21.9.2017

Fiona Mozley: Elmet


She turned and walked away from me, through the trees, back to the clearing where the men had watched the fight. Some were moving on now. Clearing up, going home. I followed her. Skipped after her. My legs were as long as hers now but I still struggled to keep the pace. I never went anywhere or did anything with as much urgency as Cathy did. Big sister, little brother. I wanted her to always lead the way, tell me what was what, carry me home.

Olen lukenut tänä vuonna vasta muutaman sellaisen kirjan, johon oikeasti rakastuin ja jotka yhä ovat minulle syystä tai toisesta tärkeitä. Viimeisimmän niistä eli Margaret Atwoodin The Handmaid's Talen luin kesä-heinäkuun taitteessa, joten olin jo ehtinyt alkaa ihan odottamalla odottaa seuraavaa parasta kirjaa. Ihanaa, että Fiona Mozleyn Elmet osoittautui juuri sellaiseksi. Odotin siltä aika paljon, koska lievetekstin perusteella se kuulosti todella mielenkiintoiselta ja kiehtovalla tavalla erilaiselta. Enkä voi kieltää, etteikö myös sen Man Booker -ehdokkuus olisi vaikuttanut odotuksiini.

Jotta voisi kunnolla ymmärtää, mistä Elmetissä on oikein kyse, täytyy aloittaa niinkin alusta kuin sen epigrafista. Epigrafi on lainaus Ted Hughesin valokuvateoksesta Remains of Elmet, jonka mukaan Elmet oli viimeinen itsenäinen kelttien kuningaskunta ja se sijaitsi nykyisen länsi-Yorkshiren alueella Englannissa. Vielä 1600-luvulla alue oli lainsuojattomien kansoittama erämaa. Paikalla, Elmetillä, on teoksessa merkittävä rooli. Se on ilmiselvästi alue, jonne teoksen tapahtumat konkreettisesti sijoittuvat, mutta sillä on myös symbolinen merkityksensä.

The soil was alive with ruptured stories that cascaded and rotted then found form once more and pushed up through the undergrowth and back into our lives.

Teoksen kertoja on 14-vuotias Daniel, joka muuttaa 15-vuotiaan isosiskonsa Cathyn ja heidän isänsä Johnin kanssa pieneen kylään, kun heidän isoäitinsä on juuri kuollut. Myös äiti on lähtenyt eikä tule enää takaisin. Danielin ja Cathyn isä rakentaa perheelleen pienen talon kylän laidalla olevaan metsikköön. He eivät ole mikään tavallinen pieni perhe: he metsästävät suurimman osan ruoastaan, rakentavat itse huonekalunsa ja aseensa, elävät luonnon keskellä, ovat vähän erakkoja.

Sitten kuvioon tulee mukaan mies nimeltä Price, joka omistaa suunnilleen kaikki alueen maat ja tontit ja joka on lyöttäytynyt yhteen monen muun alueen vähänkään merkittävän ja häijyn tyypin kanssa. Yhdessä he puuhaavat asioita, jotka juuri ja juuri kestävät päivänvalon, ja riistävät kylän asukkailta kaiken minkä pystyvät. Price syyttää Danielin perhettä omistamalleen maalle tunkeutumisesta, sillä vasta rakennettu talo sijaitsee Pricen mailla. Danielin perhe ei kuitenkaan suostu lähtemään ja Pricen uhkaukset johtavat lopulta kyläläisten vastarintaan ja sopimuksiin, joilla on vaaralliset seuraukset.

Rakastan syrjäseuduille ja erämaihin sijoittuvia romaaneja. Ainakin lähtökohtaisesti. Ehkä se on jotain kaipuuta luonnon pariin, vaikka olen oikeasti kaupunkilainen. Tai juuri siksi. Tässä kirjassa paikalla onkin tärkeä merkitys koko juonen kannalta. Myös luontoa kuvataan todella kauniisti. Mozleyn lyyrisyyttä tihkuva teksti on muutenkin hengästyttää luettavaa. Tiedättekö sen tunteen, kun meinaa ihan pakahtua jotain lukiessaan? Niin kävi, monta kertaa, kun luin Elmetiä.

I spotted Daddy coming from the copse and went to the door to let him in. He smiled broadly at me and took off his gloves and coat and placed them on a chair in the hall. As soon as he had shaken off his boots, his Goliath arms pulled me into an embrace and I wondered what it would be like to touch a real whale, and knew that despite what Vivien had said, Daddy was both more vicious and more kind than any leviathan of the ocean. He was a human, and the gamut upon which his inner life trilled ranged from the translucent surface to beyond the deepest crevice of any sea. His music pitched above the hearing of hounds and below the trembling of trees.

Miljöön ja kielen lisäksi rakastuin Elmetissä sen henkilöhahmoihin. Isä John kuvataan isokokoiseksi, voimakkaaksi, parrakkaaksi mieheksi, joka osallistuu laittomiin nyrkkeilyotteluihin elättääkseen perheensä. Se on asia, jossa hän on hyvä, lähes voittamaton. Mutta lapsilleen hän on hellä, rakastava isä. Daniel ja Cathy kutsuvatkin häntä aina "Daddyksi". Kontrasti rakastavan ja lähes myyttisen vahvan ja miehekkään isän välillä on suuri, mutta vaikuttava. Hänessä on jotain Robin Hoodin (jonka väitetään asuneen samoilla seuduilla) kaltaista, oletus, joka vahvistuu kirjan edetessä. Kun muuten kuvittelin kirjan isän, näin hänet koko ajan Tom Hardyna. Eli jos elokuva on joskus tulossa, tiedän kenet haluan siinä nähdä! Jos Johnin hahmo on lopulta varsin stereotypinen mies, ovat hänen lapsensa toisenlaisia: Cathy on poikatyttö, joka haluaa suojella isäänsä ja kipuilee naiseksi kasvun kanssa. Daniel taas on pitkätukkainen, hiljainen laiha poika, joka tykkää laittaa kotia ja välttelee vaikeuksia. Ihanat, elävät hahmot, joiden välisiä suhteita kuvataan todella kauniisti. Danielin kertojaääni on lisäksi hirveän sympaattinen.

Myös romaanin juoni jaksaa kantaa loppuun asti. Alun rauhallinen, mukava tunnelma on vain hämäystä – kaikki muuttuu pian hyvin painostavaksi. Alta paljastuu jotain hyvin raakaa. Sen tietää ja näkee tulevan, mutta silti. Sain kylmiä väreitä, sydän tykytti, oli pakko keskeyttää lukeminen hetkeksi. Lopun jälkeen oli pakko palata jälleen alkuun. En muista, milloin viimeksi olen lukenut kirjan, jonka kanssa olisin kokenut samanlaisia riemastuksen, ihastuksen, järkytyksen ja kauhistuksen tunteita. Ehkä en koskaan, ainakaan täysin samanlaisia. Jokin osa minusta jäi Elmetiin tai Elmet jäi minuun, en tiedä kumpi, mutta taisin aika tavalla rakastua.

Elmet on Mozleyn esikoisromaani. Sillä tavalla.

––

Fiona Mozley: Elmet
JM Originals 2017, 311 s.

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti