäistä ruotsiksi luetuksi ja olenkin postannut näistä kahdesta erikseen. Jossain vaiheessa mietin, että lukisin myös Horace Engdahlin kirjan, mutta se taitaa kyllä jäädä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aivan! Näitä oli kiva käsitellä yhdessä, kun en jostain kumman syystä ollut vielä lukenut tuota Tikkasen kirjaa. Mielenkiintoinen kirjapari. Haluaisin puolestani ehkä joskus lukea Henrik Tikkasta.

      Poista