18.4.2018

Aleksi Peura: Jumalan viholliset : Euroopan noitavainojen historiaa


Sain heti vuoden alettua mielettömän tietokirjakuumeen. Teki mieli oppia vähän kaikesta kaikkea. Nyt tuo kuume on hieman laantunut, vaikka uskon silti jatkavani hyvien tietokirjojen parissa joka kuukausi. Koko alkukevään eli maaliskuun alkupuolelta huhtikuun alkuun luin Aleksi Peuran uutuusteosta Jumalan viholliset : Euroopan noitavainojen historiaa.

Nimensä mukaisesti Jumalan viholliset käsittelee Euroopan noitavainoja. Peura tekee jo alkuun selväksi, ettei teosta ole tarkoitus lukea otsa rypyssä tai yliopiston tenttiä varten. Peura on laillani historiaa opiskellut filosofian maisteri, mutta halusi kirjoittaa viihdyttävän ja mukaansatempaavan teoksen, ei tutkimusta (ei sillä, etteikö yliopistotason tutkimuskin voisi olla viihdyttävää luettavaa, mutta tiedätte ehkä mitä tarkoitan). Teksti onkin lennokasta ja humoristista, mutta myös pohdiskelevaa ja täyttä asiaa. Peura käyttää vain vähän lähdeviitteitä, mutta teoksen lopussa on kattava kirjallisuusluettelo niille, jotka haluavat tutustua aiheeseen syvemmin. Sen sijaan loppuviitteitä on paljon ja ne lähinnä täydentävät tekstissä esitettyjä näkemyksiä.

Peuran teos on tervetullut lisä noitavainoista kertovan kirjallisuuden joukkoon. Hänen päätarkoituksenaan on kumota monia yhä edelleen noitiin ja noitavainoihin liitettäviä myyttejä, ja hän tarkastelee niitä niin arkielämän kuin noituusteorioiden kautta. Mielikuvamme noidista ja vainoista elävät sitkeästi muun muassa populaarikulttuurin ja virheellisen historian tulkinnan vuoksi.

Peuran mukaan noitavainot ei ollut mikään yhtenäinen tapahtuma, vaan se koostui useista paikallisista vainoista. Se lienee monille jo selvää, etteivät noitavainot tapahtuneet keskiajalla vaan vasta myöhemmin, ulottuen aina keskiajan lopulta 1700-luvulle asti, piikkikauden ollessa 1500-1600-lukujen taitteessa. Yksi yleinen uskomus on se, että noitavainojen aikana noituudesta tuomittiin kuolemaan 9 442 994 uhria eli melkein kymmenen miljoonaa ihmistä usean sadan vuoden aikana. Noitavainot eivät kuitenkaan ollut mikään järjestelmällinen tappokoneisto, kuten vaikkapa holokausti oli ja johon noitavainoja on joskus vähän idioottimaisesti verrattu. Ei ollut ketään pahantahtoista hallitsijaa, paavia tai inkvisiittoria, joka olisi halunnut tuhota kaikki punatukkaiset tai kätilöinä toimivat naiset. Tuo erikoinen luku 9 442 994 kuolemaantuomittua on peräisin 1700-luvulta, jolloin eräs saksalainen Gottfried Christian Voigt laski yhdessä kylässä viidenkymmenen vuoden aikana teloitettujen noitien määrän, joka oli 20 noitaa. Sitten hän suhteutti kuolleiden määrän kylän väkilukuun ja laski samalla suhdeluvulla koko Euroopan noitavainoissa teloitetut noidat. Ihan hirveän tarkka laskukaava hei. Nykyään vakavasti otettavat arviot pyörivät noin 50 000 teloitetun paikkeilla.

Toinen yleinen uskomus on, että suurin osa noidista oli naisia, koska noitavainojen taustalla vaikutti naisviha. On totta, että kolme neljästä eurooppalaisesta noidasta oli nainen. Kuitenkin neljäsosa heistä oli miehiä ja muinaisen Normandian, eli nykyisen Suomen ja Viron alueilla, suurin osa noitina teloitetuista oli miehiä. Islannissa yli 90 prosenttia noidista oli miehiä. Naisia oli kuitenkin helpompi syyttää noituudesta, koska naiset nähtiin esimerkiksi houkutuksille alttiimpana ja heikompana sukupuolena, joten oli yleistä päätellä, että Paholaisen oli helpompi houkutella naisia kätyreikseen. Se ei kuitenkaan poista sitä, että Paholainen saattoi houkutella myös miehiä, vaikkei heidän ajateltu sortuvan houkutuksiin niin helposti. On myös totta, että useat aikansa noituusteoreettiset tekstit olivat hyvin misogynistisiä – ja joidenkin virheelliset käännökset korostivat misogyniaa entisestään –, mutta nekään eivät synnyttäneet missään vaiheessa mitään erityistä naisvihaa, jota voisi käyttää selityksenä noitavainoille.

Koska noitavainot koostuivat pääasiassa yksittäisistä tapahtumista ja niitä esiintyi usean sadan vuoden aikajänteellä, ei niille oikeastaan voi löytää mitään yhteistä syytä. Kussakin vainossa oli omat erityispiirteensä. Noidat olivat uhka talonpojille, koska heillä oli voima tuhota heidän elinkeinonsa; he olivat uhka akateemikoille, koska noidilla oli helppo sovittaa yhteen Raamatun tekstit ja maaginen arkikokemus; he olivat uhka tuomareille, koska noidat halusivat syöstä kristikunnan rappioon ja vastustivat yhteiskuntaa. Noituus oli siis usein pelkkä tekosyy. Peuran lopulliseen käsitykseen on helppo yhtyä: "noidat kuolivat kanssaihmistensä vihan, inhon ja pelon takia". Sitä samaa vihaa, inhoa ja pelkoa kannamme sisällämme yhä, vaikka niiden ilmenemismuodot ovatkin hieman erilaiset.

Asia, jota en itse ole oikein tullut koskaan ajatelleeksi on se, miksi noitavainot lopulta päättyivät. Jos noitavainoille ei oikein löydy mitään yhteistä nimittäjää, miksi ne tapahtuivat juuri noin 1400-1800-lukujen välisenä aikana? Miksei niitä voisi olla yhä edelleen? Peuran mukaan esimerkiksi taikauskoisuutta ja sen vähenemistä ei voida oikeastaan pitää syynä, olemmehan edelleen varsin taikauskoisia, vaikka tieteen kehitys onkin muuttaneet maailmankuvaamme parin sadan vuoden takaisesta. Merkittävimmät syyt löytyvät maallisen oikeuden kehittymisestä ja keskusvallan ja demokratian juurtumisesta Eurooppaan. Kun ihmisten olot vähitellen paranivat, heillä ei ollut enää aihetta syyttää noitia epäonnestaan, ja kun keskusvalta kehittyi ja oikeuskäytännöt yhtenäistyivät, sitä vähemmän noitia tuotiin enää oikeuden eteen. Ei ollut harvinaista, että jotakuta noituudesta syyttänyt joutui lopulta itse oikeuden eteen.

Peuran kirja oli mielenkiintoista luettavaa. Osa asioista oli jo ennalta tuttuja omien opintojen ja kiinnostuksenkohteiden kautta, mutta osa antoi uutta pohdittavaa. En kuitenkaan lukea paukauttanut kirjaa kovin nopeasti, vaan tarvitsin sen kanssa paljon taukoja. Peura kirjoittaa hyvin ja sujuvasti, hänellä on ihan oma äänensä, mutta väsyin välillä melko runsaaseen huumorin viljelyyn. Sitä löytyy etenkin loppuviitteistä. Aluksi jutut olivat iskeviä ja varsin nasevia, mutta toisto vei niiltä pohjaa. Jos kuitenkin luulet, ettei vähän kettuileva huumori haittaa, ja pidät vähän epätyypillisemmästä ja rennommasta tietokirjallisuudesta, Peuran kirjaan kannattaa ehdottomasti tutustua.

––

Aleksi Peura: Jumalan viholliset : Euroopan noitavainojen historiaa
Like 2018, 288 s.

15.4.2018

Chloe Benjamin: The Immortalists


Chloe Benjaminin The Immortalists on kirja, joka on ollut viime aikoina näkyvästi esillä sosiaalisessa mediassa. Olen nähnyt pääasiassa sitä kehuvia kommentteja, mutta kirjan luettuani en löytänyt itseäni tuosta joukosta.

The Immortalists alkaa vuoden 1969 New Yorkista, missä neljä sisarusta kuulevat kaupunkiin saapuneesta ennustajasta, joka kykenee ennustamaan kenen tahansa kuolinpäivän. Sisarusten uteliaisuus herää, lapsia kun vielä ovat, ja he löytävät paikan, jossa ennustaja majailee. Kukin heistä saa kuulla oman kuolinpäivänsä, mikä tulee tuottamaan heille pelkkää ahdistusta muodossa tai toisessa. Kaikki heistä eivät elä vanhoiksi.

Ennustusten jälkeen kirja jakaantuu neljään eri osioon, joissa kerrotaan kunkin sisaruksen myöhemmästä elämästä – ja luonnollisesti myös heidän kuolemastaan. Nuorin heistä, Simon, karkaa länsirannikolle etsimään rakkautta 1980-luvun San Franciscosta; aina kaikkea mystistä rakastaneesta Klarasta tulee Las Vegasissa esiintyvä taikuri; vanhin poika Daniel työskentelee armeijan lääkärinä ja yrittää puuttua kohtaloon; sisaruksista vanhin Varya ryhtyy tutkimaan kuolemattomuutta tieteen alalla.

Kirja tuntuu alkuun hyvin lupaavalta. Se heittää heti lukijan eteen kysymyksen siitä, miten eläisimme, jos tietäisimme päivän, jolloin kuolemme. On kiehtovaa kuvitella, miten kukin kirjan sisaruksista tulee siihen reagoimaan ja miten heidän välisensä side muotoutuu vuosikymmenien kuluessa.

Kirja alkaa Simonin tarinalla. Vaikka tiesin heti, mitä Simonille tulee tapahtumaan, se lopullinen tulee kuitenkin jotenkin varkain, tuntuu epäreilulta ja liikuttaa. Klaran tarina taas on erilainen, sinällään yllättävämpi. Danielin kohdalla mennään kuitenkin metsään, kirjaimellisestikin. Kaikki se, mitä hänen kohdallaan tapahtuu, tuntuu kamalan epäuskottavalta ja naurettavalta. Kirjan viimeisen osion eli Varyan tarinan alkaessa olin menettänyt jo lähes kaiken kiinnostukseni koko kirjaa kohtaan. Viimeiset parikymmentä sivua suoraan sanoen harpoin läpi enkä enää edes oikein muista mitä siinä tapahtui. Jotain imelää se oli.

Sain etukäteen sellaisen kuvan, että tarina sisältäisi maagista realismia. Jotenkin kaikki vihjasi siihen suuntaan ja olin hieman pettynyt, kun niin ei sitten ollutkaan, paitsi ettei ennustuksia ja niiden oikeutta selitetty lopulta sen kummemmin (tai sitten selitettiin sen imelän lopun yhteydessä, mutta se meni minulta ohi). Se olisi mahdollisesti voinut viedä tarinan vähän eri suuntaan kuin se nyt meni. Toki tämä kirja olisi voinut olla hyvä myös ilman mitään maagisia elementtejä, mutta sen kulunut sanoma, ohuehkot henkilöhahmot, joiden välillä ei tuntunut olevan juuri mitään, ja tylsä kerronta eivät tehneet siitä tällaisenakaan kovin kiinnostavaa. Harmi.

Helmet-lukuhaaste 2018: 49. Vuonna 2018 julkaistu kirja.

––

Chloe Benjamin: The Immortalists
G. P. Putnam's Sons 2018, 346 s.

9.4.2018

Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin


En usko enää että aika on suora jatkumo. En usko että tällä tarinalla, tai millään ihmisen kertomalla tarinalla, on vain yksi alku, vaan alkuja on monta. Eikä mikään koskaan oikeasti lopu.

Eräänä iltana kolme Daeshin eli Isisin kannattajaa hyökkää göteborgilaiseen kirjakauppaan, jossa on juuri meneillään islamia taiteellaan kritisoivan taiteilijan esiintyminen. Laukauksia ammutaan ja yleisöä jää panttivangeiksi. Sitten yksi hyökkääjistä, nuori nainen, joka videoi tapahtumaa, tuntee kokeneensa saman tilanteen ennenkin. Hän muistaa. Hän muistaa, mitä tulee tapahtumaan ja mitä hän on kokenut. Otsikoita ja uutislähetyksiä. Yöperhonen. Isä särkyneen ikkunan takana. Kaikki on pielessä. Sekuntien pauhaava koski.

Kaksi vuotta myöhemmin kirjailija vierailee terrori-iskussa mukana olleen naisen luona oikeuspsykiatrian klinikalla. Nainen ojentaa kirjailijalle nipun papereita, joille hän on kirjoittanut tarinansa alun. Hän kertoo tulevansa toisesta maailmasta.

Johannes Anyurun He hukkuvat äitiensä kyyneliin on romaani, johon on paras sukeltaa mahdollisimman sokkona. Antaa sen tulvia ylitse. Vaikka aina ei tietäisi mihin suuntaan kannattaisi mennä, niin jatkaa silti, rohkeasti. Se palkitsee.

Pysäkillä Amin piti kiinni Göran Lobergin hiuksista. Otin vauhtia, ja ilmavirta kuivasi kyyneleeni. Tiesin, että me oltiin Liatin kanssa oltu osa Ruotsia, joka ei ollut Ruotsi, osa jota maa minun ympärilläni oli tarvinnut puhdistaakseen itsensä. Me oltiin oltu Ruotsin kuollutta ihoa ja liian pitkiksi kasvaneita kynsiä.

He hukkuvat äitiensä kyyneliin on toisaalta dystopia tulevaisuuden apartheid-yhteiskunnasta, joka ei tunnu lainkaan kaukaiselta, toisaalta romaani uskosta ihmisyyteen ja hyvyyteen. Tulevaisuuden Ruotsi on jakautunut kahtia ruotsalaisiin ja ruotsalaisiin, jotka kieltäytyvät allekirjoittamasta kansalaissopimusta esimerkiksi uskontoonsa vedoten. Jälkimmäisistä tulee Kaningårdenin keskitysleiriin sijoitettavia valtion vihollisia. Maailmasta on tullut vaarallisempi kuin meri. Ihmiset ovat valmiita tekemään mitä tahansa päästäkseen eroon peloistaan.

Romaani liikkuu siis kahdessa ajassa: kirjailijan nykyisyydessä ja terrori-iskussa mukana olleen naisen kuvailemassa maailmassa, joka on tulevaisuus tai ehkä yksi versio siitä. Tulevaisuus on se, joka itkettää ja suututtaa. Siellä on Liat, kiusaavat pojat ja Oh Nana Yurg. Miten isän hiljaisuus -- oli tyhjyyden tapa huutaa ja hänen kätensä olivat mustanharmaat tuhkasta. Kaningården. Ja sitten enää yöperhonen ja lumisade. Nykyisyys taas on taso, jossa on mahdollisuus muutokseen.

En ollut ainoastaan alkuperä, joka etsi tulevaisuuttaan länsimaailman seinien suojista. Kannoin sisälläni sirpaleita toisesta maailmasta, toisenlaisesta kieliopista, jonka mukaan aika ja tila hahmottuivat. Olin muslimi, ja niinä vuosina aloin uskoa, että se teki minusta Ruotsissa hirviön.

He hukkuvat äitiensä kyyneliin on hieno ja liikuttava romaani. Sain sen vuoksi useita kertoja kylmiä väreitä, melkein ystävystyin Tundra-tytön kanssa ja halusin itkeä ja huutaa. Välillä jouduin laskemaan kirjan käsistäni ja keskittymään vain hengittämiseen. Se vaatii hieman enemmän, sillä kaksi aikatasoa ja epätietoisuus siitä, mitä oikeastaan edes tapahtuu, sekoittavat pään, mutta lopulta palaset loksahtavat kohdalleen ja voi vain todeta, miten kekseliäs se on. He hukkuvat äitiensä kyyneliin ei syyttä saanut viime vuonna parhaalle ruotsalaiselle kaunokirjalliselle teokselle annettavaa August-palkintoa. Kevään vaikuttavin romaani, ehdottomasti.

Lisäksi He hukkuvat äitiensä kyyneliin istuu tiukasti tähän aikaan. Se on yhteiskuntakriittinen ja poliittinen. Se kertoo asioista, jotka tulevat tapahtumaan, ellemme tee jotain. Joten toimi, pidä meteliä, puhu, vastusta. Tai ihan ensimmäiseksi: lue tämä kirja.

"He hukkuvat äitiensä kyyneliin." -- "Kaikki ne nuoret, jotka matkustavat sinne kuolemaan. Seuraavassa maailmassa."

––

Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin
(De kommer att drunkna i sina mödrars tårar, 2017)
Suom. Outi Menna
S&S, 303 s.

2.4.2018

Elin Willows: Sisämaa


Paikassa jossa ihmiset katsovat tutkivasti. Paikassa jossa minut huomataan uudeksi tulokkaaksi. Joudun selittämään ruokakaupassa: Kyllä, asun täällä, olen muuttanut tänne. Vastaukseksi tulee tervetulotoivotus, mutta en tunne itseäni hyväksytyksi. Ymmärrän että siihen vaaditaan enemmän. Ja seuraavan kerran kassalla tietysti jatkokysymys: Minkä takia?

Elin Willowsin esikoisromaani Sisämaa oli odotetuimpien kevään kirjojen listallani, joten oli ihanaa vihdoinkin päästä lukemaan sitä. Willows on kasvanut Ruotsissa, mutta muuttanut Suomeen vuonna 2009. Sisämaa julkaistiin yhtä aikaa sekä Ruotsissa että Suomessa.

Nuori nainen muuttaa poikaystävänsä kotiseudulle, pieneen taajamaan Ruotsin pohjoisosiin. Ennen kuin tuhannen kilometrin matka kaupungista pohjoiseen on ajettu, heidän parisuhteensa on jo päättynyt. Nainen päättää kuitenkin jäädä asumaan seudulle syystä, jota ei itsekään oikein tiedä. Se vain on hänen valintansa. Päätös herättää hänen lähipiirissään ja seudun asukkaissa ihmetystä: kuka nyt vapaaehtoisesti haluaisi muuttaa kylään, josta pikemminkin lähdetään pois?

Naisen elämän täyttävät rutiinit. Arkea rytmittävät työ paikallisessa ruokakaupassa, kioskista viikonlopuksi ostettavat irtokarkit ja lehdet, television rikossarjat, kävelylenkit luonnossa, tapaamiset entisen poikaystävän kanssa ja illanvietot vuorenrinteessä sijaitsevassa Hotellissa. Pienellä paikkakunnalla kasvaneena se kaikki tuntuu kovin tutulta. Elämä seudulla on pysähtynyttä, mikä vertautuu hyvin naisen elämäntilanteeseen. Nainen tuntee yksinäisyyttä ja ulkopuolisuutta eikä hänellä ole mitään suunnitelmia tai tavoitteita. Hän on jumissa, välitilassa, mutta omasta halustaan.

Välillä tuntuu kuin vain odottaisin. Kuljen täällä, asun täällä, elän täällä odottaen jotain. Mutta minulla ei ole aavistustakaan, mitä se jokin on. Erityisen selväksi tämä tulee, kun lasken päiviä seuraavan viikon alkuun kuin odottaisin sitä. En kuitenkaan odota mitään erityistä. En päivää jona tapahtuisi jotain, ei muutosta näköpiirissä.

Luonto on vahvasti läsnä kirjassa. Pohjoisen pimeät ja lumiset talvet ovat pitkiä, kesällä aurinko ei laske ollenkaan. Nainen tottuu talven kylmyyteen ja pimeyteen paljon helpommin kuin kesän valoisuuteen. Ehkä se tuo lohtua ja turvaa, samoin kuin television äänet, sillä hiljaisuus tuntuu hänestä uhkaavalta. Ympäristö on osa naisen mielenmaisemaa.

Kerronta on hidasta ja rauhallista. Tarina ei etene kronologisesti, vaan liikkuu eri hetkissä yhdenkin luvun sisällä. Aluksi halusin selkeyden vuoksi tietää, missä ajassa nyt ollaan, mutta lopulta päästin irti: sillä ei ollut merkitystä. Eri ajat, paikat ja tapahtumat sulautuvat toisiinsa jotenkin lohdullisella tavalla. Toisto on tarinassa hieno tehokeino: se korostaa rutiineja ja sitä, miten samat ajatukset usein toistuvat eristäytyneen ihmisen mielessä.

Heti kun olen päässyt kyllin kauas tiestä, niin kauas kuin uskallan mennä, kaikki äänet katoavat. Jäljellä on vain metsä ja luonto. Kun nousen kukkulalle, näen jään, jonka tiedän olevan lumen alla. Vuoret kaukana, lunta kaikkialla ylimääräisenä eristeenä, joka vaientaa minutkin. Täällä ollessaan jättää todellisuuden.

Sisämaa on kaunis ja melankolinen romaani yksinäisyydestä, ulkopuolisuudesta ja pikkukylän eristäytyneisyydestä. Siitä, miten arkisista ajatuksista ja asioista tulee lopulta merkityksellisiä, miten ne johtavat hienovaraisesti muutokseen ja oivallukseen. Romaania voi toki lukea vähän eri tavoin, esimerkiksi kuvauksena erosta toipumisesta, masennuksesta tai yksinäisyydestä ja elämän pysähtyneisyydestä. Minä luin sitä lähinnä viimeisen näkökulmasta. Ihana esikoisromaani.


Helmet-lukuhaaste 2018: 1. Kirjassa muutetaan

––

Elin Willows: Sisämaa
(Inlandet, 2018)
Suom. Raija Rintamäki
Teos & Förlaget 2018, 191 s.

1.4.2018

Vuoden ensimmäisen neljänneksen luetut kirjat


Ihana huhtikuu. Kevät jo tuoksuu ilmassa. Talvi on ollut täällä pohjoisemmassa Suomessa monen vuoden tauon jälkeen ihan kunnon talvi lumimäärineen ja pakkasjaksoineen, mutta nyt pakkaset ovat laantuneet ja aurinko lämmittää jo niin paljon, että se on parhaimmilla paikoilla alkanut sulattaa jo lumia pois. Onneksi aurinko on paistanut täällä jo pitkään suurimman osan viikosta, sillä saan niin paljon lisää energiaa tuosta valon määrästä.

Muutenkin alkuvuosi on mennyt aivan hyvin, vaikka kärsin alkuvuodesta muutaman viikon oudoista allergiaoireista, joille ei löytynyt selitystä (johtuivat ehkä töissä jostakin tai ehkä ei) ja helmikuussa minulla oli keskittymisvaikeuksia vähän kaiken suhteen, sillä piti hoitaa erinäisiä asioita ja oli paljon ajateltavaa. Jälkimmäinen jakso heijastui vähän myös lukemiseen. Maaliskuu on kuitenkin ollut pelkästään hyvä kuukausi, mihin on saattanut vaikuttaa vähän se, että olen ollut viimeiset kaksi viikkoa lomalla ja sain uusia töitä. Ja se kevään tulo, tietenkin.

Tammikuu
Katri Rauanjoki: Jonain keväänä herään
Nina LaCour: We Are Okay
Virginia Woolf: Mrs. Dalloway
Maija Salmi & Meeri Koutaniemi: Ilopangon vankilan naiset
Johan Bargum: Syyspurjehdus
Han Kang: The White Book
Maiju Voutilainen: Itke minulle taivas

Helmikuu
Camilla Grebe: Kun jää pettää alta
Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina (postaus tulossa)
Daphne du Maurier: Rebecca
Arundhati Roy: The God of Small Things

Maaliskuu
Elizabeth Strout: Anything is Possible
Elena Ferrante: Hylkäämisen päivät
Susinukke Kosola: Avaruuskissojen leikkikalu
Jenny Zhang: Sour Heart
Chloe Benjamin: The Immortalists (postaus tulossa)
Elin Willows: Sisämaa


Luin alkuvuoden aikana yhteensä 22 kirjaa. Se tekee yhteensä 5380 sivua, joka on 245 sivua per kirja. Tavoitteeni on tänä vuonna lukea vähintään 70 kirjaa, mikä tällä tahdilla tulee ylittymään reippaasti. Ihanaa! Kaiken lisäksi luin paljon todella hyviä kirjoja, vain muutama floppasi. Tammikuussa rakastuin Åsbrinkin, Salmen & Koutaniemen ja Kangin kirjoihin, helmikuun helmiä olivat Tikkasen ja du Maurierin kirjat, ja maaliskuussa suurimman vaikutuksen tekivät Stroutin, Parryn ja Willowsin teokset. Näistä useat jättivät minuun ehkä jopa pysyvän jäljen: vaikuttavin saattoi olla Parryn Ghosts of the Tsunami, joka on aivan upea tietokirja. Niitä floppeja olivat taas Voutilaisen, Greben, Kosolan ja Benjaminin kirjat.

Miten vuodelle asettamani haasteet ovat käynnistyneet? Sain viime kuussa suoritettua loppuun viime vuoden Helmet-lukuhaasteen, josta minulla puuttui vuoden vaihtuessa enää vaivaiset kolme kirjaa. Nyt voin keskittyä pelkästään tämän vuoden haasteeseen, johon olen lukenut nyt 19 kirjaa (16 blogattua).

Hurjan Hassun Lukijan lanseeraama Sarjakuvahaaste ei ole edennyt vielä ollenkaan, eih! Otan nyt itseäni niskasta kiinni sen suhteen. Onneksi minulla on hyllyssä tai tulossa kirjastosta pari kiinnostavaa sarjakuvaa. Lisääkin saa muuten suositella!

Sivumennen-podcastin Hyllynlämmittäjä-haaste on edennyt vain yhdellä kirjalla: luin helmikuussa Daphne du Maurierin Rebeccan. Tässäkin täytyy kunnostautua, sillä muuten käy niin, että ne kaikki kasaantuvat loppuvuodelle.


Halusin myös lukea mahdollisimman paljon tietokirjallisuutta, ainakin enemmän kuin viime vuonna lukemani kahdeksan. Minulla oli alkuvuodesta oikein himo tietokirjallisuutta kohtaan eikä se ole vielä kokonaan laantunut – luen paraikaa jälleen yhtä tietoteosta. Olen tähän mennessä lukenut yhteensä viisi tietokirjaa (laskin mukaan myös Donnerin esseet), mikä on hyvin etenkin verrattuna viime vuoteen. Luin vasta maaliskuussa vuoden ensimmäiset novellikokoelmani (Strout ja Zhang) ja tietohimon lisäksi minussa heräsi pieni novellihimo. Novelleja on siis toivon mukaan luvassa lisää tänä keväänä.

Kuten jotkut ovat saattaneet huomata, en ole enää tammikuun alun jälkeen tehnyt kirjallisuuspalkintokatsauksia. Syitä on kaksi: ensinnäkin postaukset vievät paljon aikaa ja en halua käyttää niihin niin paljon aikaani, ja toiseksi en kokenut enää yhtä suurta intoa laatia niitä kuin vielä vaikkapa alkusyksystä. Tulin siihen tulokseen, ettei niitä kannata tehdä väkisin. Seuraan samoja palkintoja yhä edelleen ja aina kun muistan, jaan ehdokaslistoja ja voittajia Twitterissä.

Keväälle tai alkukesälle minulla ei oikein ole mitään suunnitelmia. Työtilannekin on nyt (ja ollut jo pidemmän aikaa) sellainen, ettei voi suunnitella mitään pidempiä matkoja. Ehkä sitten syksyllä. Nautin vain vielä viimeisistä vapaapäivistä ennen töihin paluuta. Ennen uuden työn alkua olen vielä omalla lomalla jälleen kaksi viikkoa, joten sitä odotellessa. Ehkä ihan kivakin, että sitä vain on vailla mitään tarkempia suunnitelmia. Lukeminenkin on nyt ollut vähän sellaista; tartun seuraavaksi kirjaan, joka eniten sillä hetkellä kiinnostaa (okei, joskus myös sellaiseen, jossa alkaa laina-aika ylittyä).

Mikä alkuvuoden kirja jäi teille erityisen hyvin mieleen?

31.3.2018

Susinukke Kosola: Avaruuskissojen leikkikalu


Christian Bök kirjoitti runonsa bakteerin DNA:han
olen parempi – raaputan säkeeni atomin ytimeen

haluan sanoihini ydinräjähdyksen potentiaalin

olkaa hyvät, tappakaa minut vielä kun voitte
              päässäni kasvaa kuvia joiden en halua kukkivan:

Sanon tämän nyt silläkin uhalla, että olen muiden mielestä tyhmä: en oikein tajunnut Susinukke Kosolan runokokoelmaa Avaruuskissojen leikkikalu. Okei, aina ei tarvitsekaan tajuta, vaan joskus paljon voi löytää myös tunnelmasta. No, en saanut kiinni siitä tunnelmastakaan kuin vasta kokoelman viimeisessä osassa "Kun maailma loppui hän lukitsi itsensä vessaan", jossa tyyli vaihtuu proosarunoksi. Koen proosarunon olevan minulle läheisin runouden muoto, vaikkei sekään aina välttämättä ole mitenkään erityisen selkeää. Se tuntuu silti helpommin lähestyttävältä, koska olen aina pääasiassa lukenut proosaa ja runot ovat olleet jotain poikkeuksellista. Olen kuitenkin lukenut myös loistavia säkeisiin jaettuja runoja, joten en tarkoita, että kaikki "perinteisempään" muotoon kirjoitettu runous olisi vaikeaa. Kosolan tyyli on vain makuuni ehkä liian kokeellinen, ainakin runojen kontekstissa. En nauti liian kokeellisesta proosastakaan.

Täsmentäisin kuitenkin, että minua ei haittaa se, jos en ymmärrä runoja niin kuin ne pitäisi ymmärtää – tai eihän sellaista oikeastaan edes ole, joten sanonkin: kuten valtaosa muista on ne ymmärtänyt. Minulle riittää, jos tulkitsen ne edes omalla tavallani. Avaruuskissojen leikkikalun kohdalla en kuitenkaan saanut oikein mistään kiinni. Tajusin kyllä, että runoissa on kyse tutkielmasta ihmisyyden valtavirrasta, kuten kirjan alaotsikkokin sanoo. Halusta olla erilainen, vaikka on ihan samanlainen kuin muutkin. Vähän politiikastakin. Tykkäsin osioiden aluissa olevista listoista. Toki jotkut runot onnistuivat puhuttelemaan tai ne sisälsivät joitain yksittäisiä mielenkiintoisia ajatuksia, mutta lopulta aika harvat.

pitäisi olla muualla
siellä missä minua kaivattaisiin
mutta ehdin jo tehdä osoitteenmuutoksen tänne
hampaattoman vanhuksen suuhun ja tuoda
tämän ikeneen tuolin ja sen
mikä tekee tilasta kodin ja nyt

tuijotan ulos kuivuneiden huulien halkeamista
miten kaupunki märehtii itseään kuin
nurjaksi väännetty kita

Toinen isohko ongelma oli se, etten oikein pitänyt Kosolan kielestä. Se on aika urbaania, paikoitellen jopa epämiellyttävää ja rumaa. Rumuudessa ei ole itsessään mitään vikaa, se voi olla hyvä tehokeino ja niin edelleen, mutta nyt en vain lämmennyt sille. Jotkut sanavalinnat särähtivät korvaan. Yllä oleva sitaatti on esimerkki sellaisesta kielestä, joka on jotenkin epämiellyttävää: vanhuksen paljaat ikenet, kuivuneiden huulten halkeamat, kaupungin märehtiminen, nurja kita.

Vaikka olisinkin ollut niin sanotusti samalla aaltopituudella Kosolan kanssa, emme ehkä kuitenkaan olisi tulleet juttuun pidemmän päälle. Avaruuskissojen leikkikalu ei vain ole sitä, mitä itse runoilta haluan.

Mitä kirjaa te ette ole tajunneet?


Helmet-lukuhaaste 2018: 21. Kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi

––

Susinukke Kosola: Avaruuskissojen leikkikalu : tutkielma ihmisyyden valtavirrasta
Sammakko 2016, 80 s.

29.3.2018

Jenny Zhang: Sour Heart


Didn't it bother him that he was teaching his students poetry when he was certain it wouldn't make a difference in how their lives turned out? Didn't it bother him to be so sure that it was futile to even try? And what about us? What standards did we have? Weren't our fates sealed as well? What was I ever going to become? What stopped other people from looking at us and pitying us, how we didn't see the pointlessness in working so many jobs, moving from one shit place to another and scrimping on pennies, how we couldn't face the reality of our situation: that non of this was leading up to anywhere that was any different from where we had just been.

Jenny Zhangin Sour Heart on novellikokoelma, jonka seitsemän novellia kertovat maahanmuuttajista, jotka ovat vaihtaneet vaarantuneet taiteilijaelämänsä Kiinassa ja Taiwanissa köyhyyteen 1990-luvun New Yorkissa. Elämä on heille jokapäiväistä taistelua ja selviytymistä, asunnosta toiseen muuttamista, ruoan penkomista roskiksista, kaupasta varastamista, töitä, töitä ja töitä. Se kaikki tehdään ja siedetään, jotta tulevaisuudessa kaikki olisi paremmin. Ja joskus niin lopulta onkin.

Kaikkien novellien päähenkilönä on nuori tyttö, joka yrittää määrittää omaa identiteettiään maailmassa, jossa hänen vanhempansa ja mahdolliset isovanhempansa edustavat kiinalaista kulttuuria, mutta jossa miljöö on toinen, amerikkalainen. Samalla tytöt yrittävät sopeutua uusiin kouluihinsa, löytää ystäviä, olla ja tehdä kaikkea sitä, mikä kuuluu lapsuuteen ja murrosikään. Elämä on heille jatkuvaa tasapainoilua kiinalaisen ja amerikkalaisen kulttuurin välillä. Novellit ovat vahvoja puheenvuoroja erityisesti toiseudesta, syrjinnästä ja rasismista (ei pelkästään kiinalaisten ja kanta-amerikkalaisten välillä, vaan muidenkin erilaisten etnisten ryhmien välillä), perheestä, feminiinisyydestä ja seksuaalisuudesta.

How did he do it? How did he find his way into everything? Even in my most private memories, the ones I told no one, sooner or later, he showed up, the perpetual invader, his small face asking me if maybe I'd watch him play a scary videogame and stand in front of the TV to block out the ghosts when they suddenly appeared.

Kaikki novellit viittaavat jollakin tavalla kokoelman ensimmäiseen novelliin "We Love You Crispina" ja sen päähenkilöön Christinaan. Se on ehkä kokoelman novelleista tarkin köyhyyden ja selviytymisen kuvaamisessa. Kokoelman viimeisessä novellissa "You Fell into the River and I Saved You!" palataan Christinan tarinaan tämän myöhemmässä elämässä. Pidin kaikista kokoelman novelleista, mutta ensimmäisen novellin lisäksi mieleeni jäi hyvin myös kokoelman toinen tarina "The Empty the Empty the Empty", joka on aika häiritsevä. Se kertoo neljäsluokkalaisesta Lucysta ja tämän luokkatovereista, joiden seksuaalisuus alkaa herätä, kun he osallistuvat koulussa "pre-sex education sex educationiin". Novellissa tapahtuu vastenmielisiä asioita, mutta samalla se on kiinnostava siinä, että se käsittelee niin tabua aihetta kuin lasten seksuaalisuutta ja valtaa. Kokoelman novelleista ihanin ja herkin (ja suosikkini!) on "The Evolution of My Brother", joka kuvaa hyvin kauniisti sisaruutta, Jennyn ja hänen veljensä välistä suhdetta.

Zhang kirjoittaa pitkin ja tarkoin lausein, joita lukee mielellään. Niiden kanssa on kuitenkin oltava tarkkana, sillä Zhang viljelee paljon sarkastista huumoria. Arvostin kokoelmaa lukiessani erityisen paljon sitä, miten hän uskaltaa laittaa itsensä likoon. Hän ei kaihda rumia sanoja, ruumiin toimintojen kuvaamista tai uskaliaita aiheita. Kokoelman novellit ovat yhtä aikaa vähän epämukavia ja sotkuisia, mutta kiehtovia ja taidokkaasti kirjoitettuja. Koska kaikki novellit käsittelevät melko samanlaisia asioita, tuntuivat ne välillä hieman liikaa toistensa kaltaisilta. Teemat ovat kuitenkin sen verran kiinnostavia, ettei se häirinnyt liikaa.

Sour Heart on Lena Dunhamin ja Jenni Konnerin viime vuonna perustaman Random Housen alaisuudessa toimivan LENNY:n ensimmäinen julkaisu. Lukemani kappale on kuitenkin Bloomsburyn kustantama.

Helmet-lukuhaaste 2018: 39. Kirja on maahanmuuttajan kirjoittama

––

Jenny Zhang: Sour Heart
Bloomsbury 2017, 301 s.

24.3.2018

Richard Lloyd Parry: Ghosts of the Tsunami – Death and Life in Japan's Disaster Zone


There was no advance warning, no marginal area of incremental damage. The wave had come in with full force, spent itself and stopped at a point as clearly defined as the reach of a high tide. Above it, nothing had been touched; below it, everything was changed.

Japanissa tapahtui 11.3.2011 klo 14.46 9,0 momenttimagnitudin maanjäristys 32 kilometrin syvyydessä 129 kilometriä Honshūn saaresta itään. Se oli yksiä rajuimpia mitattuja maanjäristyksiä ikinä. Maanjäristystä seurasi pian tsunami, jonka aallot olivat pahimmillaan kymmenien metrien korkuisia. Kun meri jälleen vetäytyi maalta, lähes 20 000 ihmistä oli hukkunut, murskautunut tai palanut kuoliaaksi, tai kadonnut. Yli 200 000 ihmistä joutui jättämään kotinsa. Fukushiman voimalassa tapahtui ydinonnettomuus. Japanissa ei oltu koettu mitään yhtä hirveää katastrofia sitten Nagasakin pommituksen vuonna 1945.

Ghosts of the Tsunami – Death and Life in Japan's Disaster Zone on reportaasimainen kuvaus maanjäristyksen ja sitä seuranneen tsunamin vaikutuksista Tōhokun alueen rannikkoseudulla Japanin pohjoisosissa, missä se aiheutti kaikista suurimmat tuhot. Richard Lloyd Parry on brittiläinen The Timesin Aasian alueesta vastaava toimittaja, joka asui (ja käsittääkseni asuu yhä) Tokiossa maanjäristyksen sattuessa vuonna 2011.

Ghosts of the Tsunami ei niinkään kerro siitä, mitä vahinkoa maanjäristys ja ennen kaikkea tsunami aiheuttivat Japanille, sen yhteiskunnalle ja ympäristölle, vaan mitä se aiheutti ihmisille ja ennen kaikkea ihmisissä. Parry haastatteli kuuden vuoden ajan useita Tōhokun rannikkoalueen kylien ihmisiä ja seurasi heidän elämäänsä katastrofin jälkeen. He olivat ihmisiä, joiden elämän maanjäristys muutti täysin, tavalla tai toisella. Osa heistä koki "vain" aineellisia vahinkoja, osa menetti koko perheensä ja melkein itsensäkin.

Haltingly, apologetically, then with increasing fluency, the survivors spoke of the terror of the wave, the pain of bereavement and their fears for the future. They also talked about encounters with the supernatural. They described sightings of ghostly strangers, friends and neighbours, and dead loved ones. They reported hauntings at home, at work, in offices and public places, on the beaches and in the ruined towns. The experiences ranged from eerie dreams and feelings of vague unease to cases, like that of Takeshi Ono, of outright possession.

Kirja kulminoituu tapahtumaan, josta oli melkein liian hirveää lukea ja josta on aivan yhtä hirveää kirjoittaa. Mutta yritän. Maanjäristykset ovat Japanissa aivan yhtä arkipäiväinen asia kuin meille se, ettei niitä täällä Suomessa juurikaan tapahdu (aistein havaittavia siis). Siksi maanjäristyksiin ja niitä mahdollisesti seuraaviin tsunameihin on Japanissa varauduttu hyvin ja jo kouluissa harjoitellaan säännöllisesti niiden varalta. Ei siis sinällään ole yllättävää, että kaikista lähes 20 000:sta katastrofissa kuolleesta ihmisestä oli lapsia vain 351. Sekään ei ole yllättävää, että heistä neljä viidestä kuoli muualla kuin koulussa, vaikka maanjäristys iski perjantaina iltapäivällä. Lähes kaikissa tsunamivyöhykkeen kouluissa opettajat ehtivät evakuoida lapset turvaan korkeammalla sijaitsevalle maalle ennen tsunamiaaltojen iskeytymistä. Lähes kaikissa. Kahdessa koulussa yhteensä 75 oppilasta kuoli ollessaan opettajiensa vastuulla. Toisessa niistä yksi kolmetoistavuotias poika hukkui lasten juostessa turvaan, toisessa 74 oppilasta hukkui, murskaantui tai hautautui mutaan. Jälkimmäinen oli Okawan peruskoulu Ishinomakin kaupungissa. Koulussa sillä hetkellä olleista oppilaista vain neljä selvisi hengissä.

Kymmenet vanhemmat odottivat tuona perjantaina lastaan kotiin, turhaan. Tietoliikenneyhteyksien katketessa suurin osa ei edes tiennyt, mitä oli tapahtunut. Osa kauempana rannikosta asuvista ei tiennyt edes koko tsunamista. Samana iltana he kuitenkin saivat jo tiedon, että lapset kuljetetaan helikoptereilla sovittuun turvalliseen paikkaan seuraavana aamupäivänä, mutta mitään helikoptereita ei koskaan tullut, ja totuus valkeni. Ghosts of the Tsunami on myös kertomus siitä, mitä Okawan peruskoulussa tapahtui ja miksi melkein kaikki siellä olleista oppilaista (ja myös opettajista) kuolivat, kun muissa kouluissa he yhtä lukuunottamatta pelastuivat. Kaikki johtui silkasta välinpitämättömyydestä ja sokeasta uskosta siihen, että eihän täällä voi tapahtua mitään sellaista. Ei, vaikka oppilaat – vasta lapset – itse ehdottivat kyyneleet silmissä pakenemista koulun lähellä olevalle kukkulalle (jonka päälle ehtiessään he olisivat pelastuneet jokainen). Ei, vaikka muut ihmiset, mukaan lukien viranomaiset, sanoivat heille, että tulossa on korkeita tsunamiaaltoja ja heidän tulisi pelastautua. Opettajat toimivat vasta liian myöhään ja silloinkin he ohjasivat lapset suoraan kohti aaltoja.

Ghosts of the Tsunami kertoo ennen kaikkea näistä lapsista ja heidän vanhemmistaan. Miltä tuntuu menettää lapsensa niin äkkiä, niin hirveällä tavalla. Miten jatkaa elämää suoranaisen helvetin jälkeen. Hitomi Konno menetti tsunamissa kotinsa, appivanhempansa ja kolme lastaan. Ainoastaan hänen aviomiehensä pelastui. Ennen kuin ruumiit löytyivät, hän ei suostunut uskomaan, että he olivat kuolleet. Koko tapahtuma oli hänen mukaansa "insupportable, soul-crushing, unfathomable – but also just silly." Kuolema on absurdia, viisinkertainen kuolema entistäkin absurdimpaa. Entä mikä oli totuus Okawan koulusta, miksi se oli ainoa koulu koko Japanissa, jossa melkein kaikki kuolivat? Useat Okawan peruskoulussa kuolleiden lasten vanhemmista haastoivat lopulta Miyagin prefektuurin ja Ishinomakin kaupungin oikeuteen saadakseen lopultakin selvää, mitä koulussa oikeasti tapahtui, ja saadakseen jonkun ottamaan vastuun lasten kuolemista.

I rubbed the mud from her cheeks, and wiped it out of her mouth. It was in her nose too, and it was in her ears. But we had only two small towels. I wiped and wiped the mud, and soon the towels were black. I had nothing else, so I used my clothes to wipe off the mud. Her eyes were half-open – and that was the way she used to sleep, the way she was when she was in a very deep sleep. But there was muck in her eyes, and there were no towels and no water, and so I licked Chisato's eyes with my tongue to wash off the muck, but I couldn't get them clean, and the muck kept coming out.

Ghosts of the Tsunami on kirja, joka vainoaa minua edelleen. En voi lakata ajattelemasta sitä. En koskaan unohda aaltojen viemää lasta, joka ennen tuota perjantaita näki painajaisia valtavasta maanjäristyksestä. En aaveita, joita ihmiset näkivät pitkään tapahtuneen jälkeen. En unohda tsunamiaaltoja, jotka eivät muistuta lainkaan Hokusain kaunista ja eleganttia Kanagawan suurta aaltoa, vaan ovat mustaakin mustempia, voimakkaita, väkivaltaisia. En unohda sitä isää, joka vielä vuosia myöhemmin, ehkä yhä tänäkin päivänä, vietti kaiken aikansa kaivaen jo monta kertaa ympäri käännettyä maata löytääkseen lapsensa jäännökset.

Jouduin keskeyttämään kirjan useasti ja käymään itseni kanssa keskusteluja siitä, miksi minun täytyy jatkaa. En muista noiden keskustelujen sisältöjä, mutta jatkoin eteenpäin, vähän kerrallaan. Ehkä minun oli vain pakko saada tietää. Että osaisin kuvitella edes sadasosan verran siitä, miltä noin hirveä asia voi tuntua. Että tietäisin, että tällaista oikeasti voi tapahtua ja tapahtuu. Että kuolleiden lasten vanhemmat saisivat oikeutta. Että kohtaisin kuoleman ja ymmärtäisin elämää.

Ghosts of the Tsunami on järkyttävä ja hyvin liikuttava kirja asioista, joita tapahtuu, mutta joiden ei haluaisi tapahtuvan. Parry kirjoittaa hienovaraisesti, lähestyen järkyttäviäkin asioita hiljaa ja kunnioittaen. Teksti ei silti etäännytä, vaikka Parry kirjoittaakin etäältä, viitaten itseensä vain harvoin, vaan on hyvin emotionaalista. Siitä jotenkin kuultaa läpi Parryn myötätuntoisuus ihmisiä kohtaan. Tällaista kirjaa olisikin ehkä vaikea lukea, jos teksti olisi hyvin kylmää ja etäistä.

Ghosts of the Tsunamin herättämiä tunteita on vaikea kuvailla. En enää tiedä, mitä sanoa. Olo on yhtä aikaa ihan hirveä ja oudolla tavalla hyvä, että luin tämän.

Helmet-lukuhaaste 2018: 23. Kirjassa on mukana meri

––

Richard Lloyd Parry: Ghosts of the Tsunami – Death and Life in Japan's Disaster Zone
MCD 2017, 295 s.

22.3.2018

Helmet-lukuhaaste 2017: kooste

Helmet-lukuhaaste järjestetään tänä vuonna jo neljättä kertaa, mutta otin siihen ensimmäisen kerran osaa vasta viime vuonna. Viime vuoden haaste jäi vain muutaman kirjan päähän täyttymisestään, joten halusin saada sen loppuun, vaikka vuosi ehti jo vaihtua ja uusi Helmet-lukuhaaste alkaa. Jollen olisi jo ehtinyt miettiä ja valita luettavia kirjoja haasteen viimeisimpiin kohtiin, tuskin olisin vaivannut päätäni sen loppuun saamisella. Siinäpä se kuitenkin meni, uuden haasteen rinnalla. Tässä siis lopulta kooste vanhasta haasteesta.

1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis
Annastiina Storm: Me täytytään valosta
2. Kirjablogissa kehuttu kirja
Roxane Gay: Bad Feminist
3. Suomalainen klassikkokirja
Maria Jotuni: Kun on tunteet
4. Kirja lisää hyvinvointiasi
Miranda July: Uimakoulu
5. Kirjassa liikutaan luonnossa
Jarkko Volanen: Hiekankantajat
6. Kirjassa on monta kertojaa
Anneli Kanto: Lahtarit
7. Salanimellä tai taiteilijanimellä kirjoitettu kirja
Elena Ferrante: Hylkäämisen päivät
8. Suomen historiasta kertova kirja
Petri Tamminen: Suomen historia
9. Toisen taideteoksen inspiroima kirja
Bill Willingham: Fables 5 : The Mean Seasons
10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis
Sylvain NeuvelSleeping Giants


11. Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja
Ervo Vesterinen: Naisen ruumiin historia
12. Politiikasta tai poliitikosta kertova kirja
Heidi Köngäs: Hertta
13. Kirja "kertoo sinusta"
Yuval Noah Harari: Homo deus : Huomisen lyhyt historia
14. Valitsit kirjan takakannen tekstin perusteella
Tuuve Aro: Lihanleikkaaja
15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen
Nathan Hill: Nix
16. Ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja
Margaret Atwood: The Handmaid's Tale
17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista
Bea Uusma: Naparetki – Minun rakkaustarinani
18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa
Olavi Koistinen: Mies joka laski miljardiin
19. Yhdenpäivänromaani
Virginia Woolf: Mrs. Dalloway
20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö
Ville Kivimäki: Murtuneet mielet : Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939–1945


21. Sankaritarina
Brian K. Vaughan & Cliff Chiang: Paper Girls 1
22. Kuvitettu kirja
Jen Campbell: Weird Things Customers Say in Bookshops
23. Käännöskirja
Linda Boström Knausgård: Tervetuloa Amerikkaan
24. Kirjassa selvitetään rikos
Paula Hawkins: Into the Water
25. Kirja, jossa kukaan ei kuole
Geir Gulliksen: Kertomus eräästä avioliitosta
26. Sukutarina
Yaa Gyasi: Homegoing
27. Kotipaikkakuntaasi liittyvä kirja
Hanna Hauru: Paperinarujumala
28. Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan
George Saunders: Sotapuiston perikato
29. Kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluat oppia
Cristina Sandu: Valas nimeltä Goliat
30. Kirjan nimessä on tunne
Laura Restrepo: Intohimon saari


31. Fantasiakirja
Brandon Sanderson: Viimeinen valtakunta (Usvasyntyinen #1)
32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta
Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia
33. Kirja kertoo Intiasta
Arundhati Roy: The God of Small Things
34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt
Jenni Fagan: The Sunlight Pilgrims
35. Kirjan nimessä on erisnimi
Elizabeth Strout: My Name Is Lucy Barton
36. Elämäkerta tai muistelmateos
Henry Marsh: Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta
37. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta
Margaret Atwood: Angel Catbird #1
38. Kirjassa mennään naimisiin
Sarah Winman: Tin Man
39. Ikääntymisestä kertova kirja
Ann Patchett: Commonwealth
40. Kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä
Juan Tomás Ávila Laurel: Yössä vuori roihuaa


41. Kirjan kannessa on eläin
Leena Krohn: Unelmakuolema
42. Esikoisteos
Jung Yun: Shelter
43. Kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään
Jonathan Case: The New Deal
44. Kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta
Emma Donoghue: The Wonder
45. Suomalaisesta naisesta kertova kirja
Katja Kallio: Yön kantaja
46. Oseanialaisen kirjailijan kirjoittama kirja
Katherine Mansfield: Kanarialintu
47. Kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit
Johan Bargum: Lyhykäisiä
48. Kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän
Katja Kettu, Meeri Koutaniemi & Maria Seppälä: Fintiaanien mailla
49. Vuoden 2017 uutuuskirja
Hanna Hauru: Jääkansi
50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja
Virve Sammalkorpi: Paflagonian perilliset – Iax Agolaskyn päiväkirjan säästyneet sivut


Vuoden 2017 haaste oli suhteellisen helppo, vain muutamat kohdat vaativat erillistä suunnittelua. Näitä kohtia olivat salanimellä tai taitelijanimellä kirjoitettu kirja, kirja "kertoo sinusta" (lähinnä siksi, että halusinko lukea tähän jotain henkilökohtaista vai yleisempää – valitsin yleisen), yhdenpäivänromaani, kirja kertoo Intiasta ja oseanialaisen kirjailijan kirjoittama kirja. Näistä valtaosa jäikin ihan viimeisiksi täytettäviksi kohdiksi.

Kivoimpia haastekohtia olivat esimerkiksi kirjan nimi on mielestäsi kaunis, kirjan kansi on mielestäsi kaunis, kirja "kertoo sinusta" ja kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluat oppia, sillä niitä oli hauska miettiä. Haasteeseen päätyi monta kirjaa, joista tuli uusia suosikkejani, esimerkiksi monta kertojaa sisältänyt Anneli Kannon Lahtarit, ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon pokannut Margaret Atwoodin The Handmaid's Tale, sinisen ja valkoisen sävyinen Bea Uusman Naparetki ja Sarah Winmanin Tin Man, jossa juhlitaan häitä. Nyt kun katson tätä listaa, tekisi mieli lukea näistä monta uudelleen!

Luitko yhtään samoja haastekirjoja?

19.3.2018

Elena Ferrante: Hylkäämisen päivät


Edes nyt en reagoinut hallitsemattomasti. Niin kuin aina elämäni vaikeina aikoina, etenin varovasti. Ainoa näkyvä merkki sisäisestä hädästäni oli tietty epäjärjestyksen lisääntyminen ja käsieni heikkous. Mitä suuremmaksi ahdistus kasvoi, sitä huonommin sain sormeni kiertymään esineiden ympärille.

Napoli-sarjan jättämään Elena Ferrante -ikävään ei auta mikään muu kuin Elena Ferrante. Hänen tuotantonsa ei kuitenkaan ole kovin suuri, joten sitä haluaisi vähän säästellä. Nyt kun Ferrante on taas ollut Suomessa tapetilla Napoli-sarjan kolmannen osan suomennoksen ilmestyttyä, halusin kurkistaa, millainen kirjoittaja Ferrante on tuon hittisarjan ulkopuolella ja vieläpä ennen sen julkaisua. Hylkäämisen päivät on Ferranten toinen kirja 2000-luvun alkupuolelta. Se on julkaistu suomeksi jo vuonna 2004 Avaimen kustantamana, joten tämä lukemani kappale on siitä uusintalaitos.

Hylkäämisen päivät on raaka kertomus avioeron ja rakkauden loppumisen nostattamasta tunnemyrskystä ja mielen hajoamisesta. On ihan tavallinen huhtikuinen iltapäivä, kun Olgan mies Mario nousee pöydän äärestä ja ilmoittaa lähtevänsä. Jättävänsä Olgan ja lapset. Heissä ei ole mitään vikaa, tilanne nyt vain on tämä. Viisitoista vuotta ja rakkaus loppuu kuin seinään. Olga ei alkuun suostu hyväksymään sitä, vaan kieltäytyy uskomasta miehensä lähtöä todeksi. Kun mies ei tule takaisin, käy vain välillä katsomassa lapsiaan, totuus alkaa vähitellen valjeta Olgalle, ja katkeruus ja epätoivo valtaavat hänen mielensä. Olgan koko maailma vajoaa sekasortoon.

Älä sorru, sanoin itselleni. Taistele. Eniten minua huolestutti lisääntyvä kyvyttömyyteni keskittyä mihinkään. Pelkäsin hallitsemattomia reaktiotani. Rohkaistakseni itseäni kirjoitin: Ei Mario ole vienyt pois koko maailmaa, hän on vienyt pois vain itsensä. Etkä sinä ole sellainen kuin naiset olivat kolmekymmentä vuotta sitten. Sinä olet nykyaikainen nainen, tartu tähän aikaan, älä taannu, älä menetä otetta, pidä kiinni itsestäsi. Ennen kaikkea älä antaudu sekaviin, pahansuopiin tai raivostuneisiin yksinpuheluihin. Poista huutomerkit. Hän on poissa, sinä jäit.

Hylkäämisen päivät on taattua Ferrantea, mikäli rakastaa hänen Napoli-sarjansa intensiivisyyttä, rehellisyyttä ja tarkkanäköisyyttä. Aiheiltaan ja teemoiltaan Hylkäämisen päivät on kuitenkin varsin erilainen. Parisuhteen päättyminen ja miten se ihmiseen vaikuttaa ei aiheena ole kirjallisuudessa mitenkään omaperäinen, mutta tekstin intensiivisyys ja imu hurmaavat. Tarina alkaa sen verran tymäkästi, että olin heti koukussa. Suurin sysäys sille, miksi luin Hylkäämisen päivät juuri nyt, oli Instagramin Storiesissa tekemäni Try a chapter -tag, jossa on ideana lukea pienestä joukosta omalla tbr-listalla olevista kirjoista vain ensimmäiset luvut ja päättää niiden perusteella, mitä kirjaa ryhtyy seuraavaksi lukemaan. Viidestä ehdokkaasta päädyin lopulta melko helposti Hylkäämisen päiviin, sen verran vaikuttava sen alku oli.

Ferrante kirjoittaa uskomattoman vimmaisesti ja raastavan avoimesti tunteista, jotka ovat varmasti meille kaikille tuttuja. On vihaa, raivoa ja tuskaa, mutta myös rakkautta ja toivoa, vaikka niitä täytyy kaivaa vähän syvemmältä. Tunteiden avoimessa kuvaamisessa on paljon kaikuja Napoli-sarjaan. Olgan kertojaääni on ihan hirveän rehellinen (vaikkei Olga hahmona olekaan aina rehellinen itselleen tai toisille) enkä nyt muista, milloin viimeksi olisin lukenut yhtä vimmaisen naisen kertomaa tekstiä. Hylkäämisen päivät on hyvin tummasävyinen, hulluuden rajamailla käyvä tiivis tarina, joka on yhtä aikaa samanlaista, mutta silti melko erilaista Ferrantea.


Helmet-lukuhaaste 2017: 7. Salanimellä tai taiteilijanimellä kirjoitettu kirja (Ja viime vuoden Helmet-lukuhaaste on täten valmis, hurraa! Julkaisen vielä jonakin päivänä koosteen koko haasteesta, vaikka eletäänkin jo pitkällä maaliskuuta.)

––

Elena Ferrante: Hylkäämisen päivät
(I giorni dell'abbandono, 2002)
Suom. Taru Nyström
WSOY 2017, 253 s.

13.3.2018

Max Porter: Surulla on sulkapeite


Neljä viisi päivää hänen kuolemansa jälkeen istuin yksin olohuoneessa ja ihmettelin mitä tekisin. Laahustin ympäriinsä, odotin järkytyksen laantumista, odotin että jokin jäsentynyt tunne putkahtaisi esiin päivieni valheellisesta järjestelmällisyydestä. Roikuin tyhjyydessä. Lapset nukkuivat. Minä ryyppäsin. Poltin sätkän toisensa perään avoimen ikkunan ääressä. Hänen poissaolonsa merkittävin seuraus tuntui olevan se, että minusta tulisi nyt pysyvästi organisoija, listoja laativa kiitollisuuskliseiden kauppias, arkkitehti, joka tehtaili rutiineja äidittömille pikkulapsille. Suru tuntui neliulotteiselta, abstraktilta, epämääräisen tutulta. Minä palelin.

Odotin Max Porterin kirjaa Grief is the Thing with Feathers kirjastosta kauan. Itse asiassa niin kauan, että suomennos Surulla on sulkapeite ehti sinne ennen alkukielistä, joten lainasin sitten sen. Ei haitannut, sillä heti kärkeen on todettava, että Irmeli Ruuskan suomennos on mainio ja erittäin toimiva, vaikka vähän pelkäsin, miten hieman haastava ja kielellä leikittelevä teos kääntyy suomeksi.

Surulla on sulkapeite kertoo isän ja hänen kahden poikansa surusta, kun perheen äiti on kuollut. Pojat ovat hämmentyneitä, isä ei osaa tehdä muuta kuin ryypätä ja kirjoittaa. Sitten ovelle tulee suru variksen muodossa. Ihmiset ovat sen mielestä tylsiä, paitsi surussaan, ja etenkin äidittömät lapset ovat silkkaa varista. Vieras on vähän moukka, epäkohtelias, nokkii asioita, jotka eivät sille kuulu, mutta se tuo myös lohtua. Varis aikoo jäädä isän ja poikien luokse niin pitkäksi aikaa kun sitä tarvitaan.

Variksen synnynnäisen ja sivistyneen minän, raadonsyöjän ja filosofin, eheyden jumalattaren ja mustan häpeätahran, Variksen ja hänen linnunluontonsa välillä käydään kaiken aikaa kiehtovaa vuoropuhelua. Minusta se tuntuu suremisen ja elämisen ikuiselta vuoropuhelulta, jota silloinkin käytiin. Saattaisin oppia Varikselta paljon.

Surulla on sulkapeite venyttää kirjallisuuden lajityyppejä: se yhdistelee elementtejä proosasta, runoudesta ja näytelmäkirjallisuudesta. Ilmaisu on tiivistä, mutta hyvin rikasta. Välillä varsin suora teksti yltyy luettelomaiseksi asioiden listaamiseksi ja sitten yhtäkkiä perinteiseksi saduksi. Joskus teksti on rauhallista, joskus leikittelevää ja joskus hyvin vimmaista ja raivoisaa. Teksti on siis rytmiltään varsin monimuotoista. Rytmin vaihdoksiin kestääkin alkuun hieman tottua, mutta sitten persoonalliseen kerrontaan ihastuu.

Porterin tekstistä aistii myös todellisen, kurkkua kuristavan raastavan surun, joka tarttuu. Isä ja lapset kokevat sen eri tavoin, sillä perheen äiti merkitsi heille eri asioita. Isästä tulee syrjäänvetäytyvä ja hän pakenee muistoihinsa, pojat taas turvautuvat leikkeihin ja satumaailmoihin. Tarinassa (ja etenkin sen varishahmossa) on kuitenkin myös toivoa, joten täysin sitä vailla kirja ei ole. Kirjan alkukielinen nimi Grief is the Thing with Feathers viittaa Emily Dickinsonin runoon Hope is the Thing with Feathers. Erilaisten tunteiden kuvaajana etenkin kirjan loppu on aivan ihana, ehkä kauneimpia lukemiani.

Teoksen innoittajana on toiminut Ted Hughesin runokokoelma Crow. Se olisikin oiva lukupari tälle Porterin kirjalle. Lisäksi teos on sovitettu näytelmäksi, jonka esitykset alkavat pian, ja jonka pääroolissa nähdään ihana Cillian Murphy.

Pitkässä heinikossa on tallattuja polkuja,
ehkä veljeni astumia, joten kuikaan: "Veli, oletko
täällä?" ja aikuiset näkevät meidät,
metri välimatkaa, mutta katedraalimme on
laaja, loputon.

Varis tirskuu. "Täältäpä ette löydäkään,
minä olen vihreäää!"


Helmet-lukuhaaste 2018: 24. Surullinen kirja

––

Max Porter: Surulla on sulkapeite
(Grief is the Thing with Feathers, 2015)
Suom. Irmeli Ruuska
Gummerus 2018, 119 s.

10.3.2018

Elizabeth Strout: Anything is Possible


"Annie looked back at her siblings. They may not have felt the daily dread that poor Charlene had lived with. But the truth was always there. They had grown up on shame; it was the nutrient of their soil. Yet, oddly, it was her father she felt she understood the best."

Luin reilu vuosi sitten Elizabeth Stroutin viimeisimmän romaanin My Name is Lucy Barton (joka julkaistaan pian suomeksi nimellä Nimeni on Lucy Barton Tammen kustantamana) ja pidin siitä kovasti. Se kertoo Lucy-nimisestä naisesta, joka pitkään sairaalassa ollessaan tulee pohtineeksi omaa menneisyyttään, ja Lucyn ja tämän äidin välisestä suhteesta, kun äiti tulee vierailemaan Lucyn luona.

Anything is Possible on ikään kuin jatkoa My Name is Lucy Bartonille, mutta novellien muodossa. Kokoelman yhdeksän novellia kertovat ihmisistä, jotka ovat kotoisin samasta Illinoisissa sijaitsevasta maissipeltojen ja tuulimyllyjen täyttämästä Amgashin kylästä kuin sittemmin newyorkilaistunut Lucy Barton. Heillä kaikilla on jokin mielipide Lucysta ja tämän perheestä, vaikka se rakentuisikin vain kaukaisten muistikuvien pohjalle. Lucya kadehditaan ja hänen puolestaan iloitaan samasta syystä: hän on ponnistanut äärimmäisen köyhistä oloista menestyneeksi New Yorkissa asuvaksi kirjailijaksi. Bartonin perheen tunteminen on kuitenkin tavallaan vain sidos, joka yhdistää novellien päähenkilöt toisiinsa, eikä yhdenkään novellin keskushahmona ole Lucy itse (ja vain yhdessä hän on fyysisesti läsnä).

Novellien tarinoita yhdistää ennen kaikkea ihmisten yritys ymmärtää itseään ja toisiaan. Esimerkiksi novellissa "Mississippi Mary" Angelina matkustaa vanhan äitinsä Maryn luokse Italiaan, missä tämä on aloittanut elämänsä alusta itseään huomattavasti nuoremman miehen kanssa. Angelina ei ole aiemmin vieraillut äitinsä luona, vaikka äidinkaipuu on melkein rikkonut hänen avioliittonsa. Matkalla Angelina viimein oppii tuntemaan paremmin sekä äitinsä että itsensä. Novellissa "Snow-Blind" toinen Amgashista kuuluisuuteen ponnistanut, näyttelijäksi ryhtynyt Annie palaa lapsuudenkotiinsa. Siellä ollessaan hän ymmärtää, miksi isä aikoinaan kielsi häntä leikkimästä lähimetsässä.

"But then he saw: Vicky had on lipstick.
Across her mouth, curving on her upper lip and across her plump bottom lip, was an orangey-red coating of lipstick. Pete could not remember seeing Vicky wear any lipstick before. When Pete looked at Lucy, he saw that she had no lipstick on, and he felt a tiny shudder go through him, as though his soul had a toothache."

Lisäksi novelleissa käsitellään monin tavoin erilaisia tunteita, kuten häpeää, pelkoa, kaipuuta, mutta myös iloa. Useimpien novellien henkilöiden on vaikea puhua tunteistaan suoraan, vaan ne peitetään muilta, joskus myös itseltä. Vaikeus niiden ilmaisemiseen juontuu yleensä menneisyydestä; suoraan lapsuudesta tai myöhemmin tapahtuneesta traumasta. Traumaattisen lapsuuden vaikutukset tulevat hyvin esille novellissa "Sister", joka on kokoelman ainoa novelli, jossa Lucy itse esiintyy. Hän on tullut käymään lapsuudenkodissaan vuosikausien jälkeen ja paikalla ovat hänen siskonsa ja veljensä, joista jälkimmäisen näkökulmasta tarinasta kerrotaan. Keskustelut sisarusten kanssa ja lapsuuden muistelu kuitenkin palauttavat lapsuusajan kurjat muistot niin voimakkaasti Lucyn mieleen, että hän saa rajun paniikkikohtauksen ja joutuu lähtemään.

Stroutin teksti on melko vähäeleistä, mutta kuitenkin erittäin tarkkanäköistä. Hän kuvaa henkilöhahmojensa ajatuksia ja tuntemuksia tarkasti ja hirveän oivaltavalla, jopa hykerryttävällä, tavalla. Novellit herättivät minussa paljon erilaisia tunteita ja oivalluksia. Strout on myös mestari tavallisen, vähäpätöiseltäkin vaikuttavan arkielämän kuvaajana. Nautin jokaisesta kirjan novellista suunnattomasti enkä osaa valita niistä parasta, mikä ei kyllä ole kovin tavallista. Harvoin mikään novellikokoelma on näin tasaisen erinomainen.

Muissa blogeissa: Kirjaluotsi

Helmet-lukuhaaste 2018: 25. Novellikokoelma

––

Elizabeth Strout: Anything is Possible
Viking 2017, 254 s.

8.3.2018

Daphne du Maurier: Rebecca


"Last night I dreamt I went to Manderley again."

U N I

Kertoja kuvailee unta, jossa hän kävelee kohti entistä kotiaan, Manderleyn kartanoa. Ympäristö on kuitenkin muuttunut: kasvillisuus on vallannut kartanolle johtavan tien niin ettei sitä enää kunnolla erota ja kartano on pelkkä raunio. Manderleyta ei enää ole. Kertoja ja hänen aviomiehensä asuvat toisaalla, toisessa maassa, yrittäen unohtaa menneisyytensä, mutta se ei ole helppoa. Kertojan mukaan he ovat onnellisia, mutta lukijalle heidän yhteiselonsa vaikuttaa väkinäiseltä.

E N N E N  U N T A

Kertoja, nuori parikymppinen nainen, jonka nimeä emme saa koskaan tietää, on Monte Carlossa amerikkalaisen seurapiirirouva Van Hoppersin seuralaisena ikään kuin tutustumassa seurapiireihin, oppimassa tapoja ja korottamassa omaa asemaansa. Siellä hän tapaa kaikkien tunteman Maxim de Winterin, noin vuosi sitten leskeksi jääneen miehen. Maxim on hieman etäinen ja outo, ymmärrettävistä syistä, mutta hurmaava, vaikkakin noin kaksikymmentä vuotta kertojaamme vanhempi. Kertoja ja Maxim salamarakastuvat ja menevät naimisiin. Maxim vie tuoreen morsiamensa kotiinsa Manderleyhin, upeaan meren äärellä sijaitsevaan kartanoon Englantiin.

M A N D E R L E Y

Kertoja ei ole tottunut sellaiseen elämään mitä Manderleyssa vietetään: niin moniin huoneisiin, palvelusväkeen, hienoon ruokaan, silkkaan joutilaisuuteen. Kaikkein vaikeinta on kuitenkin tottua kartanon entisen rouvan, Rebeccan, läsnäoloon. Vaikka Rebecca on kuollut, hänen varjonsa tuntuu kaikkialla. Se on hänen vaatteissaan, huoneiden koriste-esineissä, ruokalistoissa, vanhan koiran kaipauksessa, muiden ihmisten puheissa ja vanhemman palvelijarouvan katseessa. Rebecca oli rohkea ja itsevarma, erittäin kaunis ja kaikkien ihailema nainen – kaikkea sellaista, mitä itsensä epävarmaksi, araksi ja kiusaantuneeksi kokeva kertojamme ei ole. Hänestä tuntuu, että Manderleyssa kaikki elävät menneessä, hänen uutta aviomiestään myöten, mutta menneisyydestä ei ole sopivaa puhua. Ihastuttava Manderley alkaakin tuntua uhkaavalta, salaisuuksia täynnä olevalta paikalta.

R E B E C C A

Daphne du Maurierin tunnetuin romaani Rebecca täyttää tänä vuonna 80 vuotta. Sitä lukiessa ei tunnu siltä, sillä romaani ei tunnu erityisen vanhalta. du Maurierin tyyli kirjoittaa on kovin ajattoman oloista ja teksti on vaivatonta lukea. Juhlavuoden kunniaksi olikin enemmän kuin sopivaa, että päätimme Jaanan kanssa lukea sen Kahden naisen lukupiirissämme helmikuussa. Lisäksi se on yksi Hyllynlämmittäjä-haasteen kirjoistani, joten kyseinen haaste on nyt viimein aloitettu.

"As I relaxed my hands and sighed, the white mist and the silence that was part of it was shattered suddenly, was rent in two by an explosion that shook the window where we stood. The glass shivered in its frame. I opened my eyes. I stared at Mrs Danvers. The burst was followed by another, and yet a third and fourth. The sound of the explosions stung the air and the birds rose unseen from the woods around the house and made an echo with their clamour.
'What is it?' I said stupidly. 'What has happened?'"

Rebecca on kirja, joka oli juuri sellainen kuin odotinkin sen olevan: ihana, herkullinen, painostava, tunnelmallinen. Se on kirja, jota haluaa lukea kynttilän valossa teekupin kanssa ja vilttiin kääriytyneenä. Tiedättehän, silloin kun on mahdollisimman mukava olo. Rebecca ei ole ehkä täydellinen romaani, mutta lukukokemuksena se hipoo sitä.

Olen yrittänyt miettiä, miksi Rebeccaa oli niin ihana lukea. Ehkä merkittävin syy on sen tunnelmissa. Se alkaa valoisasti, rakastumisella. Kertojalle toivoo kaikkea hyvää. Kun tuore aviopari de Winter saapuu Manderleyhin, tunnelma muuttuu painostavaksi, jopa hyytäväksi: Palvelija rouva Danversissa on jotain outoa ja pelottavaa. Kartanon ja meren erottava metsikkö näyttäytyy uhkaavana. On salaisuuksia ja mysteerejä, paljastuksia, jotka yhtäkkiä läväytetään lukijan eteen. Lopussa tunnelma on jälleen toinen. Rebeccaa on vähän harhaanjohtavasti kutsuttu romanttiseksi romaaniksi, jota se ei ainakaan yksinomaan ole – tai ei ainakaan siten, miten yleensä ymmärrämme romanttisen kirjallisuuden. Pikemminkin voi puhua modernista kauhuromantiikasta.

Rebeccan miljöö on aivan ihana – asia, joka myös vaikuttaa kirjan tunnelmallisuuteen. Latteasti todeten suorastaan näin, kuulin ja haistoin englantilaisen kartanomiljöön ja meren kirjan sivuilla. Manderley on saanut inspiraationsa eräästä todellisesta kartanosta. du Maurier ihastui kerran Cornwallissa sijainneeseen hylättyyn Menabilly-nimiseen taloon. Hän aloitti Rebeccan kirjoittamisen Egyptissä, jossa asui väliaikaisesti miehensä työn vuoksi, eikä pystynyt unohtamaan Menabillya. Niinpä hän päätti siirtää sen uuden kirjansa sivuille, joilla ihastus kartanoa kohtaan näkyy sen runsaalla kuvaamisella. Myöhemmin du Maurierin unelma muuttui todeksi, kun hän onnistui vuokraamaan talon itselleen.

"Men are simpler than you imagine my sweet child. But what goes on in the twisted, tortuous minds of women would baffle anyone."

Manderley on kuin yksi henkilöhahmoista, jotka nekin ovat kiinnostavia, vaikkakin rooleiltaan ehkä hieman kärjistettyjä. Se ei kuitenkaan häirinnyt, vaan sopii tämän tyyppiseen romaaniin. Ihastuin erityisesti kirjan naishahmoihin ja siihen, miten monipuolisesti du Maurier heitä kuvaa. Nimetön kertojamme kuvataan varsin naiiviksi, ujoksi ja epävarmaksi nuoreksi naiseksi, joka kokee järjettömän suurta alemmuutta ja kateutta Rebeccaa (tai hänen muistoaan) kohtaan. Hän pelkää epäonnistuvansa niin paljon, että kuvittelee jo etukäteen kaikenlaisia tapahtumaketjuja selviytyäkseen erilaisista tilanteista, eikä uskalla vain heittäytyä kartanon uudeksi rouvaksi. Hän suorastaan matelee uuden miehensä edessä ollakseen hänelle mieliksi, sellaisissakin tilanteissa, joissa sitä ei voi käsittää. Rouva Danvers – Rebeccan entinen luottopalvelija – näyttäytyy uhkaavana ja sekopäisenä vanhempana naisena, joka ei siedä uutta rouva de Winteriä ja jossa on jotain pakkomielteistä, seksuaalista ehkäpä. Ja itse Rebecca: rohkea, vahva ja epäsovinnainen (hurraa!) Rebecca, joka oli pitkänhuiskea, uskomattoman kaunis nainen, jolla oli vieläpä uskomattoman kapeat ja kauniit jalat (!).

Kaikki kadehtivat Rebeccaa, kukaan ei voi lakata ihailemasta häntä, mikä ei auta ollenkaan kertojan tilannetta. Kertoja herättää sympatiaa, mutta samalla hän ärsyttää lapsellisuudellaan, tietämättömyydellään ja hyväuskoisuudellaan. Samoin on laita kertojan miehen Maximin. Hän on erinomainen esimerkki aikansa patriarkasta, joka kohtelee naisia välinpitämättömästi ja käyttää heitä hyväkseen oman etunsa ajamiseksi. Toisaalta häntä myös vähän säälii. Se juuri Rebeccan henkilöhahmoissa onkin, että heistä sekä pitää että ei pidä.

Rebeccassa on monia eri kerroksia, jotka eivät aukene yhdellä lukukerralla. Miten eri tavoin kateus näkyy kirjassa? Mitä esimerkiksi nenäliinat symboloivat? Ensimmäisen kerran havahduin niiden mahdolliseen merkitykseen melko aikaisessa vaiheessa tarinaa, kun kertoja löytää vanhan sadetakin taskusta nenäliinan, joka siihen kirjaillusta R-kirjaimesta ja huulipunatahrasta päätellen kuului Rebeccalle. Sen jälkeen nenäliinat hyppivät jatkuvasti silmilleni. Jokin merkitys on ehkä myös Jasper-koiralla ja kartanon ja meren välissä olevalla metsällä ja sen poluilla. Uskon, että tulen lukemaan Rebeccan vielä uudelleen ja uudelleen, samoin kuin myös muita du Maurierin kirjoja, joita onneksi riittää.


Helmet-lukuhaaste 2018: 46. Kirjan nimessä on vain yksi sana

––

Daphne du Maurier: Rebecca
Little, Brown 2012 (1938), 448 s.