13.10.2017

Brandon Sanderson: Viimeinen valtakunta (Usvasyntyinen #1)


Brandon Sandersonin massiivisen fantasiatrilogian aloittava Viimeinen valtakunta on ollut alkusyksyn niin ikään massiivinen lukuprojektini. Kuusisataa sivua ei ole mikään järkyttävän suuri sivumäärä, mutta kun on etenkin tänä vuonna tottunut lukemaan paljon ohuempia kirjoja, oli tällaiseen tiiliskiveen tarttuminen vähän pelottava ajatus. Monta muuta kirjaa tulikin luettua ennen kuin uskalsin aloittaa tämän, mutta pelko osoittautui turhaksi. Viimeinen valtakunta oli alusta lähtien kiinnostava.

Viimeisen valtakunnan maailma on karu. Taivaalta sataa tuhkaa ja tuhkaverhon läpi paistava aurinko hehkuu punaisena. Kaikki vihreä on poissa ja tilalla on vain ruskean ja harmaan sävyjä. Suurimmalle osalle ihmisistä myös elämä on kurjaa. Valtakuntaa johtaa kuolematon Lordihallitsija, joka aatelistonsa avulla sortaa ja orjuuttaa tavallista skaaksi kutsuttua kansaa. Aatelisto on alunperin päässyt valtaan allomanttisten, maagisten kykyjensä vuoksi, jotka ovat nykyään käyneet harvinaisemmiksi. Mutta joillakin skaaväestöönkin kuuluvilla ihmisillä on samanlaisia kykyjä, jos heidän perimästään sattuu löytymään aatelisverta. Voimakkaimpia heistä kutsutaan usvasyntyisiksi.

Viimeinen valtakunta on kertomus hyvän ja pahan välisestä taistelusta, kuinkas muuten. Sen keskiössä on karismaattisen Kelsier-nimisen miehen johtama rosvokopla ja siihen liittyvä nuori, käytännössä kadulla kasvanut 16-vuotias tyttö Vin, joka tarinan edetessä tulee oppimaan paljon uutta itsestään. Koplan kunnianhimoisena tavoitteena on Lordihallitsijan kukistaminen ja oikeudenmukaisuuden palauttaminen maailmaan tuhat vuotta kestäneen skaaväestön sortamisen jälkeen, mutta kuten saattaa kuvitella, se ei tule olemaan helppoa.

En lue kovin paljon fantasiaa, etenkään perinteistä sellaista. En vain ole tarpeeksi kiinnostunut siitä, vaikka tiedän, että joukossa täytyy olla hienoja kirjoja. Ja no, fantasiakirjat ovat usein a) tiiliskiviä ja b) kirjasarjoja, jotka eivät lähtökohtaisesti minua houkuttele. Kerran pari vuodessa tulee kuitenkin sellainen olo, että haluaa upota johonkin täysin erilaiseen maailmaan kuin meidän maailmamme on. Arvostan sitä mielikuvitusta, jota etenkin fantasiakirjailija joutuu käyttämään esimerkiksi keksiessään uusia maailmoja, taikasysteemejä ja hahmoja.

Viimeinen valtakunta on viihdyttävää perusfantasiaa, perinteinen kertomus hyvästä ja pahasta, mikä oli ainakin minulle hyvä asia, sillä en välttämättä kaipaa fantasialta muuta. Toki fantasia voi olla myös jotain muuta ja olla silti hyvää tai jopa parempaa, mutta koska en tunne genreä tarpeeksi, ehkä tavallaan jopa odotan vain sitä, kertomusta hyvästä ja pahasta. Se riittää minulle. Lisäksi fantasia on kirjallisuuden laji, jonka parissa nimenomaan viihdyn ja jota voin ahmia. Viimeinen valtakunta täytti nämä vaatimukset hienosti. Pidin Sandersonin luomasta maailmasta ja erikoisesta taikasysteemistä, vaikka sen sisäistämiseen menikin jonkin aikaa. Pidin siitä, miten rosvokopla, tavalliset ihmiset, ryhtyvät kapinaan ja suunnittelemaan pahan tuhoamista, ja miten se kaikki vaatii satoja sivuja, sillä eihän se oikeastikaan tapahdu hetkessä. Ja sitten kun lopulta tapahtuu, niin tapahtuu kunnolla ja kirjaa on vaikea jättää kesken.

Oikeastaan kaikki kirjan peruselementit ovat kunnossa. Ainoastaan tarinassa esiintyvät hahmot ovat joko vähän tylsiä tai sitten vähän ärsyttäviä. Pidin kovasti siitä, että päähenkilö on nuori tyttö. Ehkä vähän naiivi nuori tyttö tai sitten en enää muista millaista oli olla 16-vuotias (enkä ole kasvanut kadulla). En kuitenkaan oikein innostunut siitä, miten häntä välillä esineellistettiin. Yksi Vinin tehtävistä on käydä aateliseksi naamioituneena aateliston järjestämissä juhlissa onkimassa tietoja, joista voisi olla hyötyä rosvokoplalle. Hänen ulkonäköään kuvaillaan usein ja turhan yksityiskohtaisesti, ja vielä häiritsevämpää on se, miten rosvokoplan muut jäsenet, yhtä lukuunottamatta aikuiset miehet, häntä katsovat. Ehkä se oli vain yksi kohtaus kirjassa, mutta mietin todella, miksi se oli pitänyt siihen kirjoittaa. Ja olihan mukana tietysti romantiikkaakin (trilogia on aikuisten lisäksi sopiva myös nuorille), jota kuvattiin vähän höpösti. En tiedä, miten trilogia jatkuu Viimeisen valtakunnan jälkeen, mutta toivottavasti osa nyt hieman taustalle jääneistä hahmoista tulee tutummaksi ja toivon mukaan he myös kasvavat trilogian edetessä.

Vaikka pidin siitä, miten hitaasti tarina etenee, sillä eihän tuhat vuotta hallinneen pahan kukistaminen ole mikään helppo juttu, vaan se vaatii suunnitelmia ja valmistautumista, oli se samalla yksi syy siihen, miksi kirjasta muodostui suorastaan projekti ja luin sitä yli kuukauden. Hidas tempo ja tarinan paikoittainen yksitoikkoisuus eivät olleet pelkästään nautinnollinen asia. Jossain vaiheessa kirjaa tuntui, että se on vain aateliston juhlia, palaveria, juhlia, palaveria ja niin edelleen. Sitä samaa ei jaksa lukea pitkiä pätkiä kerralla. Onneksi Sanderson on kuitenkin ripotellut matkan varrelle ja tietysti myös loppuun sen verran jännittäviä tapahtumia ja paljastuksia, joiden vuoksi jaksoin aina vain jatkaa lukemista.

Viimeinen valtakunta ei ole täydellinen kirja, mutta se jää silti ehdottomasti positiivisen puolelle. Luulen, että haluan vielä tietää, miten tarina jatkuu. Onneksi trilogian seuraavat osat julkaistaan suomeksi ensi vuonna.


31. Fantasiakirja / Helmet-lukuhaaste 2017

––

Brandon Sanderson: Viimeinen valtakunta (Usvasyntyinen #1)
(The Final Empire, Mistborn 1, 2006)
Suom. Mika Kivimäki
Jalava 2017, 608 s.

3 kommenttia :

  1. Itsellä tämä kirja on roikkunut lukulistalla jonkin aikaa, mutta tekstisi sai minutkin innostumaan siitä. Pitänee lukea se piakkoin :)

    VastaaPoista
  2. Päädyin ostamaan Viimeisen valtakunnan Wolrdconista kotiinviemisiksi ja kirja onkin nyt jo pienen tovin odotellut lukemistaan hyllyn päällä. Saa nähdä toimerrunko tarttumaan siihen vielä ennen vuodenvaihdetta, mutta tämä postaus ainakin sysäisee sitä kohti.

    Mullekin tälläiset suuret fantasia-tiiliskivet on hieman haastavia, sillä perinteinen fantasia ei ole millään lailla ominta genreäni ja sen vuoksi aina hieman karsastan monisataasivuisia luku-urakoita. Olen silti kiinnostunut tutustumaan fantasiakirjallisuuteen entistä paremmin, joten toivottavasti saisin tartuttua tähänkin mahdollisimman pian, on tämä kuitenkin sen verran kehuttu teos. :)

    VastaaPoista
  3. Sandersonia on hehkutettu ympäri internetiä vaikka kuinka ja koinkin pienen kriisin, kun minullakin meinasi niiden juhla- ja palaverikuvausten välissä iskeä tylsyys. Ihanaa, että joku muu koki samaa! Loppu kuitenkin vakuutti sillä tavalla, että aion todellakin lukea tämän trilogian loppuun.

    VastaaPoista