18.6.2018

Anna Lindholm: Ines 1918 – Viisi naista sisällissodassa


Anna Lindholmin Ines 1918 - Viisi naista sisällissodassa on julkaistu jo vuonna 2015 ruotsiksi nimellä Projekt Ines. Fem kvinnor i inbördeskriget 1918. Melkoinen projekti se on Lindholmille ollutkin. Kaikki lähti liikkeelle, kun Lindholm luki isoisänsä äidin Ines Nybergin kirjeitä, jotka tämä oli lähettänyt punaisten vankileirillä Helsingissä olevalle miehelleen Vernerille vuonna 1918. Lindholm kirjoitti tuolloin Suomen sisällissotaa käsittelevää tutkielmaa, jossa Ineksen kirjeillä oli keskeinen rooli. Tutkielmaan ei mahtunut muiden naisten tarinoita, joten hän päätti kirjoittaa heistä kaikista kirjan. Ines 1918:ssa kuvataan perheenäiti Ineksen lisäksi neljän muun naisen elämää sisällissodan aikana: seurapiirineiti Anita Topeliuksen, sairaanhoitaja Dagmar Ruinin, saaristolaisnainen Josefina Häggin ja poliittisesti aktiivisen Anna Forsströmin – osa valkoisia, osa punaisia – vaiheita sodan eri hetkinä.

Ines 1918 on kertovaa tietokirjallisuutta, jossa viittä naista lähestytään kirjeiden, haastattelujen, arkistojen ja kirjailijan omien pohdintojen kautta. Kirjailijan kertojaääni on kuuluva. Lindholm kertoo, pohtii ja esittää kysymyksiä. Hän avaa projektin eri vaiheita ja omaa sekä perheensä osuutta sen muotoutumisessa. Lindholmin perheen historia on valkoinen, joten projekti avasi Lindholmin silmiä erityisesti punaisten (naisten) suhteen, sillä hän otti tarkoituksella mukaan myös kahden punaisten puolella olleen naisen tarinat (Josefina Hägg ja Anna Forsström). Oli mielenkiintoista huomata, miten Lindholmin itsensä sekä hänen perheenjäsentensä asenteissa tuntuu edelleen näkyvän jako valkoisiin ja punaisiin. Lindholmin keskustellessa eräs joulu perheensä kanssa sisällissodasta ja sen osapuolista hänen isänsä menettää yllättäen malttinsa ja huudahtaa: "Meidät olisi liitetty Venäjään, jos punaiset olisivat saaneet päättää!!" Muut hiljenevät. Hyvin havainnollinen esimerkki siitä, miten ylisukupolvisia erilaiset asenteet ja kokemukset voivat olla.

Tänä ja viime vuonna (toki myös jo aiemmin, tämäkin teos julkaistiin ruotsiksi jo vuonna 2015) on julkaistu joitakin sisällissodan naisista kertovia kirjoja, mikä on erinomaista edelleen varsin miehisen historiankirjoituksen todellisuudessa. En muista teosta, jossa olisi käsitelty nimenomaan suomenruotsalaisia sisällissodan naisia, joten Ines 1918 on siksikin tervetullut kirja tähän joukkoon. Teoksessa on mielestäni silti omat ongelmansa, pelkkä kiinnostava ja hyvä aihe ei riitä.

Ensinnäkin teos on jonkin verran epätasainen niin eri naisten tarinoiden käsittelyjen kuin varsinaisen kerronnan osalta. Ymmärrän hyvin tilanteen, jossa toisista kirjan henkilöistä ei vain löydy yhtä paljon tietoa ja kirjoitettavaa kuin toisista – kirjeenvaihto voi olla suppeampaa tai muistitieto ei ole niin kattavaa. Ines 1918:ssa on kuitenkin suuria eroja ja epätasaisuuksia naisista kertomisen välillä. Muutama naisista tuntuu jäävän tyystin toisten varjoon, heidän elämänsä kerrotaan vain muutamassa kappaleessa, kun toisia käsitellään yhteensä kymmenien sivujen verran. Teos ei etene erityisesti nainen kerrallaan, vaan heidän vaiheitaan käsitellään vähän eri järjestyksissä sitä mukaa kuin sotakin etenee. Ehkä viisi naista on liikaa ja kirjassa olisi voinut keskittyä esimerkiksi vain kolmeen heistä – tai sitten etsiä mukaan vain sellaisia, joista riittää kirjoitettavaa.

Toiseksi odotin laajempaa pohdintaa ja analyysia. En olisi kaivannut mitään tiukan tieteellistä tai mahdollisimman eksaktia analysointia – en odota mitään sellaista tämän tyyppiseltä kirjallisuudelta –, mutta esimerkiksi jo syvällisempi reflektointi olisi tehnyt siitä kiinnostavamman. Kirjailijan pintapuoliseksi jäävän pohdinnan ja viiden eri naisen elämän (tai kuuden, jos siihen lasketaan vielä kirjailija itse) yhdistelmä on nyt hieman liian levoton ja sekava.

––

Anna Lindholm: Ines 1918 – Viisi naista sisällissodassa
(Projekt Ines. Fem kvinnor i inbördeskriget 1918, 2015)
Suom. Susanna Hirvikorpi
S&S 2018, 327 s.

17.6.2018

Arja Kajermo: The Iron Age


It was Finland, it was the 1950s but on our farm it could have been the Iron Age. We had a horse to take us places, the dirt track allowed no cars near us. I was four and had never seen a car, but I had seen a picture of one. We had heard of electricity but we didn't have it. Time moved slowly then and things did not change much. The winters were colder and the summers were hotter.

Suomalaissyntyisen Arja Kajermon pienoisromaani The Iron Age tuli jo tovi sitten yllättäen vastaan jollakin englantilaisella Booktube-kanavalla. Romaani onkin julkaistu Irlannissa, missä Kajermo nykyään asuu. Hauskaa, että se tuli lopulta vastaan myös kirjastossamme.

The Iron Age kertoo elämästä sotien jälkeisessä Suomessa ja Ruotsissa. Kertoja tarkastelee menneisyyttään, aikaa, jolloin oli vasta nuori tyttö, sekä elämää ja ilmapiiriä Suomen maaseudulla. Perheen elämä on kovaa ja niukkaa, heidän täytyy tulla toimeen vähällä. Sodan kauhut vainoavat isää, joka purkaa ahdistustaan väkivaltaisena käyttäytymisenä vaimoaan ja lapsiaan kohtaan. Lopulta perhe vanhinta poikaa lukuunottamatta muuttaa Ruotsiin, kuten niin moni muukin paremman toimeentulon toivossa.

Kajermo kirjoittaa varsin lakonisesti, mutta rivien välissä pilkahtelee musta huumori. Tekstissä itsessään ei varsinaisesti ole mitään vikaa, mutta toisinaan, etenkin kirjan alkupuolella, kertoja innostuu kertomaan aika runsaasti Suomen historian vaiheista, mikä tuntuu vähän turhalta infodumppaukselta. Mietin, johtuuko se siitä, että olen itse suomalainen ja tunnen historiamme, mutta en usko. Välillä oli sellainen olo, että ihan kuin romaani olisi ulkomaalaisille lukijoille suunnattu kirjallinen oppitunti Suomen lähihistoriasta ja suomalaisesta kulttuurista, itse tarinan ollessa vähän sivuseikka, vaikka senhän pitäisi olla toisin päin.


Infodumppauksen lisäksi en oikein missään vaiheessa päässyt kunnolla sisään tarinaan, koska kaikki jotenkin vain tapahtuu, kuvailua on vähän. Tykkään usein aika suoraviivaisesta, yksinkertaisesta kerronnasta, sellaisesta tiiviistä tekstistä, mutta tässä se oli liian pelkistettyä. Lisäksi kirjan takakansi lupaa osittain sadunomaista tarinaa, mitä innoissani odotin, mutta en lopulta saanut sitä, en kunnolla.

Kuvitus on Kajermon sisaren- tai veljentyttären Susanna Kajermo Törnerin käsialaa. Kuvat ovat kauniita, kuvaavat hyvin tarinan tapahtumia ja herättävät mielenkiintoa (ks. esimerkiksi kannen kuva toisiinsa nojaavista pikkupojista, joista toinen pitelee sormissaan savuketta). Ne olivat aika oleellinen syy siihen, miksi jaksoin lopulta lukea kirjan loppuun asti. Harmi, ettei kirja lopulta ollut ihan sellainen kuin odotin sen olevan.

Helmet-lukuhaaste 2018: 38. Kirjan kannessa on kulkuneuvo

––

Arja Kajermo: The Iron Age
Tramp Press 2017, 118 s.

8.6.2018

Enni Vanhatapio: Absentia


Kaisa ei sano mitään, ei ehkä edes kuule. Se riisuu oikeasta nimettömästä pronssisen käärmesormuksen, pujottaa sen lyhyeen ketjuun kaulansa ympärille. Se saa lukon itse kiinni niskan takana. Kun Kaisa kääntää päätään ja katsoo minua, aurinko on sen silmissä, kuultaa keltaruskeiden iiristen läpi ja hohtaa. Kaisa hymyilee. Hyvää juhannusta, se sanoo ja juoksee syvemmälle, rikkoo veden sileän pinnan eikä huuda. Kohottaa vain kädet ja sukeltaa. Jään laiturille katsomaan.

Tänä keväänä on julkaistu muutama ihastuttava tai vähintään ihastuttavalta vaikuttava nuoren naispuolisen kirjailijan esikoisteos. Pidin hurjan paljon maaliskuun lopulla lukemastani Elin Willowsin Sisämaasta ja lukulistalla on ollut jo pitkään Anna-Liisa Ahokummun Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa. Nyt kuitenkin luettavakseni päätyi Oulussa syntyneen, mutta nykyisin Lontoossa työskentelevän Enni Vanhatapion upeakantinen esikoisromaani Absentia. Saa muuten vinkata muita samantyylisiä nuorten naisten kirjoittamia esikoisteoksia joko tältä tai joltain muulta vuodelta!

Absentia kertoo Lontoossa asuvasta Aavasta, joka työskentelee baarissa ja viettää aikaa työkaverinsa kanssa. Sitten Aava saa viestin, että hänen siskonsa Kaisan entinen mies Olavi on kaupungissa tyttärensä Siirin kanssa, ja se saa hänet oksentamaan ikkunasta. Pala palalta ja takautumien kautta romaani alkaa keriä auki Aavan ja Kaisan lapsuutta haavoittuneessa kodissa ja heidän välistään sisarussuhdetta, joka ei ollut koskaan helppo Kaisan hauraan mielen takia. Kaisan elämään asteli Olavi, joka vaikutti olevan kuin kallio ja ihana isä pian syntyvälle Siirille, mutta joka halusi omistaa, kun toinen taas halusi elää ilman sitoumuksia. Nyt Olavi aikoo tuoda menneisyyden mukanaan Aavan luokse Lontooseen.

Romaanin nimi, Absentia, viittaa englanninkieliseen sanaan absent, poissaoleva. Lähes kaikki romaanin hahmot kokevat olonsa jollakin tapaa poissaolevaksi ja varautuneeksi. He yrittävät löytää oman paikkansa tässä maailmassa. Kirjan välittämä tunnelma on kauttaaltaan hieman hapuileva ja salaperäinen, poissaolevaa henkivä sekin. Myös romaanin runsas dialogi heijastelee samaa olotilaa, paljon jää sanomatta, kun ei osata. Absentia käsittelee myös valtaa, joka ilmenee esimerkiksi henkisenä väkivaltana tai poissaolevan valtana läsnäolevaan. Niin, jälleen se sama olotila. Vanhatapio kietoo romaaninsa hienosti saman tuntemuksen ympärille.

Vaikka Absentia rakentuu pitkälti dialogin (jossa repliikkejä ei ole eroteltu toisistaan lainausmerkeillä tai repliikkiviivoin) varaan, käsitys ajasta ja paikasta säilyy hyvin. Etenkin Lontoo näyttäytyy romaanissa kiinnostavan rosoisena, vaikkei sitä edes kuvata runsaasti. Jotenkin Suomenkin tunnistaa, en oikein tiedä mistä, ehkä pienistä tuokiokuvista ja vähäeleisesti kuvatusta maisemasta. Vanhatapio kirjoittaa hyvin tarkasti ja omaäänisesti, ja etenkin lapsen mielenliikkeitä on kuvailtu taidokkaasti.

Romaanin päällimmäiseksi jättämä tunne on vähän epämääräinen, ehkä hämmentynytkin. Vaikka suurimmaksi osaksi ymmärsin missä koko ajan mentiin ja mitä romaanin loppupuoli merkitsi (tosin aiempien sukupolvien lyhyet osuudet olivat mielestäni liian irrallisia), jäi kaiken ylle ohut salaperäisyyden huntu. Romaanin poissaolon tunne tarttui ja olo oli kaiken jälkeen hieman ontto, mutta ei erityisen kielteisellä tavalla, mutta ei oikein positiivisellakaan. Sitä on vaikea selittää, joten kannattaa kokeilla, jättääkö Absentia sinuun samanlaisen, vaikeasti ilmaistavan olotilan.

Muissa blogeissa: Kosminen K

Helmet-lukuhaaste 2018: 50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja

––

Enni Vanhatapio: Absentia
Gummerus 2018, 304 s.

4.6.2018

Edward St Aubyn: Loistava menneisyys : Patrick Melrosen tarina I-III


Edward St Aubynin Loistava menneisyys osoittautui varsin ristiriitaisia tunteita herättäväksi kirjaksi. Vastikään tv-sarjansakin saanut kirja – tai pikemminkin kirjasarja, sillä Loistava menneisyys sisältää alkujaan kolmena erillisenä kirjana julkaistua pienoisromaania (Mitäs pienistä, Ikävä juttu ja Toivon mukaan) ja tulee jatkumaan vielä kahden suomennettavan kirjan voimin yhteisniteessä Toivoa sopii – on taidokkaasti kirjoitettu, mutta toisaalta välillä puuduttava tarina kirjailijan omaan elämään pohjautuvan yläluokkaisen Patrick Melrose -nimisen hahmon elämästä.

Kirjan ensimmäinen osa Mitäs pienistä kertoo nuoren Patrick Melrosen perheen kesänvietosta Ranskan maaseudulla. Alkuun perhe ja perheen elo vaikuttaa hullunkuriselta, mutta pian pinnan alta alkaa löytyä tummempia sävyjä. Patrickin isä loistaa seurapiirien parrasvaloissa, mutta on tosiasiassa julma sadisti, joka ei epäröi käyttää valtaansa hyväkseen. Niinpä hän muun muassa pakottaa nyt lääkkeiden turruttaman vaimonsa kontalleen maahan syömään mätiä viikunoita ja raiskaa pienen poikansa.

Patrickin suhde isäänsä on keskiössä seuraavassakin kirjassa Ikävä juttu, jossa Patrick on – ei ollenkaan yllättäen – parikymppinen heroinisti, joka lähtee noutamaan kuolleen isänsä tuhkia New Yorkista. Kirja on pitkälti Patrickin sekoilua huumepäissään pitkin New Yorkin katuja ja hotellihuonetta, isänsä tuhkat mukanaan, mutta kaikkea sitä jollakin tavalla piristää ihan loistava, naseva huumori, joka vähän väliä pilkahtelee lauseiden välistä. Mieleeni jäi erityisen hyvin eräs kirjan luku, jossa Patrick on vetänyt kamaa vähän liikaa ja joutuu mielenkiintoiselle tripille, jonka aikana hänen päässään puheenvuoronsa käyttävät muun muassa niin kapteeni Kirk, tohtori Kuolema kuin Kleopatrakin. Luulen, että vain omakohtaisia kokemuksia vastaavasta omaava osaa kirjoittaa sellaisen kuvauksen.

Voi luoja, taas se alkoi. Äänet päässä. Loputtomat yksinpuhelut. Kammottava puheenpälpätys, jota hän ei voinut hillitä. Hän kumosi kurkkuunsa lasillisen punaviiniä yhtä suurella antaumuksella kuin Peter O’Toolen tulkitsema Arabian Lawrence joi lasillisen limonadia näännyttävän aavikonylityksen jälkeen. "Akaba on meidän", hän sanoi tuijottaen mielipuolisesti etäisyyteen ja kohotellen merkitsevästi kulmiaan.
"Kiinnostaisiko herraa jälkiruoka?"
Vihdoinkin oikea ihminen, jolla oli esittää oikea kysymys, olkoonkin että se kuulosti hivenen omalaatuiselta. Millä tavalla jälkiruoan oletettiin "kiinnostavan" häntä? Pitäsikö sitä käydä katsomassa sunnuntaisin? Tai lähettää sille joulukortti? Vai pitäisikö hänen syöttää sitä?
"Joo", Patrick sanoi ja väläytti hurjistuneen hymyn, "yksi crème brûlée."

Niteen viimeinen osa Toivon mukaan sijoittuu noin kymmenen vuotta myöhempään aikaan. Patrick on päässyt eroon huumeista, mutta muistelee usein menneitä vanhan kaverinsa kanssa, ja taistelee yhä lapsuutensa traumoja vastaan. Kirjan keskiössä ovat kuitenkin eräät seurapiirijuhlat, joihin saapuu myös itse prinsessa Margaret. Kerronta hyppii eri henkilöiden välillä kuvaten brittiläistä yläluokkaa varsin puistattavalla tavalla.

Loistava menneisyys on taidokkaasti kirjoitettu kokonaisuus. Nautin kovasti sen viiltävän ironisesta kertojaäänestä ja brittiläistä yläluokkaa kohtaan osoitetuista sivalluksista. Suomennos on loistava, kiitos Markku Päkkilän. Mutta jokin sai minut silti lukemaan kirjaa yli kuukauden ajan. Paikoitellen se on tosissaan loistava, paikoitellen hyvin laahaava. Ehkä luin sitä liian hitaasti tai ehkä olisi pitänyt jättää eri osien väliin kunnon mietiskelytauko (pidemmät taukoni nimittäin sijoittuivat tyyliin jonkun satunnaisen luvun puoliväliin tai jotain sellaista).

Kiinnyin kuitenkin Patrickiin sen verran, että haluan lukea viisiosaisen kirjasarjan kaksi viimeistäkin osaa, jotka tulevat suomeksi ensi syksynä. Lisäksi aion toki katsoa Benedict Cumberbatchin tähdittämän Patrick Melrose -nimeä kantavan tv-sarjan.


Helmet-lukuhaaste 2018: 14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan

––

Edward St Aubyn: Loistava menneisyys : Patrick Melrosen tarina I-III
(Never Mind, 1992 ; Bad News, 1992 ; Some Hope, 1994)
Suom. Markku Päkkilä
Otava 2018, 456 s.

30.5.2018

Jesmyn Ward: Sing, Unburied, Sing


Jesmyn Wardin romaani Sing, Unburied, Sing on roikkunut tbr-listallani pienen tovin sen voitettua viime vuonna vuoden parhaimmalle amerikkalaiselle kirjalle annettavan National Book Awardin. Ehkä ihan ansaitusti, sillä Sing, Unburied, Sing on varsin kiinnostava ja monitasoinen romaani.

Sing, Unburied, Sing alkaa pieneltä mississippiläiseltä paikkakunnalta, syvältä Yhdysvaltojen etelästä. Siellä asuvat kolmetoistavuotias Jojo pikkusisarensa Kaylan, äitinsä Leonien ja isovanhempiensa kanssa. Isä Michael on vankilassa huumekaupan takia. Jojolla on nuoreen ikäänsä nähden paljon vastuuta kannettavanaan, sillä hänen isovanhempansa ovat jo iäkkäitä ja isoäiti on vakavasti sairas eikä äiti Leonie ole kovin kiinnostunut lapsistaan, vaan viettää aikaansa enimmäkseen töissä ja käyttämällä huumeita. Pienestä Kaylasta huolehtiminen jää lähes kokonaan Jojon vastuulle.

Jojon isä Michael on vapautumassa vankilasta, joten Leonie päättää lähteä lastensa ja ystävänsä kanssa hakemaan miestään kotiin. Menneisyys päättää kuitenkin näyttäytyä heille aaveiden muodossa. Leonie on menettänyt veljensä Givenin ja käyttäessään huumeita veli palaa muistuttamaan hirveästä kohtalostaan. Michaelin serkku ampui Givenin kuoliaaksi hävitessään metsästysreissulla tehdyn vedonlyönnin. Serkku pääsi vähällä, sillä hän oli valkoinen ja Given musta. Toinen tarinassa esiintyvä aave näyttäytyy Jojolle kun he ovat hakeneet tämän isän vankilasta. Suunnilleen Jojon kanssa samanikäinen Richie kuoli ollessaan samaisessa vankilassa Jojon isän kanssa vuosikymmeniä aikaisemmin. Richien aave lähtee Jojon perheen mukaan, kun he lähtevät ajamaan vankilasta takaisin kotiin, sillä hän ei pysty saamaan rauhaa ennen kuin voi ymmärtää, mitä hänelle tapahtui.

Tarinassa olevien aaveiden vuoksi Sing, Unburied, Sing saa maagisen realismin piirteitä. Aaveiden läsnäolo tarinassa onkin ehkä romaanin kritisoiduin tai eniten mielipiteitä jakanut asia, mutta minusta niiden avulla tuodaan aika kekseliäällä tavalla esiin, miten nykypäivän Amerikan mustien elämä on vain jatkumoa aiempien sukupolvien kokemuksille ja miten rasismia ja epätasa-arvoisuutta on siellä koettu ja koetaan. Menneisyyden painolasti on raskas. Mieleeni jäivät elävästi kuvaukset esimerkiksi vankilan mailla työskentelevistä Richiesta ja Jojon isoisästä, joiden asemat vankilassa perustuvat tietenkin ihonväriin. Heidän asemissaan tapahtuu kuitenkin myös vaihtelua, sillä Jojon isoisä pääsee myöhemmin asemaan, joka on yleensä varattu vain valkoihoisille vangeille. Mieleen jäi myös perheen kotiinpaluu, jonka aikana poliisi pysäyttää heidät ja kohtelee heitä hyvin asiattomasti esimerkiksi uhkaamalla välittömästi Jojota aseella, kun tämä laittaa käden taskuunsa, ja puhuttelemalla heitä törkeällä tavalla, mitä tuskin olisi tapahtunut, jos he kaikki olisivat olleet valkoihoisia.

Minulle romaanissa kiinnostavinta ja tärkeintä olivat juuri edellä mainitut teemat. Kuitenkin toisen puolen romaanista muodostavat perhesuhteet, joita käsitellään varsin liikuttavalla tavalla. Leonie ja Michael eivät ole kiinnostuneita lastensa hyvinvoinnista. Nuorempi Kayla on käytännössä täysin Jojon hoidettavana eikä hän toisaalta edes halua olla vanhempiensa lähellä, vaan tahtoo aina Jojon syliin. Kaylan ripustautuminen isoveljeensä, Jojon liian äkkinäinen aikuistuminen ja lasten jatkuva nälkä ovat riipaisevaa luettavaa. Leonie ja Michael ovat käytännössä kiinnostuneita vain toisistaan, mikä ei toisaalta sekään ole kovin helppoa. Leonien perheenjäsenet ovat mustia, mutta Michael on valkoinen, ja etenkin Michaelin vanhemmat eivät halua olla tekemisissä Leonien tai Leonien ja Michaelin lasten kanssa.

Tuntuu kuitenkin, että Sing, Unburied, Sing yrittää käsitellä vähän liian monia eri asioita ja teemoja yhdellä kertaa. Rasismi ja epätasa-arvoisuus, perhesuhteet, Leonien konflikti Michaelin vanhempien kanssa, Jojon aikuistuminen, isovanhempien osuus tarinassa, huumeidenkäyttö, aaveet – paljon eri asioita yhteen romaaniin. Se oli ehkä juuri siinä reunalla, ettenkö olisi kallistunut pitämään tästä vähemmän kuin pidin. Nytkään tämä ei ollut täysi kymppi, mutta herätti kuitenkin paljon ajatuksia ja tunteita, ja tästä oli jotenkin helppo pitää. Kiinnostava, ajan hermolla oleva romaani kiinnostavalta kirjailijalta.

Muissa blogeissa: Reader, why did I marry him?

––

Jesmyn Ward: Sing, Unburied, Sing
Scribner 2017, 289 s.

26.5.2018

Syksyn 2018 uudet kirjat

Useimmat kotimaiset kustantamot ovat nyt julkistaneet tiedot ensi kesän ja syksyn uutuuskirjoistaan. Jälleen näyttäisi riittävän luettavaa, ehkä ennätysmäisen paljon tai sitten makuni on laajentunut entisestään. Jälkimmäisestä saattaisi kieliä ainakin se, että mukana on jopa kaksi runokokoelmaa. Tässä 50 tärppiä ensi syksylle.

A U L A  &  C O

Lucia Berlin: Tanssia ruusuilla ja muita kertomuksia : Siivoojan käsikirja, osa 2 (elokuu)
...koska viime vuonna julkaistun ensimmäisen osan novellit olivat jo täyttä timanttia.

A V A I N


Krista Launonen: Ofelian suru (lokakuu)
...koska minua kiehtoo, millaisia merkityksiä taiteen ja ihmisten henkilökohtaisten kokemusten välille voi syntyä.

B A Z A R


Yuval Noah Harari: 21 oppituntia maailman tilasta (elokuu)
...koska Sapiens katsoi menneisyyteen, Homo deus tulevaisuuteen ja 21 oppituntia maailman tilasta nykyhetkeen.

F A B R I I K K I  K U S T A N N U S

Laia Jufresa: Umami (syksy)
...koska romaani rakentuu useista eri kertojista ja sijoittuu Meksikoon.

Yoko Tawada: Muistelmat lumessa (syksy)
...koska romaanin päähenkilöt ovat jääkarhuja.

G U M M E R U S


Minna Rytisalo: Rouva C. (syyskuu)
...koska tarvitsemme lisää romaaneja, jotka ottavat kantaa tyttöjen ja naisten oikeuksien puolesta ja Lempi oli hurmaava.

Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu (syyskuu)
...koska pidän nuorista naisista ja kaupunkilaisarjesta kertovista (esikois)romaaneista.


Anna Kortelainen: Hyvä Sara! (syyskuu)
...koska Sara Hildénin elämä kuulostaa ainutlaatuiselta.

Päivi Alasalmi: Riivatut (lokakuu)
...koska kotimaista kauhua ei ole liiaksi.

I N T O


Jelena Tsižova: Naisten aika (elokuu)
...koska romaani kuvaa monen eri sukupolven naisten elämää Venäjällä.

Taru Anttonen & Milla Karppinen (toim.): Sankaritarinoita tytöille (ja muille) : Kertomuksia rohkeista naisista Minna Canthista Almaan (syyskuu)
...koska vaikka vähän vierastan ideaa kirjoittaa vain rohkeista tai sellaisiksi kerrotuista naisista, olen utelias, miten tämä maailmalla suosittu konsepti näkyy meillä.

K O S M O S

Eveliina Nieminen: Late Bloomers : Short stories of people overachieving without achieving (elokuu)
...koska suomalaisen kirjoittajan englanninkielisten novellien ja kauniin kuvituksen yhdistelmä on jotain erilaista.

Ina Westman: Henkien saari (elokuu)
...koska saaristo ja romaanin käsittelemät aiheet – parisuhde ja sen osapuolten vieraantuminen toisistaan – kiinnostavat aina.

L I K E


Rivers Solomon: Menneisyyden kaiku (kesäkuu)
...koska mukana täytyy olla vähintään yksi scifikirja ja tämä sukeltaa vieläpä suoraan feminismin ja rotusorron syövereihin.

Asko Sahlberg: Haudallasi, Adriana (syyskuu)
...koska romaani lupaa pakottaa lukijan pohtimaan ihmisyyden rajoja.

Karl Ove Knausgård: Poissa päiväjärjestyksestä (syyskuu)
...koska romaani herätti ilmestyessään kohua varsin kyseenalaisella tarinallaan ja no, ristiriitaisia tunteita herättävä Knausgård.


David Lynch & Kristine McKenna: Tilaa unelmoida (lokakuu)
...koska Lynch on mahtava visionääri ja kiehtova persoona.

M I N E R V A

Katja Tikka, Elina Maaniitty & Iisa Aaltonen: Punaisten lyhtyjen Helsinki : prostituutio pääkaupungin historiassa (syyskuu)
...koska en ole vielä lukenut prostituution historiaan liittyvää tietoteosta.

O P P I A N

Ronald Firbank: Oikkuja (lokakuu)
...koska 1900-luvun alku ja Lontoon taiteilijapiirit.

Nellie Bly: Kymmenen päivää mielisairaalassa (lokakuu)
...koska Bly oli ensimmäisiä tutkivia journalisteja ja kirja sisältää kiinnostavaa mielenterveyden historiaa.

O S U U S K U M M A

Saara Henriksson: Avaruusajan unelmia (lokakuu)
...koska scifinovelleja ainakin osittain merellisissä maisemissa.

O T A V A

Pasi Pekkola: Huomenna kevät palaa (elokuu)
...koska lapsuus vuoden 1918 sisällissodassa.

David Grossman: Hevonen meni baariin (syyskuu)
...koska yllätyksellinen romaani lapsuudesta ja perhetragediasta.


Edward St Aubyn: Toivoa sopii : Patrick Melrosen tarina IV-V (syyskuu)
...koska kaksi viimeistä osaa purevasta ja oivaltavasta viisiosaisesta Patrick Melrosen tarinasta.


Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin (syyskuu)
...koska kertova tietokirja 1800-luvun naistutkimusmatkailijoista.

S & S

Peter Sandström: Äiti marraskuu : kahdeksan pohdintaa (elokuu)
...koska Sandström kirjoittaa omalakisesti ja romaani kertoo miehestä ja hänelle tärkeistä naisista.

Elina Tuomi: Itsenäisiä naisia : 70 suomalaista esikuvaa (elokuu)
...koska tietokirja suomalaisista vaikuttajanaisista.


Ida Salminen & Riikka Salminen: Tarinoita suomalaisista tytöistä, jotka muuttivat maailmaa (elokuu)
...koska satumuotoon rakennettuja tositarinoita tunnetuista ja vähemmän tunnetuista suomalaisista tytöistä.

Sabine Forsblom: Betinka (syyskuu)
...koska auktoriteetteja potkiva romaani 1970-luvulla elävästä työväenluokkaisesta teinitytöstä.


Rachel Cusk: Ääriviivat (syyskuu)
...koska Cusk kirjoittaa omaäänistä, muun muassa kertomisen ja vallan välistä suhdetta tarkastelevaa proosaa.

Kai Aareleid: Korttitalo (lokakuu)
...koska sodanjälkeinen Viro ja virolainen kirjallisuus on minulle vielä varsin tuntematonta aluetta.

S I L T A L A

Taina Haahti: Siperian unia (elokuu)
...koska romaani miehestä, joka ryhtyy työkseen manipuloimaan todellisuutta.

Aki Ollikainen: Pastoraali (elokuu)
...koska upea Nälkävuosi, luonto ja maagisuus.


Vilja-Tuulia Huotarinen: Niin kuin minä heidät näin (syyskuu)
...koska yhdenpäivänromaani koulumaailmasta, haudatuista muistoista ja salaisuuksista.

Niina Repo: Vyöry (syyskuu)
...koska sijoiltaan nyrjähtävä todellisuus ja outoja tapahtumia.

Tua Forsström: Merkintöjä (syyskuu)
...koska runoja menetyksestä.

T A M M I


Svetlana Aleksijevitš: Neuvostoihmisen loppu : Kun nykyhetkestä tuli second handia (heinäkuu)
...koska Aleksijevitš, jonka aiempia kirjoja en ole vielä edes lukenut, ja tavallisten venäläisten kuvauksia Neuvostoliiton hajoamisesta.

Jennifer Egan: Manhattan Beach (syyskuu)
...koska historiallinen romaani poikkeuksellisesta naisesta.


Tara Westover: Opintiellä (syyskuu)
...koska muistelma naisesta, joka kasvoi perheessä, joka odotti maailmanloppua eikä uskonut koulutukseen tai lääketieteeseen.

Maria Turtschaninoff: Maresin voima (syyskuu)
...koska kolmas osa hienoon fantasiatrilogiaan (vaikka toinen osa on vielä lukematta).


Kazuo Ishiguro: Surullinen pianisti (lokakuu) kirja julkaistaankin vasta maaliskuussa 2019, voih!
...koska Ishiguro on ihastuttavan monipuolinen kirjailija ja haluan lukea hänen kaikki teoksensa.

T E O S

Tiina Rajamäki: Vieras maisema (elokuu)
...koska tämä on yksi harvoja syksyllä julkaistavia novellikokoelmia – vieläpä esikoinen – ja läheiset ihmissuhteet, niiden puutteet ja vaikeudet.

Kati Rapia & Juha Hurme: Pyrstötähti ja maailmanlopun meininki – Suomenniemen ensimmäisen tähtitieteilijän elämä ja seikkailut (syyskuu)
...koska omalaatuiselta ja hauskalta vaikuttava tekstiä ja kuvaa yhdistävä teos Suomen ensimmäisestä tähtitieteilijästä.

Mia Franck: Pommipuutarha (syyskuu)
...koska en muista aiemmin lukeneeni romaania Ruotsiin lähetetyistä sotalapsista.

Aris Fioretos: Nelly B:n sydän (syyskuu)
...koska historiallinen romaani, Saksan ensimmäinen naislentäjä ja rakkaus.

Sara Ehnholm Hielm: Ja sydän oli minun (lokakuu)
...koska esseitä kirjoittamisesta, kirjoista ja unelmista.

W S O Y


Tommi Kinnunen: Pintti (elokuu)
...koska Kinnunen kirjoittaa hyviä tarinoita eikä tämä vaikuta olevan poikkeus.


Tuukka Pietarinen: Yksin ja toisin (elokuu)
...koska nuoren tekijän runoja läsnäolosta ja poissaolosta.

Ville Similä & Mervi Vuorela: Ultra Bra : Sokeana hetkenä (elokuu)
...koska Ultra Bra teki aivan ihanaa musiikkia.


Katja Kettu: Rose on poissa (syyskuu)
...koska Ketun kirjat herättävät aina kutkuttavan tunteen ja tämä romaani on osaksi jotain uutta.

–––

Mitä syksyn kirjoja sinä odotat eniten?

13.5.2018

Samanta Schweblin: Fever Dream


It's the worms. You have to be patient and wait. And while we wait, we have to find the exact moment when the worms come into being.
Why?
Because it's important, it's very important for us all.

Amanda-niminen nainen makaa kuolemaisillaan pienen kyläsairaalan osastolla. Hänen vierellään on poika nimeltä David, joka pyytää Amandaa muistelemaan tapahtumia, jotka ovat johtaneet tähän tilanteeseen. Amandan ja Davidin vuoropuhelun myötä viime päivinä sattuneet asiat alkavat hiljalleen purkautua.

Amanda on ollut tyttärensä Ninan kanssa lomailemassa pienessä syrjäisessä kylässä ja tutustunut siellä Davidin äitiin Carlaan. Carla kuitenkin kertoo Amandalle järkyttävän asian: hänen poikansa David on sairastunut aiemmin hyvin vakavasti ja Carla on vienyt tämän paikallisen parantajan luokse. Ainoa keino parantaa poika oli jakaa hänen sielunsa kahtia eikä David ole sen jälkeen ollut enää entisensä.

Samanta Schweblinin kansainvälisen Man Booker -palkinnon ehdokkaanakin ollut pienoisromaani Fever Dream (suom. Houreuni, 2018) on nimensä mukaisesti kuin painajaisuni. Se saa ihokarvat nousemaan pystyyn ja vilkuilemaan ympärilleen. Siinä on todella jotain hyvin hermostuttavaa. Se on myös hyvin outo romaani, jonka maailmasta ja tapahtumista ei saa kunnolla otetta. Sekin vähän hermostutti, mutta samalla myös ihastutti. Siinä on jotain samaa kuin esimerkiksi David Lynchin hienoissa ohjaustöissä, kuten vaikkapa Twin Peaksissa.

Fever Dream kestää erilaisia tulkintoja. Sen voisi kai laskea ekokauhuksi, sillä kylän vesistö on saastunut jollain tuntemattomalla myrkyllä, joka sairastuttaa alueen ihmisiä ja eläimiä. Tuo sama myrkky sairastuttaa lopulta myös Amandan ja hänen tyttärensä. Jokin näkymätön ja tuntematon uhka herättää meissä helposti kauhun tunteita. Fever Dreamia voi myös lukea kertomuksena vanhemmuudesta ja sen voimasta, vanhemman suhteesta omaan lapseensa. Vanhemmat eivät aina pysty suojelemaan lapsiaan, sillä asioita vain tapahtuu. Liika suojelunhalu taas voi olla jopa tuhoavaa.

Tai ehkä kaikki oli vain unta tai jotain muuta?

En oikein vieläkään tiedä, mitä ajattelisin Schweblinin romaanista, vaikka olen miettinyt sitä jo pidemmän aikaa. Se oli omalla tavallaan lumoava ja kauniisti kirjoitettu. Outous oli kiehtovaa, mutta se myös etäännytti. Fever Dream kestäisi kieltämättä useamman lukukerran.

Samanta Schweblin on vieraana kahden viikon kuluttua järjestettävillä Helsinki Lit -kirjallisuusfestareilla. Tänä vuonna festarivieraiden joukossa on vaikka keitä kiinnostavia tyyppejä ja olenkin sopivasti viime aikoina lukenut heidän kevään uutuuskirjojaan. Tässä pieni lista:

Ayòbámi Adébáyò: Älä mene pois
Ebba Witt-Brattström: Vuosisadan rakkaussota
Hannele Mikaela Taivassalo & Catherine Anyango Grünewald: Scandorama

Lisäksi haluaisin vielä lukea (mutta en varmaan ennätä ennen festareita, en ainakaan kaikkia) Kim Leinen Kuilun, Domenico Starnonen Solmut ja Morten Strøksnesin Merikirjan. Hirveän kiinnostavia vieraita siis luvassa!


––

Samanta Schweblin: Fever Dream
(Núcleo del disturbio, 2014)
Kääntänyt Megan McDowell
Riverhead Books 2017, 183 s.

8.5.2018

Helmet-lukuhaaste 2018: puolivälikatsaus

Tämän vuoden Helmet-lukuhaaste on edennyt nyt puoliväliin (25/50), joten on väliarvion aika. Olen pikkuisen edellä aikataulua, mutta se on ihan hyvä, sillä haaste alkaa mennä vaikeammaksi eikä siihen sovi enää mikä tahansa luettu kirja. Tähän mennessä vuotta olen lukenut 33 kirjaa, joten valtaosa on kuitenkin uponnut haasteeseen hyvin.

Katsotaanpa, mitkä kohdat olen saanut jo täytetyiksi!


1. Kirjassa muutetaan
Elin Willows: Sisämaa

2. Kotimainen runokirja
Maiju Voutilainen: Itke minulle taivas

6. Kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa
Camilla Grebe: Kun jää pettää alta

7. Kirja tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan
Hannele Mikaela Taivassalo & Catherine Anyango Grünewald: Scandorama

13. Kirjassa on vain yksi tai kaksi hahmoa
Ebba Witt-Brattström: Vuosisadan rakkaussota

15. Palkitun kääntäjän kääntämä kirja
Han Kang: The White Book

16. Kirjassa luetaan kirjaa
Nina LaCour: We Are Okay


17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa
Maija Salmi & Meeri Koutaniemi: Ilopangon vankilan naiset

19. Kirja käsittelee vanhemmuutta
Ayòbámi Adébáyò: Älä mene pois

21. Kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi
Susinukke Kosola: Avaruuskissojen leikkikalu : tutkielma ihmisyyden valtavirrasta

23. Kirjassa on mukana meri
Richard Lloyd Parry: Ghosts of the Tsunami – Death and Life in Japan's Disaster Zone

24. Surullinen kirja
Max Porter: Surulla on sulkapeite


25. Novellikokoelma
Elizabeth Strout: Anything is Possible

26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt
Henry Oinas-Kukkonen: Finalaska – Unelma suomalaisesta osavaltiosta

30. Kirja liittyy ensimmäisen maailmansodan aikaan
Reetta Laitinen (toim.): Sisaret 1918

33. Selviytymistarina
Katri Rauanjoki: Jonain keväänä herään

34. Kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta
Elisabeth Åsbrink: 1947 – Mistä historiamme alkaa?

36. Runo on kirjassa tärkeässä roolissa
Naja Marie Aidt: Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin – Carlin kirja

39. Kirja on maahanmuuttajan kirjoittama
Jenny Zhang: Sour Heart

40. Kirjassa on lemmikkieläin
Johan Bargum: Syyspurjehdus


42. Kirjan nimessä on adjektiivi
Rafael Donner: Ihminen on herkkä eläin

43. Suomalainen kirja, joka on käännetty jollekin toiselle kielelle
Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina

46. Kirjan nimessä on vain yksi sana
Daphne du Maurier: Rebecca

47. Kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta
Mariko Tamaki & Jillian Tamaki: This One Summer

49. Vuonna 2018 julkaistu kirja
Chloe Benjamin: The Immortalists

Näistä alkuun tuntui vaikealta vain kohta 13. Kirjassa on vain yksi tai kaksi hahmoa, mutta Ebba Witt-Brattströmin Vuosisadan rakkaussota sopi siihen täydellisesti, sillä kirja koostuu vain naisen ja miehen keskenään käymästä dialogista. Muuten olen näköjään täyttänyt vain helppoja kohtia, mistä päästäänkin sitten niihin loppuihin... No, lopuissakin on mukana vielä joitakin hyvin helppoja kohtia ja sellaisia, joihin uskoisin jo tietäväni mitä luen, mutta ne vain ovat vielä lukematta. Muutamat ovat kuitenkin todella vaikeita ja olisi kiva, jos osaisitte vinkata niihin jotain sopivaa!


3. Kirja aloittaa sarjan / En vielä tiedä, mitä tähän luen, mutta ei ole kovin vaikea. En vain lue usein kirjasarjoja, hyviä ja mielellään lyhyitä (niin yksittäinen kirja kuin koko sarja, en kaipaa nyt mitään kymmenenosaista paksua fantasiasarjaa) sellaisia.
4. Kirjan nimessä on jokin paikka
5. Kirja sijoittuu vuosikymmenelle, jolla synnyit
8. Balttilaisen kirjailijan kirjoittama kirja
9. Kirjan kansi on yksivärinen / Tämä on niin paha! Ja olen vieläpä melko tiukkis tämän suhteen eli vaatimuksena mahdollisimman yksivärinen kansi, jossa vain teksti saa olla eri värillä. Vinkkejä, kiitos!
10. Ystävän tai perheenjäsenen sinulle valitsema kirja
11. Kirjassa käy hyvin
12. Sarjakuvaromaani
14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan
18. Kirja kertoo elokuvan tekemisestä / Siis apua, lyö ihan tyhjää. En halua lukea elokuvan tekemiseen liittyvää tietokirjaa. Missä kaunokirjallisessa teoksessa olisi edes suht keskeisenä asiana elokuvan tekeminen?
20. Taiteilijaelämäkerta / Tähän olisi helppo lukea esimerkiksi Tove Janssonin elämäkerta ja se toki kiinnostaakin, mutta tuleeko teille muita kiinnostavia taiteilijaelämäkertoja?
22. Kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin
27. Kirjassa on sateenkaariperhe tai samaa sukupuolta oleva pariskunta
28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä
29. Kirjassa on lohikäärme / Ainoat, jotka tähän keksin ovat Hobitti ja Game of Thrones – enkä edes tiedä, missä määrin jälkimmäisessä esiintyy tai edes puhutaan lohikäärmeistä, koska olen vain katsonut tv-sarjaa. Hobittia en ehkä jaksa lukea. Tämän kohdan suhteen olen itselleni armollinen, lohikäärmeen ei tarvitse olla erityisen keskeinen asia. Vinkkejä?
31. Kirjaan tarttuminen hieman pelottaa
32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan / Tämä on kiva kohta, mutta ei tule mitään kirjaa mieleen. Harry Potterit toki olisi tähän täydellinen, mutta en aio lukea niitä tänä vuonna uudestaan. Suosituksia?
35. Entisen itäblokin maasta kertova kirja
37. Kirjailijalla on sama nimi kuin perheenjäsenelläsi / Vaikeahko, mutta yritän selvitä tästä itse, koska en nyt tässä viitsi alkaa jakamaan kaikkien perheenjäseneideni nimiä.
38. Kirjan kannessa on kulkuneuvo
41. Valitse kirja sattumanvaraisesti
44. Kirja liittyy johonkin peliin / Tähän keksin vain Ernest Clinen Ready Player Onen ja sen luenkin, jos ei tule muuta mieleen.
45. Palkittu tietokirja
48. Haluaisit olla kirjan päähenkilö
50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja

Otan siis etenkin noihin tummennettuihin kohtiin mielelläni suosituksia vastaan, mutta toki myös muihin saa vinkata sopivaa luettavaa. Missä vaiheessa teidän Helmet-haasteenne ovat ja mitkä kohdat tuottavat eniten päänvaivaa?

6.5.2018

Ayòbámi Adébáyò: Älä mene pois


Ennen naimisiin menoani uskoin, että rakkaus pystyy mihin vain. Pian opin, ettei se kestänyt neljän lapsettoman vuoden painoa. Jos taakka on liian raskas ja pitkäaikainen, jopa rakkaus taipuu, rakoilee, uhkaa särkyä ja joskus myös särkyy. Mutta vaikka se menisi tuhansiksi pirstaleiksi, se ei tarkoita, ettei se olisi enää rakkautta.

Olen kuullut nigerialaisen kirjailijan Ayòbámi Adébáyòn esikoisromaanista Älä mene pois niin paljon hyvää sen viimevuotisesta Baileys-ehdokkuudesta lähtien, että voitte usko, että odotin sen suomennosta kuumeisesti. Aikomukseni oli lukea se jo englanniksi, mutta suomennos ehti ensin.

Älä mene pois kertoo Yejide-nimisestä naisesta, joka on toivonut lasta jo parin vuoden ajan. Myös Yejiden mies Akin haluaa lapsen, kuten myös tämän koko suku anopista lähtien. Lasta ei kuitenkaan yrityksistä huolimatta kuulu, joten taloon tuodaan uusi nainen, Akinin toinen vaimo. Yejidesta tulee ensimmäinen vaimo, epäonnistuja. Elämä muuttuu katkeraksi ja epätoivoiseksi. Yejiden on pakko saada lapsi ennen uutta vaimoa, hinnalla millä hyvänsä.

Heti romaanin ensimmäiseltä sivulta käy ilmi, että Yejide ja Akin ovat jossain välissä eronneet toisistaan. Romaanin jännite rakentuukin siitä, miten tähän tilanteeseen on päädytty: mistä syystä Yejide ja Akin ovat eronneet ja saivatko he lopulta lasta? Romaani palaa ajassa taaksepäin ja tarina alkaa vuorotella Yejiden ja Akinin kertojaäänien välillä. Lukija saa siis tietää molempien näkökulmat asioiden kulkuun. Tarina ei kuitenkaan keskity pelkästään Yejiden tuskaan saada lapsi, vaan siinä on myös muuta. Siitä kaikki kuitenkin lähtee liikkeelle.

Näiden asioiden lisäksi Älä mene pois on romaani naiseudesta ja äitiydestä, niiden yhteydestä. Onko naiseus yhtä kuin äitiys? Tuleeko naisesta nainen vasta kun hän on saanut ensimmäisen lapsensa? Entä jos hän ei saa koskaan lasta? Yejidelle lapsen saamisesta tulee pakkomielle. Hän turvautuu erilaisiin poppaskonsteihin tullakseen raskaaksi ja kaikki menee lopulta niin pitkälle, että erään lahkon menoihin osallistumisen jälkeen Yejide kuvittelee niin kovasti olevansa raskaana, että hänen kuukautisensa loppuvat, rinnat alkavat aristaa ja vatsa turpoaa. Edes ultraäänitutkimuksessa todettu tyhjä kohtu ja jo vuoden kestänyt "raskaus" ei saa häntä luopumaan kuvitelmastaan.

Älä mene pois on kerronnaltaan aika kepeää ja menevää luettavaa, vaikka se käsitteleekin ikäviä asioita, kuten lapsettomuutta ja parisuhteen ongelmia hyvin kipeästi. Alun humoristinen sävy saa pian paljon tummempia piirteitä. Taustalla häilyy 1980-1990-lukujen Nigerian yhteiskunnallinen tilanne ja sotilaalliset vallankaappaukset, mutta vain häilyy. Niistä asioista olisi ollut mukava lukea enemmänkin, mutta nyt ne jäivät osittain vain roikkumaan ilmaan.

Odotin, että Älä mene pois olisi hyvin yllätyksellinen romaani, sillä olin kuullut, että se sisältää lähes uskomattomia käänteitä. Kyllä, se sisältää yllätyksiä, joita ei osaa ennakoida, mutta jostain syystä ne eivät oikein kiinnostaneetkaan minua. En jotenkin löytänyt sitä samaa aaltopituutta kirjan kanssa, en oikein osannut asettua siihen kerronnan kepeyden ja raskaiden aiheiden välimaastoon. Kiinnostavaa Adébáyòn romaanissa on silti äitiyden ja naiseuden välisen yhteyden pohdinta ja naisen asema 1900-luvun lopun Nigeriassa, ne saivat minut jatkamaan lukemista ja nauttimaan kirjasta.


Helmet-lukuhaaste 2018: 19. Kirja käsittelee vanhemmuutta

––

Ayòbámi Adébáyò: Älä mene pois
(Stay With Me, 2017)
Suom. Heli Naski
Atena 2018, 300 s.

2.5.2018

Naja Marie Aidt: Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin – Carlin kirja


Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin
anna se takaisin
anna takaisin se
minkä sait kuolleelta
kun kuollut oli elävä
kun kuollut oli sydämesi
anna se takaisin ruusulle,
mantereelle, talvipäivälle
pojalle joka tarkkailee sinua
hupun varjosta

Tanskalaisen Naja Marie Aidtin teos Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin – Carlin kirja on musertava kirja. Se kertoo siitä, kun kirjailijan poika Carl kuoli vasta 25-vuotiaana hypättyään huumepsykoosissa ikkunasta katuun. Se kertoo kauheasta surusta, sellaisesta, jota on mahdoton ymmärtää ellei ole menettänyt omaa lastaan ja vielä yhtä hirvittävällä tavalla.

Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin on fragmentaarinen romaani. Se koostuu niin Aidtin omista kuin myös muiden kirjailijoiden runoista, erilaisista tekstikatkelmista, jotka joskus ovat kuin muistiinpanoja tai pieniä välähdyksiä, muistoista Carlin elämän varrelta, Carlin omista lyhyistä teksteistä sekä teoksen läpäisevästä kertomuksesta Carlin kuolemasta, mitä ennen sitä, sen aikana ja sen jälkeen tapahtui. Jälkimmäisissä teksteissä on paljon toistoa, niissä palataan usein taaksepäin, kerrotaan samoja asioita kuin aiemminkin. Ehkä se on tapa tavoittaa suru ja keino tuntea sitä (samoin kuin teoksen fragmentaarisuuskin), ikään kuin koko ajan kerrata mielessään sitä mitä on tapahtunut. Aidt puhuukin usein siitä, miten vaikeaa kuolemasta ja surusta on kirjoittaa. Kirjoitus ja kieli eivät merkitse kuoleman rinnalla enää yhtään mitään.

Fragmentaarisuuden lisäksi teos hyppii ajassa edestakaisin. Jos se etenisi kronologisesti ja ilman pysähdyksiä, se olisi epäilemättä liian raskas – niin lukijalle kuin olisi ollut myös Aidtille itselleen. Hengähdystaukojenkin kanssa teos on raskas ja sitä on vaikea lukea. Vietin sen kanssa useamman päivän, sillä en vain pystynyt lukemaan sitä montaa sivua kerralla. Aidtin lauseet ovat niin raastavia, että tunsin välillä kuin tukehtuvani ja ajatukseni lähtivät harhailemaan, koska en halunnut ajatella ja tuntea sitä surua, jota Aidt on kokenut.

Aidt tunnetaan ennen kaikkea runoilijana ja sen huomaa, sillä teos on täynnä niin Aidtin omia kuin muiden tunnettujen kirjailijoiden ja runoilijoiden runoja. Teoksen nimikin – Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin – on katkelma Aidtin kuolemasta kertovasta runosta, jonka hän kirjoitti Carlin ollessa kuusitoistavuotias. Ihan kuin se olisi ollut ennustus. Järkyttävän surun kohdatessaan ihminen alkaa usein etsiä menneisyydestään merkkejä, jotka kertoivat tragedian lähestymisestä. Usein niitä myös löytyy, sillä ihmisellä on tunnetusti hyvä mielikuvitus.

Tätä on suru. Keskeneräisiä lauseita ja ajatuksia. Edestakaisin poukkoilevia muistoja, pakonomaista kertaamista. Huutamista, kauniita sanoja. Mahdotonta kuvailla, mutta Aidt pääsee siinä todella lähelle, ehkä jopa perille asti.


Helmet-lukuhaaste 2018: 36. Runo on kirjassa tärkeässä roolissa

––

Naja Marie Aidt: Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin – Carlin kirja
(Har døden taget noget fra dig så giv det tilbage – Carls bog, 2017)
Suom. Katriina Huttunen
S&S 2018, 159 s.

30.4.2018

Mariko Tamaki & Jillian Tamaki: This One Summer


Mariko Tamakin kirjoittamaa ja Jillian Tamakin piirtämää sarjakuvaromaania This One Summer voi kuvailla helposti vain yhdellä sanalla: ihana. Olen halunnut lukea sen jo kauan ja tiesin jo silloin, että se tulee olemaan ihana. Kun sitten viimein sain sen käsiini, tunne vahvistui heti kannen nähtyäni. Nyt on vähän haikea olo, sillä en tule enää koskaan kokemaan sitä samaa tunnetta ensimmäistä kertaa.

This One Summer kertoo 12-vuotiaasta Rosesta, joka matkustaa joka kesä äitinsä ja isänsä kanssa heidän kesämökilleen Awago Beachille. Hänen ystävänsä Windy on siellä myös äitinsä kanssa – tytöt ovat itse asiassa ystävystyneet toistensa kanssa samassa paikassa vuosia sitten. Tämä kesä on kuitenkin erilainen. Rosen äiti ja isä riitelevät, joten Rose viettää aikaansa enimmäkseen Windyn kanssa uiden, katsoen salaa kauhuelokuvia ja tarkkaillen kyläkaupan poikia ja heidän kavereitaan. Rose on sen ikäinen, ettei ole enää oikeastaan lapsi, muttei ihan teinikään. Ikävaihe, jossa moni asia kiinnostaa ja hämmentää: oma pian muuttuva vartalo, rinnat ja kuukautiset, seksuaalisuus ja pojat. Kesä tuo tullessaan salaisuuksia ja ihastumisia, minkä jälkeen kaikki on vähän toisin.


This One Summer ei ole erityisen juonivetoinen sarjakuvaromaani, mutta silti siinä tapahtuu paljon, enimmäkseen pinnan alla. Myös kerronta on melko vähäistä; teos luottaa usein pelkkiin kuviin, jotka yksistäänkin välittävät hienosti tapahtumia ja tunnelmia. Sarjakuvassa käsiteltävät teemat ovat kuitenkin osittain aika raskaita. Rosen äidin ja isän riitely juontaa heidän yrityksestään saada vielä yksi lapsi ja äidin masennuksesta. Rose on ihastunut kyläkaupan myyjäpoikaan, josta on nuoresta iästään huolimatta mahdollisesti tulossa isä. Nuorten heräävä seksuaalisuus hämmentää ja vanhemmilta pojilta opitaan puhumaan muista tytöistä lutkina, koska se nyt vain kuuluu asiaan ja on siistiä. Etenkin Rose yrittää vaikuttaa vanhemmalta ja coolimmalta kuin on, kun taas reilun vuoden nuorempi Windy ei vielä jaksa kiinnostua aivan samoista asioista.



Kuvitus on todella kaunista. Sarjakuva on kauttaaltaan vähän haalistunut ja sinivioletin sävyinen. Värimaailma tekee tunnelmasta melankolisen ja jotenkin nostalgisen. Rakastan piirustustyyliä, joka on hyvin eläväistä, pehmeää ja yksityiskohtaista. Henkilöhahmojen ilmeet on saatu hyvin esiin: ne paljastavat helposti hahmojen eri tunnetilat.

Sarjakuvan miljöö on myös ihana. Pieni kylä, kesämökit, ranta ja meri, metsä – monelle rakkaita maisemia. Etenkin merellä on sarjakuvassa suuri rooli, sillä se on näyttämönä erilaisille tapahtumille, joista toiset herättävät onnea ja iloa, toiset vaaraa ja surua. Miljööstä ja lapsuuden kesän kuvauksesta tuli myös mieleen oma lapsuus ja aika, kun elämä oli huoletonta (ainakin täältä aikuisuudesta päin katsottuna) ja koko elämä tuntui olevan vielä vasta edessä. Siihen tunteeseen pystyi osaksi palaamaan tämän sarjakuvan avulla. Sekin oli oikeastaan aika ihanaa.

Muissa blogeissa: Cats, books & me

Helmet-lukuhaaste 2018: 47. Kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta

Hurja Hassu Lukija -blogin sarjakuvahaaste 2018: 3 luettua sarjakuvaa

––

Mariko Tamaki & Jillian Tamaki: This One Summer
First Second 2014, 320 s.

29.4.2018

Hannele Mikaela Taivassalo & Catherine Anyango Grünewald: Scandorama


Olen lukenut viime aikoina muutaman kiinnostavan sarjakuvan, joten bloggauksia niistä on tulossa tässä tiivihköön tahtiin. Pari päivää sitten kirjoitin Reetta Laitisen toimittamasta sarjakuva-antologiasta Sisaret 1918 ja nyt mennään ihan toisenlaiseen maailmaan.

Suomenruotsalaisen kirjailijan Hannele Mikaela Taivassalon kirjoittama ja ruotsalais-kenialaisen taiteilija Catherine Anyango Grünewaldin kuvittama Scandorama on sarjakuvaromaani kertoo tulevaisuuden tai vaihtoehtoisesta skandinaavisesta idylliyhteiskunnasta, jonka rajojen sisäpuolelle ei ole helppo päästä ja sieltä myös karkotetaan herkästi. Sen pääkaupunki on Stohome, puhdas, vain kauniiden ihmisten kansoittama unelmien kaupunki. Toisella puolella lahtea taas on rapistunut Helsingy City, jonka raunioissa elävät pirstotut ihmiset, joiden ei tulisi kuulua Scandoramaan, mutta ovat silti siellä, olemassa. Yksi heistä on geenimuuntelun tuloksena syntynyt Miskatt, Homo Felinus, geneettinen hybridi naisesta ja kissasta. Miskatt asuu maan alla ja työskentelee vastarintaliikkeelle. Hän saa tehtäväkseen tuoda Neuropaan karkotetut kaksoset takaisin Scandoramaan, kohdatakseen samalla erään golden boyn.


Scandorama on sarjakuvaromaani, jollaista en ole tainnut koskaan ennen lukea. Tarina ei ehkä ole kovin erikoinen, sillä olen aiemminkin lukenut saman genren sarjakuvia, mutta miljöö on kiehtova. Scandorama eri puolineen – unelmien Stohome ja raunioitunut Helsingy City – muukalaisvihamielisine asenteineen on karmiva, mutta hyvin tämän päivän yhteiskunnallista ilmapiiriä kommentoiva asetelma.

Yhtä kiehtova on myös sarjakuvan kuvitus. Se on enimmäkseen varsin synkkää, harmaan eri sävyjä. Tehostevärinä on käytetty sinistä, joskus varsin kekseliäällä tavalla. Antarktikselle sijoittuvissa osioissa sinistä on käytetty normaalia enemmän. Sarjakuvaa ei ole jaettu perinteisiin yhtäjaksoisesti kulkeviin ruutuihin, vaan välillä kuvat vievät kokonaisen aukeaman, välillä ne on jaettu normaalia pienempiin ruutuihin.


Pidin kovasti kirjan päähenkilöstä, Miskatt-nimisestä nuoresta naisesta, joka on ihmisen ja kissan geneettinen hybridi. Sitä ei huomaa hänen ulkonäöstään tai käytöksestään, mutta hän tuntuu viihtyvän kissojen seurassa. Hän on oman tiensä kulkija, varjoissa eläjä, tekee mitä tykkää. Sarjakuvan hahmot ovat kauniisti piirretyt. He eivät ole kovin selkeärajaisia ja se sopiikin hyvin tarinaan.

En tiedä, onko Scandoramaan tarkoitus tulla jatkoa vai onko se tarkoitettu itsenäiseksi sarjakuvaromaaniksi. Lukisin kuitenkin tästä maailmasta mielelläni lisää.

Helmet-lukuhaaste 2018: 7. Kirjan tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan

Hurja Hassu Lukija -blogin sarjakuvahaaste 2018: 2 luettua sarjakuvaa

––

Hannele Mikaela Taivassalo & Catherine Anyango Grünewald: Scandorama
(Scandorama, 2018)
Suom. Raija Rintamäki
Teos & Förlaget 2018, 64 s.

26.4.2018

Reetta Laitinen (toim.): Sisaret 1918


Onneksi viime vuosina on alettu kirjoittaa ja julkaista enemmän naisten historiasta kertovia kirjoja. Historia ei näyttäydy enää pelkkänä miesten puuhasteluna, vaan tuo esiin myös naiset aktiivisina toimijoina. Eikä naisten tarvitse edes olla erityisen aktiivisia tai vaikkapa tunnettuja, vaan ihan tavallisten naistenkin historia on muistamisen ja kirjoittamisen arvoista.

Yksi naisten historiaa ansiokkaalla tavalla kuvaava kevään uutuuskirja on Reetta Laitisen toimittama sarjakuva-antologia Sisaret 1918. Se koostuu kymmenen kotimaisen sarjakuvataiteilijan kymmenestä yksittäisestä sarjakuvasta, joiden keskiössä on sisällissodan ajan nainen tai tyttö. Tarinat ovat sisällissodan kokeneiden naisten aitoja, arkistoituja muistelmia. Muistelmat ovat peräisin Kansan Arkiston muistitietokokoelmasta ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran 1918-kokoelmasta. Mukana on sekä punaisten että valkoisten puolella olleiden naisten tarinoita.


Antologiaan on valittu ihastuttavan moniääninen joukko erilaisia naisia ja heidän tarinoitaan. Muutamassa sarjakuvassa päähenkilönä on vasta pieni tyttö, jolle sota näyttäytyy hämmentävänä ja tietysti myös pelottavana asiana; muutamissa päähenkilönä on vanhempi, kenties perheellinen nainen, joka ottaa aktiivisesti osaa sotatoimiin ja joutuu vastapuolen vangiksi. Väliin mahtuu kaikenlaisia muitakin naisia. Sarjakuvissa ollaan niin kotirintamalla, keskellä sotatoimia kuin vankileirilläkin.

Albumin esipuheessa todetaan, ettei siihen haluttu ottaa mukaan kaikkein väkivaltaisimpia tarinoita, sillä ne olisivat muun muassa vain toisintaneet sisällissotagenren kliseitä. Päätös oli mielestäni hyvä ja onnistunut, sillä kyllähän me jo tiedämme sodan kauheudet. Tarinat eivät anna sodasta liian siloista kuvaa, vaan varsin todellisen: sota on myös rauhallista kotirintamaa, toivoa ja ylpeyttä.

Jos tuntuu, että Suomen sisällissota on vieras alue, ei kuitenkaan kannata jättää tätä albumia sen takia väliin. Jokaista tarinaa pohjustetaan muutamalla sitä kontekstoivalla tekstikappaleella ennen sen alkua, jolloin lukijalle muodostuu ainakin jonkinlainen käsitys siitä, millaista sota oli.


Luin Sisaret 1918 suunnilleen yhdeltä istumalta, sillä tarinat pitivät otteessaan, olivat keskenään tarpeeksi erilaisia ja koskettivat. Rakastin teoksen toteutustapaa, arkistoihin talletettujen muistelmien käyttämistä sarjakuvamuotoisten tarinoiden pohjana, miten hieno ja luova idea! Olen vasta-alkaja, mitä tulee suomalaiseen sarjakuvaan. Sisaret 1918 toimi siis myös hyvänä väylänä tutustua paremmin suomalaisiin naissarjakuvataiteilijoihin. Minua viehättivät erityisesti Tiitu Takalon (kuva 1), Mari Ahokoivun (kuva 3) ja Emmi Niemisen (kuva 2) tyylit piirtää. Edellisten lisäksi albumissa ovat Warda Ahmedin, Ainur Elmgrenin, Annukka Leppäsen, Reetta Niemensivun, Elina Ovaskaisen, Hannele Richertin ja Aino Sutisen piirtämät sarjakuvat.


Sisaret 1918 on teos, jossa taiteen avulla tulkitaan muistitietoa. Muistitietotutkimuksen päämääränä ei ole löytää totuuksia, vaan kertoa moniäänisesti menneiden tapahtumien merkityksistä. Sisaret 1918 -teoksen tarinoissa on myös kyse muistikuvista ja niiden tulkinnoista. Taiteilijat puolestaan ovat tulkinneet tulkintoja ja lukija tuo tähän mukaan vielä oman tulkintansa. Tulkinnan kerroksista huolimatta naisten äänet ovat säilyneet voimakkaina kaikissa tarinoissa. On upeaa kuulla, mitä he kuiskivat kymmenien vuosien takaa.

Helmet-lukuhaaste 2018: 30. Kirja liittyy ensimmäisen maailmansodan aikaan

Hurja Hassu Lukija -blogin sarjakuvahaaste 2018: 1 luettu sarjakuva

––

Reetta Laitinen (toim.): Sisaret 1918
Arktinen Banaani 2018, 110 s.

23.4.2018

Leena Krohn: Kadotus


Minä kun olen aina ollut kohtuullisen avoin uusille ideoille toisin kuin Kerettiläinen. Hän on varsinainen luddiitti ja vastustaa sinnikkäästi uutta teknologiaa, ei omista edes älypuhelinta. Toiset tekevät elämän itselleen ihan tieten tahtoen vaikeaksi, jonkinlaista masokismia kaiketi. Minusta tuommoinen jälki-ihmisyys on lajinkehityksen loogista jatkumoa. Kiitos ja ylistys, että ihminen nyt pystyy osallistumaan omaan evoluutioonsa ja korjaamaan sitä – kuten sukupuoltaankin – itse valitsemaansa suuntaan. Tekisi mieleni sanoa nykyajasta niin kuin tyttärentyttäreni aina innostuessaan: "Vitun awesome!"

Leena Krohn on yksi lempikirjailijoitani. Uskaltaisinko jopa sanoa, että ainakin suomalaisista kirjailijoista se kaikista rakkain ja tärkein. Ehkä uskallan. On siis SUURI TAPAHTUMA kun hänen uusi kirjansa ilmestyy. Jos en olisi jostain kummallisesta syystä voinut lukea tänä keväänä kuin yhden kirjan, olisin epäröimättä valinnut Kadotuksen.

Eräässä kaupungissa järjestetään taiteiden yö ja kadut ja puistot täyttyvät taideperformansseista ja juhlivista ihmisistä. Nähtävissä ja koettavissa on jos jonkinlaisia taide-esityksiä: diskopallon päällä pyörivä tyttö rinnat paljaina, kultaisin saksin siluetteja leikkaava nainen, virkattuja vaginoita, vasemman kätensä omatoimisesti amputoinut, itseään jälki-ihmiseksi kutsuva taiteilija, ja puhelinkopissa kärpäsparven keskellä kiemurteleva alaston rouva.

Juhlan humussa on helppo kadottaa omaisuuttaan. Niin käy myös näissä juhlissa ja seuraavana päivänä Kadotukseen, kaupungin löytötavaratoimistoon, on toimitettu kaduilta löytyneitä hukattuja tai pois heitettyjä esineitä. Jokaisella niistä on oma tarinansa, kuten Kadotuksen ainoa työntekijäkin toteaa: "Yksinkertaisinkin, vähäpätöisinkin ihmisen tuottama tavara on kertomus, sillä se puhuu ihmiskunnan toiveista, tarpeista ja työstä. -- Esine on ikkuna, sillä kun katson esinettä, joka on näkyvä, näen myös näkymättömän. Se on suunnitelma, tarkoitus ja mieli, ihmisen mieli."

Kadotus on krohnmaiseen tapaan mosaiikkinen kudelma yhteen liittyviä kertomuksia ja hetkiä. Luvut keskittyvät pääasiassa löytötavaratoimistoon edellisyön aikana tuotuihin esineisiin ja niiden edellisiin omistajiin: mitä he tekivät tuona taiteiden yönä, mitä he näkivät ja kokivat, miten he hukkasivat Kadotukseen päätyneen esineensä. Löytötavaratoimisto tuo esineet ja niihin liittyvät tarinat yhteen.

Taiteiden yössä vallitsee karnevalistinen, unenomainen ja ehkä jollakin tapaa vähän uhkaavakin tunnelma – jälleen tuttua Krohnin aiemmasta tuotannosta. Mikä on esitystä ja mikä on totta? Kaikenlaiset, todellisuutta venyttävät esitykset ja kulkijat sopivat samaan maisemaan, ne erikoisimmatkin.

Löytötavaratoimistoon päätyvä talutushihna, jossa lukee nimi Bitula, kertoo tarinaa yksin viihtyvästä ihmisestä, joka poikkeuksellisesti levottomuutta tuntien päätyy kaupungille keskelle taidetapahtumia. Runoilijan patsaan luona hän näkee tummiin pukeutuneen, kumaraselkäisen vanhan naisen, joka taluttaa valjaissa pienehköä mustaa eläintä, joka näyttää ensi alkuun kissalta. Lähempi tarkastelu kuitenkin paljastaa eläimen olevan jonkinlainen hyönteinen: kupera- ja kiiltäväselkäinen kuin koppakuoriainen, jalkaparejakin kolme. Ehkä se on jokin robottilelu? Juttelu olentoa taluttavan naisen kanssa ei oikein tuota tulosta, sillä nainen suorastaan loukkaantuu, kun häneltä tiedustellaan lemmikkinsä aitoutta.

Löytötavaratoimistoon on tuotu myös jokin outo peli. Se on kirkas kuutio, jonka sisällä on pallo ja sen sisällä pyramidi ja yhä pienempiä rakenteita, joiden syvyydessä hehkuu valopiste. Se kuuluu erään naisen kohtaamalle miehelle, joka on ällistyttävän pitkä, laiha ja kummallisen litteä, ja vieläpä kokonaan valkea punaisia huulia lukuunottamatta. Nainen kohtaa tämän erikoisen näköisen ja outoja puhuvan miehen muutamaan eri kertaan, viimeisen kerran Pinokkiosta kertovan näytelmän yleisössä. Mies katoaa ja jättää jälkeensä kuution, joka värisee naisen käsissä ja näyttää tälle kaupungin.

Kadotuksen työntekijälläkin on sananen sanottavanaan, muustakin kuin hänelle toimitetuista esineistä, joita hän lukujen alussa yleensä lyhyesti kommentoi. Hän kertoo hieman omista vaiheistaan ja miksi on päätynyt töihin ensin taidemuseon valvojaksi, sitten panttilainakonttoriin ja sieltä löytötavaratoimistoon. Hän pohtii päätyvänsä ehkä lopuksi töihin kaatopaikalle, hylättyjen tavaroiden hautuumaalle, joka "antaa puolueettomamman ja yksityiskohtaisemman raportin tämän lajin nykytilasta ja tulevasta kohtalosta kuin mikään mediatalo tai filosofilta tilattu tulevaisuusskenaario." Kaatopaikalla on totuutemme ja salaisuutemme. Tavarat pitävät sisällään kertomuksia, mutta ne ovat myös arvottomampia kuin koskaan.

Kadotus kommentoi terävästi maailman tilaa ja miten se on kulkemassa kohti loppuaan. Useissa esineisiin liittyvissä tarinoissa toistuu epämääräinen kuvaus jostakin, ehkä satamasta päin kantautuvasta paukkeesta ja metelistä. Se on ehkä ilotulitus, ehkä jotain muuta, sillä sitä ei koskaan paljasteta, ja sen mystisyydessä on uhkaava tuntu. Kautta koko kirjan on aistittavissa pelkoa tulevasta. Kadotus käsittelee myös muun muassa aikaa ja taidetta, ulkopuolisuuden tunteita ja ihmisten välisiä monimutkaisia suhteita. Mukana on tuttuun tapaan ripaus mustaa huumoria, totta kai.

Krohn kirjoittaa jälleen uskomattoman hienosti ja viisaasti. Hänen tekstinsä ovat aina todella uniikkeja, kukaan muu ei voisi kirjoittaa niin kuin hän. Lauseet ovat viiltävän teräviä ja harkittuja. Ne ovat täynnä merkityksiä, joita kaikkia ei varmasti vielä yhdellä lukukerralla pysty ymmärtämään. On vaikea eritellä asioita, joita rakastan Krohnin kirjoissa, koska rakastan niitä kaikkia ja haluaisin luetella ne kaikki, mutta yksi on se, miten monikerroksisia hänen teoksensa ovat ja miten jokaisella lukukerralla löytää jotain uutta. No, siinä niitä tulikin oikeastaan jo kaksi – tätä mä just tarkoitan!

Onnittelut, kun pääsit loppuun asti! Jos Leena Krohn on sinulle vielä vieras kirjailija, niin tästä Kadotuksesta voisi vaikka aloittaa.

Muissa blogeissa: Kirjasta kirjaan ja Kirjareppu.

––

Leena Krohn: Kadotus
Teos 2018, 159 s.