7.9.2017

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa


Selja Ahavan uutuusromaani Ennen kuin mieheni katoaa on monella tapaa vaikea kirja. Se on ollut vaikea Ahavalle itselleen, mutta myös monille lukijoille. Vaikea se oli minullekin, usein eri tavoin.

Ennen kuin mieheni katoaa on ollut jo runsaasti esillä mediassa, joten rohkenen kertoa siitä sen, mitä useat muutkin ovat siitä kertoneet. Ennen kuin mieheni katoaa on tarina naisesta, joka menettää miehensä, sillä mies ei olekaan enää se, miksi nainen on tämän olettanut. Ei ole koskaan ollut. Mies haluaa olla nainen, tuntee olevansa nainen, on nainen. Aika jakautuu kahtia. Nainen haluaa merkitä miehen muistiin ennen kuin tämä katoaa, haluaa tarrata noihin kuviin. Rinnalla kulkee tarina Kolumbuksesta ja tämän löytöretkestä Intiaan, joka olikin oikeasti Amerikka. Se heijastelee naisen ja miehen tarinaa, eksyksissä oloa, löytämistä ja katoamista.

Ennen kuin mieheni katoaa on autofiktiivinen romaani eli se kertoo Ahavan omasta elämästä fiktiivisin keinoin. Emme tiedä missä määrin, onko jokainen lause ja sana totta, mutta kuitenkin. Minulla (ja varmaan monella muullakin) on ristiriitainen suhde autofiktioon, sillä se herättää aina ne samat kysymykset: onko kirjailijalla oikeus kirjoittaa oikeasti tapahtuneista, muita ihmisiä koskevista mahdollisesti arkaluonteisista asioista? Mitä jos hän kuitenkin kirjoittaa niistä todella taitavasti? Taistelen näiden kysymysten kanssa, kun luen esimerkiksi Knausgårdia. Ahavan romaanin kohdalla ei kuitenkaan ole kyse pelkästään tästä, sillä ymmärtääkseni hänellä oli entisen kumppaninsa lupa kirjan kirjoittamiseen.

Ahavan kirjan kohdalla harmistusta on tuntunut aiheuttaneen eniten se, miten sitä on tuotu markkinoinnissa ja mediassa esiin, ei-kirjalliset ansiot edellä. Kun takakannessa lukee, että "Ahavan voimakas mutta pakoton ilmaisu tekee uskomattomasta tarinasta ja inhimillisestä tragediasta vavahduttavaa romaanitaidetta" ja lehdet hakevat klikkejä otsikoilla, joissa nostetaan heti esiin, että naiseksi muuttunut mies oli oikeasti Ahavan aviomies, voi kysyä, meneekö tämä nyt ihan oikein. Rehellisesti ja kauniistikin omista tunteistaan kertovan naisen kauhistelu miehensä naiseksi muuttumisesta ehkä vain vahvistaakin stereotypioita ja pönkittää cis-sukupuolisten valta-asemaa – etenkin kun sitä käsitellään mediassa todellisena asiana ja spektaakkelinomaisesti.

Ei-kirjallisten asioiden eli autofiktiivisyyden esiin nostaminen ja klikkihuoraus ovat häirinneet minuakin, sillä haluaisin keskittyä romaaniin vain romaanina. Tiesin siis kirjan lähtökohdat ennen kuin aloin lukea sitä, mutta päätin, että yritän lukea sen vain fiktiivisenä romaanina. Eihän se toki onnistunut sataprosenttisesti, mutta osasin ainakin osittain karistamaan mielestäni kirjan autofiktiivisen luonteen ja arvottamaan sitä "vain" tarinana. Silloin se ei tuntunut yhtä vaikealta, vaikka edelleen tarinan nainen on epämiellyttävä tyyppi, jolle miehen transsukupuolisuus vaikuttaa olevan hirvittävä asia. Mutta (valitettavasti) se on myös uskottavaa, sillä luulen, että se olisi sitä monelle muullekin. Heteronormatiivisuus on sitkeä asia. Kaikille pitkässä parisuhteessa olleille se olisi varmasti jonkinlainen shokki, jos siitä ei olisi ollut mitään epäilyä. Se ei olisi uhriksi tekeytymistä tai mitään muutakaan, vaan ihan normaali reaktio. Samalla romaani on raadollinen tarina surusta, parisuhteen päättymiseen liittyvästä surusta, jonka pystyi kuitenkin rinnastamaan myös muunlaisiin kokemuksiin. Tunnistin osan päähenkilön kokemista tunteista erittäin hyvin. Surun kuvaamisessa olikin minusta romaanin vahvuus. Romaanin heikkoudet puolestaan piilevät siinä, ettei se oikein johtanut minua mihinkään. Minusta tuntui, että kaikki junnasi vain paikoillaan ja asioita toistettiin liian usein. Kieli oli välillä liian kaunista makuuni. Tarina Kolumbuksesta oli myös päälleliimatun oloinen, en lopulta oikein ymmärtänyt, miksi se oli mukana kirjassa.

Loppujen lopuksi Ennen kuin mieheni katoaa herätti lähinnä hämmennystä, ristiriitaisia tunteita ja paljon kysymyksiä. En suuresti vaikuttunut siitä tarinana ja olen nyt yhä enemmän sekaisin siitä, mitä ajattelen autofiktiosta. Jään taatusti tämän myötä miettimään esimerkiksi sitä, minkälaisia tuntemuksia kirjojen päähenkilöiden on sallittua kokea, ja miksi kirjaan suhtaudutaan eri tavalla, kun se paljastuukin totuudeksi. Onko esimerkiksi fiktiivisen naisen ahdistus kumppaninsa transsukupuolisuudesta helpompi kestää kuin todellisen naisen? En tiedä, nyt minulla on vain kysymyksiä.


––

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa
Gummerus 2017, 231 s.

14 kommenttia :

  1. Hyviä ajatuksia tästä kirjasta, samaistun niistä moniin. Kolumbuksesta minä tosin pidin, siihen asti kun luin Goodreadsista erään arvion, jossa se oli aika osuvasti rinnastettu cis-sukupuolisten ylivaltaan ja sortoon, ei nimittäin kovin hyvin Amerikan alkuperäisväestöllekään käynyt sen jälkeen kuin valkoinen tuli ja päätti ottaa omakseen. Hieman kuin tämän kertoja tosiaan teki "miehensä" sukupuolelle. Enkä tuon rinnastuksen jälkeen enää osannut itsekään enää nähdä asiaa toisin, jotenkin hauraana etsintänä, kun sekin puoli astui vahvemmin sortajan valoon. Vaikka olihan se siinä kirjassakin nähtävissä, mutta ehkä olin vain niin keskittynyt tuohon sukupuoliasiaan, etten saanut siinä enää tähän syvennyttyä.

    Tuo autofiktiivisyys/fiktiivisyys on myös mielenkiintoinen kysymys, itse ehkä näin jälkikäteen ajattelen, että olisin ollut tästä vieläkin "vihaisempi", jos se olisi ollut puhtaasti fiktiivinen. Ja tavallaan taas vihaisempi juuri näin, kun tulee tunne, että Ahava "osti" luvan kertoa tätä tarinaa, ja se todella meni kaikessa valtamediassa ilman kritiikin häivääkään läpi. Nythän tuota näkökulmaa ei voi täysin tuomita tuomitsematta Ahavan kokemuksia, ja kukapa niin haluaisi tehdä, ja jotenkin itsekin tulin varmaan postauksessa alleviivanneeksi myös sitä, että Ahavalla on näihin tunteisiin ollut oikeus (kuten toki yksilötasolla onkin), mutta sitä en varmaan niin olisi nähnyt, jos kirjan olisin puhtaana fiktiona osannut lukea? No, mene ja tiedä, hurjasti ulko-kirjalliset asiat minunkin lukukokemukseen vaikuttivat, mutta onpa riittänyt keskusteltavaa tästä nyt ainakin. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo on kans mielenkiintoinen pointti, Kolumbus ja alkuperäisväestö vs. cis-sukupuoliset ja transsukupuoliset. Ehkä se olikin kirjailijalta tarkoituksellista? Ehkei Kolumbus tarkoittanutkaan tässä löytämistä ja katoamista, vaan juuri tuota rinnastusta. Sitäkin mietin, että ehkä kirjailija halusikin tarkoituksella korostaa naispäähenkilönsä ahdasta ajattelua ja kenties moittia sitä kautta myös itseään. Hänen ajatuksensa ja tunteensa ovat olleet silloin aitoja, mutta mistä tiedämme, miten hän ajattelee nykyään? Ehkä kokemus avasi hänen silmänsä ja sehän on erinomainen asia. Kaipa sekin on ihan mahdollinen tulkinta.

      Jännää, että ajattelet, että olisit ollut jopa vihaisempi, jos kirja olisi ollut puhtaasti fiktiivinen. Osaatko sanoa, mistä se voisi johtua? Olen lukenut muutamia juttuja, joissa on nimenomaan korostettu sitä, että kirja luettiin tai lähdettiin lukemaan tietämättä sen autofiktiivisyydestä ja siitä pidettiin, mutta kun se totuuspohja sitten paljastui, kirja olikin jotenkin pilalla ja huonompi. En siis kritisoi sinua tai niitä muita tässä ollenkaan, sillä jokainen kokee lukemansa eri tavoin ja siihen vaikuttaa niin monet eri asiat ja herranjumala, en tiedä itse enää ollenkaan mitä ajattelen, kun muhunkin on vaikuttanut niin moni asia, mutta pidän tätä vaan tosi mielenkiintoisena ilmiönä. Ja joo, keskustelua kirja ainakin herättää, vaikka se menee jälleen siihen autofiktioon eikä sinällään itse tarinaan, mutta siltä ei oikein voi välttyä, kun tää asia on niin paisunut :)

      Poista
    2. Tätä on nyt hurjan vaikea muotoilla, mutta kärjistetysti niin, että koen tämän puhtaasti fiktiona vieläkin enemmän väärän näkökulman esiintulona, koska jos en tietäisi todellisuusyhteydestä, olisin tuohtuneempi siitä, millä oikeudella cis-hetero jälleen kerran kirjoittaa tämänkaltaista kirjallisuutta. Mutta ymmärrän myös niitä, jotka ajattelevat juuri päinvastoin, että ongelmallisuus onkin autofiktiivisyydessä ja siinä, että tässä ratsastetaan oikean ihmisen kokemuksella, olkoonkin että Ahavalla tuntuu olevan sille lupa, mutta yhteiskuntatasolla en tiedä onko yksittäinen lupa kuitenkaan kaiken anteeksi antava tekijä.

      Tuo on hurjan hyvä ajatus, että kirjailija on tarkoituksella korostanut ahtautta, olen aika suoraviivaisesti ohittanut sen itse. Olen ollut koko ajan sitä mieltä, että anteeksiantamattominta (taas hieman jyrkästi sanottu, haha :D) tässä on se, etten saanut siitä itse kiinni minkäänlaista itsekritiikkiä tai itsereflektointia saako cis-nainen tosiaan olla näin kauhuissaan aiheesta. Mutta niin, ennen kaikkea silti se markkinointi "inhimillisenä tragediana" pistää savun nousemaan korvista, mutta kai se olisi itse kirjaa lukiessa myös tärkeä osata unohtaa.

      Ja hyvä kun on paisunut, on ihan mahtavaa huomata, että tästä on ruettu nyt laajemminkin keskustelemaan syvällisesti, tuntuu että alun arviot niin blogimaailmassa kuin printtimediassakin olivat aika yksipuolisen hehkuttavia. :) Keskustelu on aina hyvästä, eikä sitä synny jos kaikki vain kritiikittä palvoo ja ihailee. :)

      Poista
    3. Ymmärrän hyvin tuon sinunkin näkökulmasi.

      Kirjailijan tarkoituksellisuus jää kyllä tässä vähän lukijan itsensä tulkittavaksi asiaksi, sillä kirjasta siihen ei oikein löydy vihjeitä. Ehkä vähän toivoin, että siinä olisi ollut edes jokin vihje kirjailijan kriittisyydestä itseään kohtaan, sillä se olisi aika paljon muuttanut fiiliksiäni sitä kohtaan.

      Keskustelu on aina hyvästä, vaikka saa sitä toki vain palvoa ja ihaillakin, jos siltä tuntuu :)

      Poista
  2. Minäkin sain juuri luetuksi tämän. Minua ei kyllä häirinnyt yhtään se, että kirjalla on lähtökohta todellisuudessa. En luekaan tämän enempää muiden kirjoituksia ennen kuin kirjoitan, miten itse koin sen. Koin sen niin, että paska Lili, olisi lähtenyt muualle muuttumaan. Pitikö kiusata läheistä poistumalla vähitellen ja intoa puhkuen sen elämästä, joka rakasti häntä miehenä. Vaimonko pitäisi tällaisessa tilanteessa neuvoa miestään, miten meikata ja olla nainen! Jos hän näin pystyy tekemään, niin ei siinä silloin ole mitään seksuaalisia tunteita heidänm välillään ollutkaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ymmärrän mitä tarkoitat. Ihminen kokee varmasti usein tulleensa huijatuksi vastaavanlaisessa tilanteessa ja kai sitä toivoisi, että miksei se toinen voinut vähän aiemmin kertoa. Mutta sen totuuden kertominen voi olla hyvin vaikeaa, sillä siinä saattaa menettää lähes kaiken, eikä se totuus edes ole kaikille alusta lähtien selvää. Ihminen on hyvä myös valehtelemaan itselleen. Ehkä Lilinkin tapauksessa oli näin. Ja ihan hyvin heidän välillään on voinut olla seksuaalisia tunteita, sillä eihän transsukupuolisuus ole sama asia kuin seksuaalinen suuntautuminen. Esimerkiksi kirjan Lili on transsukupuolisuudestaan huolimatta voinut olla aina kiinnostunut naisista, olipa hän itse sukupuoleltaan mies tai nainen tai jotain muuta. Ei hänen oman sukupuolensa muuttuminen automaattisesti muuta hänen seksuaalista suuntautumistaan. Sen toki ymmärrän, että naisen seksuaaliset halut katoavat, kun miehestä tulee nainen, jos hän on suuntautumiseltaan hetero, ja se on ihan ymmärrettävää.

      Me koemme kirjat eri tavoin ja sitä en halua kritisoida, joten oli kiva kuulla, mitä itse tästä pidit Marjatta!

      Poista
    2. En sitä tarkoittanutkaan etteikö heillä olisi ollut normaalia sukupuolielämää, tottakai oli ollut.
      Jos vaimo ottaisi muutoksen vastaan tyynesti ja sivistyneesti ja ryhtyisi noin vain tuskattomasti ex-miehensä ystäväksi, niin minusta se kertoisi siitä, ettei se mies hänelle niin tärkeä ollutkaan. En voi edes kuvitella sitä murskaavaa pettymystä, jos itselle kävisi noin.

      Poista
    3. Anteeksi, ymmärsin väärin tuosta viimeisestä lauseestasi, ettei heillä olisi ollut mitään seksuaalisia tunteita koko suhteensa aikana, mutta nyt tajusin paremmin, vaikken asiaa oikein osaa kommentoida. Oon kyllä samaa mieltä siinä, ettei kovin moni osaisi ottaa asiaa kovin tyynesti vastaan, mutta toivon, että se johtuisi enemmän siitä, että asia on ikään kuin pidetty salassa ja toinen onkin erilainen kuin toinen oletti, eikä niinkään siitä, että mies haluaa nimenomaan olla nainen.

      Poista
  3. Laura, sanoitat lähestulkoon täydellisesti sen, mitä olen mietittinyt noin kuukauden ajan kirjan lukemisen jälkeen. En ole saanut kirjoitettua edes hammasta purren, kun on tuntunut niin mahdottomalta selventää, mitä mieltä olin kirjasta ja miten sen koin vai koinko mitenkään.

    Voinko tehdä sellaisen postauksen, jossa lukee "Aikalailla tätä mieltä minäkin" ja linkki tähän tekstiisi? ;)

    Todella haastava kirja monella tapaa, ja aihe on tietenkin herkkä klikeille. Minä en voinut lukea kirjaa ollenkaan puhtaalta pöydältä, se häiritsi, mutta toki oli oma vika, kun olin lukenut kirjasta etukäteen. Ja minua niin vaivaa, etten ymmärtänyt Kolumbus-asiaa! Tuli niin tyhmä olo lukiessa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tunnustan, että kirjoitin tätä tekstiä kaksi päivää. Välillä piti käydä töissä miettimässä, että mitä hittoa mä sanon. Yksiä vaikeimpia blogattavia ellei jopa vaikein. Mietin kans, että kirjoitanko tästä edes mitään, kun tuntui, etten vain saa muotoiltua ajatuksiani oikein. No, joku oksennus niistä lopulta syntyi. Ihan kiva, että joku toinenkin on ollut yhtä sekaisin tän kans :D Ja joo, tee vain :D

      Ah, se Kolumbus-juttu oli vähän, en mä tiedä, teennäinen? Tajusin ehkä, miten se liittyi kuvioon (tai ainakin mulla on oma tulkinta), mutta silti se oli liian irrallinen.

      Poista
  4. Puhtaaasti fiktiona (tajusin juuri, että en ole tajunnut aiemmissa kommenteissani muualla blogeissa selventää, mitä tarkoitan puhtaalla fiktiolla) eli jättäen huomiotta kaiken sen, minkä vuoksi tämä kirja on ongelmallinen tämä on minusta oikein hieno. Kirjoitustapa, tarinan kuljetus, Kolumbuksen kytkentä tarinaan - ne on toteutettu loistavasti.

    Sitten on se toinen puoli ja vaikeudet alkavat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin pidän tässä monesta asiasta, kuten raaoista tunnetiloista, surun ja menetyksen kuvauksesta ja osittain kielestä (osittain se taas oli makuuni liian kaunista), mutta sitten on tosiaan se toinen puoli. Ja just niiden kahden eri puolen takia koko lukukokemus oli kamalan ristiriitainen, kun en pystynyt kunnolla keskittymään vain toiseen kirjan puolista. Mutta olipahan mielenkiintoista, sitä ei voi kieltää.

      Poista
  5. Ahava on kyllä onnistunut kirjoittamaan kirjan, josta kirjoitetaan ja puhutaan. En ole sitä lukenut ja uskon, etten luekaan, mutta epäkiinnostavaksi sitä ei voi sanoa. Autofiktiossa on se ongelma, että sen perusteella alkaa tehdä tulkintoja kirjailijasta aika paljon. Paino siirtyy fiktiosta kirjailijaan ihmisenä, mikä on tavallaan sääli. Toisaalta, kirjailija on halunnut sen autofiktiivisyyden paljastaa. En ole hirveän paljon lukenut autofiktiota, mutta ristiriidattomaksi sitä ei voi sanoa, mikä tekee siitä hienon genren kirjallisuuskeskusteluja ajatellen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep, autofiktio on kamalan ristiriitainen genre ja siksi just todella kiinnostava. Jos siihen vielä yhdistetään jokin herkkä ja ajankohtainen aihe, kuten tässä Ahavan kirjassa, niin kirjasta tulee melko vaikea tapaus käsitellä. Tästäkin oli todella vaikea kirjoittaa.

      Poista