31.1.2018

Maiju Voutilainen: Itke minulle taivas


"tähtisumuna minä synnyin, avasin häkeltyneenä silmäni ja itkin. minä olin ihme ja ihmeellinen, ihmeissäni lumesta ja radion nappuloista. kiljuin kun olisi pitänyt olla hiljaa ja hymyilin silmille, joita en enää koskaan kohtaisi."

Youtubesta tutun vloggaajan Maiju "Mansikkka" Voutilaisen esikoisrunoteos Itke minulle taivas meinasi valikoitua Kahden naisen lukupiirimme joulukuun kirjaksi. Koska emme saaneet sitä ajoissa käsiimme, luimme sen sijaan Katri Rauanjoen romaanin Jonain keväänä herään. Uteliaisuuteni Voutilaisen runoteosta kohtaan kuitenkin säilyi ja päätin lukea sen. Runoja tulee muutenkin luettua niin vähän.

Suoraan sanottuna Itke minulle taivas ei ollut ihan minun juttuni. Toki jo aavistinkin sen teoksen kuvauksen perusteella, mutta halusin silti kokeilla. Olen mielestäni liian vanha ja liian erilaisessa elämäntilanteessa samastuakseni kamalasti kokoelman runoihin ja niiden välittämiin kokemuksiin. Samoin minulle kävi myös Rupi Kaurin Milk and Honeyn kanssa, jota tämä Voutilaisen teos suuresti muistuttaa. Parhaiten kokoelma uponnee Voutilaisen itsensä ikäisiin parikymppisiin ja sitä nuorempiin aina yläkouluikäisiin asti.

"itke minulle taivas
tahdon kylpeä sinussa
kun valo valtaa kaiken

itke minulle taivas
jotta voin sukeltaa
seinien kaatuessa"

Itke minulle taivas -kokoelman runot ja mietteet kuvaavat kirjoittajansa pimeimpiä hetkiä. Niissä näkyvät ahdistus, yksinäisyys ja omaa ruumista kohtaan koettu vastenmielisyys, mutta myös lohtu ja toivo paremmasta. Kokoelman alkupuolella on muutama minuakin miellyttävä runo, kuten esimerkiksi alun sitaattiin valittu tähtisumu, mutta suurin osa ei tuo minulle mitään uutta tai oivaltavaa tai en kokenut niissä kuvattuja ajatuksia tai tunteita oikein tutuiksi tässä elämäntilanteessa. Teini-ikäinen minä olisi ehkä pitänyt usein varsin ehdottomia ja äärimmäisiä tunteita kuvaavista runoista enemmän, sillä elämä oli silloin aika ehdotonta ja äärimmäisten tunteiden värittämää.

Runojen ohessa oleva nätti kuvitus on Hilla Semerin käsialaa.


Helmet-lukuhaaste 2018: 2. Kotimainen runokirja

––

Maiju Voutilainen: Itke minulle taivas
Otava 2017, 63 s.

29.1.2018

Han Kang: The White Book


"Raising her eyes to the afternoon sky as she walked, a black that her homeland knew only at night, her mind turned to thoughts of nebulae. To the thousands of stars like grains of salt whose light had streamed down to her, those nights at her parents' countryside home. Clean, cold light that had bathed her eyes, scouring her mind of all memory."

Han Kang on nero nero nero. Olen rakastunut hänen teoksiinsa kuluneen vuoden aikana. The Vegetarianin kohdalla aavistelin jotain erittäin hyvää, Human Acts suorastaan lumosi minut, ja nyt, The White Book, lunasti kaikki loputkin odotukseni. Han Kang on uusi lempikirjailijani.

The White Book on vähän vaikeasti määriteltävä kirja. Se ei oikeastaan ole romaani, mutta ei novelli- tai runokokoelmakaan, vaikka siinä on vähän niitä kaikkia. Se on kokoelma valkoisia asioita. Kapalot. Suola. Lumi. Kuu. Aallot. Tyhjä paperi. Valkoinen koira. Käärinliina. Valkoinen on kertojalle väri, joka tuo mieleen erilaisia muistoja. Valkoisella on hänelle merkitys, monta merkitystä. Se liittyy iloon ja suruun, syntymään ja kuolemaan, kaikkiin niihin yhtä aikaa. Joskus värin yhteys johonkin muistoon voi vaikuttaa pieneltä, mutta sitten siitä kasvaakin suuri ja merkittävä. Tekstit ovat tarinoita olemassaolosta ja sen outoudesta, ajasta ja ulottuvuuksista.

"Each moment s a leap forwards from the brink of an invisible cliff, where time's keen edges are constantly renewed. We lift our foot from the solid ground of all our life lived thus far, and take that perilous step out into the empty air. Not because we can claim any particular courage, but because there is no other way. Now, in this moment, I feel that vertiginous thrill course through me. As I step recklessly into time I have not yet lived, into this book I have not yet written."

Kirjan tekstien välillä on rihmoja ja yhtäläisyyksiä, ne eivät leiju tyhjiössä. On valkoisia asioita ja muistoja, jotka toistuvat. Kertoja tuntuu palaavan usein oleskeluunsa talvisessa Kaupungissa (Varsovassa) ja hänen muutaman tunnin ikäisenä kuolleeseen isosiskoonsa, jonka hän kuvittelee itsensä tilalle – jos sisko olisikin jäänyt henkiin eikä kertojaa olisikaan. Kirjan ensimmäinen osa kertoo "minusta" ja toinen, ehkä vielä merkittävämpi, "hänestä".

The White Book on kertojalleen hyvin henkilökohtainen. Joidenkin asioiden kanssa koin syvää yhteisymmärrystä ja liikutuksen tunnetta, mutta osan merkityksen kykenin vain aavistamaan. Teksti on hyvin puhdasta ja raakaa. Sitä voimistaa vielä valkoisten asioiden vertauskuvallisuus. Kangin lauseet ovat uskomattoman hienoja ja tiheitä, ne ovat täynnä merkitystä. Niitä tekee mieli lukea uudelleen ja uudelleen, niin, ettei mitään varmasti jää huomaamatta.

Olen aika sanaton. Jään jännityksellä odottamaan, mitä Kangilta on tulossa seuraavaksi.

"This life only needed one of us to live it. If you had lived beyond those first few hours, I would not be living now. My life means yours is impossible. Only in the gap between darkness and light, only in that blue-tinged breach, do we manage to make out each other's faces."

Helmet-lukuhaaste 2018: 15. Palkitun kääntäjän kääntämä kirja

––

Han Kang: The White Book
(흰, 2016)
Kääntänyt koreasta Deborah Smith
Portobello Books 2017, 161 s.

28.1.2018

Johan Bargum: Syyspurjehdus


R A K A S T A N  Johan Bargumin novelleja. Niissä ihastuttavat erityisesti yllättävät tapahtumat arjen keskellä ja luontokuvaukset. Olen lukenut kokoelman Novelleja 1965–2015, johon on koottu novelleja Bargumin pitkän uran varrelta, ja viime kesänä julkaistun novelleja ja muita lyhyitä tekstejä sisältävän Lyhykäisiä. Syyspurjehdus on ensimmäinen Bargumilta lukemani romaani.

"Elinillä oli kiikari. Hän istui aivan kuten Haraldkin katsellen poispäin, kohti etelää, jossa kuu nousi iltausvasta pienen luodon ylle oranssinpunaisena ja laidoiltaan epäselvänä. Hän kiikaroi sitä hetken. Sitten hän kääntyi minuun päin, käänsi kiikarin ja katseli minua väärin päin.
– Nyt sinä olet äärettömän kaukana minusta, hän sanoi."

Eräänä syyskuisena päivänä kaksi miestä lähtee purjehtimaan. Olof ja Harald eivät ole ystäviä keskenään, mutta heitä yhdistää menneisyys, sama nainen nimeltä Elin, joka on kuollut. Ehkä menneet asiat selkenevät matkan aikana, ehkä miesten välille tulee rauha. Selvää on lopulta vain se, että veneen palatessa lähtösatamaan, kyydissä on enää vain toinen miehistä.

Syyspurjehdus on tiivis romaani. Näennäisen rauhallisen pinnan alla myrskyää ja tapahtuu paljon asioita. Romaanin ensimmäinen puolikas on kerrottu Olofin näkökulmasta. Hän kertoo oman näkemyksensä menneisyyden tapahtumista ja rakastumisestaan Eliniin. Toisessa puolikkaassa ääneen pääsee Harald kirjoittamansa kirjeen välityksellä. Miesten kokemukset eroavat toisistaan eikä lukija voi lopulta tietää, kumpi puhuu totta ja kumpi ei – vai onko sillä edes väliä? Kummankin kokemukset ovat totta heille itselleen. Mielenkiintoista olisi ollut kuulla vielä Elinin versio, vaikka se jossain määrin aukeaakin molempien miesten kertomusten perusteella.

Bargumin ilmaisu on pienieleistä ja ilmavaa, mutta hyvin tarkkanäköistä. Jokaisella sanalla ja lauseella on tekstissä paikkansa. Se sopii romaanin arvoitukselliseen tyyliin. Romaanissa on myös tietynlaista melankolisuutta ja surua. Kesän loppu, meri, menneisyyden valinnat, vanheneminen ja kuoleman läheisyys ovat asioita, joiden ympärille romaani ja sen tunnelma kietoutuvat tiukasti. Bargum kuvaa ihanasti luontoa, merta ja purjehdusta, mutta hänen kynänsä on tarkka myös ihmisluonteen kuvaajana. Hän tavoittaa henkilöhahmojensa sisimmistä jotain hyvin puhuttelevaa ja tärkeää.

Uskon palaavani Syyspurjehduksen pariin vielä myöhemminkin, sillä luulen sen olevan romaani, joka aukeaa paremmin mitä enemmän sitä lukee ja tulkitsee. Tarina sisältää erilaisia symbolisia merkityksiä ja muita vihjeitä, jotka luultavasti auttavat ymmärtämään menneitä asioita tarkemmin. Mitä esimerkiksi Haraldin koira Rufus symboloi?

Aina kun olen lukenut Bargumin teoksen, vannon lukevani pian lisää, mutta sitten en kuitenkaan raaski. Jään odottamaan sitä sopivaa lukuhetkeä, täydellistä mielentilaa, jonka Bargumin teokset mielestäni ansaitsevat. Mutta taas kerran haluaisin lukea pian lisää, tällä kertaa ehkä jälleen novelleja. Ne tuntuvat minusta keväältä, ajalta, jolloin luin ensimmäiset Bargumin novellini, joten ehkä silloin, ehkä aika pian.

Rakastatteko tekin Johan Bargumia?


Helmet-lukuhaaste 2018: 40. Kirjassa on lemmikkieläin

––

Johan Bargum: Syyspurjehdus
(Seglats i september, 2011)
Suom. Marja Kyrö
Tammi 2012, 120 s.

24.1.2018

Virginia Woolf: Mrs. Dalloway


"Elettyään Westminsterissä – kuinka monta vuotta siitä nyt tulikaan? yli kaksikymmentä – tuntee liikenteen keskelläkin, tai herätessään yöllä, Clarissa oli varma siitä, tietynlaisen hiljaisuuden tai juhlallisuuden, kuvaamattoman hengähdystauon, jännittyneen odotuksen (se saattoi johtua myös sydämestä, jonka sanottiin olevan huonossa kunnossa influenssan jälkeen) ennen Big Benin lyöntiä. Siinä! Nyt se kajahti. Ensin varoittava sointuva ääni, sitten tuntilyönti, peruuttamattomana. Malmiaallot hajaantuivat ilmaan. Sellaisia hupsuja me olemme, hän ajatteli kulkiessaan Victoria Streetin poikki. Sillä taivas yksin tietää miksi sitä niin rakastaa, kuinka sen sellaisena näkee, sommittelee, pystyttää ympärilleen, hajoittaa ja luo joka hetki uudelleen."

Virginia Woolfin (1882–1941) tuotantoon tutustuminen on ollut jo monta vuotta aluillaan oleva projekti, jonka sain viimeinkin nytkäytettyä liikkeelle alkuvuodesta, kiitos viimevuotisen Helmet-lukuhaasteen ja yhdenpäivänromaanin. En siis ole koskaan lukenut yhtäkään Woolfin kirjaa, vain yhden novellin eräällä kirjallisuuden kurssilla.

Mrs. Dalloway sijoittuu I maailmansodan jälkeiseen Lontooseen. Kirjan nimikkohahmo, seurapiirirouva ja poliitikon vaimo Clarissa Dalloway on aikoo järjestää illalla juhlat, joihin hän on kutsunut ystäviään ja kaupungin silmäätekeviä henkilöitä, ja joita varten hän lähtee hakemaan kukkia. Clarissa kiertelee Lontoon kaduilla ja muistelee nuoruuttaan ja silloisia ystäviään. Sijansa muistoissa saavat etenkin Peter Walsh, jonka vaimoksi Clarissa olisi voinut hyvin päätyä, jos olisi valinnut toisin, ja sydänystävä Sally Seton. Molemmat ovat tulossa Clarissan juhliin, mitä hän ei vielä tässä vaiheessa tiedä.

Toinen kirjan keskeisistä henkilöistä ja tavallaan oman tarinalinjansa kirjassa muodostaa mies nimeltä Septimus Warren Smith, joka oli ennen ihan tavallinen nuori ja fiksu mies, mutta kärsii nyt sodan aiheuttamista traumoista. Vaimo Rezia tekee parhaansa lievittääkseen miehensä oloa ja käyttää tätä lääkäreiden luona, mutta Septimuksen olo ei parane. Hänen sodassa kaatunut ystävänsä kuiskuttelee hänelle yhä verhon takaa. Kaupungilla liikkuessaan Clarissa melkein kohtaa Septimuksen ja Rezian. Heitä yhdistää myös lääkäri, joka saapuu myöhässä Clarissan juhliin tiedon kanssa, joka saa Clarissan hetkeksi pois tolaltaan.

En odottanut Mrs. Dallowayn olevan erityisen sujuva tai nopeasti luettava kirja, mutta en uskonut sen olevan mitenkään vaikeakaan. Odotukseni osuivat aika hyvin kohdilleen. Woolfin tajunnanvirtatekniikka vaatii totuttelua, mutta kun rytmistä saa kiinni, tekstistä suorastaan nauttii. Kerronta on hauskan rönsyilevää ja poukkoilevaa, se kulkeutuu sivupoluille ja taas takaisin pyytelemättä anteeksi ja hypähtelee henkilöstä toiseen todella helpon ja kevyen oloisesti, että ihan ihmettelen, miten näin taiturimaisesti voikaan osata kirjoittaa! Kirja on kuin yksi pitkä, katkeamaton otos elokuvassa. Suomennos on myös laadukas, sanavalinnat ovat osuvia.

Woolf vaikuttaa myös olevan erinomainen tunnetilojen kuvaaja, mutta koen, etten saanut ensimmäisellä lukukerralla vielä kaikesta kiinni. Päähenkilöiden ajatukset ja tunteet eivät ole selviä, vaan niihin tuntuu sisältyvän niin paljon Woolfin tarkoituksella asettamaa ironiaa ja muita monimutkaisuuksia, että ne varmaan avautuisivat paremmin huolellisemmalla lukukerralla. Clarissan kutsujen kautta ainakin välittyy jo hiipumisen merkkejä osoittavaan englantilaiseen yläluokkaan liittyvä piikittely ja Septimuksen hahmo ja tämän kokemukset tuntuvat peilaavan Clarissan (ja kenties Woolfin itsensä) kokemuksia ja pelkoja. Septimuksen kokemusten kautta Woolf kritisoi laajemminkin aikalaisten suhtautumista sotatraumoihin ja mielenterveyteen.

Lisäksi Mrs. Dallowayssa minua ihastutti se, ettei se tunnu yli 90 vuotta vanhalta romaanilta. Tajunnanvirtamainen kerrontatyyli ja moderni ote tekevät Mrs. Dallowaysta varsin raikkaan kirjan. Se myös käsittelee ajalleen epätyypillisiä aiheita, kuten mielenterveyttä ja biseksuaalisuutta (jälkimmäinen tulee esille etenkin Clarissan ja hänen vanhan ystävänsä Sallyn nuoruudessa) varsin suoralla tavalla. Tästä syttyi into lukea Woolfia vielä lisää.

Mikä on sinusta Virginia Woolfin paras kirja?


Helmet-lukuhaaste 2017: 19. Yhdenpäivänromaani

––

Virginia Woolf: Mrs. Dalloway
(Mrs. Dalloway, 1925)
Suom. Kyllikki Hämäläinen
Otava 2003, 293 s.

21.1.2018

Elisabeth Åsbrink: 1947 – Mistä historiamme alkaa?


"Eleanor Roosevelt kutsuu työryhmän koolle ensimmäisen kerran 27. tammikuuta. Tunnelma on euforinen. Ei koskaan enää, maailman ihmiset sanovat toisilleen ja itselleen. Ei koskaan enää, ihmisoikeuksien luomiseksi perustetun työryhmän jäsenet sanovat ja tuskin ymmärtävät tehtävänsä laajuutta. Ei koskaan enää. Sanat toistuvat kuin rukoushuivin hapsut, aivan kuin jumala olisi olemassa."

Tarkoituksenani on lukea tämän vuoden aikana mahdollisimman paljon tietokirjallisuutta. Viime vuoden aikana luin kahdeksan tietokirjaa, joten haluaisin tänä vuonna ainakin ylittää tuon luvun. Ja ihan hyvin vuosi on alkanutkin, sillä viidestä tähän mennessä lukemastani kirjasta kaksi on jo ollut tietokirjoja. Ensimmäinen niistä oli ruotsalaisen kirjailijana ja journalistina työskentelevän Elisabeth Åsbrinkin teos 1947 – Mistä historiamme alkaa?

1947 oli vuosi, jolloin "kaikki tuntui mahdolliselta, koska kaikki oli jo tapahtunut". Toinen maailmansota päättyy virallisesti 10. helmikuuta 1947, kun Pariisin rauhansopimus allekirjoitetaan. Ratkaistavia kysymyksiä on paljon. Kuka saa päättää Intian kohtalosta? Miten tulisi suhtautua kansanmurhan käsitteeseen? Mitä tehdä sadoilletuhansille tuhoamisleireiltä selvinneille juutalaisille, jotka eivät halua enää palata kotimaahansa? Nämä olivat vuoden 1947 suurimpia kysymyksiä, joilla oli myös merkittävät seuraukset. Tuona vuonna tapahtui kuitenkin myös paljon muuta. Ruotsalainen natsi Per Engdahl ystävineen kokoavat uudelleen rivejään. Eric Blair eli George Orwell kirjoittaa viimeiseksi jäävää romaaniaan Vuonna 1984 Juran saarella Skotlannin länsirannikolla. Simone de Beauvoir rakastuu ja alkaa kirjoittaa feminististä klassikkoteostaan Toinen sukupuoli. Christian Dior ei välitä muiden mielipiteistä ja esittelee ensimmäisen mallistonsa, josta tulee menestys. Mihail Kalašnikov keksii AK-47:n. Aina ja kaikkialla ei kuitenkaan tapahdu mitään suurta:

"Tanska on rauhallinen pikku maa, missä ei tapahdu mitään ja missä ihmisillä on liian vähän tekemistä, Simone de Beauvoir kirjoittaa Kööpenhaminasta 3. elokuuta. Siksi kärpäsistäkin tehdään härkäsiä. Tanskan pääkaupungissa parasta on satama, koska siellä on viinaa, tanssia, baareja, merimiehiä ja melko kauniita humalaisia tyttöjä."

1947 on kiinnostava ja omalaatuinen katsaus vuoteen 1947. Se etenee kronologisesti kuukausi kerrallaan aina tammikuusta joulukuuhun. Jokaisen kuukauden kohdalla tapahtumia tarkastellaan yleensä yksittäisten henkilöiden näkökulmasta. Näin kirjassa yhdistyy yksityinen ja yleinen, yksilötason arki ja maailmanpolitiikka. Kirjaan valitut tapahtumat sijoittuvat pääasiassa Eurooppaan ja Lähi-itään, mikä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö muualla maailmassa olisi tapahtunut mitään kiinnostavaa. Rajauksen ehkä ymmärtää, kun tajuaa, miten Åsbrink yhdistää kirjassa henkilökohtaisen yleiseen myös omalla kohdallaan. Puolivälissä teosta tulee yhtäkkiä luku, joka on nimeltään Kuoleman kaikuja. Åsbrink kertoo siinä oman perheensä historiasta ja miten heidän tarinansa liittyy vuoteen 1947 ja laajemmin toiseen maailmansotaan ja keskitysleireihin. Vaikkei Åsbrink ole itse elänyt vuotta 1947, se on hänessä, se ei jätä häntä rauhaan ennen kuin hän on saanut koottua sen sirpaleiseksi kokonaisuudeksi.

"Joulukuun 31. päivänä 1942 György Fenyö oli yhä hengissä jossain päin Ukrainaa. Hän kirjoitti silloin Lillylle postikorttiin sanat 'Sinä olit elämäni parempi puolikas'. Minulle ei ole selvää, mitä sanat oikeastaan tarkoittavat. Sen jälkeen hän katosi kuolemaansa, ja hänen poissaolonsa on yhtä todellista kuin sade. Jatkuvaa."

Vaikka vuonna 1947 tapahtui monia eri asioita, nousee teoksessa erityisesti esiin juutalaisten kohtalo. Se kuvaa niitä satojatuhansia Euroopassa olevia pakolaisia, jotka eivät halua palata kotimaahansa, mutta eivät myöskään tiedä minne mennä. Ja jos tietävät, heitä ei sinne päästetä. He ovat jumissa uusilla leireillä. Tätä ongelmaa ratkomaan asetetaan UNSCOP, YK:n erityiskomitea, jonka tehtävänä on ratkaista Palestiinan kysymys. Puolueettomista maista valittujen miesten ryhmän on neljässä kuukaudessa päätettävä miten Palestiina tulisi jakaa tai järjestää, että sekä arabit että juutalaiset voisivat elää siellä rauhassa. Historiallinen päätös johtaa Israelin valtion perustamiseen vuonna 1948. Ja kuten tiedämme, tuon päätöksen seuraukset näkyvät yhä. 1947 tekee hyvin näkyväksi sen, miten karmealla tavalla pakolaisasiaa hoidettiin ja miten sadattuhannet ihmiset kärsivät. He eivät kaikki vain menneet johonkin ja jatkaneet elämäänsä kuin mitään ei olisi oikeastaan tapahtunut, niin kuin helposti tulee ajatelleeksi.

1947:ssä käsitellään paljon myös natseja ja miten he alkavat jälleen koota rivejään, kuinka helposti sen annetaan tapahtua ja kuinka heitä jopa autetaan, jos se hyödyttää jollakin tavalla itseä. Nikolaus "Klaus" Barbie, Lyonin teurastaja, antautuu Yhdysvaltain sodanjälkeisen tiedustelupalvelun CIC:n 66. osastolle. Hän on vastuussa tuhansien ihmisten teloittamisesta ja karkottamisesta leireille. Raiskaamisesta, kiduttamisesta, maastakarkoituksista ja murhaamisesta. CIC suojelee Barbieta Ranskan viranomaisilta, jotka haluavat hänet oikeuden eteen. Kylmä sota on alkanut, Yhdysvallat tekee kaikkensa kommunismin vastustamiseksi. Myöhemmin Yhdysvallat auttaa Barbieta muuttamaan Boliviaan, missä hänen tiedoistaan tappamisesta ja kiduttamisesta on hyötyä sotilasdiktatuureille.

Samaan aikaan on Nürnbergin oikeudenkäynnit, joissa lähes unohdetaan juutalaisten ja muiden vainottujen ryhmien kohtalo. Keskiössä ovat "natsi-Saksan hyökkäykset, pyrkimys maailmanherruuteen ja rikokset rauhaa vastaan". On jo katsottava eteenpäin, muisti, historiankirjoitus ja uhrien hyvittäminen ei ole enää tärkeysjärjestyksessä ensimmäisinä. Mutta ainakin yksi mies välittää: Raphael Lemkin. Hänen äitinsä on murhattu Treblinkassa. Hän taistelee saadakseen Nürnbergin oikeudenkäynneissä langetettaviin tuomioihin sanan kansanmurha. Lopulta hän ajaa sen yksin läpi YK:ssa.

Tämä kirja olisi voinut kertoa mistä tahansa vuodesta historiassamme. Se kertoo kuitenkin juuri vuodesta 1947, jonka voi nähdä eräänlaisena murroskohtana historiassa. Niin voi toki nähdä monen muunkin vuoden, mutta vuodesta 1947 tulee tärkeä myös Åsbrinkin henkilökohtaisten kokemusten kautta. Vuotta alkaa tarkastella eri tavalla kuin aiemmin. 1947 on myös kiehtova kuvaus historiankirjoituksesta. Vasta reilusti jälkikäteen voimme nähdä ja ainakin osittain ymmärtää, mitä aiemmin on tapahtunut. Silloiset valinnat ohjaavat tulevaisuuden valintoja. 1947 kytkeytyy siis vahvasti meidänkin aikaamme.

Koin tämän kirjan parissa tunteita laidasta laitaan aina inhosta toiveikkuuteen ja ilosta suruun. Åsbrinkin tyyli kertoa vuoden 1947 tapahtumista pääasiassa yksilöiden näkökulmasta on erittäin toimiva lähestymistapa. Kirja auttaa havainnollistamaan miten pienikin yksilön tekemä päätös voi vaikuttaa pitkälle tulevaisuuteen, mikä tuntuu uskomattomalta, kun sitä pysähtyy ajattelemaan. Entä jos päätös olisikin ollut toinen? Kerrontatyylin ansiosta vuoden 1947 tapahtumat tulevat iholle asti ja niitä pystyy ajattelemaan ja jopa ymmärtämään uudella tavalla. 1947 – Mistä historiamme alkaa? (kirjan nimen perässä oleva kysymysmerkki on osuva) on minulle tietokirjana lähestulkoon täydellinen. Se kysyy, ihmettelee, haastaa ja herättää tunteita, mutta tarjoaa myös paljon tietoa, uutta ja vanhaa, uusista näkökulmista.

"Ranskan postinkantajat lakkoilevat. Nelson Algrenin ja Simone de Beauvoirin toisilleen lähettämät kirjeet eivät tavoita vastaanottajaa. Marraskuun 29. päivänä Simone sähköttää: 'Lakko pysäyttää kirjeet mutta ei minun sydäntäni.'"

Muissa blogeissa: Nannan kirjakimara.

Helmet-lukuhaaste 2018: 34. Kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta

––

Elisabeth Åsbrink: 1947 – Mistä historiamme alkaa?
(1947, 2016)
Suom. Sanna Manninen
Siltala 2017, 297 s.

17.1.2018

Nina LaCour: We Are Okay


Nina LaCourin We Are Okay päätyi luettavakseni oikeastaan ihan vahingossa. Selailin kirjaston tietokannasta viime aikojen hankintoja ja kun We Are Okay ilmestyi näkyviin, innostuin, että jes, se todella kiinnostavalta vaikuttava sarjakuvaromaani on hankittu tänne, en muistanutkaan, että siinä oli noin kaunis kansi, varaanpa sen itselleni! Kun sitten myöhemmin olin noutamassa kirjaa kirjaston varaushyllystä, tajusin, ettei se ollutkaan se kuvittelemani sarjakuvaromaani, vaan eräs nuorille aikuisille suunnattu romaani, josta olin kuullut, mutta en ollut tuntenut suurta intohimoa lukea sitä. Olo oli kieltämättä hieman häkeltynyt (en ymmärrä, miten pystyin sekoittamaan kannetkin ihan keskenään), mutta päätin kuitenkin ottaa We Are Okayn mukaani ja katsoa, mitä siitä tuumaisin. Luen muutenkin hyvin vähän nuorten aikuisten (young adult, YA) kirjallisuutta, joten olisi jo aika tutustua siihen paremmin.

"I thought that it was more likely the opposite. I must have shut grief out. Found it in books. Cried over fiction instead of the truth. The truth was unconfined, unadorned. There was no poetic language to it, no yellow butterflies, no epic floods. There wasn't a town trapped underwater or generations of men with the same name destined to make the same mistakes. The truth was vast enough to drown in."

Marin ei ole puhunut kenenkään vanhan kaverinsa tai tuttavansa kanssa sen jälkeen, kun hän päätti jättää kaiken taakseen ja lähti toiselle puolelle Yhdysvaltoja kertomatta kenellekään mitään. Siitä on jo kuukausia. Kukaan muu kuin Marin ei tiedä, mitä oikein tapahtui. Nyt hän on newyorkilaisen yliopistonsa asuntolassa yksin, sillä kaikki muut ovat lähteneet joulun viettoon. Marinin paras ystävä Mabel on kuitenkin tulossa hänen luokseen kolmeksi päiväksi ennen joulua. Marinin on lopulta kohdattava vanha ystävänsä, totuus ja kaikki se, mikä sai hänet lähtemään.

We Are Okay on romaani, joka yllätti minut. En odottanut pitäväni siitä niin paljon kuin pidin. Kuvittelin sen olevan jotenkin nuortenkirjamaisempi eli sisältävän ehkä enemmän dialogia ja toimintaa ja kertovan jostain rakkaushuolista. Toki se kertoo niistäkin, mutta myös monista muista asioista. Nämä luuloni kertovat huvittavalla tavalla siitä, miten hukassa olen vielä YA:n suhteen. Ehkä aivojeni on vielä vaikea sijoittaa sitä nuorten- ja aikuisten kirjallisuuden väliin, kun omassa nuoruudessani YA ei ollut vielä mikään juttu.

Yllättävän lisäksi We Are Okay on aika melankolinen ja surullinen romaani, mutta jotenkin hyvin lohdullisella ja tunnelmallisella tavalla. Marinin ajatuksiin ja tunteisiin on helppo samastua ja niissä on vain ihana olla ja velloa siitäkin huolimatta, että hänen elämässään on ehtinyt tapahtua varsin surullisia asioita. Kirjan tapahtumat sijoittuvat vain muutamaan päivään ja varsin suljettuun ympäristöön, autioon yliopiston asuntolaan. Ehkä kiehtovalla ympäristöllä on osansa siinä, miksi kirja tuntui niin tunnelmalliselta. Noin puolet kirjan luvuista kertoo kuitenkin edellisestä kesästä, jolloin tapahtui se, mitä Marin ei haluaisi muistella. Mabelin saapuminen New Yorkiin kuitenkin pakottaa Marinin ajattelemaan menneitä tapahtumia. Asiat eivät ole ihan niin yksinkertaisia kuin aluksi voisi kuvitella.

We Are Okay on romaani monista eri asioista ja teemoista, kuten rakkaudesta ja surusta sekä yksinäisyydestä ja ystävyydestä, mutta raikkaalla tavalla. Se on jotenkin osuvasti kiinni tässä ajassa, mutta kuvaa samalla varsin universaalisti nuoruutta ja sen kipupisteitä. Tarinan muutamat vähän liian helpot tai yksinkertaistetut ratkaisut eivät nekään juuri häirinneet, kun tunnelma vei niin hyvin mukanaan. Ei siis harmittanut, vaikken vielä saanutkaan sitä alunperin odottamaani sarjakuvaromaania!

Helmet-lukuhaaste 2018: 16. Kirjassa luetaan kirjaa

––

Nina LaCour: We Are Okay
Dutton Books 2017, 234 s.

13.1.2018

Katri Rauanjoki: Jonain keväänä herään


Katri Rauanjoen romaani Jonain keväänä herään oli Kahden naisen lukupiirimme joulukuun kirja. Koska joulutohinat veivät minut mennessään, pääsin aloittamaan kirjan vasta ihan joulukuun viimeisinä päivinä ja lopetin sen vuoden toisena päivänä. Se on siis ensimmäinen vuonna 2018 loppuun asti lukemani kirja.

Vaikka Jonain keväänä herään valikoitui juuri joulukuun lukupiirikirjaksemme, se on kaikkea muuta kuin jouluinen. Tai no jos joulun mieltää lohdun ja toivon ajaksi, Jonain keväänä herään voi sopiakin tunnelmaan. Se on tarina keski-ikäisestä luokanopettaja Kertusta, joka on aina pärjännyt, aina kuvitellutkin pärjäävänsä, ja ollut kaikessa mukana. Hänellä on mies, kaksi lasta ja kaunis omakotitalo. Hänellä on myös unikkovihko, johon hän suunnittelee päivää, jolloin tappaisi itsensä. Mitä Kertun elämässä on tapahtunut, että tilanne on ajautunut tähän pisteeseen? Syyt löytyvät lopulta niin viime aikojen kuin menneisyydenkin tapahtumista.

Romaani käsittelee monia etenkin nykyelämässä tuttuja asioita, kuten armottomia vaatimuksia niin työelämässä kuin vapaa-ajallakin, seksuaalista häirintää, riittämättömyyden tunnetta, masennusta sekä parisuhde- ja perheongelmia. Se on kirja raskaista, mutta tärkeistä asioista. Romaani ei kuitenkaan ole täynnä pimeyttä, vaikka jossain vaiheessa siltä tuntuukin. Se käy kohti valoa, kohti kevättä, jolloin kaikki on taas paremmin.

Pidin Rauanjoen romaanissa eniten siitä, miten aidolta ja uskottavalta se tuntui. Kertun ajatuksiin oli helppo samastua, sillä olen kahlannut läpi myös omat mustat kauteni, vaikken ole kuitenkaan kokenut samaa kuin Kerttu. Jokin tarinassa kuitenkin myös etäännytti ja hetken mietinnän jälkeen luulen syyn olevan kielessä. Se soi kivasti, on hieman runollistakin, mutta ehkä liian yksinkertaista ja hiottua makuuni. Dialogia on aika paljon, runsaampi Kertun sisäisen maailman kuvailu olisi ehkä tuonut hänen tuntemuksensa vielä vahvemmin esiin.

Kirjan nimestä ja kuvauksesta voi helposti päätellä, ettei Kertun suunnittelemaa itsemurhapäivää tule, vaan asiat kääntyvät parempaan suuntaan, kun Kerttu viimein oivaltaa terapian avulla, miksi hän tuntee olonsa sellaiseksi kuin tuntee. Vaikka tarinalla on ainakin osittain niin sanotusti onnellinen loppu, sitä ei saavuteta helpolla. Kirjassa siis onneksi vältetään sellainen siirappimainen loppuratkaisu, jossa päähenkilö voittaa masennuksen kuin sormia napsauttamalla, liian helposti. Se ei myöskään tunnu terapiakirjallisuudelta, joksi tämän tyyppinen teos voisi helposti lipsahtaa. Toki vastaavaa kokeneet saattavat löytää samastumispintaa ja lohtua Kertun kokemuksista, ja hyvä niin.


Helmet-lukuhaaste 2018: 33. Selviytymistarina

––

Katri Rauanjoki: Jonain keväänä herään
Atena 2016, 249 s.

12.1.2018

Helmet-lukuhaaste 2018


Osallistun tänä vuonna muutamiin eri haasteisiin, joista yksi on Helmet-lukuhaaste 2018. Osallistuin siihen myös viime vuonna, mutta jäin vain kolmen kirjan päähän 50 kirjan tavoitteesta. Viime vuoden haaste roikkuu vielä tuossa oikealla sivupalkissa, koska haluan tehdä sen loppuun, olinhan jo ehtinyt valita viimeiset kolme kirjaa. On kuitenkin myös aika luoda oma postaus (jonka linkitän myös tuohon oikealle sivupalkkiin) tämän vuoden Helmet-lukuhaasteelle, sillä olen ehtinyt jo lukea yhteen kohtaan sopivan teoksen. En merkitse sitä kuitenkaan vielä listaan, koska tapanani on ollut merkitä luettu kirja listaan vasta kun olen kirjoittanut siitä blogipostauksen.

Helmet-lukuhaaste 2018:

1. Kirjassa muutetaan
Elin Willows: Sisämaa, 2.4.2018
2. Kotimainen runokirja
Maiju Voutilainen: Itke minulle taivas, 31.1.2018
3. Kirja aloittaa sarjan
4. Kirjan nimessä on jokin paikka
5. Kirja sijoittuu vuosikymmenelle, jolla synnyit
Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa, 30.7.2018
6. Kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa
Camilla Grebe: Kun jää pettää alta, 13.2.2018
7. Kirja tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan
Hannele Mikaela Taivassalo & Catherine Anyango Grünewald: Scandorama, 29.4.2018
8. Balttilaisen kirjailijan kirjoittama kirja
9. Kirjan kansi on yksivärinen
10. Ystävän tai perheenjäsenen sinulle valitsema kirja
11. Kirjassa käy hyvin
12. Sarjakuvaromaani
13. Kirjassa on vain yksi tai kaksi hahmoa
Ebba Witt-Brattström: Vuosisadan rakkaussota, 21.4.2018
14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan
Edward St Aubyn: Loistava menneisyys : Patrick Melrosen tarina I-III, 4.6.2018
15. Palkitun kääntäjän kääntämä kirja
Han Kang: The White Book, 29.1.2018
16. Kirjassa luetaan kirjaa
Nina LaCour: We Are Okay, 17.1.2018
17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa
Maija Salmi & Meeri Koutaniemi: Ilopangon vankilan naiset, 4.2.2018
18. Kirja kertoo elokuvan tekemisestä
19. Kirja käsittelee vanhemmuutta
Ayòbámi Adébáyò: Älä mene pois, 6.5.2018
20. Taiteilijaelämäkerta
21. Kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi
Susinukke Kosola: Avaruuskissojen leikkikalu : tutkielma ihmisyyden valtavirrasta, 31.3.2018
22. Kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin
23. Kirjassa on mukana meri
Richard Lloyd Parry: Ghosts of the Tsunami – Death and Life in Japan's Disaster Zone, 24.3.2018
24. Surullinen kirja
Max Porter: Surulla on sulkapeite, 13.3.2018
25. Novellikokoelma
Elizabeth Strout: Anything is Possible, 10.3.2018
26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt
Henry Oinas-Kukkonen: Finalaska – Unelma suomalaisesta osavaltiosta, 9.2.2018
27. Kirjassa on sateenkaariperhe tai samaa sukupuolta oleva pariskunta
Maggie Nelson: Argonautit, 18.7.2018
28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä
29. Kirjassa on lohikäärme
Sarah Crossan: Yksi, 26.7.2018
30. Kirja liittyy ensimmäisen maailmansodan aikaan
Reetta Laitinen (toim.): Sisaret 1918, 26.4.2018
31. Kirjaan tarttuminen hieman pelottaa
32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan
Sarah Crossan: The Weight of Water, 26.7.2018
33. Selviytymistarina
Katri Rauanjoki: Jonain keväänä herään, 13.1.2018
34. Kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta
Elisabeth Åsbrink: 1947 – Mistä historiamme alkaa? 21.1.2018
35. Entisen itäblokin maasta kertova kirja
36. Runo on kirjassa tärkeässä roolissa
Naja Marie Aidt: Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin – Carlin kirja, 2.5.2018
37. Kirjailijalla on sama nimi kuin perheenjäsenelläsi
38. Kirjan kannessa on kulkuneuvo
Arja Kajermo: The Iron Age, 17.6.2018
39. Kirja on maahanmuuttajan kirjoittama
Jenny Zhang: Sour Heart, 29.3.2018
40. Kirjassa on lemmikkieläin
Johan Bargum: Syyspurjehdus, 28.1.2018
41. Valitse kirja sattumanvaraisesti
42. Kirjan nimessä on adjektiivi
Rafael Donner: Ihminen on herkkä eläin, 18.2.2018
43. Suomalainen kirja, joka on käännetty jollekin toiselle kielelle
Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina, 21.4.2018
44. Kirja liittyy johonkin peliin
45. Palkittu tietokirja
Svetlana Aleksijevitš: Sodalla ei ole naisen kasvoja, 15.7.2018
46. Kirjan nimessä on vain yksi sana
Daphne du Maurier: Rebecca, 8.3.2018
47. Kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta
Mariko Tamaki & Jillian Tamaki: This One Summer, 30.4.2018
48. Haluaisit olla kirjan päähenkilö
49. Vuonna 2018 julkaistu kirja
Chloe Benjamin: The Immortalists, 15.4.2018
50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja
Enni Vanhatapio: Absentia, 8.6.2018

Pidin viime vuoden haastetta melko helppona. Vasta aivan lopuksi täytyi jopa miettiä, millä kirjoilla muutamat viimeiset kohdat voisi saada täytetyiksi. Tämän vuoden haaste taas vaikuttaa haastavammalta. Esimerkiksi kohdat 9. Kirjan kansi on yksivärinen, 13. Kirjassa on vain yksi tai kaksi hahmoa ja 18. Kirja kertoo elokuvan tekemisestä tuntuvat melko vaikeilta ellei kohdalle sitten vain satu tuurilla osumaan joku niihin sopiva kirja. Mukana on onneksi helpompiakin kohtia ja sellaisia, jotka oitis kutkuttavat mielikuvitusta.

Osallistun haasteeseen samaan tapaan kuin viime vuonna. En aio valita luettavakseni kirjoja yllä oleva lista mielessä, vaan luen sitä, mikä sillä hetkellä eniten kiinnostaa ja katson vasta sitten, sopiiko se haasteeseen. Jos ei, luen sen silti. Jos loppuvuodesta näyttää siltä, että voisin jopa saada haasteen valmiiksi (kuten viime vuonna kävi) ja haluankin saada, saatan suunnitella luettavia kirjoja listan mukaan. Rennosti siis, jotta ei mene suorittamiseksi.

Osallistutteko tänä vuonna Helmet-lukuhaasteeseen ja mitä mieltä olette haastekohdista?

8.1.2018

Virve Sammalkorpi: Paflagonian perilliset – Iax Agolaskyn päiväkirjan säästyneet sivut


Virve Sammalkorven Paflagonian perilliset – Iax Agolaskyn päiväkirjan säästyneet sivut oli viimeinen viime vuonna kokonaan lukemani kirja. Siitä ei tullut suosikkiani, mutta se oli hyvin mielenkiintoinen, virkistävällä tavalla erilainen romaani.

Paflagonian perilliset on päiväkirjan muotoon puettu romaani, joka sijoittuu 1800-luvun alun Luoteis-Venäjälle. Nuori Iax Agolasky lähtee ihailemansa professori Moltiquen assistentiksi tämän luotsaamalle tutkimusretkelle Venäjälle etsimään "Paflagonian perillisiä", yli kaksi tuhatta vuotta sitten Anatolian niemimaalla sijainneen kansan jälkeläisiä. Salaperäisen metsäkansan sijaan he löytävät vähintään yhtä salaperäisen joukon eläimiä – vaiko sittenkin lapsia? Vaikuttaisi siltä, että näissä tuntemattomissa olennoissa on molempia, ihmistä ja eläintä. Moltiquen retkikunnan jäsenillä on kuitenkin toisistaan poikkeavat käsitykset siitä, miten tutkimusta tulisi jatkaa.

Paflagonian perilliset on saanut innoituksensa Pekka Nikruksen 1990-luvulla luomasta valokuvasarjasta Les Enfants des Ombers, Varjojen lapset. Kuvat ovat mukana romaanissa ja yksi niistä on päässyt sen kanteenkin. Kuvista voikin jo päätellä, että kyseessä on fantasia- tai vähintäänkin maagisrealistinen romaani, joka sijoittuu historiaan. Aika kiehtova yhdistelmä, jota en tule usein lukeneeksi.

Romaani on visuaalisesti kaunis. Sitä lukiessa tulee todella sellainen olo, että lukisi jonkun toisen henkilön päiväkirjamerkintöjä. Merkintöjen ohessa on pieniä lyijykynäpiirroksia, niistä puuttuu lauseita tai niistä ei saa selvää, joitakin merkintöjä puuttuu tai ne on ikään kuin jätetty romaanista kokonaan pois. Joitakin merkintöjä edeltää merkinnät koonneen tahon kommentti, jotkin jäävät lukijan itsensä tulkittaviksi. Merkintöihin mahtuu paljon aukkoja, jotka jäävät askarruttamaan lukijan mieltä. Aukkoisuudesta huolimatta kerronta etenee sujuvasti. Agolaskyn tunteet välittyvät merkinnöistä hyvin: mitä enemmän aikaa kuluu, sitä ahdistuneempaa ja epätoivoisempaa teksti on, sillä leirillä ei mene hyvin.

Paflagonian perilliset on yhtä lailla kommentti erilaisuudesta ja suvaitsevaisuudesta kuin myös historiankirjoituksen haasteista ja tieteen tekemisen eettisyydestä. Se on mielenkiintoinen romaani, joka erottuu positiivisella tavalla joukosta – ehkä kuitenkin hieman enemmän muotonsa kuin tarinansa ansiosta, vaikka jälkimmäinenkin on kiehtova.

Romaani palkittiin Savonia-palkinnolla vuonna 2017.


50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja / Helmet-lukuhaaste 2017

––

Virve Sammalkorpi: Paflagonian perilliset – Iax Agolaskyn päiväkirjan säästyneet sivut
Ulkoasu ja kuvitus: Pekka Nikrus
Karisto 2016, 137 s.

4.1.2018

Vuoden 2018 lukusuunnitelmat


Kun vuosi 2017 on nyt käsitelty, voidaan seuraavaksi luoda katse tulevaan vuoteen. Tänä vuonna ajattelin osallistua kolmeen eri haasteeseen ja niiden lisäksi olen asettanut itselleni myös henkilökohtaisia suunnitelmia ja tavoitteita. Mietin, että onkohan näitä nyt jo vähän liikaakin, mutta sekä haasteet että tavoitteet ovat aika löysiä eivätkä mitenkään aikataulullisesti erikoisen sitovia. Ehkä pystyn näihin kaikkiin, ainakin osittain.

Vuonna 2018 aion...

x Lukea vähintään 70 kirjaa. Tämän asetin Goodreads-tavoitteekseni.

x Osallistua uuteen Helmet-lukuhaasteeseen. Vuoden 2017 haaste on minulla vielä kolme kirjaa vajaa, joten suoritan sen loppuun ennen uuteen haasteeseen ryhtymistä. Tämä merkitsee tietysti sitä, että minulla on hieman vähemmän aikaa uuden haasteen kanssa, mutta ei se haittaa, sillä ei ole tärkeää, vaikken saisi uuttakaan haastetta suoritettua kokonaan. Kun olen saanut vanhan haasteen valmiiksi, teen siitä oman postauksensa ja julkaisen samalla uuden listan mietteideni kera.

x Osallistua Hurjan Hassun Lukijan Sarjakuvahaasteeseen. Haaste kestää 1.1.–30.11.2018 välisen ajan ja tarkoituksena on lukea mahdollisimman paljon sarjakuvia. Ilman tätä haastetta olisin joka tapauksessa asettanut jälleen tavoitteekseni lukea enemmän sarjakuvia, mutta toivottavasti haaste tuo lisää potkua. Viime vuonna luin seitsemän sarjakuvaa / sarjakuvaromaania, joten haluaisin ainakin ylittää tuon luvun.

x Osallistua Sivumennen-podcastin jo viime vuonna lanseeraamaan Hyllynlämmittäjä-haasteeseen. Haasteen tarkoituksena on lukea vuoden aikana kaksitoista omassa hyllyssä odotellutta kirjaa. Ei ole väliä, lukeeko kirjan per kuukausi vai vaikka kaikki kaksitoista kirjaa yhden kuukauden aikana – kunhan ne lukee vuoden sisällä.

Valitsin haasteeseen pelkästään englanninkielisiä kirjoja, joita on kertynyt hyllyyni paljon. Oli vaikea valita kymmenistä kirjoista pelkästään kaksitoista. Mietinkin alkuun valitsevani enemmän ja tekeväni haasteesta vähän erilaisen, mutta onnistuin lopulta poimimaan kaksitoista ehkä kaikkein kiinnostavinta kirjaa. Toivottavasti ne ovat sitä myös vielä loppuvuodesta (en nimittäin usko lukevani kaikkia kahtatoista esimerkiksi jo alkuvuoden aikana).


Hyllynlämmittäjäni vuodelle 2018 ovat:

Catherine Lacey: Nobody Is Ever Missing
Xan Brooks: The Clocks in This House All Tell Different Times
Becky Chambers: The Long Way to a Small Angry Planet
Daphne du Maurier: Rebecca
Sarah Moss: The Tidal Zone
Sarah Hall: Madame Zero
Jen Campbell: The Beginning of the World in the Middle of the Night
Kelly Luce: Pull Me Under
Emily Ruskovich: Idaho
George Saunders: Lincoln in the Bardo
Liz Moore: The Unseen World
Eowyn Ivey: To the Bright Edge of the World

Onnistuin mielestäni valitsemaan suht monipuolisen joukon kirjoja. Mukana on muutama novellikokoelma, yksi moderni klassikko, scifiä, pari paksumpaa romaania, kokeellisempaa kerrontaa ja niin edelleen. Osa kirjoista on odotellut hyllyssäni jo muutaman vuoden, osa vasta viime vuodesta, mutta kaikki kiinnostavat todella paljon. En ole pariin vuoteen lukenut kamalasti oman hyllyn kirjoja, joten toivottavasti Hyllynlämmittäjä-haaste auttaa siihen.

x Lukea enemmän tietokirjallisuutta. Viime vuonna luin kahdeksan tietokirjaa, mikä oli jo hyvin, mutta tänä vuonna haluan lukea enemmän.

x Vähentää somen käyttöä etenkin silloin kun haluan lukea. Huomaan usein kirjaa lukiessani ajatukseni harhailevan, ottavani puhelimen käteeni ja käyväni "vain pikaisesti" Instagramissa, Twitterissä tai lukemassa uutiset. Eihän se yleensä ihan pikaisesti onnistu ja jos onnistuukin, samanlaisia katkoksia tulee jo tunninkin sisällä monta. Haluaisin pystyä keskittymään vain kirjaan. Ehkä voisi alkuun kokeilla puhelimen viemistä toiseen huoneeseen kuin itse on, sillä puhelin on nimenomaan se pahin lukemisen keskeyttäjä.

x Osallistua vähintään yhdelle lukumaratonille. Ainakin kesällä.

x Viettää yhdessä toisen puoliskoni kanssa cosy reading -iltoja, ehkä noin kerran kuukaudessa tai kahdessa.

Osallistutteko te tänä vuonna mihinkään haasteisiin tai onko teillä jotain muita lukemiseen liittyviä tavoitteita?

3.1.2018

Vuoden viimeisen neljänneksen luetut kirjat

Palaan vielä viime vuoteen vuoden viimeisen neljänneskatsauksen muodossa. Ehkä tämän jälkeen päästään vihdoinkin uuteen vuoteen ja siihen liittyviin suunnitelmiin.

Loka-, marras- ja joulukuu menivät ohi aika sumussa. Väsyn joka syksy, kun marraskuu koittaa. Inhoan talvea ja kylmää. Inhoan pimeyttä. Inhoan sitä, kun lähden aamulla töihin, on pimeää, ja kun palaan töistä kotiin, on jälleen pimeää. Olin todella uupunut koko loppusyksyn ja alkutalven. Vaihdoin vieläpä sopivasti lokakuun lopulla työtä pariksi kuukaudeksi (palaan takaisin vanhaan ensi viikolla). Onneksi loppuvuosi on nyt ohi ja päivät alkavat jälleen pidetä ja valostua. Rakastan kevättä.


Väsymyksestä ja turtumuksesta huolimatta viime vuoden viimeinen neljännes oli lukemisen suhteen älyttömän hyvä. Luin loka-, marras- ja joulukuun aikana seuraavat kirjat:

Lokakuu
Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia
Brian K. Vaughan: Paper Girls 3
Sylvain Neuvel: Waking Gods
Robert Seethaler: A Whole Life
Hanna Hauru: Paperinarujumala

Marraskuu
Annastiina Storm: Me täytytään valosta
Ane Riel: Pihka
Han Kang: Human Acts
Cristina Sandu: Valas nimeltä Goliat
Maria Jotuni: Kun on tunteet

Joulukuu
Sarah Perry: The Essex Serpent
Pajtim Statovci: Tiranan sydän
Laura Restrepo: Intohimon saari
Virve Sammalkorpi: Paflagonian perilliset

Loppuvuoden aikana luin siis peräti 22 kirjaa, se on enemmän kuin muina vuosineljänneksinä. Huomionarvoista on, että luin viisitoista naisten kirjoittamaa kirjaa ja vain seitsemän miesten. Viime vuoden tilastoista selviää, että luin muutenkin koko vuonna huomattavasti enemmän naisten kuin miesten kirjoittamia kirjoja. Luin eniten Hanna Haurua (kolme kirjaa) ja Pajtim Statovcia (kaksi kirjaa). Molemmat ovat kyllä uusia kotimaisia lempikirjailijoitani.

Suosikkini loppuvuodelta olivat Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavia ja Tiranan sydän, Tove Janssonin Bulevardi ja muita kirjoituksia, Bea Uusman Naparetki – Minun rakkaustarinani, Han Kangin Human Acts, Cristina Sandun Valas nimeltä Goliat, Lucia Berlinin Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia, Sarah Perryn The Essex Serpent ja Laura Restrepon Intohimon saari. Näistä Statovcin Kissani Jugoslaviaa lukuunottamatta kaikki löytyvät vuoden merkittävimpien kirjojen listaltani!

Vähiten pidin Robert Seethalerin A Whole Lifesta (lukuhetkellä ihan ok, mutta ei ole jäänyt mieleen) ja Celeste Ng'n Little Fires Everywhere (tylsä ja epäuskottava). Kesken jätin yhden kirjan, Terho Miettisen ja Raija Pellin Harhaanjohtajat – vahvassa uskossa. Jonotin kirjaa pitkään kirjastosta ja aloin lukea sitä pian sen lopulta saatuani lainaan, sillä aihe vaikutti kiinnostavalta, mutta valitettavasti kirja oli minusta huonosti kirjoitettu ja jotenkin liian asenteellinen. Ehkä yritän sitä vielä joskus, en tiedä.

Loka-, marras- ja joulukuun aikana luin yhteensä 5653 sivua eli keskiarvo on 257 sivua per kirja.


Entäs sitten haasteeni ja tavoitteeni, miten ne etenivät loppuvuodesta? Helmet-lukuhaasteessa jäin vähän tympeään tilanteeseen, sillä olen vuoden loppuun mennessä lukenut 47/50. Suoritan kuitenkin haasteen loppuun tammikuun aikana ja aloitan sitten uuden Helmet-haasteen teon. Sarjakuvia luin vain yhden, novellikokoelmia neljä ja oman hyllyn kirjoja kaksi. Tavoitteet eivät siis edenneet kummoisesti. Täältä löytyy vielä yhteenveto kaikista vuoden 2017 haasteistani ja tavoitteistani. Osa sujui paremmin, osa huonommin.

Nyt voin aloittaa vuoden 2018 puhtaalta pöydältä, kun viime vuosi on nyt kokonaan taputeltu. Jatkan tänä vuonna neljännesvuosikoosteiden parissa samaan tapaan kuin aiemminkin, tämä on ollut minulle sopiva tapa jäsentää ja tarkastella vuoden lukemisia.

2.1.2018

Costa Book Awards 2017: lyhytlistojen voittajat



Costa Book Awardsin tämänvuotisten lyhytlistojen voittajat julkistettiin hetki sitten. Kategorioita tässä palkinnossa on siis viisi: esikoisromaani, romaani, elämäkerta, runoteos ja lastenkirja. Viime vuoden marraskuussa jokaiseen kategoriaan valittiin neljä finalistia, joiden joukosta on nyt valittu voittajat. Kisa ei kuitenkaan pääty tähän, vaan 30. tammikuuta valitaan vielä vuoden paras kirja, Costa Book of the Year.

Vuoden esikoisromaani:


Gail Honeyman: Eleanor Oliphant is Completely Fine

Eleanor Oliphant elää yksinkertaista elämää. Hänellä on aina samat vaatteet päällään töissä, hän syö joka päivä saman lounaan ja ostaa aina kaksi samanlaista pulloa vodkaa viikonlopuksi. Eleanor on onnellinen, hänen elämästään ei puutu mitään. Tai ehkä sittenkin, kaikki.

Vuoden romaani:


Jon McGregor: Reservoir 13

Teinityttö katoaa pienessä englantilaiskylässä ja koko kylä ryhtyy etsimään häntä. Samalla kyläläisten täytyy myös jatkaa arkisia puuhiaan. Elämä jatkuu, kuten sen täytyy.

Elämäkerta-kategoriassa voiton vei Rebecca Stottin In the Days of Rain, runoteoksissa postuumisti Helen Dumoren kokoelma Inside the Wave ja lastenkirja-kategoriassa Katherine Rundellin The Explorer.

Omat suosikkini eli Xan Brooksin The Clocks in This House All Tell Different Times (esikoisromaani) ja Sarah Winmanin Tin Man (romaani) eivät siis voittaneet, mutta kiinnostavia ovat Honeymanin ja McGregorin romaanitkin. Honeymanin romaani ilmestyy tänä keväänä suomeksi WSOY:n kustantamana, ehkä luen sen sitten tuoreeltaan, en tiedä vielä. McGregorin romaani on taas ollut minulla jo jonkin aikaa lainassa kirjastosta, olisi siis jo viimein aika lukea se.

Lue lisää voittajista Costa Book Awardsin tiedotteesta täältä. 30. tammikuuta selviää, mikä viidestä kategoriansa voittajasta voittaa vuoden kirja -palkinnon.

1.1.2018

Vuosi 2017: merkittävimmät kirjat


Toissapäivänä summasin vuoden 2017 haasteet ja tavoitteet ja eilen tarkastelin lukuvuoden tilastoja. Tänään on vielä vuorossa vuoden 2017 kirjat. Ne parhaat, tärkeimmät, vaikuttavimmat ja pettymyksenkin aiheuttaneet. Pyörittelin kirjoja muutaman päivän ajan mielessäni, tein listoja, harkitsin kokoavani top kympin, mutta sitten tajusin, että liian moni jäisi silloin ulkopuolelle, joten laadin sopivat kategoriat suosikkieni ehdoilla, ja lista alkoi muotoutua. Tässä ne nyt ovat, vuoden 2017 kirjat.


H I S T O R I A L L I S E T   R O M A A N I T

Katja Kallio: Yön kantaja
Anneli Kanto: Lahtarit
Sarah Perry: The Essex Serpent
Laura Restrepo: Intohimon saari


A J A N K O H T A I S E T

Margaret Atwood: The Handmaid's Tale
Cristina Sandu: Valas nimeltä Goliat
Pajtim Statovci: Tiranan sydän
Yaa Gyasi: Homegoing


T I E T O K I R J A L L I S U U S

Katja Kettu, Meeri Koutaniemi & Maria Seppälä: Fintiaanien mailla


N O V E L L E J A   J A   M U I T A   L Y H Y I T Ä  K I R J O I T U K S I A

Johan Bargum: Lyhykäisiä
George Saunders: Sotapuiston perikato


P E T T Y M Y K S E T

Naomi Alderman: The Power
Emma Donoghue: The Wonder
Ervo Vesterinen: Naisen ruumiin historia


T Ä R K E I M M Ä T   J A   V A I K U T T A V I M M A T

Hanna Hauru: Jääkansi
Han Kang: Human Acts
Fiona Mozley: Elmet
Sarah Winman: Tin Man

Luin tietysti myös monta muuta erittäin hyvää kirjaa, mutta väittäisin näiden olevan ne, jotka jäivät kaikista parhaiten mieleen ja herättivät eniten ajatuksia ja tunteita. Jos pitäisi nimetä vain yksi, koko vuoden paras kirja, valitsisin Fiona Mozleyn Elmetin. Koin sitä lukiessani sellaisia tunteita, joita harvoin koen kirjaa lukiessani. Hullaannuin ja rakastuin. On ihanaa löytää uusi lempikirja, ja onneksi niitä oli viime vuonna muitakin.

Onko joukossa myös sinun (uusia) suosikkejasi?

Ihanaa ja lukuisaa uutta vuotta 2018!