14.11.2017

Annastiina Storm: Me täytytään valosta


"Aina saavat tuntea olevansa vähän alle, aina syrjässä ja sivusta katsomassa, aina huolehtimassa ja tyhjyyttä tuntemassa kun kavereilla on koti laitettu ja lämmin kynttelikköineen ja äiteineen joiden kasvot on rakastavassa hymyssä ja olkapäille kaartuu piparkakunvärinen tukka. Siinä katsoo meidän lapsi rakkautta ja hyvinvointia sivusta ja toivoo saavansa jäädä ikuisesti. Mutta palattava on. Lapsi tietää. Ei sillä ole mitään oikeutta pyytää edes yökylään jäädä, kun kuka sitä nyt haluaa, likaista kulkijaa, joka ei osaa sivistyneesti puhua vaan tyhmänä toljottaa ja oudosti leikkii. Kotiin on mentävä missä äidin kuoret jossain istuu tai makaa ja isä kytee ja roihahtaa milloin mielii. Tänne se kuuluu, tämä on sen koti. Ja missä kasvaa, sen ansaitsee."

Annastiina Stormin esikoisromaani Me täytytään valosta kiinnitti huomioni ensimmäiseksi nimellään. Siinä on jotain salaperäistä ja kiehtovaa, vähän niin kuin itse romaanissakin. Me täytytään valosta on kaunis, omalaatuinen romaani, jollaisia haluaisi lukea lisää. Ehkä Storm kirjoittaa niitä meille vielä.

Romaanissa tarkastellaan kolmea sukupolvea, joilla kaikilla on eri tavalla paha olla. Nuorimmaiset, kahdeksanvuotias Silja ja esikouluikäinen Santtu, puhuvat toisilleen jukurttipuhelimien kautta. Heidän täytyy pelastaa mustaan aukkoon pudonnut pikku pikku veli. Äidistä ja isästä ei ole nyt apua, sillä äiti makaa pimeässä tai on sairaalassa eikä isä ole usein paikalla – ja silloin kun on, hän ei tee muuta kuin raivoaa. Isoäiti ei halua lapsenlapsia luokseen, toivoo vain, että ukki jo kuolisi.

Me täytytään valosta on moniääninen kudelma, joka koostuu useista eri välähdyksistä ja hetkistä yhden perheen elämässä. Lukijan tehtävä on koota niistä ymmärrettävä kokonaisuus. Se ei kuitenkaan ole haastavaa, vaikkei kerronta ihan suoraviivaista olekaan, vaan se jättää tilaa myös lukijan tulkinnoille. Useimmiten äänessä ovat lapset. He käsittelevät vasta kovin nuoressa elämässään koettuja asioita, kuten turvattomuuden tunnetta, sadun ja leikin kautta – esimerkiksi pikku pikku veljen pelastaminen on koskettava juonne tarinassa. Lasten äänet ovat tarinassa hyvin uskottavia, heistä välittyy monia asioita, joita itsekin muistan omassa lapsuudessani kokeneeni ja tunteneeni. 

Myös aikuisten äänet ovat hyviä, mutta roolin mukaisesti epäselvempiä ja monimutkaisempia. Aikuisten äänet eivät herätä hirveästi toivoa tai lohtua, poikkeuksena lasten äidin sisko Mervi, joka tuo lasten elämään kaivattua valoa. Suurimmaksi osaksi Me täytytään valosta on vähän synkkä ja ikävä romaani, mutta sitä tasapainottaa se, että Storm kirjoittaa hyvin kauniisti. En pidä liian kauniista kielestä, sillä se etäännyttää ja tuntuu teennäiseltä, mutta Stormin teksti ei mene siihen kategoriaan. Kerronta on kiinnostavan rytmikästä, jotain erilaista kuin yleensä luen, ja se vie nopeasti mukanaan.

Me täytytään valosta on ehdolla Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon saajaksi.


1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis / Helmet-lukuhaaste 2017

––

Annastiina Storm: Me täytytään valosta
S&S 2017, 204 s.

8 kommenttia :

  1. Minustakin kirjan nimi on kaunis. Kirjan rakenne poikkeaa valtavirrasta ja pidin siitä kovasti. Kiva kuulla, että kirja on HS:n esikoiskirjapalkintoehdokas.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Stormin romaani on virkistävän erilainen – tai en ainakaan itse ole lukenut mitään kovin lähellekään sitä tulevaa suomalaista teosta. Harmi, ettei Storm voittanut HS:n palkintoa, mutta kiva kuitenkin, että voitto meni runoilijalle.

      Poista
  2. Kaunis sitaatti herätti kiinnostuksen. Varovaisesti lisään lukulistaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jos pidit sitaatista, pidät kirjasta ainakin kielen osalta varmasti muutenkin. Lämmin suositus!

      Poista
  3. Erittäin vahva esikoinen, upea romaani, jolle toivoisin paljon paljon lukijoita. On kiva kuulla, että pidit tästä. Minullekin lukukokemus on mieleenpainuva ja koskettava, vaikken edes yleensä pidä lapsikertojista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, toivottavasti mahdollisimman moni lukija löytäisi sen luo. Vahvaa kerrontaa, joka saa odottamaan vain lisää. Minulle lapsikertojat ovat usein mieluisia (toki jos ne vain ovat hyviä), vaikea eritellä, että miksi. Tuoko lapsikertoja mieleen oman lapsuuden ja huolettomat ajat, onko se jokin siinä tunnelmassa vai mikä, en tiedä.

      Poista
  4. Tässä ei tosiaan syyllistytty/kompastuttu siihen liian kauniin kielen ansaan, jonka vuoksi usein kirjan itse tapahtumat menettävät merkitystään. Se oli, kuten sinäkin hienosti kuvailit, se pelastus, vastapaino kaikelle pimeälle ja mustalle mitä yhden ydinperheen sisällekin mahtui. Hieno, omaleimainen teos, jolle toivoisin entistä suurempaakin näkyvyyttä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, kauniin ja ruman yhdistäminen toimii tässä hyvin eikä tunnu yhtään päälleliimatulta tai jotenkin liian harkitulta. Toivotaan, että mahdollisimman moni lukija tarttuisi tähän!

      Poista