30.9.2017

Sarah Winman: Tin Man



I rest till I'm calm and my breathing has settled. I lift myself out and sit by the edge of the pool with a towel around my shoulders. And I wonder what the sound of a heart breaking might be. And I think it might be quiet, unperceptively so, and not dramatic at all. Like the sound of an exhausted swallow falling gently to earth.

Valitsin Kahden naisen lukupiirin syyskuun kirjaksi Sarah Winmanin uuden romaanin Tin Man. Winmanin esikoisromaani When God Was a Rabbit on yksi suosikkikirjoistani eikä kaksi vuotta sitten julkaistu A Year of Marvellous Ways sekään huono ole. Tin Man on tyylillisesti tuttua, mutta samalla myös uudenlaista Winmania.

Tin Man on rakkaustarina, tavallaan. Ollessaan vasta 12-vuotiaita Ellis ja Michael ystävystyvät ja heistä tulee erottamattomat. Pojat pyöräilevät yhdessä Oxfordin katuja ja opettelevat uimaan Thames-joessa. Toinen on taiteilija, toinen runoilija. Ellisin äidin mielestä myös pojat ja miehet pystyvät tekemään kauniita asioita. Myöhemmin pojat matkustavat yhdessä Etelä-Ranskaan ja tuo matka kääntää kaiken ympäri. Ja niin tekee myös nainen nimeltä Annie.

En halua kertoa Tin Manin tapahtumista kovin paljon, etten tule paljastaneeksi mitään merkittävää. Romaani ei kuitenkaan keskity pelkästään Ellisin ja Michaelin nuoruuteen, vaan merkittävä osa siitä tapahtuu nykyhetkessä, vuosikymmeniä eteenpäin nuoruudesta, sekä nuoruuden ja nykyhetken välissä. Romaani on fragmentaarinen, se hyppii ajassa eteen- ja taaksepäin myös saman luvun sisällä, mutta tarkkaavainen pysyy kyydissä mukana.

Tin Man on hirveän surullinen kirja – tai ainakin minua itketti vähän joka välissä. Kirjan alussa nykyhetken Ellis ja se, mitä hänelle oli aiemmin tapahtunut herätti minussa paljon surua. Sitten teki mieli itkeä Michaelin päiväkirjalle ja vielä lopuksi sille, miten kaikki lopulta meni. Ylipäätään kirjan tapahtumat herättivät voimakkaita tunteita. Saatoin esimerkiksi tuntea yhtä aikaa sekä suuttumusta että iloa, mikä oli vähän hämmentävää. Se, että tunsin niin paljon ja voimakkaasti johtuu luultavasti siitä, että kirjan henkilöhahmot ja heidän tuntemuksensa ja reaktionsa ja kaikki tuntuivat niin aidoilta ja tutuilta. Heidän elämänsä tuli lähelle omaa elämää – ei samankaltaisten tapahtumien takia, mutta jotenkin tunnetasolla. Winman onkin aina onnistunut luomaan ihania henkilöhahmoja ja herättämään minussa jotain tuolla jossain syvällä sisimmässäni.

Kahdelle aiemmalle Winmanin kirjalle on yhteistä maaginen realismi. Molemmissa tapahtuu jotain vähän outoa, jota ei ihan voi järjen avulla selittää. Tin Manissa Winman on jättänyt maagisen realismin elementit käyttämättä ja siksi se tuntuu hänen teoksekseen erilaiselta, jotenkin uudelta, vaikka muut asiat siinä ovatkin tuttuja. Se ei haitannut ollenkaan, sillä tämä oli hyvä juuri näin. Tin Man on ihana, liikuttava kertomus ystävyydestä ja rakkaudesta, kaipauksesta ja yksinäisyydestä. Helmi.

38. Kirjassa mennään naimisiin / Helmet-lukuhaaste 2017

––

Sarah Winman: Tin Man
Tinder Press 2017, 195 s.

21.9.2017

Fiona Mozley: Elmet


She turned and walked away from me, through the trees, back to the clearing where the men had watched the fight. Some were moving on now. Clearing up, going home. I followed her. Skipped after her. My legs were as long as hers now but I still struggled to keep the pace. I never went anywhere or did anything with as much urgency as Cathy did. Big sister, little brother. I wanted her to always lead the way, tell me what was what, carry me home.

Olen lukenut tänä vuonna vasta muutaman sellaisen kirjan, johon oikeasti rakastuin ja jotka yhä ovat minulle syystä tai toisesta tärkeitä. Viimeisimmän niistä eli Margaret Atwoodin The Handmaid's Talen luin kesä-heinäkuun taitteessa, joten olin jo ehtinyt alkaa ihan odottamalla odottaa seuraavaa parasta kirjaa. Ihanaa, että Fiona Mozleyn Elmet osoittautui juuri sellaiseksi. Odotin siltä aika paljon, koska lievetekstin perusteella se kuulosti todella mielenkiintoiselta ja kiehtovalla tavalla erilaiselta. Enkä voi kieltää, etteikö myös sen Man Booker -ehdokkuus olisi vaikuttanut odotuksiini.

Jotta voisi kunnolla ymmärtää, mistä Elmetissä on oikein kyse, täytyy aloittaa niinkin alusta kuin sen epigrafista. Epigrafi on lainaus Ted Hughesin valokuvateoksesta Remains of Elmet, jonka mukaan Elmet oli viimeinen itsenäinen kelttien kuningaskunta ja se sijaitsi nykyisen länsi-Yorkshiren alueella Englannissa. Vielä 1600-luvulla alue oli lainsuojattomien kansoittama erämaa. Paikalla, Elmetillä, on teoksessa merkittävä rooli. Se on ilmiselvästi alue, jonne teoksen tapahtumat konkreettisesti sijoittuvat, mutta sillä on myös symbolinen merkityksensä.

The soil was alive with ruptured stories that cascaded and rotted then found form once more and pushed up through the undergrowth and back into our lives.

Teoksen kertoja on 14-vuotias Daniel, joka muuttaa 15-vuotiaan isosiskonsa Cathyn ja heidän isänsä Johnin kanssa pieneen kylään, kun heidän isoäitinsä on juuri kuollut. Myös äiti on lähtenyt eikä tule enää takaisin. Danielin ja Cathyn isä rakentaa perheelleen pienen talon kylän laidalla olevaan metsikköön. He eivät ole mikään tavallinen pieni perhe: he metsästävät suurimman osan ruoastaan, rakentavat itse huonekalunsa ja aseensa, elävät luonnon keskellä, ovat vähän erakkoja.

Sitten kuvioon tulee mukaan mies nimeltä Price, joka omistaa suunnilleen kaikki alueen maat ja tontit ja joka on lyöttäytynyt yhteen monen muun alueen vähänkään merkittävän ja häijyn tyypin kanssa. Yhdessä he puuhaavat asioita, jotka juuri ja juuri kestävät päivänvalon, ja riistävät kylän asukkailta kaiken minkä pystyvät. Price syyttää Danielin perhettä omistamalleen maalle tunkeutumisesta, sillä vasta rakennettu talo sijaitsee Pricen mailla. Danielin perhe ei kuitenkaan suostu lähtemään ja Pricen uhkaukset johtavat lopulta kyläläisten vastarintaan ja sopimuksiin, joilla on vaaralliset seuraukset.

Rakastan syrjäseuduille ja erämaihin sijoittuvia romaaneja. Ainakin lähtökohtaisesti. Ehkä se on jotain kaipuuta luonnon pariin, vaikka olen oikeasti kaupunkilainen. Tai juuri siksi. Tässä kirjassa paikalla onkin tärkeä merkitys koko juonen kannalta. Myös luontoa kuvataan todella kauniisti. Mozleyn lyyrisyyttä tihkuva teksti on muutenkin hengästyttää luettavaa. Tiedättekö sen tunteen, kun meinaa ihan pakahtua jotain lukiessaan? Niin kävi, monta kertaa, kun luin Elmetiä.

I spotted Daddy coming from the copse and went to the door to let him in. He smiled broadly at me and took off his gloves and coat and placed them on a chair in the hall. As soon as he had shaken off his boots, his Goliath arms pulled me into an embrace and I wondered what it would be like to touch a real whale, and knew that despite what Vivien had said, Daddy was both more vicious and more kind than any leviathan of the ocean. He was a human, and the gamut upon which his inner life trilled ranged from the translucent surface to beyond the deepest crevice of any sea. His music pitched above the hearing of hounds and below the trembling of trees.

Miljöön ja kielen lisäksi rakastuin Elmetissä sen henkilöhahmoihin. Isä John kuvataan isokokoiseksi, voimakkaaksi, parrakkaaksi mieheksi, joka osallistuu laittomiin nyrkkeilyotteluihin elättääkseen perheensä. Se on asia, jossa hän on hyvä, lähes voittamaton. Mutta lapsilleen hän on hellä, rakastava isä. Daniel ja Cathy kutsuvatkin häntä aina "Daddyksi". Kontrasti rakastavan ja lähes myyttisen vahvan ja miehekkään isän välillä on suuri, mutta vaikuttava. Hänessä on jotain Robin Hoodin (jonka väitetään asuneen samoilla seuduilla) kaltaista, oletus, joka vahvistuu kirjan edetessä. Kun muuten kuvittelin kirjan isän, näin hänet koko ajan Tom Hardyna. Eli jos elokuva on joskus tulossa, tiedän kenet haluan siinä nähdä! Jos Johnin hahmo on lopulta varsin stereotypinen mies, ovat hänen lapsensa toisenlaisia: Cathy on poikatyttö, joka haluaa suojella isäänsä ja kipuilee naiseksi kasvun kanssa. Daniel taas on pitkätukkainen, hiljainen laiha poika, joka tykkää laittaa kotia ja välttelee vaikeuksia. Ihanat, elävät hahmot, joiden välisiä suhteita kuvataan todella kauniisti. Danielin kertojaääni on lisäksi hirveän sympaattinen.

Myös romaanin juoni jaksaa kantaa loppuun asti. Alun rauhallinen, mukava tunnelma on vain hämäystä – kaikki muuttuu pian hyvin painostavaksi. Alta paljastuu jotain hyvin raakaa. Sen tietää ja näkee tulevan, mutta silti. Sain kylmiä väreitä, sydän tykytti, oli pakko keskeyttää lukeminen hetkeksi. Lopun jälkeen oli pakko palata jälleen alkuun. En muista, milloin viimeksi olen lukenut kirjan, jonka kanssa olisin kokenut samanlaisia riemastuksen, ihastuksen, järkytyksen ja kauhistuksen tunteita. Ehkä en koskaan, ainakaan täysin samanlaisia. Jokin osa minusta jäi Elmetiin tai Elmet jäi minuun, en tiedä kumpi, mutta taisin aika tavalla rakastua.

Elmet on Mozleyn esikoisromaani. Sillä tavalla.

––

Fiona Mozley: Elmet
JM Originals 2017, 311 s.

17.9.2017

Deborah Levy: Uiden kotiin


Syksy alkoi kirjojen osalta vähän takkuillen. Yksikään kirja ei ollut aivan sellainen kuin toivoin, ihan niin vaikuttava, muutaman jätin jo heti alusta kesken ja lopulta palasin aina siihen samaan fantasiakirjaan, josta pidän, mutta kun se on niin julmetun paksu, etten ole vieläkään saanut sitä loppuun asti. Sitten keksin kokeilla kirjaa, joka olisi mahdollisimman lyhyt ja ytimekäs sekä tietysti kiinnostava, sellainen, jonka ehtisin lukea päivässä tai kahdessa. Ja se auttoi, karkotti pois uhkaavan lukujumin.

Deborah Levyn Uiden kotiin kertoo kuuluisan englantilaisrunoilijan perhelomasta, jonka rauha järkkyy, kun eräänä päivänä huvilan uima-altaassa kelluu alaston punatukkainen nuori nainen. Kukaan ei ymmärrä, miksi runoilijan vaimo päättää kutsua naisen perheen vieraaksi. Änkyttävässä, kasveja ja kiviä keräävässä naisessa on jotain outoa ja pelkästään hänen läsnäolonsa vaikuttaa ihmisiin voimakkaasti. Ja myrsky on tulossa. Vain vaivaisen viikon aikana kaikki muuttuu, suorastaan syöksyy pois raiteiltaan.

Uiden kotiin on mestarillinen pienoisromaani. Siinä ei oikeastaan tapahdu kovin paljoa, vaan romaania voisi luonnehtia pikemminkin hahmotutkielmaksi. Reilun sadan sivun aikana Levy ehtii marssittaa esiin lukuisia eri henkilöhahmoja ja tuoda heidän persoonansa esiin ihan vain muutamilla ytimekkäillä lauseilla. Uskomatonta, miten joku osaa kuvailla ihmisiä samalla niin tarkasti ja niukasti!

Uiden kotiin on niitä kirjoja, jotka synnyttävät voimakkaita visuaalisia mielikuvia, minkä vuoksi se on myös hyvin elokuvallinen. Näin monet sen henkilöt ja tapahtumat hyvin selkeästi, väreineen kaikkineen, mitä tapahtuu harvoin. En yleensä kuvittele kirjojen henkilöiden ulkonäköä, paikkoja ehkä enemmän, mutta tässä oikeastaan kaikki henkilöt saivat mielessäni omat kasvonpiirteensä ja vartalon muotonsa. Se ei sinällään tee kirjaa paremmaksi kuin muut, mutta on harvinaisena ilmiönä yleensä varsin ilahduttava asia.

Keskeinen osa romaania on myös sen hienovaraisesti painostavammaksi ja painostavammaksi muuttuva tunnelma. Siinä on myös jotain unenomaista, josta ei aivan saa kiinni. Romaani sisältää paljon erilaisia symboleja ja muita merkityksiä, joista osa katoaa rivien väliin. En voi sanoa ymmärtäväni täydellisesti, mitä romaanissa tapahtuu ja mistä siinä lopulta on kyse, mutta se ei haittaa. Se on hyvä näin, pienenä ja arvoituksellisena.


––

Deborah Levy: Uiden kotiin
(Swimming Home, 2011)
Suom. Laura Vesanto
Fabriikki Kustannus 2016, 144 s.

15.9.2017

National Book Award for Fiction 2017: pitkälista


Yhden merkittävimmän amerikkalaisen kirjallisuuspalkinnon eli National Book Awardin tämänvuotiset pitkälistat on julkistettu. Palkinto jaetaan neljässä eri kategoriassa: lasten- ja nuortenkirjallisuus, runous, tietokirjallisuus ja kaunokirjallisuus. Blogissani olen seurannut vain kaunokirjallisuuden kategoriaa ja samaan tapaan jatketaan myös tänä vuonna. Kategorioiden nimiä klikkaamalla pääset kuitenkin katsomaan myös näiden muiden kirjallisuuden lajien pitkälistoja.

Kaunokirjallisuus-kategorian ehdokkaana ovat seuraavat kymmenen kirjaa:


Elliot Ackerman: Dark at the Crossing

Rakkaustarina Turkin ja Syyrian rajalta.


Daniel Alarcón: The King is Always Above the People : Stories

Poliittinen novellikokoelma maahanmuutosta, murtuneista unelmista, Los Angelesin jengeistä ja latinalaisamerikkalaisista ihmisistä.


Charmaine Craig: Miss Burma

Toiseen maailmansodan aikaiseen Burmaan ja sen jälkeisiin sisällissodan vuosiin sijoittuva tarina ihmisistä sodan keskellä ja siitä, miten Burmasta tuli lopulta itsenäinen valtio.


Jennifer Egan: Manhattan Beach

Romaani toisen maailmansodan aikaisesta New Yorkista, järjestäytyneestä rikollisuudesta, naissukeltajasta ja salaisuuksista menneisyydessä.


Lisa Ko: The Leavers

Yhdysvaltoihin ja Kiinaan sijoittuva romaani eri kulttuureista, menetyksistä ja juurettomuuden tunteesta.


Min Jin Lee: Pachinko

Sukusaaga, joka seuraa yhden perheen tarinaa aina 1900-luvun alun Koreasta lähtien.


Carmen Maria Machado: Her Body and Other Parties : Stories

Eri genrejä sekoittavia provokatiivisia novelleja naisten elämästä ja heidän vartaloihinsa eri tavoin kohdistuvasta väkivallasta.


Margaret Wilkerson Sexton: A Kind of Freedom

Rasismin ja rotuerottelun perintöä käsittelevä romaani neljästä eri sukupolvesta New Orleansissa.


Jesmyn Ward: Sing, Unburied, Sing

Matkaromaani kohtaa nykypäivän Amerikan. Synkkä tarina perhesiteistä, vallasta, toivosta ja selviytymisestä.


Carol Zoref: Barren Island

Romaani New Yorkin Barren Islandilla asuvista ja sen tehtaissa työskentelevistä ihmisistä, useista eri maista ja kulttuureista tulevista maahanmuuttajista ja 1900-luvun alkupuoliskon Amerikasta.

––

Mielenkiintoinen kymmenikkö, jonka teemat ovat selkeät: monikulttuurisuus ja maahanmuutto. Lähes kaikki ehdokkaat käsittelevät näitä teemoja tavalla tai toisella – osa nykyhetken, osa historiallisesta ja osa molemmista perspektiiveistä käsin. Merkillepantavaa on lisäksi se, että vain kaksi kymmenestä ehdokaskirjailijasta on miehiä (nimistä päätellen). Kerrankin näin päin! Tänä vuonna mukana on neljä esikoiskirjailijaa: Lisa Ko, Carmen Maria Machado, Margaret Wilkerson Sexton ja Carol Zoref. Kaksi ehdokasta, Jesmyn Ward ja Jennifer Egan, ovat olleet myös aikaisemmin ehdolla NBA:n saajiksi ja Ward jopa voittanut palkinnon vuonna 2011.

Olen kiinnostunut eniten Jennifer Eganin Manhattan Beachista (Aika suuren hämäyksen jälkeen en ryhtynyt Eganin faniksi, mutta tämä uusin vaikuttaa kiinnostavalta, se on Eganin ensimmäinen historiallinen romaani), Min Jin Leen Pachinkosta (Itä-Aasian historia ei ole kaikkein tutuin alue ja sukusaagat kiehtovat), Carmen Maria Machadon novellikokoelmasta Her Body and Other Parties : Stories (koska eri genret) ja Margaret Wilkerson Sextonin A Kind of Freedomista (pienemmän mittakaavan ja ehkä vähän syvemmälle menevä Homegoing?), Jesmyn Wardin Sing, Unburied, Singistä (perheet ja synkkyys) ja Carol Zorefin Barren Islandista (päähenkilönä Barren Island, erottuu muista ehdokkaista). Eli yli puolet ehdokkaista puhuttelee jo tässä vaiheessa kisaa, joten toivotaan, että niistä edes jokunen raivaisi tiensä lyhytlistalle ja ehkä jopa voittoon asti.

Mitkä ehdokkaat kiinnostavat teitä kaikkein eniten?

Lyhytlistat julkistetaan 4. lokakuuta.

13.9.2017

The Man Booker Prize 2017: lyhytlista


The Man Booker Prizen eli tuttavallisemmin Booker-palkinnon tämänvuotinen lyhytlista julkaistiin tänään. Kolmentoista ehdokkaan pitkälista on supistunut nyt vain kuuden ehdokkaan lyhytlistaksi eli aika kova karsinta on jouduttu tekemään.

Vuoden 2017 Booker-palkinnon lyhytlista näyttää tältä:


Paul Auster: 4 3 2 1

Suuri amerikkalainen romaani elämän eri poluista, sattumasta ja usean vuosikymmenen Amerikasta.


Emily Fridlund: History of Wolves

Yhdysvaltojen syrjäiseen keskilänteen sijoittuva tarina nuoresta, itsensä ulkopuoliseksi kokevasta tytöstä, joka lopulta ystävystyy uusien naapureidensa kanssa. Sillä on kuitenkin seurauksensa.


Mohsin Hamid: Exit West

Saeed ja Nadia rakastuvat toisiinsa maassa, joka on sisällissodan partaalla. Kun pommitukset alkavat, on heidän jätettävä kotimaansa taakseen ja lähdettävä kohti tuntematonta.


Fiona Mozley: Elmet

Romaani syrjäseudun metsikössä asuvista sisaruksista ja heidän isästään. Hiljainen ja yksinkertainen elämä muuttuu pelottavaksi, kun isän ja paikallisten miesten välinen suhde muuttuu painostavaksi.


George Saunders: Lincoln in the Bardo

Romaani 11-vuotiaana kuolleen poikansa Willien haudalla vierailevasta Abraham Lincolnista, surusta ja elämän mahdollisuuksista.


Ali Smith: Autumn

Kommentoiva romaani Brexit-äänestyksen jälkeisestä Britanniasta, ajasta ja kokemuksista. Ensimmäinen osa neliosaisesta vuodenaikasarjasta.

––

Veikkasin heinäkuussa lyhytlistalta löytyvän Sebastian Barryn Days Without End, Mohsin Hamidin Exit West, Mike McCormackin Solar Bones, Arundhati Royn The Ministry of Utmost Happiness, Geroge Saundersin Lincoln in the Bardo ja Kamila Shamsien Home Fire. Ihan oikein en siis osannut veikata, mutta kaksi samaa kuitenkin.

Lyhytlista on minusta onnistunut (näin yhtäkään ehdokasta lukematta väittäessä). Mukana on kolme kenties pidemmän linjan ja/tai tunnetumpaa kirjailijaa eli Auster, Saunders ja Smith, ja kolme tuntemattomampaa nimeä, joista vieläpä kaksi eli Fridlund ja Mozley ovat esikoiskirjailijoita. Erityisen iloinen olen juuri Fridlundin ja Mozleyn mukanaolosta, sillä heidän kirjansa kiinnostavat minua tästä kuusikosta kaikkein eniten. Saundersin kirja tulee heti seuraavana. Lisäksi lyhytlistalla vallitsee sukupuolten välinen tasa-arvo, mikä on kiva teko varsin paljon mieskirjailijoita historiansa aikana suosineelta Bookerilta.

No mutta mitä mieltä olet lyhytlistasta? Kiinnostavatko ehdokkaat, oletko peräti jo lukenut jotain niistä? Minä veikkaan nyt villisti voittajaksi joko Hamidin Exit Westin tai Saundersin Lincoln in the Bardon. Täällä vielä Man Bookerin itsensä laatima juttu lyhytlistasta ja tuomariston perustelut.

Voittaja julkistetaan 17. lokakuuta.

11.9.2017

Hilary Mantel: Margaret Thatcherin salamurha


Kyykimme molemmat korviamme myöten kutittavassa ruohossa, joka juhannuksen jälkeen muuttui kutittavasta raapivaksi ja piirsi rosoiset valkoiset viirut paljaisiin sääriimme, kuin jonkin alkukantaisen heimon taidetta. Joskus nousimme ylös yhtä aikaa kuin näkymättömien narujen kiskaisemina. Lavein liikkein karkeaa ruohikkoa halkoen työnnyimme lähemmäksi paikkaa, jonne tiesimme olevamme menossa, ja josta tiesimme, että sinne ei saanut mennä. Yhtäkkiä kuin ennalta määrätystä merkistä kyykistyimme taas, puoliksi näkymättömiin, siltä varalta että Jumala tulisi vilkaisseeksi peltojen yli.

Hilary Mantelin Thomas Cromwellista kertova trilogia (jonka kolmas osa odottaa vielä ilmestymistään) on ollut lukulistallani jo jonkin aikaa. En normaalisti ole ollut kiinnostunut Tudorien ajan Englannista, mutta jos trilogian kaksi ensimmäistä kirjaa on voittanut ilmestymisvuonnaan Man Booker -palkinnon (Susipalatsi v. 2009, Syytettyjen sali v. 2012), niin niiden ainakin olettaisi olevan huippuja romaaneja. Niitä ennen päätin kuitenkin tutustua Manteliin ensin hänen kesällä suomeksi julkaistujen novelliensa kautta.

Margaret Thatcherin salamurha sisältää yksitoista novellia, joista viimeisin on raflaavan kuuloinen niminovelli, jossa putkimieheksi tekeytyvä IRA-mies tulee päähenkilön asuntoon aikeenaan salamurhata pian sairaalan takaovesta poistuva Britannian entinen pääministeri. Novelli ja BBC:n siitä tekemä kuunnelma nostivat jonkinlaisen kohun aikaan Britanniassa, poliisitutkintaakin oltiin jo vaatimassa. Muut kokoelman novellit eivät ole aiheiltaan yhtä huomiota herättäviä. Esimerkiksi novellissa Pilkku kuvataan englantilaista maaseutua ja tyttöjä, jotka tirkistelevät läheisen talon puutarhassa epämuodostunutta, "pilkun muotoista", lasta, ja avausnovelli Anteeksi, että häiritsen kertoo Saudi-Arabiassa asuvasta brittinaisesta, jonka oven taakse ilmaantuu yllättäen pakistanilainen liikemies, josta ei tahdo millään päästä eroon.

Mantel kirjoittaa taidokkaasti, sillä lauseita tekee yhtenään mieli jäädä makustelemaan. Novelleja yhdistää päähenkilöiden irrallisuuden ja ulkopuolisuuden tuntu, väärinkäsitykset ja oudoiksi äityvät tilanteet. Niissä vallitsee kummallisen unenomainen ja seitinohut tunnelma, joka on toisaalta novellien vahvuus, mutta joka myös etäännytti minua niistä ehkä aavistuksen verran liikaa. Joistakin novelleista oli vaikea saada kiinni, vaikka tunnistinkin niiden hienouden. Samalla kokoelma sisälsi muutaman sellaisen novellin, jotka jäävät varmasti mieleeni pitkäksi aikaa.

Suomentaja Kaisa Sivenius on tehnyt erinomaista työtä, sillä Mantelin alkuperäinen teksti ja kaikki sen nyanssit ja sävyt on varmasti ollut haastavaa käännettävää. Jos mielesi tekee vähäeleisiä, verkkaan eteneviä älykkäitä, tarkkanäköisiä ja outoa tunnelmaa sisältäviä novelleja, Mantelin kokoelma voi olla etsimäsi kirja.


––

Hilary Mantel: Margaret Thatcherin salamurha
(The Assassination of Margaret Thatcher, 2014)
Suom. Kaisa Sivenius
Teos 2017, 178 s.

7.9.2017

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa


Selja Ahavan uutuusromaani Ennen kuin mieheni katoaa on monella tapaa vaikea kirja. Se on ollut vaikea Ahavalle itselleen, mutta myös monille lukijoille. Vaikea se oli minullekin, usein eri tavoin.

Ennen kuin mieheni katoaa on ollut jo runsaasti esillä mediassa, joten rohkenen kertoa siitä sen, mitä useat muutkin ovat siitä kertoneet. Ennen kuin mieheni katoaa on tarina naisesta, joka menettää miehensä, sillä mies ei olekaan enää se, miksi nainen on tämän olettanut. Ei ole koskaan ollut. Mies haluaa olla nainen, tuntee olevansa nainen, on nainen. Aika jakautuu kahtia. Nainen haluaa merkitä miehen muistiin ennen kuin tämä katoaa, haluaa tarrata noihin kuviin. Rinnalla kulkee tarina Kolumbuksesta ja tämän löytöretkestä Intiaan, joka olikin oikeasti Amerikka. Se heijastelee naisen ja miehen tarinaa, eksyksissä oloa, löytämistä ja katoamista.

Ennen kuin mieheni katoaa on autofiktiivinen romaani eli se kertoo Ahavan omasta elämästä fiktiivisin keinoin. Emme tiedä missä määrin, onko jokainen lause ja sana totta, mutta kuitenkin. Minulla (ja varmaan monella muullakin) on ristiriitainen suhde autofiktioon, sillä se herättää aina ne samat kysymykset: onko kirjailijalla oikeus kirjoittaa oikeasti tapahtuneista, muita ihmisiä koskevista mahdollisesti arkaluonteisista asioista? Mitä jos hän kuitenkin kirjoittaa niistä todella taitavasti? Taistelen näiden kysymysten kanssa, kun luen esimerkiksi Knausgårdia. Ahavan romaanin kohdalla ei kuitenkaan ole kyse pelkästään tästä, sillä ymmärtääkseni hänellä oli entisen kumppaninsa lupa kirjan kirjoittamiseen.

Ahavan kirjan kohdalla harmistusta on tuntunut aiheuttaneen eniten se, miten sitä on tuotu markkinoinnissa ja mediassa esiin, ei-kirjalliset ansiot edellä. Kun takakannessa lukee, että "Ahavan voimakas mutta pakoton ilmaisu tekee uskomattomasta tarinasta ja inhimillisestä tragediasta vavahduttavaa romaanitaidetta" ja lehdet hakevat klikkejä otsikoilla, joissa nostetaan heti esiin, että naiseksi muuttunut mies oli oikeasti Ahavan aviomies, voi kysyä, meneekö tämä nyt ihan oikein. Rehellisesti ja kauniistikin omista tunteistaan kertovan naisen kauhistelu miehensä naiseksi muuttumisesta ehkä vain vahvistaakin stereotypioita ja pönkittää cis-sukupuolisten valta-asemaa – etenkin kun sitä käsitellään mediassa todellisena asiana ja spektaakkelinomaisesti.

Ei-kirjallisten asioiden eli autofiktiivisyyden esiin nostaminen ja klikkihuoraus ovat häirinneet minuakin, sillä haluaisin keskittyä romaaniin vain romaanina. Tiesin siis kirjan lähtökohdat ennen kuin aloin lukea sitä, mutta päätin, että yritän lukea sen vain fiktiivisenä romaanina. Eihän se toki onnistunut sataprosenttisesti, mutta osasin ainakin osittain karistamaan mielestäni kirjan autofiktiivisen luonteen ja arvottamaan sitä "vain" tarinana. Silloin se ei tuntunut yhtä vaikealta, vaikka edelleen tarinan nainen on epämiellyttävä tyyppi, jolle miehen transsukupuolisuus vaikuttaa olevan hirvittävä asia. Mutta (valitettavasti) se on myös uskottavaa, sillä luulen, että se olisi sitä monelle muullekin. Heteronormatiivisuus on sitkeä asia. Kaikille pitkässä parisuhteessa olleille se olisi varmasti jonkinlainen shokki, jos siitä ei olisi ollut mitään epäilyä. Se ei olisi uhriksi tekeytymistä tai mitään muutakaan, vaan ihan normaali reaktio. Samalla romaani on raadollinen tarina surusta, parisuhteen päättymiseen liittyvästä surusta, jonka pystyi kuitenkin rinnastamaan myös muunlaisiin kokemuksiin. Tunnistin osan päähenkilön kokemista tunteista erittäin hyvin. Surun kuvaamisessa olikin minusta romaanin vahvuus. Romaanin heikkoudet puolestaan piilevät siinä, ettei se oikein johtanut minua mihinkään. Minusta tuntui, että kaikki junnasi vain paikoillaan ja asioita toistettiin liian usein. Kieli oli välillä liian kaunista makuuni. Tarina Kolumbuksesta oli myös päälleliimatun oloinen, en lopulta oikein ymmärtänyt, miksi se oli mukana kirjassa.

Loppujen lopuksi Ennen kuin mieheni katoaa herätti lähinnä hämmennystä, ristiriitaisia tunteita ja paljon kysymyksiä. En suuresti vaikuttunut siitä tarinana ja olen nyt yhä enemmän sekaisin siitä, mitä ajattelen autofiktiosta. Jään taatusti tämän myötä miettimään esimerkiksi sitä, minkälaisia tuntemuksia kirjojen päähenkilöiden on sallittua kokea, ja miksi kirjaan suhtaudutaan eri tavalla, kun se paljastuukin totuudeksi. Onko esimerkiksi fiktiivisen naisen ahdistus kumppaninsa transsukupuolisuudesta helpompi kestää kuin todellisen naisen? En tiedä, nyt minulla on vain kysymyksiä.


––

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa
Gummerus 2017, 231 s.

3.9.2017

Naomi Alderman: The Power


Naomi Aldermanin The Power voitti kesän kynnyksellä tämänvuotisen Baileys-palkinnon. Olin kiinnostunut siitä heti alusta eli pitkälistan ehdokkuudesta lähtien ja luonnollisesti kiinnostukseni sitä kohtaan kasvoi, kun se lopulta vei koko palkinnon.

The Power on romaani, jossa sukupuolinen valta ja osittain myös sukupuoliset roolit kokevat suuren mullistuksen. Eräänä päivänä ympäri maailman teinitytöt saavat erikoisen voiman: he voivat antaa ihmisille sähköiskuja pelkillä sormenpäillään. Useimmat heistä pystyvät säätelemään iskujensa voimakkuutta, mutta osan täytyy opetella hallitsemaan uusia voimiaan. Sähköiskuilla voi nimittäin satuttaa, jopa tappaa. Vanhemmat naiset eivät näitä voimia saa, mutta teinit pystyvät opettamaan sen heille, joten pian käytännössä kaikki maailman naiset osaavat käyttää sitä. Ja kun jollekin, aiemmin alistetulle ihmisryhmälle annetaan tällainen voima, sukupuoliset valtasuhteet kääntyvät väkisinkin toisin päin. Naisista tulee niitä, joilla on kaikki valta, ja miehet joutuvat pelkäämään. Nyt on naisten vuoro hallita, ryöstää ja raiskata.

The Powerin idea on kiinnostava. Luin aiemmin muutaman Goodreadsin arvion kirjasta, joissa ei pidetty siitä sen vuoksi, että voiman saaneet naiset esitettiin siinä samoin kuin miehet. Että oikeasti naiset eivät tekisi niin kuin tässä tekevät, oikeasti naiset olisivat viisaampia. Emme tietenkään oikeasti voi tietää, mitä tapahtuisi. Ehkä naiset hoitaisivatkin asiat toisin kuin miehet. Minusta Aldermanin ironinen tulkinta on kuitenkin todennäköisin: ihan sama sukupuolelle, vallankahvassa olevat käyttäytyisivät ihan yhtä paskamaisesti muita kohtaan. The Poweria voi kuitenkin lukea myös kritiikkinä patriarkaattia kohtaan, sillä se tuo havainnollistavasti esiin sen valtarakenteet naisten saaman vallan kautta.

Vaikka siis The Powerin idea on kiinnostava, on se romaanina muuten todella tylsä ja oikeastaan jopa ihmettelen sen Baileys-voittoa. Se ei ole erityisen hyvin kirjoitettu eikä se lopulta ole kovin omaperäinenkään – tai ainakaan omaperäinen idea ei kanna alkua pidemmälle. En saanut ollenkaan kiinni sen henkilöhahmoista (joita on neljä ja joista yksi on mies) tai juonesta, vaan minusta tuntui kuin olisin katsonut jotain kehnoa, mutta taatusti myyvää toimintaelokuvaa. Nyt kun kirjan lukemisesta on kulunut jo hetki, en muista siitä enää paljoakaan, mikä on aina vähän huolestuttava merkki kirjan kannalta.

Minä henkilökohtaisesti odotan, että kirjallisuuspalkinnon voittajan valinnassa vaakakupissa painaa kokonaisuus. Voittajan tulisi minusta olla kaikin puolin mahdollisimman lähellä täydellistä tai täydellisin kaikista ehdokkaista. Minusta kuitenkin tuntuu, että tänä vuonna Baileys-raati antoi turhan paljon painoarvoa The Powerin ajankohtaisuudelle, niille kytköksille, mitä sillä on esimerkiksi Yhdysvaltain presidentin lausuntoihin naisista ja yhä vallitsevalle sukupuolten väliselle epätasa-arvolle. Ja ei, en tarkoita sitä, etteikö kirja saisi ottaa kantaa tai ettei edellä mainittuja asioita saisi käsitellä ja kritisoida – päinvastoin. On hyvä, että The Power julkaistiin juuri tähän aikaan ja on hyvä, että se sai huomiota, vaikka sitten Baileys-voitollaan. Korostan myös, etten ole lukenut muita ehdolla olleita kirjoja, joten en voi lausua edes omaa valistunutta mielipidettäni siitä, mikä kirja olisi mahdollisesti ollut parempi voittaja kuin The Power. Ehkei mikään, vaikka siltikin haluan mutuilla, ettei voittajan valinnassa otettu tällä kertaa huomioon kokonaisuutta.

Olisi kiinnostavaa kuulla, miten te suhtaudutte (teille) tärkeitä asioita käsitteleviin kirjoihin. Annatteko kirjan puutteet herkemmin anteeksi, jos se kuitenkin käsittelee (teille) tärkeää aihetta hyvin ja kiinnostavalla tavalla?


––

Naomi Alderman: The Power
Viking 2016, 340 s.