23.12.2017

Pajtim Statovci: Tiranan sydän


"Eräs ihminen kysyi minulta kerran, miltä kuolema tuntuu. Pyysin häntä olemaan ajattelematta moista, sillä olimme molemmat hyvin nuoria silloin, kauniitakin, ja maailma odotti meitä luokseen. Myöhemmin vastasin, että elämän päättyminen tuntuu aina pahalta, sillä olen nähnyt kuolleen ja kuullut valtavasti tarinoita kuolleista, mutta nyt en vastaisi enää niin, vaan sanoisin, että kuolema on nimi. Se on sitä ettei mahdu oman nimensä sisään, omaan ulkomuotoonsa, kuin omille kasvoille piirrettäisiin toisen ihmisen ilmeet."

Luin lokakuussa Pajtim Statovcin esikoisromaanin Kissani Jugoslavia ja vaikutuin siitä suuresti. Jo sen myötä minulle tuli tunne, että Statovcia kannattaa seurata – ja tietysti lukea kaikki hänen seuraavat kirjansa. Tiranan sydän on toistaiseksi niistä ainoa, Statovcin toinen romaani.

Tiranan sydän alkaa tarinoilla Albanian mahtavasta menneisyydestä, kaksipäisen kotkan maasta. Nuori poika Bujar kuuntelee isänsä kertomia isänmaallisuutta pursuavia tarinoita, mutta hänen lapsuutensa todellisuus 1990-luvun Tiranassa on toinen. Kun Bujarin isä kuolee, äiti linnoittautuu makuuhuoneeseen ja sisko häipyy omille teilleen. Bujar ja hänen kaverinsa Agim päättävät karata ja lähteä tuosta sodan syömästä maasta. Euroopassa, siellä oikeassa Euroopassa, on parempi elää. Heidän on siellä parempi ja vapaampi olla, he kertovat toisilleen.

Myöhemmin on enää nuori mies. Hänen tiensä käy Italian kautta Espanjaan, sieltä Saksaan, New Yorkiin Yhdysvaltoihin ja lopulta Suomeen. Ongelmia kohdatessa on helppo vaihtaa maata ja aloittaa alusta jossain muualla. Voi peittää vanhan identiteettinsä, olla taas joku uusi, jolla ei ole menneisyyttä tai kotimaata. Mies ei kuitenkaan pääse eroon maastaan, taakan lailla se pysyy mukana ja muistuttaa vähän väliä itsestään.

Tiranan sydän on romaani niin muukalaisuudesta, tarinankerronnasta, historian painolastista, vapaudesta kuin myös seksuaalisuudesta, transsukupuolisuudesta ja oikeudesta sukupuoleen. Jo nuorena Bujarin ystävä Agim kysyy koko kirjan kannalta hyvin oleellisen kysymyksen: "Tajuatko, miten rajoittunutta on ajatella, että maailmassa on kaksi sukupuolta, kahdenlaisia ihmisiä, miehiä ja naisia?" Siinä on tarinan ydin, jonka ympärille kaikki tiukasti kiertyy. Myöhemmin Euroopassa (ja Yhdysvalloissa) matkaava nuori mies pukeutuu toisinaan naiseksi – tai ei pelkästään pukeudu, vaan on nainen, silloin kun haluaa. Ja Helsingissä mies kohtaa Tanjan, joka on keskellä sukupuolenkorjausprosessia.

Tiranan sydän on sukupolviromaani, mutta ei mikään perinteinen sellainen. Olen päähenkilön (ja kirjailijan) kanssa samaa ikäluokkaa, mutta en hirveästi tunnistanut hänen kokemuksiaan, sillä olen elänyt hyvin erilaista elämää. Romaanissa on paljon sellaisia teemoja, jotka ovat kiinni nimenomaan tässä ajassa (etenkin muukalaisuusviha, rasismi ja sukupuolisuuteen liittyvät kysymykset) ja tuttuja 1990-luvulla kasvaneille eurooppalaisille ihmisille. Ei ehkä niin paljon suomalaisille, enemmän Itä-Euroopassa kasvaneille. Tiranan sydän, kuten myös Kissani Jugoslavia, on kirja merkittävistä asioista. Sitä voi lukea enemmän sukupuolisuudesta kertovana tarinana tai sitten muukalaisuuden ja historian painon näkökulmasta, mutta nämä puolet kietoutuvat toisiinsa niin, ettei niitä voi täysin erottaakaan.

Romaani herätti minussa paljon melankolisia tunteita. Tunnen yhä sitä ajatellessani ennen kaikkea surua ja jotain määrittelemätöntä ikävää. Vaikka on tarinassa myös pieniä valonpilkahduksia, sellaisia, joiden avulla jaksaa jatkaa taas vähän aikaa. Rakastin Tiranan sydäntä erityisesti siksi, että se nimenomaan vetosi tunteisiini. Parhaat kirjathan ovat sellaisia, jotka vaikuttavat hyvin voimakkaasti lukijaan, ja Tiranan sydän on juuri sellainen. Romaanin päähenkilö kuvaa ajatuksiaan ja tunteitaan hyvin raastavasti. Hän kuvaa paljon sitä, miltä tuntuu olla ulkopuolinen ja yksin, kun tietää, ettei ole kenellekään mitään eikä kukaan. Kun haluaisi vain kuolla, mutta ei kehtaa, koska kuoleminen kaikkien nähden hävettäisi liikaa. Kun häpeää omia juuriaan, mutta ei pääse niistä eroonkaan. Kun ei tiedä, missä olisi hyvä olla se mitä on, mihin voisi jäädä rakentamaan omaa elämäänsä.

Vaikka tunnen kirjaa ajatellessani enimmäkseen surua, olen myös hyvin iloinen siitä, että sain lukea niin taidokkaan ja monin tavoin merkittävän romaanin. Tulen lukemaan sen vielä joskus uudelleen, ja vielä uudelleen, varmasti.


––

Pajtim Statovci: Tiranan sydän
Otava 2016, 271 s.

4 kommenttia :

  1. Minullakin Statovcin kirjat hyppäsi heti lukemisen jälkeen uudelleenlukulistalle. Tiranan sydäntä moni on tulkinnut toisin kuin itse tein ja tämä tietysti sekin osaltaan aiheutti sen, että haluaisin lukea tämän uudestaan tarkistaakseni kuinka tietyt asiat kirjassa menivät.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luulen, että tämä kirja aukeaisi taas vähän enemmän tai jopa eri tavalla jos sen lukisi uudestaan. Alkupuolen asioista meni varmaan moni ohi, kun vasta lopussa selvisi tiettyjä asioita. Tämä kestääkin varmasti useita lukukertoja (ja tulkintoja).

      Poista
  2. Ihana, että pidit tästä! <3 Ja kuten Ompullakin, minulla tämä on ehdottomasti myös uudelleenlukulistalla, oman tulkinta jo oli niin ristiriitainen, että haluaisin etsiä vahvistusta sille kuka mielestäni oli kukakin.. :D Mutta ihan mahtava romaani, tämä ei varmasti todellakaan useammastakaan lukukerrasta kärsi, päinvastoin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjan loppupuoli tuotti tosiaan vähän hämmennystä ja sai miettimään, että tulkitsinkohan tämän nyt ns. oikein. Tai ei ehkä oikein, sillä tulkintoja saa olla monia, mutta itseni vuoksi tarpeeksi selkeästi ja niin, että ymmärsin. Tämä kestää varmasti uusia lukukertoja, teemat ovat varmasti ikuisia, vaikka ovat samalla tässä ajassa kiinni.

      Poista