9.8.2018

Jenny Offill: Syvien pohdintojen jaosto


Muistot ovat mikroskooppisen pieniä: pikkuruisia hiukkasia, jotka kerääntyvät parviksi ja erkanevat. Edison kutsui niitä pikkuihmisiksi. Entiteeteiksi. Hänellä oli teoria siitä mistä ne tulevat, ja tuo teoria oli ulkoavaruus.

Jenny Offillin Syvien pohdintojen jaosto on romaani, johon ihastuin oikeastaan heti ensimmäisiltä sivuilta lähtien. Joistakin kirjoista tietää jo heti alussa, että luvassa on jotain todella hyvää.

Syvien pohdintojen jaosto on romaani, kenties varsin omakohtainen sellainen, parisuhteesta, perhe-elämästä, vauva-arjesta ja parisuhteen vaikeuksista. Se on rakenteeltaan fragmentaarinen: se koostuu lyhyistä kappaleista ja yksittäisistä hetkistä, tapahtumista, muistoista, ajatuksista, sitaateista ja niin edelleen. Tällaisen tyylin vaarana on liika hajanaisuus ja tunne, ettei tekstistä saa kunnolla otetta, mutta Offill on osannut yhdistellä asiat toimivaksi kokonaisuudeksi, jossa mikään ei tunnu irralliselta.

Darwinin kehittämän teorian mukaan jotakin jää aina yli, kun seksuaalinen vetovoima on tehnyt tehtävänsä ja pakottanut kaksi ihmistä parittelemaan. Tätä jotakin hän kutsui "kauneudeksi", ja hän arveli, että tuo kauneus saattaa olla se, joka ajaa ihmiset tekemään taidetta.

Offillin romaani muistuttaa monessa suhteessa Maggie Nelsonin Argonautteja, jonka luin viime kuussa. Se käsittelee samoja teemoja hyvin samantyyppisellä, fragmentaarisella tavalla. Offillin romaani ei kuitenkaan ole tyyliltään filosofinen tai teoreettinen, kuten Argonautit, joten se on tavallaan helpommin lähestyttävämpi. Riippuu tietysti, minkälainen tyyli puree, mutta näin yleistäen.

Syvien pohdintojen jaosto on myös sopivan hauska, tekstissä on paljon nokkeluuksia. Tykkään hauskoista romaaneista, jos hauskuus vain on tuotu niihin tietyllä tavalla taiten. Mikä vain huumori ei pure, mutta Offillin romaanin kaltainen mustaan huumoriin ja tilannekomiikkaan nojaava teksti on usein sellaista, joka toimii minulle.

On Offillin teksti koskettavaakin. Kertojan ahdistus parisuhteen kariutumisesta ja perhe-elämän ongelmista tulee lähelle, se tuntui itsestäkin paikoitellen todella inhottavalta ja kuristavalta. Mielenkiintoista romaanissa on, miten parisuhteen kriisien ilmetessä alkupuolen minäkertoja katoaa ja muuttuu yksikön kolmanneksi persoonaksi, vaimoksi, jonka toimia tarkastellaan jostain kaukaa, kuin avaruudesta käsin. Niin vieraalta ja käsittämättömältä tilanne kertojasta tuntuu.

Sanoit, että antiloopeilla on kymmenkertaiseksi suurentava näkö. Olimme juuri tavanneet, tai sitten se oli pian sen jälkeen. Se mitä kerroit tarkoittaa, että kirkkaana yönä antiloopit saattavat nähdä Saturnuksen renkaat.

Offillin romaani ei ehkä ole mieleenpainuvin tai vuoden parhaimpia, mutta se oli jotenkin hyvin ilahduttava. Sitä oli ihana lukea.


––

Jenny Offill: Syvien pohdintojen jaosto
(Dept. of Speculation, 2014)
Suom. Marianna Kurtto
Gummerus 2018
237 s.

6.8.2018

Leena Krohn: Matemaattisia olioita tai jaettuja unia


Mutta ei se kuitenkaan riittänyt. Riika ei ollut kadottanut näkyvistään öistä peilisalia, jonka hänen luokkatoverinsa oli näyttänyt hänelle, kun hän oli ollut lapsi. Se huone oli vain "näyttää"-huone, yhden aistin huone, sillä muille kuin näköaistille se oli täysin illusionistinen. Mutta missä määrin "oikea" huone, jonka se heijasti, oli todellisempi? Sillä sekin oli vain aistien huone. "Kukaan ei tiedä, mitä tapahtuu todella", Riika ajatteli. "Se mitä kutsutaan todellisuudeksi, on vain jaettua unta."

Leena Krohnin teokset ovat minulle pyhiä. Niistä on vaikea olla pitämättä. Onneksi niin ei ole tarvinnut vielä tehdä, ei tälläkään kertaa, kun luimme lukupiirissä vuoden 1992 Finlandia-voittajan, kaksitoista esseenovellia sisältävän Matemaattisia olioita tai jaettuja unia. Vuosi 1992 oli viimeinen, kun Finlandia-palkinnon saattoi saada jokin muukin kaunokirjallinen teos kuin romaani.

Osa teoksen kahdestatoista esseenovellista on selkeämmin esseetyylisiä, osa taas enemmän pelkkiä novelleja. Esseemäisiä niistä tekee filosofiset pohdinnat olemassaolosta, mikä ei sinällään ole uutta Krohnin tuotannossa, mutta näissä teksteissä tuo pohdinta menee kenties vähän pidemmälle kuin normaalisti. Olemassaolon tai olemattomuuden kysymyksiä pohditaan erilaisten ihmisten kautta ja monista eri näkökulmista. Mitä on kuolema ja mitä sen jälkeen tapahtuu? Jäämmekö jossain muodossa elämään? Onko mikään maailmassamme totta vai olemmeko vain matemaattisia olioita tai jaettua unta? Onko sillä edes merkitystä jos emme voi sitä tietää?

Esseenovellien teemat koskettivat minua erityisen paljon, sillä menetin minulle rakkaan ihmisen kesän kynnyksellä. Kuolemaa ja sen jälkeistä jotain tai ei-mitään käsittelevät tekstit eivät kuitenkaan ahdistaneet, vaan lohduttivat. Hyvä esimerkki tällaisesta tekstistä on teoksen neljäs novelli Jälkikuvan hehku, jossa mies, jonka jalka on vastikään amputoitu, ei toivukaan odotetulla tavalla, vaan hänen tilansa vain huononee ja huononee, kunnes hän lopulta muuttuu kaikille yhtä näkymättömäksi kuin hänen yksikätisenä syntyneen huonetoverinsa Åken vasen käsi. Hän on, hänen tekonsa ja sanansa ja ajatuksensa ovat, hänet tuntee olevan, mutta samalla hän ei enää ole.

Toinen vaikuttava novelli on Sillä kaikki elävät, jossa kertojan isä on vasta kuollut. Hän alkaa etsiä ihmisten joukosta kerran seminaarisalissa vain puolittain näkemiään kasvoja, jotka näyttivät hänestä epämääräisen tutuilta. Mutta ehkä kasvot eivät ole koskaan kuuluneetkaan kenellekään kertojan tuntemalle ihmisille, vaan jos hän loikin ne itse, "lohduksi ja korvaukseksi, koska hän kadotti näkyvistään isänsä kasvot?" Nyt kertoja etsii kaupungilla kuljeskellessaan ihmisjoukoista noita kasvoja enää yhtä vähän kuin etsii kuolleen isänsä kasvoja, vaikkei voikaan lakata ajattelemasta:

"Jos sinua ei ennen ollut, nyt sinä ainakin olet. Mutta miksi näin viivyttelet? Etkö voisi jo astua eteeni nimettömyydestäsi ja tunnistaa minut ja kertoa minulle, mitä tärkeitä tehtäviä minulla on vielä suoritettavana ja mitä ihmeellisiä asioita tulee tapahtumaan pian, aivan pian."

Krohnin tekstit ovat viisaita ja puhuttelevia. Niitä ei voi lukea nopeasti harppoen, vaan ne vaativat keskittymään ja ajattelemaan. Sitä rakastan Krohnissa, monen muun asian lisäksi. Hän on aina tehnyt hirvittävän tarkkanäköisiä havaintoja ajasta ja maailmasta, ja osaa rakentaa noiden havaintojen pohjalta hiottuja ja tarkkoja lauseita ja kiehtovia tarinoita. Kun tekstiin vielä lisätään jotain outoa, unenomaisuutta, jotain, mikä tekee siitä vähän vinon ja nyrjähtäneen, sekä teknologiaa ja hyönteisiä, ollaan jonkin hyvin erityisen äärellä. On myös erityistä, että saan niitä lukea. Kiitos.

––

Leena Krohn: Matemaattisia olioita tai jaettuja unia
WSOY 1992, 165 s.

4.8.2018

Rivers Solomon: Menneisyyden kaiku


Kyllästyttävätkö sinua scifi-kirjat, joiden päähenkilöinä seikkailevat pelkästään valkoiset miehet? Kiinnostavatko sinua historian ja nykyhetken yhteiskuntia peilaavat romaanit? Ärsyttävätkö ahtaat ja vanhentuneet sukupuoliroolit sekä heteronormatiivisuus? Jos vastasit kyllä edes johonkin näistä kysymyksistä, sinun kannattaa lukea Rivers Solomonin vasta suomennettu romaani Menneisyyden kaiku. Se on paljon enemmän kuin perinteiseksi mielletty scifi-kirjallisuus, paljon enemmän kuin kirjallisuus yleensä on.

Jättimäinen avaruusalus HSS Matilda on matkannut halki avaruuden yli 300 vuoden ajan kohti luvattua maata sen jälkeen kun Maasta tuli elinkelvoton. Toivoa uuden asuttavan planeetan löytymisestä ei tunnu kuitenkaan olevan. Aluksen sisällä vallitsee kuri ja järjestys. Yläkansilla asuvat valkoiset ovat orjuuttaneet aluksen uumenissa elävät rodullistetut. Alakansien väki tekee kaikki raskaat työt eikä heillä ole enää lämmitystä tai lääkkeitä. Heitä pahoinpidellään, alistetaan ja raiskataan mielivaltaisesti. Valkoisilla on tähän kaikkeen Jumalan oikeutus.

Romaanin päähenkilö Aster on yksi alakansilla elävistä ihmisistä. Hän on eräänlainen kansanparantaja, itseoppinut. Hänen puoleen käännytään, kun tarvitaan lääketieteellistä apua, joskus jopa vähän parempiosaistenkin taholta. Asteria pitää suojeluksessaan aluksen ylilääkäri Theo, jonka ansiosta Aster pääsee liikkumaan aluksella myös kansilla, joille ei normaalisti pääsisi. Aster ei enää jaksa kurjaa ja alistettua elämää, jota hänen kaltaisensa joutuvat kestämään, vaan hän haluaa nousta vastarintaan. Tähän tarjoutuu mahdollisuus, kun Aster alkaa tarkemmin tutkia kuolleen äitinsä kryptisiä päiväkirjoja.

Solomon on itse sanonut kirjansa edustavan afrofuturismia. Se tarkoittaa afrikkalaisen kulttuurin ja mustan kokemuksen yhdistämistä teknologian kanssa. Siinä (etenkin kirjallisuudessa) risteytyvät keskenään olennaisesti myös tieteiskirjallisuus, fantasiakirjallisuus, historiallinen fiktio, maaginen realismi ja afrosentrismi. Afrofuturismin keinoin voidaan uudelleenmäärittää mustuutta ja mustaa identiteettiä, kuvitella vaihtoehtoisia historioita tai tulevaisuuksia esimerkiksi ilman sortoa. Sen avulla voidaan myös ottaa kantaa nykypäivän mustien ja muiden rodullistettujen tilanteeseen maailmassa.

"Minulla on kuusi pitbullterrieriä, samaa ruskean sävyä kuin sinä, kärähtäneen vaahteran värisiä. Ja ne ovat näyttäviä, hurjia ja kauniita eläimiä. Miten on mahdollista, että nelijalkainen elukka, jolla on nenän sijaan kuono ja joka ei edes peseydy – miten ihmeessä se voi olla kauniimpi kuin sinä? Onko se muka oikein ja reilua?"

Menneisyyden kaiku ei tarjoa tulevaisuutta ilman rodullistettujen sortoa, vaan päinvastoin, sorto on vielä hirveämpää. Se on järjestelmällistä, täysin erottelevaa ja epäinhimillistä, väkivaltaista. Se on kuin tulevaisuuden toisinto historiastamme, orjuudesta ja rotusorrosta, peilaten samalla myös nykypäivän asenteita ja valkoihoisten ja rodullistettujen välisiä valtasuhteita.

Menneisyyden kaiusta tekee vielä entistäkin kiinnostavamman se, miten siinä käsitellään vielä muitakin nykypäivän intersektionaaliselle feminismille tärkeitä asioita. Rotusorron ja valtasuhteiden lisäksi se käsittelee esimerkiksi sukupuolirooleja, seksuaalista ja sukupuolista moninaisuutta, identiteettiä ja traumoja. Kirjan päähenkilöä Asteria määrittää erilaiset identiteetit. Hän on kipakka ja äkkipikainen tyyppi, joka sanoo ja tekee, mitä mieleen juolahtaa. Tumman ihonvärinsä lisäksi hän kuuluu seksuaalivähemmistöön, sillä hän kokee itsensä muunsukupuoliseksi. Hän ei myöskään ole kiinnostunut perinteisestä heteronormatiivisesta parisuhteesta. Asterin paras ystävä ja hyttikaveri Giselle on Asterin tavoin rohkea, mutta itsetuhoinen ja pahoin traumatisoitunut. Aluksen ylilääkäri ja Asteria suojeleva Theo on hyvin kiltti, järkevä, hyvin erilainen kuin vaikkapa Aster, mutta hyvästä asemastaan huolimatta hänkään ei ole täysin valkoinen eikä edusta yläkantelaisten ideaalia heteronormatiivisuudesta, vaan kokee liukuvansa sukupuolten välillä tai olevansa jotain muuta.

Romaanissa parasta on sen identiteeteiltään monenlaiset ja ihastuttavan monimutkaiset henkilöhahmot, jotka ihastuttavat ja vihastuttavat, ja miten heidän kauttaan käsitellään romaanin keskeisiä teemoja, kuten rotusortoa, epätasa-arvoisuutta, identiteettejä, sukupuolirooleja ja heteronormatiivisuutta. Tämän lisäksi Menneisyyden kaiussa on myös jännittävä ja vetävä tarina, joka vetäisi minut nopeasti koukkuunsa. Hieman hyppelehtivä (ei ajassa, mutta tapahtumissa yleensä) kerrontatapa vaati alkuun hieman totuttelua, mutta opin pitämään myös siitä sen erilaisuuden vuoksi. Uskoisin, että scifiä vierastavienkin on helppo pitää Menneisyyden kaiusta etenkin siinä käsiteltävien teemojen vuoksi. Se on feminististä (genre)kirjallisuutta parhaimmillaan. Vahva suositus!

Muissa blogeissa: Sivutiellä.

––

Rivers Solomon: Menneisyyden kaiku
(An Unkindness of Ghosts, 2017)
Suom. Einari Aaltonen
Like 2018, 355 s.

30.7.2018

Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa


Musiikissa ei ollut samalla tavalla järkeä kuin perhosissa, ei mitään erityistä mieltä tai syytä sen olemassaololle, sinä ei ollut mitään totta tai täsmällistä. Sitä ei voinut ymmärtää, koska sitä ei ollut tehty ymmärrettäväksi. Perhosilla oli sentään oma järjestyksensä, joka oli aina lopulta löydettävissä.

Joskus kirjat eivät jätä sen suurempaa muistijälkeä, mutta lukuhetkellä niistä kuitenkin pitää. Hetki saattaa olla muistin kannalta väärä, mutta yleensä se johtuu ihan vain kirjasta itsestään. Se, ettei kirjan tarina jää juurikaan mieleen, ei kuitenkaan automaattisesti tarkoita, että kirja olisi ollut huono. Enhän enää edes kunnolla muista kaikkia suosikkikirjojani, etenkään vuosien takaisia. Lukemisen hetkellä vallinnut tunnelma ja kirjasta heränneet tunteet usein riittävät, ja ne muistaakin paljon pidempään.

Anna-Liisa Ahokummun Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa sopii aika hyvin edellä kuvattuun tilanteeseen sillä erotuksella, ettei siitä kuitenkaan tullut lempikirjaani. En enää kunnolla muista mistä siinä oli kyse, vaikkei sen lukemisesta ole aikaa kuin vasta pari viikkoa, mutta muistan romaanin tunnelman. Juonen kuvailuun tarvitsen apuja, mutta romaanin tunnelmaa osaan kuvailla heti muutamalla sanalla. Se on ainakin musiikillinen, arvoituksellinen, synkeän melankolinen, herkkä.

Ahokummun romaanin päähenkilö on perhosia työkseen tutkiva Max Holma. Kun hänen äitinsä kuolee, tämän makuuhuoneen pöydältä löytyy harvinainen perhonen, jollaista Max ei ole koskaan ennen tavannut. Perhosen jäljittämisen lisäksi Max kiinnostuu omasta historiastaan. Hän ei ole koskaan tavannut saksalaista isäänsä, johon hänen äidillään oli suhde toisen maailmansodan aikaan. Selvitystyöt johdattavat Maxin Oulun maakunta-arkiston kautta aina Hampuriin saksalaisen huippupianistin konserttiin saakka. Löytyykö isä?

Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa oli alkuvuoden ensimmäisiä julkaistuja esikoisteoksia, ja se jäi silloin minulta lukematta, vähän muiden jalkoihin. Onneksi kuitenkin tartuin siihen pari viikkoa sitten, sillä minulla oli silloin olo, että teki mieli lukea lähinnä sellaisia järkeviä, mutta sujuvasti eteneviä ja nopeasti luettavia kirjoja. Ahokummun teos ei tosiaan jätä kovin suurta muistijälkeä, mikä johtuu ehkä ainakin osaksi sen ennalta-arvattavuudesta ja irrallisuuden tunteesta. Tuntuu, etteivät kaikki sen palaset oikein loksahtaneet paikoilleen, en aina ymmärtänyt asioiden välisiä syy-yhteyksiä.

Romaanin tunnelma on sen sijaan jäänyt hyvin mieleeni. Siinä on jotain hyvin surumielistä ja apeaa, kuin sade, joka hävittää kaikki värit. Se on kauttaaltaan harmaa ja hyvin totinen romaani. Isän etsintä ja siihen liittyvä pakkomielteisyys luovat siihen kuitenkin arvoituksellisuuden tunnun, jonka vuoksi halusin jatkaa romaania eteenpäin. Kerrontaan jäin kaipaamaan lisää kuvailua, sillä se on aika selkeää ja korutonta, toisaalta romaanin tunnelmaan ihan sopivaa. Mutta: jälleen yksi kiinnostava tänä vuonna julkaistu nuoren naisen esikoisteos. Tykkään.


Helmet-lukuhaaste 2018: 5. Kirja sijoittuu vuosikymmenelle, jolla synnyit

––

Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa
Gummerus 2018
175 s.

29.7.2018

Maija Salmi: Paholaisen juna : matkalla kohti amerikkalaista unelmaa


Kiinnostuin Maija Salmen kirjallisesta tuotannosta luettuani alkuvuodesta hänen ja Meeri Koutaniemen hienon reportaasimaisen teoksen Ilopangon vankilan naiset. Suosittelen lämpimästi tutustumaan, kuten myös tähän Salmen aikaisempaan teokseen. Salmi on kirjailija ja Espanjan ja Latinalaisen Amerikan asioihin erikoistunut nuori toimittaja, jonka asiantuntemus todella loistaa hänen teksteissään.

Paholaisen juna : matkalla kohti amerikkalaista unelmaa kertoo Keski-Amerikan siirtolaisista, joiden pyrkimyksenä on salamatkustaa Yhdysvaltoihin paholaisen junaksi kutsutulla Meksikon halki kulkevalla tavarajunalla. Salmi on haastatellut kirjaan kymmeniä tuolle pitkälle ja vaaralliselle matkalle lähteneitä siirtolaisia junan kulkeman reitin varrella ja siirtolaisille tarkoitetuissa turvakodeissa. Heitä ajaa matkaan pääasiassa köyhyys ja rikollisuus tai rikoksen uhriksi joutuminen. Joillekin matka saattaa olla jo toinen, pyrkimys päästä uudestaan Yhdysvaltoihin sieltä karkottamisen jälkeen. Äärimmäisissä tapauksissa, jotka eivät kuitenkaan liene olevan edes kovin harvinaisia, ihminen on saattanut elää Yhdysvalloissa jo vuosikymmeniä, rakentaa siellä kokonaisen elämän ja perustaa perheen, mutta tulee sitten karkotetuksi, koska ei ole hoksannut ikinä hakea Yhdysvaltain kansalaisuutta, tai ei ole ehkä edes tiennyt, että sitä voi hakea tietyn maassaoloajan täytyttyä.

Matka halki Meksikon on hyvin vaarallinen, sillä reitin varrella hankaluuksia aiheuttavat niin rikollisjengit kuin korruptoituneet viranomaisetkin. Joskus riittävä määrä rahaa riittää turvaamaan matkan, mutta ei aina sekään. Siirtolaisilla on hyvin suuri riski joutua väkivallan uhriksi, raiskatuksi tai tapetuksi. Reitin varrella olevien kaupunkien siirtolaisille tarkoitetut turvakodit ovat paikkoja, jotka ovat yleensä turvallisia ja joissa siirtolaiset voivat hengähtää ja suunnitella seuraavaa etappiaan. Jotkut siirtolaisista eivät matkusta junalla koko matkaa, sillä siitä on viranomaisten taholta pyritty tekemään mahdollisimman hankalaa ja se on vaarallista, vaan kävelevät siitä osan. Se ei tosin tee matkasta yhtään sen helpompaa ja turvallisempaa. Yhä pienenevä osa siirtolaisista pääsee lopulta määränpäähänsä, osa käännytetään heti rajalla, osa ei pääse perille koskaan. Eivätkä he aina palaa kotiinkaan, vaan jäävät matkan varrelle, elävänä tai kuolleena.

Salmen reportaasin kautta välittyy lohduton kuva. Hänen haastattelemiensa ihmisten tarinat ovat yksinkertaisesti karuja eikä tunnu lainkaan oudolta tai liioitellulta, miksi he haluavat tavoitella mahdollisesti parempaa elämää toisella puolen rajaa. Kenenkään kokemuksia vähättelemättä naisten ja seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvien ihmisten matka halki Meksikon lienee olevan yleensä ottaen kaikkein vaarallisinta. Mieleeni jäivät etenkin muutaman matkan varrella kohdatun transsukupuolisen (joista Salmi erheellisesti käyttää termiä transseksuaalinen – sellaista ei ole olemassa) henkilön tarinat. Ei ole muutenkaan helppoa kuulua seksuaali- tai sukupuolivähemmistöön katolisessa Etelä- tai Väli-Amerikassa.

Koko siirtolaisuutta ja sen tarvetta on vaikea ymmärtää tällaisena hyvinvointivaltiossa kasvaneena ihmisenä. Salmi kuvaa sitä kaunistelematta, mutta ei kuitenkaan säälien. Toimittajan tapaan hän lähinnä kuvaa, miten asiat ovat, vaikka totta kai tekstistä välittyy välillä myös tunteita. Eihän tällaisista asioista pysty kertomaan täysin niitä vailla. Johtuen ehkä hitaasta lukutahdistani (luin kirjaa enimmäkseen töissä lounaustauoilla) tai sitten pienestä toisteisuudesta kirja ei ollut niin säväyttävä lukukokemus kuin Ilopangon vankilan naiset oli. Jäin myös miettimään kirjan kannet suljettuani siirtolaisten tilannetta nyt Yhdysvaltain "nollatoleranssipolitiikan" (joka ei toimi) aikana. Olisi mielenkiintoista tietää, onko sillä ollut mitään vaikutusta nimenomaan Meksikossa ja muualla Keski-Amerikassa: Onko siirtolaisuus yhtään vähentynyt vai yrittävätkö ihmiset rajan yli samaan tapaan kuin noin viisi vuotta sitten? Onko Meksikossa mikään muuttunut? Siirtolaisiksi lähtevien ihmisten elämänpiirissä on tuskin ainakaan muuttunut mikään.


––

Maija Salmi: Paholaisen juna : matkalla kohti amerikkalaista unelmaa
Atena 2015
222 s.

26.7.2018

2 x säeromaani: Sarah Crossanin Yksi & The Weight of Water


Luen hyvin vähän lasten-, nuorten- tai nuorten aikuisten kirjoja. Ja sitten kun luen, yllätyn melkein aina todella positiivisesti. Yllättyminen ei varmaankaan johdu yksinomaan siitä, että olen vain onnistunut valitsemaan hyvän kirjan, vaan myös virkistävästä vaihtelusta. En siis aio ryhtyä lukemaan pelkkiä lasten-, nuorten ja nuorten aikuisten kirjoja, jotta ne jatkossakin pysyisivät virkistävinä, sillä pidän siitä tunteesta, mutta voisin kuitenkin kasvattaa niiden osuutta lukemistossani. Tähän mennessä tätä vuotta olen lukenut vain kolme nuorten- tai nuorten aikuisten kirjaa: Nina LaCourin vastikään suomennetun romaanin We Are Okay (suom. Välimatkoja), Maiju Voutilaisen lähinnä nuorille suunnatun runoteoksen Itke minulle taivas ja Mariko ja Jillian Tamakin itkettävän kauniin sarjakuvaromaanin This One Summer. Ainoastaan Voutilaisen kirjasta en niin innostunut, mutta LaCourin ja Tamakien teoksia suosittelen lämpimästi. Suunnitelmissa olisi tutustua enemmän myös lastenkirjallisuuteen.

Heinäkuun alussa sitten oikein innostuin ja luin putkeen kaksi nuortenkirjailijana tunnetun Sarah Crossanin teosta. Monille Crossanin teoksille on yhteistä niiden runomuoto: myös Yksi ja The Weight of Water ovat tällaisia, runoon puettuja teoksia. Teksteissä ei kuitenkaan esiinny perinteiseen runoon kuuluvia elementtejä, kuten alku- tai loppusointuja, vaan ne ovat säkeisiin jaettua proosarunoa, säeromaaneja. Säemuoto toisaalta yksinkertaistaa tekstiä (mutta ei huonolla tavalla), toisaalta tuo siihen uusia runollisia ulottuvuuksia, joita ei romaanin proosatekstissä voi toteuttaa. Ihastuin kovin keväällä lukemiini Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarinaan ja Ebba Witt-Brattströmin Vuosisadan rakkaussotaan, jotka myös ovat hyvin kertovia, proosarunoa ainakin hyvin lähellä olevia runoteoksia. Niihin verrattuna nämä Crossanin kirjat ovat paljon juonellisempia ja romaanimaisempia runomuodostaan huolimatta.

He ojentavat kaulansa
       kireiksi, kurkottavat
               nähdäkseen meidät.

Emmekä me edes esitä
cancan-numeroa ilkosillamme.
Emme tee sen kummempaa kuin
nojailemme kainalosauvoihin.

Se kuitenkin riittää.

Meidän pelkkä olemuksemme vangitsee heidät.

– Yksi

Yhtä ja The Weight of Wateria yhdistää myös nuoret päähenkilöt. Yhdessä on pääroolissa yhden sijasta kaksi tyttöä, siamilaiset kaksoset. He ovat fyysisesti kiinni toisissaan, mutta, totta kai, eri ihmiset. Seitsemäntoistavuotiaat Grace (kertoja) ja Tippi ovat koko elämänsä saaneet kestää uteliaita ja usein kauhistuneita katseita ja typeriä kysymyksiä. Perheen rahatilanteen heiketessä tytöt joutuvat vaihtamaan kotikoulun kaupungin lukioon, mikä turvallisen kotiympäristön jälkeen tuntuu heistä hyvin ahdistavalta ajatukselta. Onneksi tytöt saavat heti uusia ystäviä. Samaan aikaan myös tyttöjen perheessä kuohuu: työtilanteen heikkenemisen lisäksi vanhempien parisuhde on koetuksella, kun isä tarttuu liian usein pulloon, ja pikkusisko Lohikäärmeen balettiharrastus vie aikaa ja rahaa. Ja sitten eteen tulee vielä vaikea päätös, joka on vain Gracen ja Tippin päätettävissä.

It's the silence I want.

And the weight of the water
Over me–
                  Around me–
The safe silence of submergence.

At the pool's edge I might be ugly,
But when I speak strokes

I am beautiful.

– The Weight of Water

The Weight of Waterin päähenkilö on Yhden siamilaisia kaksosia nuorempi: kolmetoistavuotias Kasienka muuttaa äitinsä kanssa Puolasta Englantiin mukanaan vain yksi matkalaukku ja vanha pyykkikassi täynnä vaatteita. Syy muuttoon on Kasienkan isä, joka on jättänyt perheen joitakin vuosia sitten ja häipynyt Englantiin. He eivät tiedä isän osoitetta, eivät sitäkään onko hän enää edes Englannissa, mutta Kasienkan äiti on päättänyt löytää miehensä pyytääkseen hänet takaisin kotiin Puolaan. Englantiin saapuessaan Kasienka on hyvin yksinäinen. Hän ei tunne uudesta maasta ketään, kielikin on vierasta. Äiti taas on joko töissä, etsimässä isää tai liian surullinen tukeakseen Kasienkaa. Kasienka menee paikalliseen kouluun, jossa hän oppii nopeasti pärjäämään englannin kielellä, vaikka häneen suhtaudutaankin siellä alentuvasti ja jopa vihamielisesti. Kasienkalla tuntuu aina olevan päällään vääriä asioita, sanovan väärin tai olevan vain erilainen kuin muut. Uiminen, jossa Kasienka kokee olevansa hyvä ja turvassa, ja koulun uintijoukkueeseen kuuluvan pojan kanssa ystävystyminen muodostuvat Kasienkalle tärkeiksi asioiksi. Lopulta myös isän kohtaloon saadaan selvyys.

Sekä Yhden että The Weight of Waterin päähenkilöt ovat jollakin tavalla erilaisia ja heitä myös kiusataan erilaisuutensa tähden. Yhdessä siamilaisten kaksosten ulkomuoto herättää uteliaisuutta ja kauhistusta, The Weight of Waterissa päähenkilö on ulkopuolinen muukalainen, hän on liian erilainen ja vieras sulautuakseen osaksi yhteisöä. Vaikka Sarah Crossan ei itse ole a) siamilainen kaksonen tai b) maahanmuuttaja, joka on joutunut opettelemaan uuden kielen ja kulttuurin (hän on irlantilainen, joka on muuttanut aikuisena – ennen The Weight of Waterin kirjoittamista vai ei, sitä en osaa sanoa – New Yorkiin, joten ihan sama tilanne hänellä ei ole ollut kuin romaanin päähenkilöllä), hän osaa kirjoittaa itsestään poikkeavista henkilöistä hyvin sopivalla tavalla empaattisesti. Romaanit eivät ole yhtään liian nyyhkytarinoita (vaikka välillä vähän itkettikin), mutta päähenkilöiden elämää erilaisuuksineen kuvataan hyvin kauniisti ja realistisesti.

Ja vaikka totta kai päähenkilöiden erilaisuus on kirjoissa suuressa roolissa, ei se ole niiden ainoa teema. Molemmissa kirjoissa käsitellään laajemminkin aikuistumiseen liittyviä iloa ja surua tuottavia asioita aina nuorten ja vanhempien välisistä suhteista koulumaailmaan raadollisuuteen ja ensirakkauksiin. Arkipäiväisiä nuorten ihmisten elämiin sisältyviä asioita käsiteltäessä päähenkilöiden erilaisuus välillä myös unohtuu. Ei sillä, ettäkö heidän erilaisuuden kokemuksensa olisi jotenkin vähäteltävä asia, vaan siksi, että totta kai myös he ovat niin sanotusti tavallisia (ja määrittele heti perään tavallinen) nuoria, joilla on niin sanotusti tavallisten (sama kuin edellisissä sulkeissa) nuorten elämä. Hyvä tasapaino näiden asioiden välillä ilahduttaa.

Pidin todella paljon molemmista romaaneista. Yksi on niistä kuitenkin mieleenpainuvampi ja jollakin tavalla eheämpi kokonaisuus. Sen voi laskea minusta hyvin niin nuorten- kuin nuorten aikuistenkin kirjaksi, mutta The Weight of Water kallistuu ehkä enemmän nuortenkirjaksi vasta kolmetoistavuotiaan päähenkilön vuoksi, vaikka hän toisaalta on varsin kypsä ikäisekseen olosuhteiden pakosta. Molemmat ovat kirjoja, joita suosittelen kaikenikäisille, sillä niissä käsiteltävät teemat ovat sellaisia, jotka ovat kaikille ihmisille tuttuja, ja koska ne voivat auttaa ymmärtämään ja käsittelemään erilaisuuden kokemuksia, mikä on tietysti aina hyväksi.

––

Helmet-lukuhaaste 2018: 29. Kirjassa on lohikäärme (isolla L-kirjaimella)

Sarah Crossan: Yksi
(One, 2015)
Suom. Kaisa Kattelus
S&S 2018
439 s.

Helmet-lukuhaaste 2018: 32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan

Sarah Crossan: The Weight of Water
Bloomsbury 2012
211 s.

24.7.2018

Kirjoja viimeiselle kesäkuukaudelle (ja sen yli)


Tuntuu hirveältä puhua viimeisestä kesäkuukaudesta ja loppukesästä. Eihän se nyt vielä ole! No ei ehkä tänään olekaan, mutta ensi kuussa se oikeastaan jo on. Kesän loppua ei oikein tee mieli ajatella, mutta välillä on pakko, ihan noin niinku elämän sujuvuuden kannalta. Ja myös kirjojen, kuten viime aikoina.

Tykkään hieman suunnitella lukemisiani, vaikka olen silti aika fiilislukija. Kuulostaako tutulta? On kiva suunnitella tbr-listoja ja rakennella kirjapinoja. Haaveilla, mitä sitä seuraavaksi lukisi. Aina suunnitelmat eivät kuitenkaan toteudu, koska saattaa alkaa tehdä mieli lukea jotain ihan muuta. Siksi olenkin nyt hieman uhkarohkea ja julkaisen tuon yllä olevan ihanan pastellisävyisen pinon, jossa on kirjoja loppukesää (ja taatusti sen yli) varten. Nämä kirjat haluaisin lukea seuraavaksi. Joukossa on pari arvostelukappaletta, muutama jo tovin lainassa ollut kirjaston kirja ja joukko Hyllynlämmittäjä-haasteen kirjoja. Mihin kohtaan pinoa sinä tarttuisit ensimmäiseksi?

Millä tavalla ja miten pitkälle te suunnittelette lukemisianne? Rakenteletteko samanlaisia pinoja?

18.7.2018

Maggie Nelson: Argonautit


Se, mitä ei voi ilmaista, voi sisältyä – ilmaisemattomana! – ilmaistuun, mutta mitä vanhemmaksi tulen, sitä pelottavammalta tuntuu tämä tyhjyys, tämä kaunopuheisuus niistä, joita rakastan eniten. (Cordelia.)

Maggie Nelsonin erittäin kehuttu Argonautit on saatu vastikään myös suomeksi, huippua! Tiesin ennakolta lähinnä, että se kertoo Nelsonin ja hänen muunsukupuolisen aviopuolisonsa välisestä suhteesta, ja siinä pohditaan (sukupuoli-)identiteettiin liittyviä kysymyksiä. Ja kyllä, näitä asioita kirja tosiaan käsitteleekin, mutta myös niin paljon enemmän.

Argonautit ei ole helppo kirja, todettakoon se jo heti alkuun. Sitä voisi kutsua autofiktioksi, tietokirjaksi, esseeksi, muistelmaksi, elämäkerralliseksi romaaniksi, rakkaustarinaksi, tunnustukselliseksi kirjallisuudeksi, päiväkirjaksi tai taideteoreettiseksi ja -filosofiseksi teokseksi. Kaikki nämä pätevät mielestäni Argonautteihin, se on oikea genrehybridi! Ihanaa, kun tällaiset eri tyylilajeja yhdistelevät teokset ovat nyt niin sanotusti in, sillä lajien sekoittamisessa on jotain loputtoman kiinnostavaa ja kutkuttavaa.

Nelson käsittelee Argonauteissa hirveän monia eri asioita, kuten esimerkiksi kirjallisuutta ja kirjoittamista, äitiyttä, sukupuolen moninaisuutta, identiteettiä, queeria, feminismiä, parisuhdetta, rakkautta, seksiä, taidetta, perhettä ja filosofiaa. Joukossa on lukuisia hyvin ajankohtaisia, kirjallisuudessa ja keskusteluissa nyt paljon esiintyviä teemoja, kuten esimerkiksi äitiys ja sukupuoli-identiteetti. Ja tästä kaikesta Nelson kirjoittaa varsin fragmentaariseen, sinne tänne poukkoilevaan ja rönsyävään tyyliin. Teksti on vieläpä kuorrutettu lukuisten eri ajattelijoiden sitaateilla, jotka on merkitty marginaaliin. Tyyli ihastuttaa, mutta myös vihastuttaa. Käsiteltäviä asioita on yhtä aikaa liikaa ja juuri sopivasti. On ihanaa lukea, minkälaisia ajatuksia Nelsonilla on kaikista niistä teemoista ja miten ne kytkeytyvät toisiinsa ja Nelsonin elämään ja lopulta minuun ja koko universumiin, mutta luonnollisesti toiset aiheet kiinnostivat enemmän kuin toiset: hurmaannuin eniten (sukupuoli-)identiteetin ja taiteen kysymysten pohdinnoista.

Kun ruumiini valmisti miespuolista kehoa, minusta tuntui, että miehen ja naisen ruumiin välinen ero liukeni entisestäänkin, olemattomiin. Valmistin kehoa, joka oli erilainen, mutta tytön kehokin olisi ollut eri keho. Pääasiallinen ero oli siinä, että keho jonka tein, luiskahtaisi lopulta ulos minusta ja olisi omansa. Radikaalia läheisyyttä, radikaali ero. Niin ruumiissa kuin sen ulkopuolellakin.

Argonauteissa on hienoa myös se, miten asiat rinnastuvat siinä toisiinsa. Yksi kirjan läpi vahvasti kulkevia teemoja on Nelsonin aviopuoliso Harry Dodgen muuttuminen ulkoisesti maskuliinisemmaksi ja Nelsonin raskauden tuoma yhtäaikainen muutos naisellisemmaksi. Heidän rinta rinnan tapahtuva muutoksensa taas vertautuu kauniisti kreikkalaisen mytologian Argoon, laivaan, jolla muinaiset sankarit, argonautit, purjehtivat. Pitkän merimatkan aikana Argo puretaan ja rakennetaan osa osalta kokonaan uudelleen, mutta satamaan saapuessaan se on yhä sama laiva. Teoksen lopussa taas kuvaukset Nelsonin synnytyksestä ja Harryn äidin kuolemasta kulkevat rinnakkain. Syntymä ja kuolema, vähän kulunutta, mutta toimii silti yllättävän hyvin.

Argonautit on täynnä kiinnostavia ajatuksia ja oivalluksia. On vaikea kuvitella, ettei siitä saisi mitään irti, yhtään mitään pohdittavaa. Se on todella avoin ja rehellinen, tunnustuksellinen jopa. Nelson pohtii siinä asioita monesta näkökulmasta ja myöntää virheensä ja erheensä, mikä on aina hyvä. En kestä teoksia (tai ihmisiä) joissa halutaan tai jopa kuvitellaan olevan aina oikeassa ja joissa kerrotaan/tehdään/ajatellaan vain oikeita ja hyviä asioita.

Argonauteista löytää varmasti jokaisella lukukerralla jotain uutta, joten toivottavasti palaan siihen vielä tulevaisuudessa.


Helmet-lukuhaaste 2018: 27. Kirjassa on sateenkaariperhe tai samaa sukupuolta oleva pariskunta

––

Maggie Nelson: Argonautit
(The Argonauts, 2015)
Suom. Kaijamari Sivill
S&S 2018, 205 s.

15.7.2018

Svetlana Aleksijevitš: Sodalla ei ole naisen kasvoja


"-- Usein hautasimme kaatuneet metsään, puiden alle... Näiden tammien alle. Näiden koivujen... En vieläkään voi mennä metsään. Etenkään sellaiseen, jossa kasvaa vanhoja tammia tai koivuja... Sellaisissa paikoissa en pysty olemaan..."
Olga Vasiljevna Korž, ratsuväkieskadroonan lääkintäaliupseeri

Jos mietitään vaikuttavimpia kirjoja, jotka olen tähän mennessä elämääni lukenut, Svetlana Aleksijevitšin Sodalla ei ole naisen kasvoja kuuluu tuohon joukkoon. Kirkkaasti. Sitä, mistä vaikuttavuus nousee, on välillä vaikea pukea sanoiksi. Aleksijevitšin kirjan kohdalla vaikutuin eniten sen muodosta. Sodalla ei ole naisen kasvoja voisi kuvailla dokumentaariseksi romaaniksi tai journalistiseksi reportaasiksi. Ensimmäisessä termissä sana romaani on vaikea, sillä eihän Aleksijevitšin teos romaani ole, vaan siinä on kyse aivan oikeista ihmisistä ja heidän muistoistaan. Ne on vain puettu hieman romaanimaiseen muotoon. Toinen termi taas ei ole riittävä, sillä tämä teos on enemmän kuin reportaasi. Aleksijevitš kirjoittaa sielujen ja tunteiden historiaa. 

Aleksijevitš kiersi vuosien 1978-2004 välillä haastattelemassa puna-armeijassa toisen maailmansodan aikaan palvelleita naisia. Hän nauhoitti keskustelut ja kokosi ne kirjaksi. Sodalla ei ole naisen kasvoja on kuin suuri kuoro, jossa naisten äänet osin sekoittuvat toisiinsa, mutta samanaikaisesti ne kertovat aivan ainutlaatuisista kokemuksista. Useille naisille on yhteistä heidän vilpitön intonsa ja palava isänmaallisuuden tunteensa sotaan lähdettäessä. Monet halusivat suoraan etulinjaan, sotimaan siinä missä miehetkin, ja osa sinne myös pääsi. Yhteensä puna-armeijassa palveli noin 800 000 naista, hyvin erilaisissa tehtävissä. Useita haastatelluista yhdistää myös viimeistään sodan jälkeen noussut inho sotaa ja tappamista kohtaan. Useat naisista eivät myöskään saaneet minkäänlaista arvostusta osakseen sodan jälkeen. Heidät saatettiin palkita kunniamerkein, mutta unohdettiin sitten. Heitä saatettiin jopa hyljeksiä, sillä kukapa nyt haluaisi tehdä tarkempaa tuttavuutta sodassa palvelleen naisen kanssa, sehän on EPÄNAISELLISTA, suorastaan LUONNOTONTA. Sota on aina ollut miesten kokemus.

"Naisten sodalla on omat värinsä, omat tuoksunsa, oma valonsa ja omat tunteensa. Omat sanansa. Siinä ei ole sankareita tai uskomattomia urotekoja. Siinä on vain ihmisiä omassa epäinhimillisen inhimillisessä toimessaan."

Aleksijevitš on tehnyt mielettömän työn haastatellessaan lukemattomia sodassa palvelleita naisia. Kuten yllä oleva sitaatti kertoo, naisten muistot keskittyvät harvemmin sankareihin tai urotekoihin. Muistoissa on tietynlaista lämpöä, paljon yksityiskohtia, sellaisia, joita ei ehkä oleta kuulevansa kysyttäessä sodasta. Taivaalta tippuvia lintuja, auringossa hohtavia kamomillaniittyjä, korvissa soiva vehnän havina. Kauniisti kuvattuja asioita. Siltikään kirjasta ei tule olo, että tässä jotenkin glorifioidaan sotaa, ei missään nimessä. Kauniiden asioiden rinnalla kulkee myös ne järkyttävät asiat. Oikeasti aivan hirveät, sellaiset, jotka tekevät pahaa ja tuntuu hirveältä jatkaa, mutta silti on pakko jatkaa, koska haluaa antaa kaikille naisille mahdollisuuden kertoa.

Sodalla ei ole naisen kasvoja ilmestyi alunperin vuonna 1985 ja suomeksi vuonna 1988. Tämä vuonna 2017 julkaistu laajennettu painos ja uusi käännös sisältää silloisen sensuurin poistamia kohtia ja uusia lisäyksiä.


Helmet-lukuhaaste 2018: 45. Palkittu tietokirja

––

Svetlana Aleksijevitš: Sodalla ei ole naisen kasvoja
(У войны не женское лицо, 1985)
Tammi 2017 (1988)
423 s.

8.7.2018

Sylvain Neuvel: Only Human


Perustimme ystäväni Jaanan kanssa viime vuoden elokuussa Kahden naisen lukupiirin ja tuolloin ensimmäiseksi lukupiirikirjaksemme valikoitui Sylvain Neuvelin Themis Files -trilogian aloittava Sleeping Giants. Kirja herätti meissä vähän ristiriitaisia mielipiteitä, mutta halusimme jatkaa sarjan parissa, kun olimme sen jo aloittaneet, ja luimme lokakuussa Waking Godsin. Vaikkei sekään ihan hirveästi innostanut, jäimme odottamaan trilogian päätösosaa, jota ei vielä tuolloin syksyllä oltu julkaistu. Kun Jaana sitten ehdotti sitä kesäkuun lukupiirikirjaksi, en odottanut suuria, mutta kieltämättä halusin tietää, miten tarina päättyy.

Only Human oli lukupiirimme ensimmäinen äänikirja ja ensimmäinen äänikirjakokemus myös minulle. Olin alkuun hieman kauhuissani, sillä englanninkielinen äänikirja yhdistettynä työmatkoihin (kuuntelin sitä muulloinkin, mutta eniten bussissa menossa töihin tai tulossa sieltä) ei kuulostanut ihan parhaimmalta idealta. Olin kuitenkin positiivisesti yllättynyt, sillä kirjaa oli lopulta helppo kuunnella ja pystyin keskittymään siihen hyvin. Ilahduin myös siitä, että kirjaa luki iso joukko rooleihinsa hyvin eläytyviä ääninäyttelijöitä, ei vain yksi lukija. Näin oli helpompi pysyä mukana siinä kuka milloinkin puhuu.

Waking Godsin aikaisista tapahtumista on vierähtänyt lähes kymmenen vuotta ja maapallolla asiat ovat muuttuneet huonompaan suuntaan. Voivatko universumistamme paljon uutta oppineet Rose, Vincent ja Eva jotenkin auttaa, mitäpä luulette? Niinpä. Totta kai maapallon asiat ovat heidän käsissään, jälleen kerran. Vaikka Only Human saattaa alkuun vaikuttaa aika toiminnalliselta ja vauhdikkaalta, on se tarinallisesti kehno ja jopa tylsä. Tuntuu, että se junnaa vain paikoillaan, oikein mitään ei tapahdu. Käänteet ärsyttävät, litteät hahmot ja heidän käytöksensä ärsyttävät, loppu ärsyttää. Kirjassa oli kuitenkin jokin juttu, joka sai minut jatkamaan sen kuuntelua, mutta se juttu saattoi pitkälti olla nimenomaan äänikirjamuoto, joka oli minulle uutta. Eläytyvää lukemista oli yksinkertaisesti miellyttävä kuunnella. Toisaalta on myös ihan kiva, että trilogia on nyt saatu pakettiin (eikä sen pariin tarvitse enää palata).

Kuuntelin äänikirjan Storytelin kautta (ei sponsoroitu, käytin hyväkseni kuukauden ilmaisjakson) ja sitä oli vaivatonta käyttää. En usko, että minusta tulee säännöllistä äänikirjan kuuntelijaa eikä minun kannata maksaa e- ja äänikirjoja tarjoavista palveluista (varsinkaan kun en lue ollenkaan e-kirjoja), mutta satunnaisesti, ehkä muutaman kirjan vuodessa, voisin kuvitella kuuntelevani. Tuntuu, ettei äänikirjoille jää kamalasti aikaa. Työmatkani ovat tällä hetkellä melko lyhyet, joten kuunteluaikaa ei niiden aikana ole hirveästi, ja siitäkin ajasta kilpailevat niin paperikirjat, podcastit kuin musiikki. Kotona taas tykkään lukea ennemmin ihan paperikirjaa tai sitten katson ja kuuntelen booktubea silloin kun en jaksa lukea. Siivoamisen aikana äänikirja olisi ihanteellinen, mutta silloin kuunteleminen jäisi aika vähiin (heh).

Tykkäättekö te kuunnella äänikirjoja?

––

Sylvain Neuvel: Only Human
Penguin Books 2018
8 t 41 min

1.7.2018

Vuoden toisen neljänneksen luetut kirjat ja puolen vuoden haasteet


Puolikas vuodesta on kulunut taas ihan yhtäkkiä ja on aika katsoa, mitä vuoden toisella neljänneksellä tulikaan luettua. Summaan samalla, missä vaiheessa eri haasteet ovat tässä vaiheessa vuotta.

Luin huhti-, touko- ja kesäkuun aikana seuraavat kaksikymmentä kirjaa:

Huhtikuu
Ebba Witt-Brattström: Vuosisadan rakkaussota
Leena Krohn: Kadotus
Reetta Laitinen (toim.): Sisaret 1918
Hannele Mikaela Taivassalo & Catherine Anyango Grünewald: Scandorama
Steven Hall: Haiteksti
Mariko Tamaki & Jillian Tamaki: This One Summer
Ayòbámi Adébáyò: Älä mene pois
Samanta Schweblin: Fever Dream

Toukokuu
Jesmyn Ward: Sing, Unburied, Sing
Enni Vanhatapio: Absentia
Arja Kajermo: The Iron Age

Kesäkuu
André Aciman: Call Me by Your Name
Sylvain Neuvel: Only Human (bloggaus tulossa)
Svetlana Aleksijevitš: Sodalla ei ole naisen kasvoja (bloggaus tulossa)

Kuten kuukausista näkyy, huhtikuu oli älyttömän hyvä lukukuukausi. Eikä pelkästään määrällisesti, vaan myös laadullisesti. Pienen Helsinki Lit -huumankin voi siitä aistia. On suorastaan ikävä huhtikuun kirjoja ja sitä fiilistä. Toukokuussa taas vähän kaikki romahti. Isäni kuoli. Hän sairasti pitkään, joten kuolema ei ollut yhtäkkinen, mutta totta kai se oli hirvittävää, on vieläkin. Vanhempaansa ei haluaisi menettää vielä kolmekymppisenä. Olen kuitenkin kyennyt lukemaan, jonkin verran. Keskittymiskyky on ollut tietysti välillä olematonta, mutta toisaalta kirjat ovat myös tuoneet lohtua. Fiktio on ollut vähän haastavaa, mutta tieto on mennyt helpommin.

Jakson suosikkejani olivat Anyurun vahva ja riipaiseva He hukkuvat äitiensä kyyneliin, taattua Krohnia edustava Kadotus, Laitisen toimittama sarjakuva-antologia Sisaret 1918, Tamakien kaunis ja nostalginen This One Summer, Sirkjärven kamalan ihana esikoisnovellikokoelma Barbara ja muita hurrikaaneja ja vasta eilen loppuun lukemani Aleksijevitšin järkyttävän vaikuttava Sodalla ei ole naisen kasvoja. Aivan mahtavia lukukokemuksia. Mukaan mahtui myös yksi todellinen huti, jota suorastaan inhosin ja josta en edes kirjoittanut mitään: huhtikuun lukupiirikirjana ollut Steven Hallin Haiteksti.

Toisen neljänneksen aikana luin yhteensä 5254 sivua, keskiarvon ollessa 263 sivua per kirja.


Miten puoli vuotta on sujunut haasteiden osalta? Tavoitteeni on lukea vähintään 70 kirjaa vuoden aikana ja sen suhteen olen enemmän kuin puolessa välissä 42 luetun kirjan voimin. Helmet-lukuhaastekin on rullannut ihan mukavasti, 29 luettua kirjaa 50:stä. Huomaa kuitenkin, että vauhti on hidastunut eikä läheskään kaikkia luettuja kirjoja saa enää sijoitettua haasteeseen.

Hurja Hassu Lukija -blogin sarjakuvahaaste on edennyt vaisummin, sillä olen tässä vaiheessa vuotta lukenut vasta kolme sarjakuvaa. Viime vuonna luin seitsemän, joten haluaisin tänä vuonna ylittää edes sen. Tietokirjoja olen taas ahminut jo yhdeksän (tavoitteeni on lukea yli kahdeksan, viime vuoden määrä). Hyllynlämmittäjien suhteen menee surkeasti, vasta yksi luettu kirja kahdestatoista! Jos en pian ala niitä lukemaan, tulee kiire.

Lupasin myös vähentää somen ja muun internetin käyttöä, sillä se vie tuhottomasti ja yleensä aivan turhaan aikaa lukemiselta ja kaikelta muulta sellaiselta, johon mielummin käyttäisin aikaani. Olen onnistunut tässä ehkä osittain, sillä välillä ihan tietoisesti jätän puhelimeni ja tietokoneeni rauhaan ja keskityn lukemiseen. Toisaalta viime aikoina en ole pystynyt keskittymään paljoa mihinkään, joten pahat tavat ovat hiipineet takaisin. Tästä voi siis vielä parantaa.

Kesän ohjelmassa on kokopäivätöiden lisäksi tarkoitus päästä takaisin jaloilleen. Matkustaa ensimmäistä kertaa Pariisiin, unohtaa siellä kaikki. Lukea hyviä kirjoja. Aloitin juuri erään fantasiatrilogian kakkososan, tiiliskiven, jota luen varmasti koko kesän. Luen parhaillani myös kiinnostavaa tietokirjaa Väli-Amerikan laittomista siirtolaisista ja seuraavaksi aloitan jotain queeria, Pride-viikon huipennukseksi. Nyt on ihan hyvä.

28.6.2018

André Aciman: Call Me by Your Name


Did I want to be like him? Did I want to be him? Or did I just want to have him? Or are "being" and "having" thoroughly inaccurate verbs in the twisted skein of desire, where having someone's body to touch and being that someone we're longing to touch are one and the same, just opposite banks on a river that passes from us to them, back to us and over to them again in this perpetual circuit where the chambers of the heart, like the trapdoors of desire, and the wormholes of time, and the false-bottomed drawer we call identity share a beguiling logic according to which the shortest distance between real life and the life unlived, between who we are and what we want, is a twisted staircase designed with the impish cruelty of M. C. Escher.

Satuin lukemaan André Acimanin kahden nuoren miehen välisestä rakkaussuhteesta kertovan romaanin Call Me by Your Name sopivasti niin, että siitä kirjoittaminen osuu keskelle Pride-viikkoa. Kerrankin olen ajan hermolla jonkin teeman suhteen täällä blogissa!

Call Me by Your Name on hyvin ihana ja sympaattinen tarina kesästä, jolloin seitsemäntoistavuotias Elio rakastuu perheensä luona kesän ajan vierailevaan itseään hieman vanhempaan Oliveriin. Rakastuminen aiheuttaa Eliossa kaikenlaisia tunteita ja pohdintoja; hän ei ole koskaan ollut tällä tavoin sekaisin toisesta pojasta, tai kenestäkään. Kaikki on uutta, raakaa. Kun Elion tunteet saavat Oliverilta vastakaikua, heille tulee kiire nauttia toisistaan ennen kuin kesä päättyy.

Rakastumista ja rakkauden tunnetta on kuvattu kirjassa todella ihanasti ja uskottavasti. Kieli on hyvin kaunista, se tuo hienolla tavalla, mutta silti terävästi esiin Elion polveilevat ajatukset ja tunteet Oliveria kohtaan. Kestää kuitenkin jonkin aikaa ennen kuin Elioon ja Oliveriin tutustuu ja ajautuu tarinan vietäväksi. Romaanin rytmistä ja sen pitkistä lauseista ei saa heti kiinni. Lämpenin siis hitaasti, mutta onnistuin lopulta myös nauttimaan tarinasta. Romaanin lopun olisin kuitenkin sijoittanut jo aikaisempaan vaiheeseen, siihen sykähdyttävään yöhön Roomassa. Tarinaan olisi sopinut avoimempi loppu.

The light of my eyes, I said, light of my eyes, light of the world, that's what you are, light of my life. I didn't know what light of my eyes meant, and part of me wondered where on earth had I fished out such claptrap, but it was nonsense like this that brought tears now, tears I wished to drown in his pillow, soak in his bathing suit, tears I wanted him to touch with the tip of his tongue and make sorrow go away.

Call Me by Your Name lienee monille tuttu viime vuonna ensi-iltansa saaneena elokuvana, joka perustuu tähän kirjaan. En ole itse vielä elokuvaa nähnyt, mutta olen siitä kiinnostunut. Kirja ei ollut minulle täysi kymppi, sillä lopulta jokin tunnetason juttu jäi puuttumaan, en ihan päässyt sisään Elion ja Oliverin suhteeseen. Odotin kokevani vahvempia tunteita. Tosin omassa elämässäni on tapahtunut nyt ikäviä asioita, joten sekin saattoi vaikuttaa asiaan. Voi olla, että elokuva herättää voimakkaampia tunteita.

––

André Aciman: Call Me by Your Name
Atlantic Books 2009 (2007)
248 s.

24.6.2018

Maija Sirkjärvi: Barbara ja muita hurrikaaneja


Siihen nähden kuinka paljon rakastan novelleja olen lukenut niitä tänä vuonna vasta todella vähän. Miksi, en tiedä. Ei se ainakaan siitä ole kiinni, että ne ehtimäni kokoelmat olisivat olleet huonoja, päinvastoin. Lukemani kaksi (järkyttävää, vain kaksi!) novellikokoelmaa ovat Elizabeth Stroutin Anything is Possible ja Jenny Zhangin Sour Heart. Samaan loisteliaaseen joukkoon pääsee nyt onneksi myös Maija Sirkjärven niin sisältä kuin ulkoakin upea esikoisnovellikokoelma Barbara ja muita hurrikaaneja. Jos kerta olen onnistunut jo kolme kertaa tänä vuonna lukemaan tällaisen kokoelman, olisi ehkä syytä jatkaa.

Barbara ja muita hurrikaaneja sisältää yksitoista novellia, joissa henkilöhahmot ajautuvat hurrikaanien lailla häiritsemään omaa tai toisten elämää. Sellaisia, joissa eletään ihan tavallista elämää, käydään töissä ja tehdään perheen kanssa ruokaa ja laitetaan kello kymmenen jälkeen nukkumaan, mutta sitten tapahtuu jotain, jota ei itsekään oikein tajua, ja koko maailma näyttää toiselta, vinolta. Toisaalta joskus vinous on normaali olotila, mikä selviää lukijalle vasta lopussa painajaismaisten käänteiden kautta.

Kokoelma alkaa viattomasti novellilla Kolme kuulustelua. Mistä me puhumme, kun puhumme Raimo Jotunista? Hauska viittaus kahteen suureen novellikirjailijaan, Raymond Carveriin ja Maria Jotuniin. Raimo Jotuni on syyllistynyt johonkin rikokseen, jota selvittääkseen huoneeseen marssitetaan kolme kuulusteltavaa. Mutta sitten alkaa rytinä. Ullan ja Banskun tuho, novelli, jonka käännettä koko ajan odottaa ja pelkää, mutta se tulee silti ihan puun takaa. Niin hirvittävä ja hillitön!

Sirkjärvi osaa kirjoittaa ennen kaikkea todella kiinnostavia ja erilaisia henkilöhahmoja. Kokoelmasta jäi mieleeni muun muassa niminovelli Barbaran kertoja, pankissa tietosuoja-asiantuntijana työskentelevä mies, joka asuu yhdessä siskonsa kanssa. Hän noudattaa tämän käskyjä kaikessa, heidän asunnossaan ei harrasteta ovia eikä peitellä tunteita:

Olin saanut sisareni aiemmin kiinni siitä, että hän oli puhunut minusta selkäni takana. Se oli paljon hirvittävämpää. Läheiseen ihmiseen pitäisi pystyä luottamaan. Nyt hän puhui minusta piirustusryhmänsä läsnä ollessa, mikä ei ollut laisinkaan yhtä ikävää. Ymmärsin, että sisarellani oli paineita ja ajatuksia, joita hän halusi purkaa. Toisista ihmisistä puhuminen on puhdistavaa. Kuin suihkuttaisi likakaivon painepesurilla kiiltäväksi.

Kertoja iskee katseensa sattumalta kohtaamaansa asunnonvälittäjään, joka hänen mielestään muistuttaa näyttelijätär Barbara Stanwyckia elokuvassa Nainen ilman omaatuntoa. Kun kertoja on pakotettu kertomaan pakkomielteestään siskolleen, tapahtuu jotain karmivaa.

Tai novelli Perhehuolia?, jossa kotoaan karannut kertoja on kidnapattu tien varresta. Kuusitoista vuotta myöhemmin tilanne ei ole muuttunut, mutta on muuttunut. Mitä kuudentoista vuoden aikana on tapahtunut? Voimme vain arvailla, sillä sitä Sirkjärvi ei paljasta. Tai Perinneryijy, jossa Helsingistä Lappiin matkalla olevat Jan ja Noora joutuvat pyytämään tuntemattomilta ihmisiltä apua jossain pienessä kylässä rengasrikon vuoksi. Oudot maalaiset vaikuttavat alkuun uhkaavilta, sitten vain oudoilta, sitten taas uhkaavilta ja niin edelleen, kunnes. Niin, ei varmaan ole enää epäselvää, että Sirkjärven novellit yllättävät silloin kun sitä vähiten odottaa.

Sirkjärvi kirjoittaa helppolukuista tekstiä, johon on kuitenkin piilotettu paljon merkityksiä. Novelleja tekisi mieli analysoida pidemmälle, pohtia, mitä ne kertovat yhteiskuntamme tilasta, parisuhteesta, perhesuhteista, avioliitosta, kaupungin ja maaseudun eroista. Niissä on monia tasoja. Henkilöhahmot rakentuvat nekin muutamilla, heitä hyvin kekseliäällä tavalla kuvaavilla lauseilla.

Pidän kaikesta vähän kummallisesta, todellisuutta nyrjäyttävästä ja absurdeja tapahtumia sisältävästä kirjallisuudesta. Mieleeni nousevat ulkomaisista esimerkiksi George Saunders ja Mark Z. Danielewski, kotimaisista Leena Krohn, Erkka Mykkänen ja Tuuve Aro. Ihanaa, että myös Suomesta löytyy tällaisia tekijöitä, vaikka voisihan heitä olla vielä enemmän.


––

Maija Sirkjärvi: Barbara ja muita hurrikaaneja
Teos 2018, 236 s.

18.6.2018

Anna Lindholm: Ines 1918 – Viisi naista sisällissodassa


Anna Lindholmin Ines 1918 - Viisi naista sisällissodassa on julkaistu jo vuonna 2015 ruotsiksi nimellä Projekt Ines. Fem kvinnor i inbördeskriget 1918. Melkoinen projekti se on Lindholmille ollutkin. Kaikki lähti liikkeelle, kun Lindholm luki isoisänsä äidin Ines Nybergin kirjeitä, jotka tämä oli lähettänyt punaisten vankileirillä Helsingissä olevalle miehelleen Vernerille vuonna 1918. Lindholm kirjoitti tuolloin Suomen sisällissotaa käsittelevää tutkielmaa, jossa Ineksen kirjeillä oli keskeinen rooli. Tutkielmaan ei mahtunut muiden naisten tarinoita, joten hän päätti kirjoittaa heistä kaikista kirjan. Ines 1918:ssa kuvataan perheenäiti Ineksen lisäksi neljän muun naisen elämää sisällissodan aikana: seurapiirineiti Anita Topeliuksen, sairaanhoitaja Dagmar Ruinin, saaristolaisnainen Josefina Häggin ja poliittisesti aktiivisen Anna Forsströmin – osa valkoisia, osa punaisia – vaiheita sodan eri hetkinä.

Ines 1918 on kertovaa tietokirjallisuutta, jossa viittä naista lähestytään kirjeiden, haastattelujen, arkistojen ja kirjailijan omien pohdintojen kautta. Kirjailijan kertojaääni on kuuluva. Lindholm kertoo, pohtii ja esittää kysymyksiä. Hän avaa projektin eri vaiheita ja omaa sekä perheensä osuutta sen muotoutumisessa. Lindholmin perheen historia on valkoinen, joten projekti avasi Lindholmin silmiä erityisesti punaisten (naisten) suhteen, sillä hän otti tarkoituksella mukaan myös kahden punaisten puolella olleen naisen tarinat (Josefina Hägg ja Anna Forsström). Oli mielenkiintoista huomata, miten Lindholmin itsensä sekä hänen perheenjäsentensä asenteissa tuntuu edelleen näkyvän jako valkoisiin ja punaisiin. Lindholmin keskustellessa eräs joulu perheensä kanssa sisällissodasta ja sen osapuolista hänen isänsä menettää yllättäen malttinsa ja huudahtaa: "Meidät olisi liitetty Venäjään, jos punaiset olisivat saaneet päättää!!" Muut hiljenevät. Hyvin havainnollinen esimerkki siitä, miten ylisukupolvisia erilaiset asenteet ja kokemukset voivat olla.

Tänä ja viime vuonna (toki myös jo aiemmin, tämäkin teos julkaistiin ruotsiksi jo vuonna 2015) on julkaistu joitakin sisällissodan naisista kertovia kirjoja, mikä on erinomaista edelleen varsin miehisen historiankirjoituksen todellisuudessa. En muista teosta, jossa olisi käsitelty nimenomaan suomenruotsalaisia sisällissodan naisia, joten Ines 1918 on siksikin tervetullut kirja tähän joukkoon. Teoksessa on mielestäni silti omat ongelmansa, pelkkä kiinnostava ja hyvä aihe ei riitä.

Ensinnäkin teos on jonkin verran epätasainen niin eri naisten tarinoiden käsittelyjen kuin varsinaisen kerronnan osalta. Ymmärrän hyvin tilanteen, jossa toisista kirjan henkilöistä ei vain löydy yhtä paljon tietoa ja kirjoitettavaa kuin toisista – kirjeenvaihto voi olla suppeampaa tai muistitieto ei ole niin kattavaa. Ines 1918:ssa on kuitenkin suuria eroja ja epätasaisuuksia naisista kertomisen välillä. Muutama naisista tuntuu jäävän tyystin toisten varjoon, heidän elämänsä kerrotaan vain muutamassa kappaleessa, kun toisia käsitellään yhteensä kymmenien sivujen verran. Teos ei etene erityisesti nainen kerrallaan, vaan heidän vaiheitaan käsitellään vähän eri järjestyksissä sitä mukaa kuin sotakin etenee. Ehkä viisi naista on liikaa ja kirjassa olisi voinut keskittyä esimerkiksi vain kolmeen heistä – tai sitten etsiä mukaan vain sellaisia, joista riittää kirjoitettavaa.

Toiseksi odotin laajempaa pohdintaa ja analyysia. En olisi kaivannut mitään tiukan tieteellistä tai mahdollisimman eksaktia analysointia – en odota mitään sellaista tämän tyyppiseltä kirjallisuudelta –, mutta esimerkiksi jo syvällisempi reflektointi olisi tehnyt siitä kiinnostavamman. Kirjailijan pintapuoliseksi jäävän pohdinnan ja viiden eri naisen elämän (tai kuuden, jos siihen lasketaan vielä kirjailija itse) yhdistelmä on nyt hieman liian levoton ja sekava.

––

Anna Lindholm: Ines 1918 – Viisi naista sisällissodassa
(Projekt Ines. Fem kvinnor i inbördeskriget 1918, 2015)
Suom. Susanna Hirvikorpi
S&S 2018, 327 s.

17.6.2018

Arja Kajermo: The Iron Age


It was Finland, it was the 1950s but on our farm it could have been the Iron Age. We had a horse to take us places, the dirt track allowed no cars near us. I was four and had never seen a car, but I had seen a picture of one. We had heard of electricity but we didn't have it. Time moved slowly then and things did not change much. The winters were colder and the summers were hotter.

Suomalaissyntyisen Arja Kajermon pienoisromaani The Iron Age tuli jo tovi sitten yllättäen vastaan jollakin englantilaisella Booktube-kanavalla. Romaani onkin julkaistu Irlannissa, missä Kajermo nykyään asuu. Hauskaa, että se tuli lopulta vastaan myös kirjastossamme.

The Iron Age kertoo elämästä sotien jälkeisessä Suomessa ja Ruotsissa. Kertoja tarkastelee menneisyyttään, aikaa, jolloin oli vasta nuori tyttö, sekä elämää ja ilmapiiriä Suomen maaseudulla. Perheen elämä on kovaa ja niukkaa, heidän täytyy tulla toimeen vähällä. Sodan kauhut vainoavat isää, joka purkaa ahdistustaan väkivaltaisena käyttäytymisenä vaimoaan ja lapsiaan kohtaan. Lopulta perhe vanhinta poikaa lukuunottamatta muuttaa Ruotsiin, kuten niin moni muukin paremman toimeentulon toivossa.

Kajermo kirjoittaa varsin lakonisesti, mutta rivien välissä pilkahtelee musta huumori. Tekstissä itsessään ei varsinaisesti ole mitään vikaa, mutta toisinaan, etenkin kirjan alkupuolella, kertoja innostuu kertomaan aika runsaasti Suomen historian vaiheista, mikä tuntuu vähän turhalta infodumppaukselta. Mietin, johtuuko se siitä, että olen itse suomalainen ja tunnen historiamme, mutta en usko. Välillä oli sellainen olo, että ihan kuin romaani olisi ulkomaalaisille lukijoille suunnattu kirjallinen oppitunti Suomen lähihistoriasta ja suomalaisesta kulttuurista, itse tarinan ollessa vähän sivuseikka, vaikka senhän pitäisi olla toisin päin.


Infodumppauksen lisäksi en oikein missään vaiheessa päässyt kunnolla sisään tarinaan, koska kaikki jotenkin vain tapahtuu, kuvailua on vähän. Tykkään usein aika suoraviivaisesta, yksinkertaisesta kerronnasta, sellaisesta tiiviistä tekstistä, mutta tässä se oli liian pelkistettyä. Lisäksi kirjan takakansi lupaa osittain sadunomaista tarinaa, mitä innoissani odotin, mutta en lopulta saanut sitä, en kunnolla.

Kuvitus on Kajermon sisaren- tai veljentyttären Susanna Kajermo Törnerin käsialaa. Kuvat ovat kauniita, kuvaavat hyvin tarinan tapahtumia ja herättävät mielenkiintoa (ks. esimerkiksi kannen kuva toisiinsa nojaavista pikkupojista, joista toinen pitelee sormissaan savuketta). Ne olivat aika oleellinen syy siihen, miksi jaksoin lopulta lukea kirjan loppuun asti. Harmi, ettei kirja lopulta ollut ihan sellainen kuin odotin sen olevan.

Helmet-lukuhaaste 2018: 38. Kirjan kannessa on kulkuneuvo

––

Arja Kajermo: The Iron Age
Tramp Press 2017, 118 s.

8.6.2018

Enni Vanhatapio: Absentia


Kaisa ei sano mitään, ei ehkä edes kuule. Se riisuu oikeasta nimettömästä pronssisen käärmesormuksen, pujottaa sen lyhyeen ketjuun kaulansa ympärille. Se saa lukon itse kiinni niskan takana. Kun Kaisa kääntää päätään ja katsoo minua, aurinko on sen silmissä, kuultaa keltaruskeiden iiristen läpi ja hohtaa. Kaisa hymyilee. Hyvää juhannusta, se sanoo ja juoksee syvemmälle, rikkoo veden sileän pinnan eikä huuda. Kohottaa vain kädet ja sukeltaa. Jään laiturille katsomaan.

Tänä keväänä on julkaistu muutama ihastuttava tai vähintään ihastuttavalta vaikuttava nuoren naispuolisen kirjailijan esikoisteos. Pidin hurjan paljon maaliskuun lopulla lukemastani Elin Willowsin Sisämaasta ja lukulistalla on ollut jo pitkään Anna-Liisa Ahokummun Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa. Nyt kuitenkin luettavakseni päätyi Oulussa syntyneen, mutta nykyisin Lontoossa työskentelevän Enni Vanhatapion upeakantinen esikoisromaani Absentia. Saa muuten vinkata muita samantyylisiä nuorten naisten kirjoittamia esikoisteoksia joko tältä tai joltain muulta vuodelta!

Absentia kertoo Lontoossa asuvasta Aavasta, joka työskentelee baarissa ja viettää aikaa työkaverinsa kanssa. Sitten Aava saa viestin, että hänen siskonsa Kaisan entinen mies Olavi on kaupungissa tyttärensä Siirin kanssa, ja se saa hänet oksentamaan ikkunasta. Pala palalta ja takautumien kautta romaani alkaa keriä auki Aavan ja Kaisan lapsuutta haavoittuneessa kodissa ja heidän välistään sisarussuhdetta, joka ei ollut koskaan helppo Kaisan hauraan mielen takia. Kaisan elämään asteli Olavi, joka vaikutti olevan kuin kallio ja ihana isä pian syntyvälle Siirille, mutta joka halusi omistaa, kun toinen taas halusi elää ilman sitoumuksia. Nyt Olavi aikoo tuoda menneisyyden mukanaan Aavan luokse Lontooseen.

Romaanin nimi, Absentia, viittaa englanninkieliseen sanaan absent, poissaoleva. Lähes kaikki romaanin hahmot kokevat olonsa jollakin tapaa poissaolevaksi ja varautuneeksi. He yrittävät löytää oman paikkansa tässä maailmassa. Kirjan välittämä tunnelma on kauttaaltaan hieman hapuileva ja salaperäinen, poissaolevaa henkivä sekin. Myös romaanin runsas dialogi heijastelee samaa olotilaa, paljon jää sanomatta, kun ei osata. Absentia käsittelee myös valtaa, joka ilmenee esimerkiksi henkisenä väkivaltana tai poissaolevan valtana läsnäolevaan. Niin, jälleen se sama olotila. Vanhatapio kietoo romaaninsa hienosti saman tuntemuksen ympärille.

Vaikka Absentia rakentuu pitkälti dialogin (jossa repliikkejä ei ole eroteltu toisistaan lainausmerkeillä tai repliikkiviivoin) varaan, käsitys ajasta ja paikasta säilyy hyvin. Etenkin Lontoo näyttäytyy romaanissa kiinnostavan rosoisena, vaikkei sitä edes kuvata runsaasti. Jotenkin Suomenkin tunnistaa, en oikein tiedä mistä, ehkä pienistä tuokiokuvista ja vähäeleisesti kuvatusta maisemasta. Vanhatapio kirjoittaa hyvin tarkasti ja omaäänisesti, ja etenkin lapsen mielenliikkeitä on kuvailtu taidokkaasti.

Romaanin päällimmäiseksi jättämä tunne on vähän epämääräinen, ehkä hämmentynytkin. Vaikka suurimmaksi osaksi ymmärsin missä koko ajan mentiin ja mitä romaanin loppupuoli merkitsi (tosin aiempien sukupolvien lyhyet osuudet olivat mielestäni liian irrallisia), jäi kaiken ylle ohut salaperäisyyden huntu. Romaanin poissaolon tunne tarttui ja olo oli kaiken jälkeen hieman ontto, mutta ei erityisen kielteisellä tavalla, mutta ei oikein positiivisellakaan. Sitä on vaikea selittää, joten kannattaa kokeilla, jättääkö Absentia sinuun samanlaisen, vaikeasti ilmaistavan olotilan.

Muissa blogeissa: Kosminen K

Helmet-lukuhaaste 2018: 50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja

––

Enni Vanhatapio: Absentia
Gummerus 2018, 304 s.

4.6.2018

Edward St Aubyn: Loistava menneisyys : Patrick Melrosen tarina I-III


Edward St Aubynin Loistava menneisyys osoittautui varsin ristiriitaisia tunteita herättäväksi kirjaksi. Vastikään tv-sarjansakin saanut kirja – tai pikemminkin kirjasarja, sillä Loistava menneisyys sisältää alkujaan kolmena erillisenä kirjana julkaistua pienoisromaania (Mitäs pienistä, Ikävä juttu ja Toivon mukaan) ja tulee jatkumaan vielä kahden suomennettavan kirjan voimin yhteisniteessä Toivoa sopii – on taidokkaasti kirjoitettu, mutta toisaalta välillä puuduttava tarina kirjailijan omaan elämään pohjautuvan yläluokkaisen Patrick Melrose -nimisen hahmon elämästä.

Kirjan ensimmäinen osa Mitäs pienistä kertoo nuoren Patrick Melrosen perheen kesänvietosta Ranskan maaseudulla. Alkuun perhe ja perheen elo vaikuttaa hullunkuriselta, mutta pian pinnan alta alkaa löytyä tummempia sävyjä. Patrickin isä loistaa seurapiirien parrasvaloissa, mutta on tosiasiassa julma sadisti, joka ei epäröi käyttää valtaansa hyväkseen. Niinpä hän muun muassa pakottaa nyt lääkkeiden turruttaman vaimonsa kontalleen maahan syömään mätiä viikunoita ja raiskaa pienen poikansa.

Patrickin suhde isäänsä on keskiössä seuraavassakin kirjassa Ikävä juttu, jossa Patrick on – ei ollenkaan yllättäen – parikymppinen heroinisti, joka lähtee noutamaan kuolleen isänsä tuhkia New Yorkista. Kirja on pitkälti Patrickin sekoilua huumepäissään pitkin New Yorkin katuja ja hotellihuonetta, isänsä tuhkat mukanaan, mutta kaikkea sitä jollakin tavalla piristää ihan loistava, naseva huumori, joka vähän väliä pilkahtelee lauseiden välistä. Mieleeni jäi erityisen hyvin eräs kirjan luku, jossa Patrick on vetänyt kamaa vähän liikaa ja joutuu mielenkiintoiselle tripille, jonka aikana hänen päässään puheenvuoronsa käyttävät muun muassa niin kapteeni Kirk, tohtori Kuolema kuin Kleopatrakin. Luulen, että vain omakohtaisia kokemuksia vastaavasta omaava osaa kirjoittaa sellaisen kuvauksen.

Voi luoja, taas se alkoi. Äänet päässä. Loputtomat yksinpuhelut. Kammottava puheenpälpätys, jota hän ei voinut hillitä. Hän kumosi kurkkuunsa lasillisen punaviiniä yhtä suurella antaumuksella kuin Peter O’Toolen tulkitsema Arabian Lawrence joi lasillisen limonadia näännyttävän aavikonylityksen jälkeen. "Akaba on meidän", hän sanoi tuijottaen mielipuolisesti etäisyyteen ja kohotellen merkitsevästi kulmiaan.
"Kiinnostaisiko herraa jälkiruoka?"
Vihdoinkin oikea ihminen, jolla oli esittää oikea kysymys, olkoonkin että se kuulosti hivenen omalaatuiselta. Millä tavalla jälkiruoan oletettiin "kiinnostavan" häntä? Pitäsikö sitä käydä katsomassa sunnuntaisin? Tai lähettää sille joulukortti? Vai pitäisikö hänen syöttää sitä?
"Joo", Patrick sanoi ja väläytti hurjistuneen hymyn, "yksi crème brûlée."

Niteen viimeinen osa Toivon mukaan sijoittuu noin kymmenen vuotta myöhempään aikaan. Patrick on päässyt eroon huumeista, mutta muistelee usein menneitä vanhan kaverinsa kanssa, ja taistelee yhä lapsuutensa traumoja vastaan. Kirjan keskiössä ovat kuitenkin eräät seurapiirijuhlat, joihin saapuu myös itse prinsessa Margaret. Kerronta hyppii eri henkilöiden välillä kuvaten brittiläistä yläluokkaa varsin puistattavalla tavalla.

Loistava menneisyys on taidokkaasti kirjoitettu kokonaisuus. Nautin kovasti sen viiltävän ironisesta kertojaäänestä ja brittiläistä yläluokkaa kohtaan osoitetuista sivalluksista. Suomennos on loistava, kiitos Markku Päkkilän. Mutta jokin sai minut silti lukemaan kirjaa yli kuukauden ajan. Paikoitellen se on tosissaan loistava, paikoitellen hyvin laahaava. Ehkä luin sitä liian hitaasti tai ehkä olisi pitänyt jättää eri osien väliin kunnon mietiskelytauko (pidemmät taukoni nimittäin sijoittuivat tyyliin jonkun satunnaisen luvun puoliväliin tai jotain sellaista).

Kiinnyin kuitenkin Patrickiin sen verran, että haluan lukea viisiosaisen kirjasarjan kaksi viimeistäkin osaa, jotka tulevat suomeksi ensi syksynä. Lisäksi aion toki katsoa Benedict Cumberbatchin tähdittämän Patrick Melrose -nimeä kantavan tv-sarjan.


Helmet-lukuhaaste 2018: 14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan

––

Edward St Aubyn: Loistava menneisyys : Patrick Melrosen tarina I-III
(Never Mind, 1992 ; Bad News, 1992 ; Some Hope, 1994)
Suom. Markku Päkkilä
Otava 2018, 456 s.

30.5.2018

Jesmyn Ward: Sing, Unburied, Sing


Jesmyn Wardin romaani Sing, Unburied, Sing on roikkunut tbr-listallani pienen tovin sen voitettua viime vuonna vuoden parhaimmalle amerikkalaiselle kirjalle annettavan National Book Awardin. Ehkä ihan ansaitusti, sillä Sing, Unburied, Sing on varsin kiinnostava ja monitasoinen romaani.

Sing, Unburied, Sing alkaa pieneltä mississippiläiseltä paikkakunnalta, syvältä Yhdysvaltojen etelästä. Siellä asuvat kolmetoistavuotias Jojo pikkusisarensa Kaylan, äitinsä Leonien ja isovanhempiensa kanssa. Isä Michael on vankilassa huumekaupan takia. Jojolla on nuoreen ikäänsä nähden paljon vastuuta kannettavanaan, sillä hänen isovanhempansa ovat jo iäkkäitä ja isoäiti on vakavasti sairas eikä äiti Leonie ole kovin kiinnostunut lapsistaan, vaan viettää aikaansa enimmäkseen töissä ja käyttämällä huumeita. Pienestä Kaylasta huolehtiminen jää lähes kokonaan Jojon vastuulle.

Jojon isä Michael on vapautumassa vankilasta, joten Leonie päättää lähteä lastensa ja ystävänsä kanssa hakemaan miestään kotiin. Menneisyys päättää kuitenkin näyttäytyä heille aaveiden muodossa. Leonie on menettänyt veljensä Givenin ja käyttäessään huumeita veli palaa muistuttamaan hirveästä kohtalostaan. Michaelin serkku ampui Givenin kuoliaaksi hävitessään metsästysreissulla tehdyn vedonlyönnin. Serkku pääsi vähällä, sillä hän oli valkoinen ja Given musta. Toinen tarinassa esiintyvä aave näyttäytyy Jojolle kun he ovat hakeneet tämän isän vankilasta. Suunnilleen Jojon kanssa samanikäinen Richie kuoli ollessaan samaisessa vankilassa Jojon isän kanssa vuosikymmeniä aikaisemmin. Richien aave lähtee Jojon perheen mukaan, kun he lähtevät ajamaan vankilasta takaisin kotiin, sillä hän ei pysty saamaan rauhaa ennen kuin voi ymmärtää, mitä hänelle tapahtui.

Tarinassa olevien aaveiden vuoksi Sing, Unburied, Sing saa maagisen realismin piirteitä. Aaveiden läsnäolo tarinassa onkin ehkä romaanin kritisoiduin tai eniten mielipiteitä jakanut asia, mutta minusta niiden avulla tuodaan aika kekseliäällä tavalla esiin, miten nykypäivän Amerikan mustien elämä on vain jatkumoa aiempien sukupolvien kokemuksille ja miten rasismia ja epätasa-arvoisuutta on siellä koettu ja koetaan. Menneisyyden painolasti on raskas. Mieleeni jäivät elävästi kuvaukset esimerkiksi vankilan mailla työskentelevistä Richiesta ja Jojon isoisästä, joiden asemat vankilassa perustuvat tietenkin ihonväriin. Heidän asemissaan tapahtuu kuitenkin myös vaihtelua, sillä Jojon isoisä pääsee myöhemmin asemaan, joka on yleensä varattu vain valkoihoisille vangeille. Mieleen jäi myös perheen kotiinpaluu, jonka aikana poliisi pysäyttää heidät ja kohtelee heitä hyvin asiattomasti esimerkiksi uhkaamalla välittömästi Jojota aseella, kun tämä laittaa käden taskuunsa, ja puhuttelemalla heitä törkeällä tavalla, mitä tuskin olisi tapahtunut, jos he kaikki olisivat olleet valkoihoisia.

Minulle romaanissa kiinnostavinta ja tärkeintä olivat juuri edellä mainitut teemat. Kuitenkin toisen puolen romaanista muodostavat perhesuhteet, joita käsitellään varsin liikuttavalla tavalla. Leonie ja Michael eivät ole kiinnostuneita lastensa hyvinvoinnista. Nuorempi Kayla on käytännössä täysin Jojon hoidettavana eikä hän toisaalta edes halua olla vanhempiensa lähellä, vaan tahtoo aina Jojon syliin. Kaylan ripustautuminen isoveljeensä, Jojon liian äkkinäinen aikuistuminen ja lasten jatkuva nälkä ovat riipaisevaa luettavaa. Leonie ja Michael ovat käytännössä kiinnostuneita vain toisistaan, mikä ei toisaalta sekään ole kovin helppoa. Leonien perheenjäsenet ovat mustia, mutta Michael on valkoinen, ja etenkin Michaelin vanhemmat eivät halua olla tekemisissä Leonien tai Leonien ja Michaelin lasten kanssa.

Tuntuu kuitenkin, että Sing, Unburied, Sing yrittää käsitellä vähän liian monia eri asioita ja teemoja yhdellä kertaa. Rasismi ja epätasa-arvoisuus, perhesuhteet, Leonien konflikti Michaelin vanhempien kanssa, Jojon aikuistuminen, isovanhempien osuus tarinassa, huumeidenkäyttö, aaveet – paljon eri asioita yhteen romaaniin. Se oli ehkä juuri siinä reunalla, ettenkö olisi kallistunut pitämään tästä vähemmän kuin pidin. Nytkään tämä ei ollut täysi kymppi, mutta herätti kuitenkin paljon ajatuksia ja tunteita, ja tästä oli jotenkin helppo pitää. Kiinnostava, ajan hermolla oleva romaani kiinnostavalta kirjailijalta.

Muissa blogeissa: Reader, why did I marry him?

––

Jesmyn Ward: Sing, Unburied, Sing
Scribner 2017, 289 s.