29.10.2017

Sylvain Neuvel: Waking Gods


Kahden naisen lukupiirin lokakuun kirjana oli Sylvain Neuvelin Themis Files -sarjan toinen osa Waking Gods. Luimme sarjan ensimmäisen osan, Sleeping Giants, ensimmäisenä lukupiirikirjanamme elokuussa, ja koska toinen osa ilmestyi tänä vuonna, ajattelimme jatkaa sarjan parissa, pidimmehän molemmat sarjan aloitusosasta. Nyt kävi kuitenkin niin, että Jaana piti Waking Godsista aika paljon enemmän kuin minä.

Waking Godsin tapahtumat eivät ole suoraa jatkumoa Sleeping Giantsissa tapahtuneelle, vaan aikaa suuren, avaruudesta peräisin olevan jättiläisrobotin löytymisestä ja kaikesta siihen liittyneestä on kulunut lähes kymmenen vuotta. Jos yhden robotin löytyminen oli jo ainutlaatuinen, ihmiskunnan tietämystä teknologiasta ja koko maailmankaikkeudesta mullistava asia, nyt niitä ilmestyy maapallolle lisää, paljon lisää. Eivätkä niiden aikeet välttämättä ole kovin ystävälliset.

Muistelisin, että niissä harvoissa lukemissani trilogioissa keskimmäinen osa on yleensä aina ollut kaikkein heikoin. Käsittääkseni Themis Files on myös trilogia (kolmas osa ilmestyy ensi keväänä), joten toivon, että niin olisi myös sen suhteen ja (mahdollinen, toivottavasti ainakin) viimeinen osa olisi jälleen hyvä. Petyin Waking Godsiin. Siinä on toki monta hyvääkin asiaa, kuten ensimmäisestä osasta tuttu raporttimainen rakenne, joka on virkistävää, jatkuva toiminta, joka piti otteessaan, ja jälleen kerran loppu, jonka vuoksi ei jaksaisi odottaa sarjan kolmatta osaa.

Eniten kirjassa minua häiritsivät syyt jättiläisrobottien ilmaantumiselle maapallolle ja mitä sen vuoksi lopulta tehtiin. Nämä ovat tietysti tärkeitä asioita juonen kannalta, joten minun on nyt vaikea perustella, miksi ne juuri häiritsivät niin paljon. Yleisesti ottaen ne ja niihin sidoksissa olevat asiat tuntuivat vain epäuskottavilta ja pyörittelin silmiäni aika usein etenkin kirjan loppupuolella. Minulle tuli myös sellainen olo, että useat kirjan tapahtumat oli keksitty sen perusteella, että ne näyttäisivät hyvältä elokuvassa. Laskelmoivaa? Sinällään nopea tempo ja jatkuva toiminta eivät minua tässä häirinneet, sillä niitä osaa odottaakin tämäntyyppiseltä kirjalta.

Toinen aika iso ärtymystä herättävä asia on kirjan hahmot, jotka ovat pitkälti samoja vanhoja tuttuja (mikä on kiva asia), mutta jotka eivät olleet kehittyneet mihinkään suuntaan. Kirjan raporttimainen muoto vaikuttaa toki siihen, että hahmot jäävät aika etäisiksi ja litteiksi eikä heidän kehitystäkään ole kovin helppo kuvata, mutta ei kai se täysin mahdotontakaan olisi. Lisäksi kirjassa kuolee pari hahmoa, joiden en olisi välttämättä toivonut kuolevan, en ainakaan toisen heistä. Se ei nyt sinällään huononna kirjaa, mutta ärsytti.

Waking Gods ei siis ole kovinkaan vakuuttava esitys ja etenkin sen loppupuoli notkahtaa pahasti. Se antaa kuitenkin toivoa seuraavasta, luultavasti sarjan viimeisestä osasta, joka on nimeltään Only Human. Waking Gods julkaistaan ensi keväänä myös suomeksi nimellä Heräilevät jumalat (Like 2018).

––

Sylvain Neuvel: Waking Gods
Michael Joseph 2017, 324 s.

20.10.2017

Tove Jansson: Bulevardi – ja muita kirjoituksia


Kun on ollut yksin hyvin kauan, alkaa kuunnella eri lailla, tajuaa miten elävää ja arvaamatonta ympärillä on ja pysähtelee koskettamaan kaikenlaista käsittämättömän kaunista. Vanhat sisäänpäin kääntyneet ajatukset juoksevat uusille urille tai kurtistuvat ja kuolevat. Unet muuttuvat yksinkertaisiksi ja herätessä hymyilyttää. Saari (1961)

Tove Janssonin Bulevardi – ja muita kirjoituksia sisältää Janssonin eri lehtiin kirjoittamia novelleja ja muutaman esseen, jotka on aiemmin julkaistu vain rajatulle yleisölle tai ei ollenkaan. Tekstit on valinnut ja koostanut Tove Janssonin tuotantoon laajasti perehtynyt ja siitä myös väitellyt Sirke Happonen. Yhtä tekstiä lukuunottamatta hän on myös suomentanut kokoelman tekstit. Ihanaa, että Janssonilta löytyy vielä kirjoituksia, jotka eivät ole olleet laajemman yleisön tietoisuudessa.

Tove Jansson kuvitti useimmat lehtitekstinsä. Unohdettujen tekstien lisäksi Bulevardi – ja muita kirjoituksia sisältää runsaasti novellien kuvituksena käytettyä harvinaista kuva-aineistoa. Kuvitus tekee kirjasta todella kauniin. Rakastan esimerkiksi jo tuota kansikuvaa! Nautin kovasti Janssonin teksteistä, mutta täytyy sanoa, että puolet koko lukemisnautinnosta johtui näistä ihanista kuvista.


Kokoelma sisältää kirjoituksia Tove Janssonin koko uran ajalta, painottuen hänen nuoruuteensa 1930-luvulle. Kokoelman niminovelli Bulevardi on Janssonin ensimmäinen novelli, jonka hän julkaisi vuonna 1934 ollessaan vasta 20-vuotias. Kokoelman päättää teksti Kerran puistossa, joka on kirjoitettu vuonna 1995. Kirjoituksissa liikutaan usein ulkomaisissa kaupungeissa – muun muassa Ranskassa ja Italiassa – tai kotimaassa, Janssonille tyypillisessä saaristomiljöössä. Mukana on myös muutama muumiaiheinen teksti.

Kokoelman tekstit ovat tunnelmaltaan mukavan vaihtelevia. Osa niistä, kuten vaikkapa novellit Klisee (1935) ja Saari (1961), ovat synkkiä tai jopa vähän pelottavia. Ne ovat myös todella kauniisti kirjoitettuja. Toista puolta Janssonin tuotannossa edustavat novellit Vuokrataan huone (1939) ja Ei enää ikinä Caprille! (1939), jotka ovat kepeitä, suorastaan hilpeitä. Sota ei juurikaan näy kokoelman teksteissä, vaikka osa niistä on julkaistu sotavuosina. En ole niin hyvä Tove Janssonin tuntija, että osaisin sanoa, onko se hänelle tyypillistä, kirjoittiko hän koskaan sodasta? Muita suosikkikirjoituksiani tässä kokoelmassa ovat Pariisin kaduille sijoittuva Viulu (1940) ja erikoisen, kovia kokeneen veronalaisnaisen ja päähenkilön kohtaamisesta kertova, poikkeuksellisen rohkea novelli San Zeno Maggiore, 1 tähti (1940).


Etsiskelin itselleni huonetta. Millaista se on, ei voi kuvitellakaan, jos ei itse ole sitä kokenut. Ensimmäinen hakukierros on täynnä vilpitöntä optimismia, löytöretki, joka muuttuu parin päivän päästä suunnittelemattomaksi paniikiksi ja jättää jälkeensä masennusta ja ihmisvihaa. Toinen kierros sujuu järjestelmällisesti ja laskelmoiden: kyseessä on pakkotilanne, josta täytyy suoriutua niin nopeasti kuin mahdollista. Kolmannella kerralla hakemisesta on kehittänyt taidetta ja siinä huomaa hauskuuksiakin. Vuokrataan huone (1939)

Useat kokoelman teksteistä linkittyvät Janssonin omiin elämäntapahtumiin. Voisi ollakin ihan hyvä ajatus lukea tämän kokoelman rinnalla esimerkiksi Boel Westin ja Helen Svenssonin toimittamaa Kirjeitä Tove Janssonilta (S&S, 2014), sillä näissä kirjeissä Jansson usein viittaa kokoelmissa oleviin teksteihin tai niihin liittyviin tapahtumiin. En ole itse lukenut kyseistä kirjaa tai mitään elämäkertaakaan Janssonista. Nyt todella tekisi mieli, sillä se varmasti syventäisi tämänkin kokoelman tekstejä. Samoin tekisi mieli lukea lisää Janssonin romaaneja ja novelleja. Mitä suosittelisitte? Kesäkirjan olen lukenut muutama vuosi sitten.



––

Tove Jansson: Bulevardi – ja muita kirjoituksia
(Bulevarden och andra texter, 2017)
Toim. ja suom. Sirke Happonen
Tammi 2017, 288 s.

19.10.2017

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia


Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavia on kiinnostanut minua jo hyvän tovin. Kun se julkaistiin vuonna 2014, en kiinnittänyt siihen erityistä huomiota enkä nyt sen luettuani todellakaan ymmärrä miksen. Nyt oli korkea aika viimeinkin tutustua Statovciin, sillä Kissani Jugoslavia on julkaistu tänä vuonna muun muassa Briteissä ja Yhdysvalloissa nimellä My Cat Yugoslavia ja se on saanut kiittäviä arvosteluja. Käännöksessä on muuten aivan upea kansi. Romaani on myyty yhteensä ainakin 14 maahan, huippua! Se valittiin myös vuoden 2014 kirjaksi Ylen Kirjojen Suomen 101 kirjaa -hankkeessa.

Kissani Jugoslavia on tarina kahdesta eri henkilöstä, kahdesta eri ajasta, kahdesta eri maasta. 1980-luvun Jugoslaviassa nuori nainen, Emine, kohtaa kivellä istuessaan tulevan aviomiehensä, mutta sitten kaikki, rakkaus, perhe, kotimaa, hajoaa palasiksi. Nykyajan Suomessa nuori Kosovassa syntynyt mies Bekim etsii omaa paikkaansa maailmasta. Hän ostaa käärmeen, vaikka pelkää eläintä, ja tapaa baarissa kauniin mustavalkoisen kissan, jonka kutsuu luokseen, vaikka tämä näyttää jo ensikohtaamisella kyntensä.

Kissani Jugoslavia on romaani, jota on mahdoton tiivistää vain muutamaan sanaan. Se kertoo niin monesta asiasta: maahanmuutosta ja siihen liittyvistä pelon ja häpeän tunteista, yksinäisyydestä ja ulkopuolisuudesta, nuoruudesta ja rakkaudesta, kulttuuriin sidotuista perinteistä ja tavoista, mutta myös niiden haastamisesta, juurista ja juurettomuudesta, homoseksuaalisuudesta, sukupolvista, vanhemman ja lapsen välisestä suhteesta, historiasta. Vaikka aiheita ja teemoja on paljon, niitä ei, hämmästyttävää kyllä, ole lainkaan liikaa. Ne kaikki kietoutuvat toisiinsa niin saumattomasti, ettei yksikään aihe tai teema tunnu mitenkään väkinäiseltä.

Kirjan rakenne on kiehova. Kahden eri henkilön välillä vaihteleva kerronta ja tematiikka pitävät mielenkiintoa yllä. Lopussa yhdistyvät tarinalinjat ja teemat taas päättävät romaanin siten kuin sen vain voi päättää. Romaani on myös kyllästetty symboliikalla. Mistä kertovat esimerkisi Bekimin käärme tai hänen baarissa tapaamansa puhuva kissa? Edustavatko ne pelkoa ja sisäistä ääntä? Menneisyyttä? Ympäröivää kulttuuria? Jokainen voi tulkita symbolit eri tavoin ja vaikka ne herättäisivätkin enemmän kysymyksiä kuin vastauksia, se pikemminkin lisää romaanin kiehtovuutta.

Yksi suurimpia asioita, joita tässä romaanissa rakastin, on sen yhtäaikainen tuttuus ja vieraus. Moni asia ja tunne tuli likelle ja samastutti, mutta vähintään yhtä moni oli uusi ja vieras, sellainen, jota halusin tunnustella, ihmetellä ja ymmärtää. Romaanissa on paljon erilaisia pintoja, joista pystyy heijastamaan omia kokemuksiaan ja tunteitaan. Usein sellaiset romaanit ovatkin niitä parhaimpia – tai ainakin taidokkaimpia.

Kissani Jugoslavia on omaperäinen, taitavasti kirjoitettu romaani, jota lukiessa herää halu ymmärtää, pakahtuu ja huokaa onnesta. Haluan pian lukea Statovcin toisen romaanin, Tiranan sydämen.


32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta (romaanista on tekeillä näytelmä) / Helmet-lukuhaaste 2017

––

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia
Otava 2014, 285 s.

18.10.2017

The Man Booker Prize 2017: voittaja


Tämän vuoden Man Booker -palkinnon ehdokasasettelu on ollut poikkeuksellinen siinä mielessä, että olen ollut kiinnostunut normaalia useammasta ehdokaskirjasta ja jopa lukenut niistä kaksi ennen voittajan julkistusta. Rakastuin Fiona Mozleyn esikoisromaaniin Elmet ja pidin myös Emily Fridlundin niin ikään esikoisesta History of Wolves. En kuitenkaan uskonut niiden voittoon, vaan lyhytlistan julkistuksen yhteydessä veikkasin voittajaksi joko Mohsin Hamidin Exit Westiä tai George Saundersin Lincoln in the Bardoa. Aika hyvin tuli veikattua, sillä myöhään eilen illalla palkittu voittaja on...


George Saunders: Lincoln in the Bardo

Romaani 11-vuotiaana kuolleen poikansa Willien haudalla vierailevasta Abraham Lincolnista, surusta ja elämän mahdollisuuksista.

Jes, hieno voittaja! Olen pitänyt kovasti Saundersin molemmista suomennetuista novellikokoelmista, Joulukuun kymmenes ja Sotapuiston perikato. Lincoln in the Bardo on Saundersin ensimmäinen romaani. Toivottavasti saamme sen pian myös suomeksi.

Lue lisää voittajasta täältä.

Mitä tunteita voittaja teissä herättää?

13.10.2017

Brandon Sanderson: Viimeinen valtakunta (Usvasyntyinen #1)


Brandon Sandersonin massiivisen fantasiatrilogian aloittava Viimeinen valtakunta on ollut alkusyksyn niin ikään massiivinen lukuprojektini. Kuusisataa sivua ei ole mikään järkyttävän suuri sivumäärä, mutta kun on etenkin tänä vuonna tottunut lukemaan paljon ohuempia kirjoja, oli tällaiseen tiiliskiveen tarttuminen vähän pelottava ajatus. Monta muuta kirjaa tulikin luettua ennen kuin uskalsin aloittaa tämän, mutta pelko osoittautui turhaksi. Viimeinen valtakunta oli alusta lähtien kiinnostava.

Viimeisen valtakunnan maailma on karu. Taivaalta sataa tuhkaa ja tuhkaverhon läpi paistava aurinko hehkuu punaisena. Kaikki vihreä on poissa ja tilalla on vain ruskean ja harmaan sävyjä. Suurimmalle osalle ihmisistä myös elämä on kurjaa. Valtakuntaa johtaa kuolematon Lordihallitsija, joka aatelistonsa avulla sortaa ja orjuuttaa tavallista skaaksi kutsuttua kansaa. Aatelisto on alunperin päässyt valtaan allomanttisten, maagisten kykyjensä vuoksi, jotka ovat nykyään käyneet harvinaisemmiksi. Mutta joillakin skaaväestöönkin kuuluvilla ihmisillä on samanlaisia kykyjä, jos heidän perimästään sattuu löytymään aatelisverta. Voimakkaimpia heistä kutsutaan usvasyntyisiksi.

Viimeinen valtakunta on kertomus hyvän ja pahan välisestä taistelusta, kuinkas muuten. Sen keskiössä on karismaattisen Kelsier-nimisen miehen johtama rosvokopla ja siihen liittyvä nuori, käytännössä kadulla kasvanut 16-vuotias tyttö Vin, joka tarinan edetessä tulee oppimaan paljon uutta itsestään. Koplan kunnianhimoisena tavoitteena on Lordihallitsijan kukistaminen ja oikeudenmukaisuuden palauttaminen maailmaan tuhat vuotta kestäneen skaaväestön sortamisen jälkeen, mutta kuten saattaa kuvitella, se ei tule olemaan helppoa.

En lue kovin paljon fantasiaa, etenkään perinteistä sellaista. En vain ole tarpeeksi kiinnostunut siitä, vaikka tiedän, että joukossa täytyy olla hienoja kirjoja. Ja no, fantasiakirjat ovat usein a) tiiliskiviä ja b) kirjasarjoja, jotka eivät lähtökohtaisesti minua houkuttele. Kerran pari vuodessa tulee kuitenkin sellainen olo, että haluaa upota johonkin täysin erilaiseen maailmaan kuin meidän maailmamme on. Arvostan sitä mielikuvitusta, jota etenkin fantasiakirjailija joutuu käyttämään esimerkiksi keksiessään uusia maailmoja, taikasysteemejä ja hahmoja.

Viimeinen valtakunta on viihdyttävää perusfantasiaa, perinteinen kertomus hyvästä ja pahasta, mikä oli ainakin minulle hyvä asia, sillä en välttämättä kaipaa fantasialta muuta. Toki fantasia voi olla myös jotain muuta ja olla silti hyvää tai jopa parempaa, mutta koska en tunne genreä tarpeeksi, ehkä tavallaan jopa odotan vain sitä, kertomusta hyvästä ja pahasta. Se riittää minulle. Lisäksi fantasia on kirjallisuuden laji, jonka parissa nimenomaan viihdyn ja jota voin ahmia. Viimeinen valtakunta täytti nämä vaatimukset hienosti. Pidin Sandersonin luomasta maailmasta ja erikoisesta taikasysteemistä, vaikka sen sisäistämiseen menikin jonkin aikaa. Pidin siitä, miten rosvokopla, tavalliset ihmiset, ryhtyvät kapinaan ja suunnittelemaan pahan tuhoamista, ja miten se kaikki vaatii satoja sivuja, sillä eihän se oikeastikaan tapahdu hetkessä. Ja sitten kun lopulta tapahtuu, niin tapahtuu kunnolla ja kirjaa on vaikea jättää kesken.

Oikeastaan kaikki kirjan peruselementit ovat kunnossa. Ainoastaan tarinassa esiintyvät hahmot ovat joko vähän tylsiä tai sitten vähän ärsyttäviä. Pidin kovasti siitä, että päähenkilö on nuori tyttö. Ehkä vähän naiivi nuori tyttö tai sitten en enää muista millaista oli olla 16-vuotias (enkä ole kasvanut kadulla). En kuitenkaan oikein innostunut siitä, miten häntä välillä esineellistettiin. Yksi Vinin tehtävistä on käydä aateliseksi naamioituneena aateliston järjestämissä juhlissa onkimassa tietoja, joista voisi olla hyötyä rosvokoplalle. Hänen ulkonäköään kuvaillaan usein ja turhan yksityiskohtaisesti, ja vielä häiritsevämpää on se, miten rosvokoplan muut jäsenet, yhtä lukuunottamatta aikuiset miehet, häntä katsovat. Ehkä se oli vain yksi kohtaus kirjassa, mutta mietin todella, miksi se oli pitänyt siihen kirjoittaa. Ja olihan mukana tietysti romantiikkaakin (trilogia on aikuisten lisäksi sopiva myös nuorille), jota kuvattiin vähän höpösti. En tiedä, miten trilogia jatkuu Viimeisen valtakunnan jälkeen, mutta toivottavasti osa nyt hieman taustalle jääneistä hahmoista tulee tutummaksi ja toivon mukaan he myös kasvavat trilogian edetessä.

Vaikka pidin siitä, miten hitaasti tarina etenee, sillä eihän tuhat vuotta hallinneen pahan kukistaminen ole mikään helppo juttu, vaan se vaatii suunnitelmia ja valmistautumista, oli se samalla yksi syy siihen, miksi kirjasta muodostui suorastaan projekti ja luin sitä yli kuukauden. Hidas tempo ja tarinan paikoittainen yksitoikkoisuus eivät olleet pelkästään nautinnollinen asia. Jossain vaiheessa kirjaa tuntui, että se on vain aateliston juhlia, palaveria, juhlia, palaveria ja niin edelleen. Sitä samaa ei jaksa lukea pitkiä pätkiä kerralla. Onneksi Sanderson on kuitenkin ripotellut matkan varrelle ja tietysti myös loppuun sen verran jännittäviä tapahtumia ja paljastuksia, joiden vuoksi jaksoin aina vain jatkaa lukemista.

Viimeinen valtakunta ei ole täydellinen kirja, mutta se jää silti ehdottomasti positiivisen puolelle. Luulen, että haluan vielä tietää, miten tarina jatkuu. Onneksi trilogian seuraavat osat julkaistaan suomeksi ensi vuonna.


31. Fantasiakirja / Helmet-lukuhaaste 2017

––

Brandon Sanderson: Viimeinen valtakunta (Usvasyntyinen #1)
(The Final Empire, Mistborn 1, 2006)
Suom. Mika Kivimäki
Jalava 2017, 608 s.

8.10.2017

Emily Fridlund: History of Wolves


Maybe if I'd been someone else I'd see it differently. But isn't that the crux of the problem? Wouldn't we all act differently if we were someone else?

Emily Fridlundin History of Wolves oli minusta ehkä toiseksi kiinnostavin kaikista Man Booker -palkinnon ehdolla olevista kirjoista jo pitkälistan julkaisusta lähtien. Kaikista kiinnostavin oli samantyyppiseen miljööseen, mutta toiseen maahan sijoittuva Fiona Mozleyn Elmet, jota lopulta rakastin ja josta tuli jonkin sortin sieukirjani. Sekä Elmet että History of Wolves pääsivät palkinnon lyhytlistalle, mikä on hieno saavutus molemmilta esikoisromaaneilta.

History of Wolves kertoo 14-vuotiaasta Madelinesta eli Lindasta, joka asuu vanhempiensa kanssa keskellä metsikköä Minnesotan pohjoisosissa. Lapsuutensa Linda vietti hippikommuunissa, mikä on osasyy siihen, että häntä pidetään koulussa outona eikä hänellä ole ystäviä. Linda viettää siis suurimman osan ajastaan yksin, tehden kotitöitä, liikkuen luonnossa perheen koirien kanssa ja ajatellen koulunsa uutta, mutta pian jo potkut saavaa historianopettajaa ja luokkatoveriaan Lilyä. Sitten Lindan kodin edustalla olevan järven vastarannalle muuttaa uusi perhe, pariskunta, joilla on neljävuotias poika nimeltä Paul. Linda ystävystyy heidän kanssaan ja alkaa Paulin lapsenvahdiksi. Jotain outoa on kuitenkin meneillään.

History of Wolves on täynnä kauniita lauseita. Teksti luokin kiinnostavan kontrastin tapahtumille, jotka harvoin ovat kauniita. Kirjan tunnelma on mysteerinen, sillä heti alusta lähtien vihjaillaan, että jotain järkyttävää tulee tapahtumaan. Kirjan kertoja onkin jo 37-vuotias Linda, joka muistelee nuoruusvuosiaan. Tapahtumat etenevät verkkaan ja välillä siirrytään sivupoluille, jopa Lindan myöhempiin elämäntapahtumiin. Verkalleen eteneminen antaa tilaa miljöön kuvaukselle, erityisesti metsälle, jonka Linda tuntee kuin omat taskunsa.

Viime vuosina on kirjoitettu useita kirjoja, joissa on päähenkilönä jollakin tapaa epäsovinnaisesti käyttäytyvä ja näyttäytyvä nuori nainen. Yhtäkkiä tulee mieleen ainakin Janet Ellisin The Butcher's Hook ja Ottessa Moshfeghin Eileen, joista jälkimmäistä en ole lukenut. History of Wolvesin Linda on samantyyppinen hahmo. Hän on naiivi ikäisekseen ja hän sanoo ja tekee asioita, joita ei pidetä täysin norminmukaisena käytöksenä. Ehkä poikkeavan lapsuutensa, kummallisen äitisuhteensa ja yksinäisyytensä vuoksi hän muodostaa helposti pakkomielteitä toisiin ihmisiin ja asioihin. Hän on yhtä aikaa ärsyttävä ja kiehtova tyyppi, mistä pidin tässä paljon.

Vaikka pidin tarinan verkkaisesta tahdista, tuntui se silti paikoitellen laahaavan ja tuntuvan joskus jopa tylsältä. Mielestäni kirjan suurin ongelma on kuitenkin se, että siinä on liikaa eri kerroksia, joiden yhteyksiä oli vaikea ymmärtää. En esimerkiksi oikein tajunnut, mikä merkitys koulun historianopettajalla ja Lilyllä oli tarinassa. Eri kerrokset veivät hieman pohjaa varsinaiselta pääjuonelta eli siltä, mitä Lindan naapurien kanssa tapahtuu.

History of Wolves tuntuu minusta erikoiselta valinnalta Man Bookerin lyhytlistalle. Se on toki hyvin kiinnostava ja erittäin taitavasti kirjoitettu esikoisromaani, mutta sillä on myös isohkot puutteensa. Minusta olisi pieni ihme, jos se voittaisi palkinnon.

Loppuvuodesta aion lukea vielä muutaman muun Man Booker -ehdokkaan. Tänä vuonna mukana olikin yllättävän monta kiinnostavaa romaania.

––

Emily Fridlund: History of Wolves
Grove Atlantic 2017, 279 s.

4.10.2017

National Book Award for Fiction 2017: lyhytlista


Tänään julkistettiin National Book Awardin lyhytlistat. Tässä postauksessa tarkastellaan ainoastaan kaunokirjallisuuden lyhytlistaa, mutta muiden kategorioiden (lasten- ja nuortenkirjallisuus, runous ja tietokirjallisuus) lyhytlistat löydät täältä.

Kaunokirjallisuuden pitkälistalta lyhytlistalle pääsivät seuraavat viisi teosta:


Elliot Ackerman: Dark at the Crossing

Rakkaustarina Turkin ja Syyrian rajalta.


Lisa Ko: The Leavers

Yhdysvaltoihin ja Kiinaan sijoittuva romaani eri kulttuureista, menetyksistä ja juurettomuuden tunteesta.


Min Jin Lee: Pachinko

Sukusaaga, joka seuraa yhden perheen tarinaa aina 1900-luvun alun Koreasta lähtien.


Carmen Maria Machado: Her Body and Other Parties : Stories

Eri genrejä sekoittavia provokatiivisia novelleja naisten elämästä ja heidän vartaloihinsa eri tavoin kohdistuvasta väkivallasta.


Jesmyn Ward: Sing, Unburied, Sing

Matkaromaani kohtaa nykypäivän Amerikan. Synkkä tarina perhesiteistä, vallasta, toivosta ja selviytymisestä.

––

Lyhytlistalta löytyy kolme sellaista kirjaa, jotka kiinnostivat minua jo pitkälistalta: Min Jin Leen Pachinko, Carmen Maria Machadon Her Body and Other Parties : Stories ja Jesmyn Wardin Sing, Unburied, Sing. Näistä kiinnostavin on ehkäpä lyhytlistan ainoa novellikokoelma eli Machadon teos. Veikkaan siis joko sen tai sitten Wardin Sing, Unburied, Singin voittavan, mutta sen näemme sitten 15. marraskuuta, kun voittaja julkistetaan.

Miltä lyhytlista teistä vaikuttaa?

1.10.2017

Vuoden kolmannen neljänneksen luetut kirjat

On taas perinteisen neljännesvuosittaisen koosteen aika ja jälleen saa ihmetellä, mihin ne kolme kuukautta oikein menivät. Kesä ei tuntunut kesältä, koska aina vain satoi ja oli kylmä. No ehkä yhtenä päivänä heinäkuun lopulla paistoi aurinko ja onneksi silloin oli Qstock, jossa kävimme kuuntelemassa muun muassa ihanaa Marilyn Mansonia. Lisäksi olin koko kesän töissä, mikä myös osaltaan vauhditti tämän koko kolmannen vuosineljänneksen kulkua. Onnekseni töitä on yhä riittänyt ja riittää ainakin vuoden loppuun asti, vaikka projekti hieman vaihtuukin tämän kuun aikana.

En ole vielä kokenut mitään valmistumisesta johtuvaa kriisiä tai edes kovinkaan outoa oloa, vaikka oletin sellaisen tulevan viimeistään syksyn alettua. Ehkä kokopäivätöissä oleminen jo ennen valmistumista ja sen jälkeen on ehkäissyt sellaiset tunteet. Muutama ihminen sanoi minulle, että kyllä sitä opiskelua ja jopa graduakin tulee vielä ikävä, mutta eipä ole näkynyt. Opintojen viimeinen vuosi oli minulle todella rankka, niin henkilökohtaisista kuin juuri niistä opinnoista (=lähinnä gradusta) johtuvista syistä, että en osaa kuvitella ikävöiväni sitä tulevaisuudessa. Toki opiskelua voi tulla siinä mielessä ikävä, että haluaisi oppia jostain asiasta mahdollisimman paljon, mutta onneksi sitä voi harrastaa ihan vapaa-ajallaankin esimerkiksi tietokirjallisuutta lukemalla. Tutkimuksen pariin en haikaile.


Olen niitä ihmisiä, jotka potevat kaamosrasitusta, lievempää muotoa kaamosmasennuksesta. Tuntuu, että tänä syksynä se alkoi jo heti syyskuun alussa, sillä sää on jatkunut samanlaisena kuin se oli kesällä, kylmempänä ja vielä vähän sateisempana vain. Olen siis ollut aika rasittunut ja väsynyt enkä ole jaksanut tehdä juuri muuta kuin istua sohvalla vilttimytyn keskellä teekuppi toisessa kädessä, kirja toisessa. Ja juuri sen vuoksi olenkin saanut luettua melko monta kirjaa.

Heinäkuu:
Margaret Atwood: The Handmaid's Tale
Alain Mabanckou: Pikku Pippuri
Olavi Koistinen: Mies joka laski miljardiin
Johan Bargum: Lyhykäisiä

Elokuu:
Yaa Gyasi: Homegoing
Kit de Waal: My Name is Leon
Sylvain Neuvel: Sleeping Giants
Ann Patchett: Commonwealth
Nathan Hill: Nix

Syyskuu:
Naomi Alderman: The Power
Brian K. Vaughan & Cliff Chiang: Paper Girls 2 (yhteisbloggaus tulossa)
Deborah Levy: Uiden kotiin
Fiona Mozley: Elmet
Sarah Winman: Tin Man
Emily Fridlund: History of Wolves (bloggaus tulossa)

Nyt kun katson tässä näitä kaikkia luettuja kirjoja, yllätyin hieman siitä, että luin valtaosan englanniksi. Koko vuoden saldo on kuitenkin tällä hetkellä hieman enemmän suomeksi luettujen eduksi. Tiedän silti jo, että tulen tänä vuonna lukemaan englanniksi enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Lukuun on tulossa vielä esimerkiksi pari muuta Man Booker -ehdokasta Mozleyn ja Fridlundin lisäksi. Viime neljänneksen aikana luin aika laajasti erilaisia kirjallisuuden lajeja: proosaa (myös yhden muistelman), sarjakuvia, runoja, novelleja ja esseitä. Nyt tyydyin pitkälti romaaneihin, sillä luin vain yhden sarjakuvan ja kolme novellikokoelmaa.

Kuluneen neljänneksen aikana en lukenut kovin montaa hutia. Vähiten pidin Naomi Aldermanin The Powerista, mutta myös Selja Ahavan omakohtainen uutuusromaani herätti sekavia tunteita. Kaksi kirjaa jätin kesken: Han Yujoon The Impossible Fairy Tale (liian kokeellinen makuuni tai ainakin siihen hetkeen) ja Mark Mansonin The Subtle Art of Not Giving a F*ck: A Counterintuitive Approach to Living a Good Life (ihan hauska kirja, mutta tunnen jo eläväni pitkälti kirjan oppien mukaan, joten en oikein oppinut siitä mitään uutta).


Luin ainakin kolme kirjaa, jotka hyvin todennäköisesti tullaan näkemään loppuvuoden suosikkieni joukossa. Ihastuin ikihyviksi Margaret Atwoodin The Handmaid's Taleen, Fiona Mozleyn Elmetiin ja Sarah Winmanin Tin Maniin. Mennyt neljännes olikin siitä mielenkiintoinen, että luin sen aikana kolme viidestä tämän vuoden niin sanotusta viiden tähden kirjastani. Lähelle näitä pääsi myös aina ihanan Johan Bargumin uusin tekstikokoelma Lyhykäisiä. Jos näistä pitäisi valita kaikkein paras, syvimmän vaikutuksen teki Mozleyn Elmet. Tunnelma, henkilöhahmot, miljöö, kaikki siinä on kohdallaan, liki täydellistä. Luulen, että se hiipi jo ihan kaikkien aikojen suosikkikirjojeni listalle.

Luin heinä-, elo- ja syyskuussa 17 kirjaa, joissa oli yhteensä 4712 sivua. Se on yli tuhat sivua enemmän kuin edellisellä neljänneksellä. Kirjat olivat keskimäärin 277 sivun mittaisia eli luin nyt paksumpia kirjoja kuin aiemmilla neljänneksillä. Lisäksi kuluneeseen neljännekseen sisältyi elämäni toinen lukumaraton, joka ei mennytkään niin sujuvasti kuin ensimmäinen, ja Man Booker Prizen ja National Book Awardin ehdokaslistoja.


Tälle vuodelle asettamani lukutavoitteet eivät edistyneet paljoa tämän neljänneksen aikana. Luin vain yhden sarjakuvan ja kolme novellikokoelmaa. Tähän mennessä vuotta olen kuitenkin lukenut yhteensä kuusi sarjakuvaa ja yhdeksän novellikokoelmaa. Sarjakuvia voisi mennä enemmän, mutta novellikokoelmien määrään – kokoelma per kuukausi – olen suht tyytyväinen. Omassa hyllyssä olevia kirjoja sain luettua vain kolme. No, se on enemmän kuin ensimmäisenä puolena vuotena yhteensä! Tietokirjojen osuus taas jäi nollaan, mutta se ei ole ollutkaan yhtä tärkeä tavoite tälle vuodelle kuin nuo muut. Ensimmäisen puolen vuoden aikana olen silti lukenut kuusi tietokirjaa, mikä on sekin aivan ok lukema. Helmet-lukuhaaste on puolestaan sujunut hyvin (37/50), mutta en osaa sanoa, saanko sitä valmiiksi vuoden loppuun mennessä. Se olisi hauskaa, mutta en pahoita mieltäni, jos niin ei käykään.

Entäs sitten loppuvuosi? Ei niin mitään suunnitelmia, oikeastaan minkään suhteen. Loppukiri tavoitteissa ja sitten voikin alkaa jo suunnitella ensi vuotta. Odotan oikeastaan vain, että vuosi päättyisi pian, sillä tämä ei ole ollenkaan suosikkivuodenaikani. Yritänkin käyttää sen vain kivoihin asioihin, kuten vaikkapa juuri lukemiseen.

Miten teidän syksynne on lähtenyt käyntiin? Luetteko syksyisin enemmän vai lisääntyvätkö kiireet juuri silloin?