29.8.2017

Nathan Hill: Nix


Nathan Hillin kehuttu esikoisromaani Nix oli yksiä kirjakesäni/-syksyni odotetuimpia tiiliskiviä. Olen vähän kaivannut jonkin hyvän tiiliskiviromaanin pariin, sillä en ole koko vuonna lukenut kovinkaan paksuja kirjoja. Tilastojeni mukaan keskimääräinen tänä vuonna lukemani kirja on ollut vain 257 sivun pituinen. Päälle 700-sivuisen Nixin lisäksi olen lukenut vain kaksi yli 400-sivuista kirjaa: Margaret Atwoodin The Handmaid's Tale ja Ville Kivimäen Murtuneet mielet : Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939–1945 – loput lukemani kirjat ovat olleet näitä lyhyempiä. Yleensä pidän lyhyemmistä, noin 150-300 sivuisista kirjoista, sillä niissä ei yhtä usein ole niin paljon ylimääräistä kuin paksummissa kirjoissa.

Nixin päähenkilö on Chicagossa asuva Samuel Andresen-Anderson, wannabe-kirjailija, tympääntynyt college-opettaja ja nettipeliaddikti. Ja toki taustalla on vielä lapsuudentrauma, kun Samuelin äiti Faye hylkäsi hänet pienenä. Samuel ei ole nähnyt äitiään vuosikymmeniin, mutta sitten Fayesta, "Packer Attackerista", tulee koko maan ykköspuheenaihe tämän heitettyä soraa osavaltion kuvernöörin ja tulevan presidenttiehdokkaan päälle. Samalla Fayen menneisyys radikaalina hippinä pengotaan esiin, vaikka Samuel on aina luullut äitinsä olleen kiltti naapurintyttö, joka nai nuoruudenrakastettunsa. Samuelin tutkiessa tarkemmin äitinsä historiaa hänelle alkaa valjeta totuus siitä, kuka hänen äitinsä oikeasti oli – ja on.

Nix on hyvin, hyvin runsas romaani eikä edellä kuvattu ole kuin sen perusjuoni. Romaanissa liikutaan kolmessa eri aikatasossa: Samuelin äidin Fayen nuoruudessa 1960-luvulla, Samuelin lapsuudessa 1980-luvulla ja nykyhetkessä 2010-luvulla. Tapahtumiin liittyy kuitenkin lukuisia eri sivupolkuja ja -hahmoja, jotka enemmän tai vähemmän liittyvät kirjan keskeisiin tapahtumiin. Osa sivutapahtumista on jopa pääjuonta kiinnostavampia. Esimerkiksi Samuelin lapsuudesta ja hänen ystävistään kerrottiin kutkuttavalla tavalla, ja olisin mielelläni lukenut siitä enemmänkin. Samoin pidin hurjasti Samuelin nettipelitutusta, Elfscape-pelin konkari Pwnagesta kertovista varsin humoristisesti kuvatuista osioista. Pwnagen rooli ei itse juonen kannalta ole suuri, joten on hauskaa, miten paljon tilaa Hill hänelle kuitenkin antaa – hahmossa lienee roppakaupalla itseironiaa. Nix on siis varsin rönsyilevä romaani, mutta ihmekös tuo, sillä Hill kirjoitti sitä kymmenen vuoden ajan. Kaikenlaista on ollut aikaa mahduttaa mukaan.

Eri tapahtumien, henkilöhahmojen ja teemojen runsaus oli minulle Nixin suurimpia ongelmia. Tai sitten se, että pääjuoni, äidin ja pojan välinen uudestaan herännyt suhde, hukkui kaiken muun alle eikä jaksanut enää alun jälkeen pahemmin kiinnostaa minua. Olisin ennemmin lukenut (paljon lyhyemmän ja tiivistetymmän) kirjan vaikkapa Samuelin lapsuudesta ja hänen kiinnostavista ystävistään Bishopista ja Bethanysta. Toinen, tai kolmas, ongelma olivat henkilöhahmot, joiden karikatyyrimaisuus alkoi jossain vaiheessa vähän tympiä, vaikka ymmärränkin, että niiden oli tarkoitus olla sellaisia. Nix on lisäksi erittäin amerikkalainen romaani. Ihan tahallisen korostetun amerikkalainen, ja sekin alkoi maistua lopulta puulta. Liioittelun määrä alkoi yksinkertaisesti olla liikaa.

Jokin Nixissä kuitenkin viehätti, sillä jaksoin lukea sen loppuun asti. Pelkästään Pwnagen hauskojen seikkailujen voimin en olisi sitä tehnyt. Kunnianhimoinen esikoinen, nostan siitä hyvästä hattua.

Muissa blogeissa: Eniten minua kiinnostaa tie, Tuntematon lukija, Kirjojen keskellä, Kirjamuistikirja, Kannesta kanteen, Kirjaluotsi.

15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen / Helmet-lukuhaaste 2017

––

Nathan Hill: Nix
(The Nix, 2016)
Suom. Raimo Salminen
Gummerus 2017, 716 s.

16 kommenttia :

  1. Minä olen pikku hiljaa päässyt vauhtiin Nixin kanssa, vaikka alku oli vähän tahmea. Juuri tänään mietin, että Nixissä on kuin monta kirjaa yhden kirjan sisällä. Tyyli tuntuu sopivan minulle juuri nyt, mutta jännä nähdä kestääkö innostus loppuun asti (300 sivun rajapyykki vasta lähenee). Hirveästi on kyllä aineksia saatu yhteen kirjaan, se on jo käynyt selväksi. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tsemppiä Nixin pariin, lukemista ja erilaisia käänteitä siinä sitten vielä riittääkin! :) Jään mielenkiinnolla odottamaan lopullista tuomiotasi!

      Poista
  2. Seuraan mielenkiinnolla mietteitä tästä kirjasta, mutta tällä hetkellä on sellainen tuntuma, etten aio tätä lukea. Toki voin muuttaa mieltäni, mutta toistaiseksi minulla on tunne, etten missaa mitään, jos jätän lukematta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin olisin voinut jättää tämän väliin, jos olisin nähnyt tulevaisuuteen, mutta eipä tämän lukeminen toisaalta haitannutkaan. Jos sulla tekee joskus mieli lukea jokin vähän hulvaton ja ihan tosi amerikkalainen tiiliskiviromaani, niin silloin tätä kannattaa harkita!

      Poista
    2. Luulen, etten tätä koskaan lue. :D Minä olisin voinut jättää sen Little Lifen lukematta näin jälkikäteen ajatellen. Se on alkanut ottaa päähän oikein kunnolla aina kun näen siitä jonkun jutun. Ei tosin enää niin paljon kuin aiemmin.

      Poista
    3. Mua ei kaduta Little Lifen lukeminen, vaikka siinä olikin ongelmansa, koska se oli kuitenkin kiinnostava ilmiö :) Joskus tekee mieli lukea kirjoja senkin takia.

      Poista
  3. Minulla tämä odottelee edelleen lukuvuoroaan, olen monesti siihen meinannut tarttua, mutta valinnut kuitenkin jonkun toisen, yleensä tarkoituksella lyhyemmän. Ensin odotin tätä innolla, nyt en oikein enää tiedä millaisin fiiliksin, mutta täytyy pian lukea joka tapauksessa. :) Tavallaan rönsyilevyys juuri kiinnostaa, tavallaan luo ennakkoluuloja, mutta katsotaan miten tämän kanssa käy.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehkä rönsyt toimivat sitten sinulla, toivottavasti :) Minullakin joskus, mutta riippuu niin niistä rönsyistä. Tää on kuitenkin paksuudestaan huolimatta nopea luettava, joten pituutta ei kannata pelätä!

      Poista
  4. Nix kiinnostaa varsinkin arviosi jälkeen vielä enemmän - lukaisin tuossa kesällä Hanya Yanagiharan valtavan Pienen elämän, joka toimi kaltaiseni rönsyilyn ystävän kohdalla erinomaisesti ja onnistui pysyttelemään taidokkaasti koko ajan kiinnostavana niin, etteivät lillukanvarret ja sivupolut tuntuneet ollenkaan ylimääräisiltä. Jännä nähdä, miten Nix toimii Pienen elämän jälkimainingeissa! -Petter

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hauskaa, että tekstini pikemminkin lisäsi kuin vähensi kiinnostusta Nixiin, vaikken itse ollut mitenkään haltioissani. Rönsyt toimivat joskus minullakin, esimerkiksi Yanagiharan Pienessä elämässä rönsyily ei haitannut lainkaan, vaan pidin sen runsaudesta (vaikka muuten suhtaudun kirjaan vähän ristiriitaisin fiiliksin), sillä se oli kuitenkin aina johdonmukainen tai jotenkin selkeämpi kuin tämä Nix. Toivottavasti nautit myös Nixistä, täytyy tulla lukemaan arviosi sitten aikanaan.

      Poista
  5. Oi, olin aikonut lukea tämän ajalla, mutta nyt vähän jäähdyin. Toki tajusin kirjan runsauden, mutta odotin vahvaa tarinaa äiti-poika -suhteesta eli miten he sitten sen handlaavat. Liika rönsyily vie joskus voimia, en ole hyvä sellaisessa. Kirja saa vielä odottaa.

    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toki tässä on vahvasti esillä se äiti-poika -suhde, mutta välillä sitten laukataan aika kauas sivupoluille, joten en tiedä, ehkä kannattaa vielä odottaa ja ottaa tämä lukuun sitten kun on rönsyilyolo. Nathan Hilliä on verrattu John Irvingiin, kannessakin on jälkimmäisen miehen kehu, mutta en oikein itse osaa yhdistää heitä. Irving rönsyilee eri tavalla ja taitavammin.

      Poista
  6. Mua kyllä tuo sivumäärä kauhistuttaa sen verran, että tällä hetkellä ajatuksena että tuskin luen. Toisaalta kirja kiinnostaisi ja joskus pitäisi vaan uskaltaa tiiliskivienkin pariin :D /Tiia

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä niin tunnistan tuon tiiliskivikauhun :D Hyllyssä on odottanut vuosikaudet vaikka kuinka monta mielenkiintoisen oloista, mutta paksua kirjaa, enkä vain saa aikaiseksi lukea niitä. Mielessä on just se rönsyilyn ja kaiken ylimääräisen pelko, vaikka ei se nyt aina ole huono asia.

      Poista
  7. Mulla oli tälle vuodelle ihan suunniteltu erikseen Ken Follettin tiiliskivikolmikon eli Vuosisata-trilogian luku. Vielä viimeinen osa on lukematta. Ja aikaa kahteen edelliseen on mennyt kuukausi per kirja, että kyllä se oman aikansa vaatii. Ei viitsi olla koko ajan tiiliskiveä lukemassa. Toisaalta taas kevyemmät esim. Mortonin kirjat tulee ahmaistua nopeammin. Kirjahyllyssä on jo vuosia odottanut kiltisti omaa vuoroaan Naimapuuhia ja Middlesex, mutta ehkä saan aikaiseksi kunhan Follett on ohi... Virtasen Matkakirja ja Vakkurin Afrikka ovat niin älyttömän kokoisia tiiliskiviä, että vaikka matkakirjallisuuteen yleensä tartun innolla, niin nuo jotenkin pelottaa:D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei, muistan ton sun tavoitteen ja ihan mahtavaa, että oot pitänyt siitä kiinni ja oot aikataulussa! Tiiliskivet eivät todellakaan ole helpoimpia tahkottavia, kun ne harvoin pystyvät olemaan ihan koko ajan kiinnostavia. Näin yhtäkkiä tulee mieleen vain Joyce Carol Oatesin Blondi, sen kanssa en muista tylsistyneeni kertaakaan! Eugenideen Middlesexistä en niinkään innostunut.

      Ja tiiätkö mitä, aloitin pari päivää sitten yhden 600-sivuisen kirjan... Brandon Sandersonin Viimeisen valtakunnan (Usvasyntyinen-sarjan ensimmäinen osa) eli fantasiaa, joten ehkä se menee suht nopeasti. Aloitin sen juuri nyt lähinnä siksi, koska se on arvostelukappale, jonka toivoisin lukevani edes vielä tämän vuoden puolella, mutta oon kyllä ihan tykännytkin siitä tähän asti :)

      Poista