29.8.2017

Nathan Hill: Nix


Nathan Hillin kehuttu esikoisromaani Nix oli yksiä kirjakesäni/-syksyni odotetuimpia tiiliskiviä. Olen vähän kaivannut jonkin hyvän tiiliskiviromaanin pariin, sillä en ole koko vuonna lukenut kovinkaan paksuja kirjoja. Tilastojeni mukaan keskimääräinen tänä vuonna lukemani kirja on ollut vain 257 sivun pituinen. Päälle 700-sivuisen Nixin lisäksi olen lukenut vain kaksi yli 400-sivuista kirjaa: Margaret Atwoodin The Handmaid's Tale ja Ville Kivimäen Murtuneet mielet : Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939–1945 – loput lukemani kirjat ovat olleet näitä lyhyempiä. Yleensä pidän lyhyemmistä, noin 150-300 sivuisista kirjoista, sillä niissä ei yhtä usein ole niin paljon ylimääräistä kuin paksummissa kirjoissa.

Nixin päähenkilö on Chicagossa asuva Samuel Andresen-Anderson, wannabe-kirjailija, tympääntynyt college-opettaja ja nettipeliaddikti. Ja toki taustalla on vielä lapsuudentrauma, kun Samuelin äiti Faye hylkäsi hänet pienenä. Samuel ei ole nähnyt äitiään vuosikymmeniin, mutta sitten Fayesta, "Packer Attackerista", tulee koko maan ykköspuheenaihe tämän heitettyä soraa osavaltion kuvernöörin ja tulevan presidenttiehdokkaan päälle. Samalla Fayen menneisyys radikaalina hippinä pengotaan esiin, vaikka Samuel on aina luullut äitinsä olleen kiltti naapurintyttö, joka nai nuoruudenrakastettunsa. Samuelin tutkiessa tarkemmin äitinsä historiaa hänelle alkaa valjeta totuus siitä, kuka hänen äitinsä oikeasti oli – ja on.

Nix on hyvin, hyvin runsas romaani eikä edellä kuvattu ole kuin sen perusjuoni. Romaanissa liikutaan kolmessa eri aikatasossa: Samuelin äidin Fayen nuoruudessa 1960-luvulla, Samuelin lapsuudessa 1980-luvulla ja nykyhetkessä 2010-luvulla. Tapahtumiin liittyy kuitenkin lukuisia eri sivupolkuja ja -hahmoja, jotka enemmän tai vähemmän liittyvät kirjan keskeisiin tapahtumiin. Osa sivutapahtumista on jopa pääjuonta kiinnostavampia. Esimerkiksi Samuelin lapsuudesta ja hänen ystävistään kerrottiin kutkuttavalla tavalla, ja olisin mielelläni lukenut siitä enemmänkin. Samoin pidin hurjasti Samuelin nettipelitutusta, Elfscape-pelin konkari Pwnagesta kertovista varsin humoristisesti kuvatuista osioista. Pwnagen rooli ei itse juonen kannalta ole suuri, joten on hauskaa, miten paljon tilaa Hill hänelle kuitenkin antaa – hahmossa lienee roppakaupalla itseironiaa. Nix on siis varsin rönsyilevä romaani, mutta ihmekös tuo, sillä Hill kirjoitti sitä kymmenen vuoden ajan. Kaikenlaista on ollut aikaa mahduttaa mukaan.

Eri tapahtumien, henkilöhahmojen ja teemojen runsaus oli minulle Nixin suurimpia ongelmia. Tai sitten se, että pääjuoni, äidin ja pojan välinen uudestaan herännyt suhde, hukkui kaiken muun alle eikä jaksanut enää alun jälkeen pahemmin kiinnostaa minua. Olisin ennemmin lukenut (paljon lyhyemmän ja tiivistetymmän) kirjan vaikkapa Samuelin lapsuudesta ja hänen kiinnostavista ystävistään Bishopista ja Bethanysta. Toinen, tai kolmas, ongelma olivat henkilöhahmot, joiden karikatyyrimaisuus alkoi jossain vaiheessa vähän tympiä, vaikka ymmärränkin, että niiden oli tarkoitus olla sellaisia. Nix on lisäksi erittäin amerikkalainen romaani. Ihan tahallisen korostetun amerikkalainen, ja sekin alkoi maistua lopulta puulta. Liioittelun määrä alkoi yksinkertaisesti olla liikaa.

Jokin Nixissä kuitenkin viehätti, sillä jaksoin lukea sen loppuun asti. Pelkästään Pwnagen hauskojen seikkailujen voimin en olisi sitä tehnyt. Kunnianhimoinen esikoinen, nostan siitä hyvästä hattua.

Muissa blogeissa: Eniten minua kiinnostaa tie, Tuntematon lukija, Kirjojen keskellä, Kirjamuistikirja, Kannesta kanteen, Kirjaluotsi.

15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen / Helmet-lukuhaaste 2017

––

Nathan Hill: Nix
(The Nix, 2016)
Suom. Raimo Salminen
Gummerus 2017, 716 s.

24.8.2017

Ann Patchett: Commonwealth


Ann Patchettin romaani Commonwealth kiinnitti huomioni ihan ensiksi kannellaan. Sen kuva ei ehkä ole kovin erikoinen – taas joku nainen, tällä kertaa vain ratin takana – mutta sen värimaailmassa ja typografiassa on jotain, joka houkutti minua puoleensa. Kun sitten seuraavaksi otin selvää, mistä se kertoo, ja kuulin ja luin siitä kehuja, en voinut olla tarttumatta siihen itsekin. Ann Patchett oli minulle entuudestaan tuttu vain nimeltä, mikä ei ole ihme, sillä hänen romaanejaan ei ole suomennettu. Se on tylsää, sillä hän on kyllä tunnettu ja arvostettu kirjailija, joka on muun muassa voittanut Orange-palkinnon (entinen Baileys Women's Prize for Fiction) vuonna 2002 ja ollut Time-lehden 100 vaikutusvaltaisimman ihmisen listalla vuonna 2012, mikä ehkä kertoo ainakin siitä tunnettavuudesta. No, jospa saisimme hänen teoksiaan vielä joskus suomeksikin. Commonwealthista voisi vaikka aloittaa.

Commonwealth on kertomus kahdesta eri perheestä, joiden polut sattumoisin yhdistyvät eräänä aurinkoisena sunnuntai-iltapäivänä vuoden 1964 Kaliforniassa, kun Bert Cousins saapuu Franny Keatingin ristiäisiin ja rakastuu tämän äitiin Beverlyyn. Kirjassa seurataan Cousinsin ja Keatingin perheitä – kahta paria vanhempia ja näiden yhteensä kuutta lasta – seuraavien viiden vuosikymmenen ajan. Kesät yhdessä viettäneistä ja salaisuuksia jakavista lapsista kasvaa toisistaan vieraantuneita aikuisia ja vanhemmista tulee vielä vanhempia, osa kipeine muistoineen. Kun sitten jotain tapahtuu – en halua kertoa mitä – joutuvat nämä kaksi perhettä lopulta kohtaamaan menneisyytensä ja toisensa.

Commonwealth saattaa kuvaukseni viimeisen virkkeen perusteella kuulostaa dramaattisemmalta kuin se onkaan. Oikeasti se on kuitenkin hyvin hiljalleen etenevä perhetarina, jossa toki tapahtuu asioita, myös muutama todella merkittävä ja järkyttävä, kuten minkä tahansa muunkin perheen tarinassa usein tapahtuu. Pääosassa on silti ihan normaali elämä ja asiat, jotka sitovat perheenjäseniä toisiinsa. Välillä suorastaan himoitsen tällaisten normaalista perhe-elämästä kertovien rauhallisten romaanien pariin, ja yleensä ne kirjat ovatkin niitä kaikista nautinnollisimpia. Commonwealthia voisi luonnehtia samalla adjektiivilla, sillä se on kirja, josta nimenomaan nauttii.

Romaanissa liikutaan eri ajoissa, paikoissa ja henkilöissä, mikä tuntui minusta alkuun hieman sekavalta, mutta rytmiin tottui yllättävän pian, vaikka henkilöitä ja miljöitä riittää. Toiset tarinan hahmoista saavat hieman enemmän huomiota osakseen kuin toiset, mutta he kaikki, vanhemmat, lapset, heidän puolisonsa ja lastenlapset, tulevat lukijalle tutuksi. Tarina ei siis etene lineaarisesti, vaan aika, tapahtumapaikka ja henkilöhahmo saattavat vaihtua jopa kesken luvun. Se tuntui kuitenkin luontevalta. Esimerkiksi aina luvuittain vaihtuvat henkilöhahmot ja miljööt olisi ollut tämän kirjan kohdalla varsin tönkkö ratkaisu.

Koska Commonwealthia ei oikein voi luonnehtia juonivetoiseksi romaaniksi, jättää se paljon tilaa henkilöhahmoille ja heidän kehittämiselleen. Pidinkin kaikista kirjan henkilöistä hyvin paljon, sillä he ovat hyvin aitoja, kompleksisia ja uskottavia. Omia, selkeästi erottuvia persoonia. Mielessäni he vertautuvatkin hyvin samaan aikaan lukemani Nathan Hillin Nixin henkilöhahmoihin, joita taas pidin pitkälti varsin karikatyyrimaisina tyyppeinä. Kirjoitan Nixistä oman postauksen viikonlopun aikana, joten sen hahmoista lisää sitten myöhemmin. Commonwealthissa pidin erityisesti perheiden lasten elämän kuvauksista 1960- ja 1970-luvun Yhdysvalloissa. Ajankuva ei ole erityisen voimakasta, mutta kyllä se, elettävä aika, välittyy silti yksityiskohtien ja tietynlaisen tunnelman kautta.

Ihana kirja, jonka pariin olisi voinut jäädä viipyilemään pidemmäksikin aikaa. Oli myös kiva löytää uusi kiinnostava kirjailija, jonka muuhun tuotantoon täytyy alkaa tutustua.

39. Ikääntymisestä kertova kirja / Helmet-lukuhaaste 2017

––

Ann Patchett: Commonwealth
Bloomsbury 2016, 322 s.

20.8.2017

Elokuun lukumaratonin loppuyhteenveto


Elokuun lukumaraton – toinen lukumaratoni ikinä – päättyi muutama tunti sitten ja on aika palata sen tunnelmiin. Kuten itse maratonpostauksesta voi käydä lukemassa, minulla oli useita kirjoja, joiden pariin halusin maratonilla päästä. Päätavoitteeni oli kuitenkin lukea kesken olevia kirjoja loppuun ja toivoin, että saisin niistä ainakin kaksi päätökseen maratonin aikana.

Valitettavasti lukumaraton ei sujunutkaan aivan toiveitteni mukaisesti. Lukuaikaa oli riittävästi enkä kohdannut mitään ulkopuolisia häiriötekijöitä, mutta keskittymiskykyni oli jostain syystä olematon oikeastaan koko maratonin ajan. Etenkin maratonin ensimmäinen puolisko eli koko eilispäivä aina nukkumaanmenoon asti oli lukemisen suhteen hirveän tahmaista ja mietin jossain välissä, jätänkö koko maratonin kesken. Sain kuitenkin uutta puhtia kun luin Ann Patchettin Commonwealthin loppuun (pidin siitä kaikesta huolimatta paljon!) ja pääsin seuraavan kirjan eli Nathan Hillin Nixin kimppuun.

Tämä päivä aina sinne varttia vaille kolmeen asti sujui huomattavasti paremmin, vaikka päivässä oli enemmän keskeytyksiä enkä vieläkään ollut mitenkään erinomaisessa vireessä. Tuntuu hölmöltä, koska rakastan kirjoja ja lukemista, mutta eihän lukeminen ole aina samanlaista ja yhtä nautinnollista, vaan joskus tekee jopa mieli tehdä jotain ihan muuta. Sellainen olo minulla välillä oli tämän lukumaratonin aikana. Sivujakaan ei kertynyt paljoa, mutta sen sijaan minua harmittaa maratonin aikaiset fiilikseni ja kyvyttömyyteni keskittyä. No, tulipahan koettua sitten tällainenkin maraton, siihen kesäkuun hienosti menneeseen verrattuna.

Lopuksi vielä lyhyt koonti lukumaratonilla luetuista kirjoista ja lopullinen sivumäärä:

Ann Patchett: Commonwealth (113 s.)
Nathan Hill: Nix (163 s.)

Luin maratonin aikana yhteensä 276 sivua.

En lukenut maratonilla yhtäkään kirjaa kannesta kanteen, vaan molemmat kirjat olivat minulla entuudestaan kesken. Patchettin Commonwealthin luin kuitenkin loppuun maratonin aikana, Hillin Nix jäi vielä hieman kesken. Luultavasti tulen kuitenkin lukemaan sen vielä tänään loppuun.

Kertokaa, että teidän maratoninne sujuivat sentään paremmin!

19.8.2017

Elokuun lukumaraton (päivittyvä postaus)


Ensimmäinen lukumaratonini kesäkuussa sujui niin hienosti, että päätin lähteä mukaan myös kirjabloggaajien kesän viimeiselle yhteiselle lukumaratonille, joka järjestetään tänään. Innoikkammat ovat aloittaneet jo eilen ja lopuilla on tämän vuorokauden loppuun asti aikaa aloittaa omansa. Mukaan ehtii siis ilmoittautua vielä Oksan hyllyltä -blogissa, josta löytyy myös maratonin tarkemmat säännöt ja ohjeet.

Viime maratonilla luin lähinnä lyhyitä tekstejä (sarjakuvia, esseitä ja novelleja), mutta tällä kertaa ykköstavoitteeni on lukea kesken olevia kirjoja loppuun, sillä tuntuu siltä, että aloitan koko ajan vain uusia kirjoja enkä saa mitään päätökseen. Kuvassa olevista kirjoista minulla on kesken Nathan Hillin Nix, Ann Patchettin Commonwealth ja Hilary Mantelin Margaret Thatcherin salamurha, joten toivoisin saavani niistä ainakin kaksi loppuun asti. Kaksi ensimmäistä ovatkin onneksi jo loppusuoralla. Jos ja kun saan kesken olevia loppuun, haluaisin aloittaa Elizabeth Stroutin novellikokoelman Anything is Possible (joka on sisarteos alkuvuodesta lukemalleni Stroutin My Name is Lucy Bartonille) ja Selja Ahavan uutuuden Ennen kuin mieheni katoaa. En ole nopea lukija, joten uskoisin tämän pienen pinkan riittävän lukumaratonilleni enemmän kuin hyvin. Toki hyllystä löytyy aina lisää luettavaa jos sitä kaipaan.

Suunnitelmissani on aloittaa lukumaraton samaan aikaan kuin viime kerralla eli kolmelta iltapäivällä, mutta riippuen päivän menoista ja tekemisistä saatan aloittaa hieman aikaisemminkin. Voi olla, etten ehdi maratoonata ihan loppuun asti eli huomiseen iltapäivään, mutta katsotaan.

Tulen päivittämään lukumaratonin etenemistä tähän postaukseen. Etenemistäni voi seurata myös Twitterissä (@lukuisa) ja Instagramin Storiesissa (@laurajohannak).

––

19.8. klo 14.45
Pääsen aloittamaan lukumaratonin klo 14.45 eli hieman ennen suunniteltua kellonaikaa. Kävin aamupäivällä kaupassa ja postissa sekä hoidin kotitöitä, joten koko loppuilta pitäisi olla aikaa vain lukemiselle. Aloitan Ann Patchettin romaanilla Commonwealth, joka onkin jo loppusuoralla. Tähän asti olen pitänyt siitä todella paljon, joten maraton alkaa varsin hyvällä kirjalla. Tosin joku naapureista päätti alkaa juuri porata. Jos poraaminen jatkuu, kehtaanko käydä oven takana sanomassa, että täällä on lukumaratonit menossa?

––

19.8. klo 17.07
Lukumaratonini on sujunut vähän tahmeasti, en oikein osaa keskittyä ja vain rauhoituttua lukemaan. Viime kerran flow on kateissa. Olen lueskellut Patchettin Commonwealthia, joka vaatii juuri sitä keskittymistä, sillä tarina hyppii eri ajoissa ja paikoissa ja ihmisissä. En tiedä, auttaisiko kirjan vaihtaminen vai yritänkö sinnikkäästi lukea Commonwealthin kuitenkin loppuun. Jälkimmäinen taitaa ainakin toistaiseksi viedä voiton.

Sivuja luettu: 50

––

19.8. klo 20.18
Lukeminen on edelleen vaivalloista, mutta sain Patchettin Commonwealthin luetuksi loppuun. Puolet tavoitteesta siis täytetty. Nyt pidän pienen tauon somettamista, syömistä ja poikaystävän hartioiden hieromista varten ja jatkan sitten iltaa Nathan Hillin Nixin parissa. Se on aiemmin edennyt nopeasti, ehkä myös tänään.

Sivuja luettu: 113

––

20.8. klo 8.58
En jaksanut enää eilen illalla päivittää etenemistäni tänne blogiin, sillä luin pelkästään Hillin Nixiä ja sitäkin hyyvin rauhalliseen tahtiin. Heräsin kahdeksan jälkeen ja suunnitelmissa on jatkaa Nixin parissa. En tiedä, saanko sitä maratonin aikana loppuun asti (vielä on noin 200 sivua jäljellä), mutta yritetään.

Sivuja luettu: 155

––

20.8. klo 12.06
Tämä aamu ja aamupäivä ovat sujuneet lukemisen suhteen paremmin, vaikka muut puuhat ovat välillä keskeyttäneetkin maratonin. Ehkä se johtuu kirjasta, sillä Nixin lukemisessa ei tarvitse aivoja ihan yhtä paljon kuin Patchettin Commonwealthin kanssa. Toki kielikin vaikuttaa, tuskin luen englanniksi aivan yhtä nopeasti kuin suomeksi. Lukumaratonia on jäljellä enää vajaa kolme tuntia, jonka yritän käyttää vain lukemiseen.

Sivuja luettu: 211

––

20.8. klo 14.45
Lukumaratonini on nyt päättynyt! Viimeisten vajaan kolmen tunnin aikana luin Hillin Nixiä jonkin verran lisää, mutta pyykin peseminen ja ruoanlaitto veivät oman aikansa. Välillä luin myös poikaystävälleni ääneen. Teen myöhemmin tänään koosteen lukumaratonista ja sen aikaisista fiiliksistä, mutta jos jotenkin tiivistäisin sen yhteen sanaan, sanoisin, että tämänkertainen lukumaraton oli alavireinen.

Maratonin aikana luin yhteensä 276 sivua.

15.8.2017

Sylvain Neuvel: Sleeping Giants


Tyttö nimeltä Rose on kokeilemassa uutta pyöräänsä kotinsa lähellä, kun hän putoaa suureen kuoppaan, josta loistaa sinivihreää valoa. Kun hänet lopulta löydetään, pelastajat kohtaavat erikoisen näyn: Rose makaa jättimäisen metallisen kämmenen päällä. Seitsemäntoista vuotta myöhemmin samainen Rose alkaa johtaa tutkimusryhmää, jonka on määrä tutkia, mikä tuo outo metallinen kappale oikein on. Sitten kappaleita eli käytännössä muita ruumiinosia alkaa löytyä lisää ja vaikuttaa siltä, että ne muodostavat kokonaisen ruumiin, jättiläisen. Mutta mikä tarkoitus jättiläisellä oikein on ja miksi sen ruumiinosia löytyy maan alta?

Perustimme vastikään ystäväni Jaanan kanssa lukupiirin, jonka nimeksi valikoitui kätevästi Kahden naisen lukupiiri. En olisi voinut toivoa parempaa lukupiirikaveria, sillä olemme tunteneet Jaanan kanssa jo iäisyyden ja Jaana on tosi ihana tyyppi! Aiomme lukea kirjan per kuukausi ja valinnat teemme vuorotellen. Emme kuitenkaan ole mitään tiukkapipoja, joten säännöt joustavat tarvittaessa. Jaana sai kunnian valita lukupiirimme ensimmäisen kirjan ja hän päätyi ehdottamaan Sylvain Neuvelin tieteisromaania Sleeping Giants (suom. Uinuvat jättiläiset, Like 2017) ennen kaikkea sen kauniin kannen vuoksi (olen muuten samaa mieltä, kansi on lumoava). Sleeping Giants oli minustakin oikein hyvä valinta, sillä se löytyi jo valmiiksi kirjahyllystäni, koska ostin sen viime vuonna lahjaksi poikaystävälleni. En kuitenkaan ollut lukenut sitä vielä itse.

Sleeping Giants on varsin kelpo scifi-romaani, jota suorastaan ahmi. Yllättäviltä tapahtumilta ei kirjassa vältytä ja vauhdikkaat juonenkäänteet ovatkin ehdottomasti sen vahvuus. Pidin myös kirjan rakenteesta – tarina koostuu lähestulkoon pelkistä haastatteluista – sillä raporttimainen muoto tukee hyvin toiminnantäyteistä juonta. Tällaisella rakenteella on myös omat haasteensa, joilta ei kirjassa täysin vältytty. Esimerkiksi kirjan henkilöhahmot jäävät aika etäisiksi. Pidin kuitenkin siitä, että mukana on useampi vahva naishahmo, vaikkakin tarkemmin ajateltuna yksi heistä nähdään lopulta aika pitkälti toisen, miespuolisen hahmon kautta, ja yksi on pahis, jolla täytyy, tietysti, olla jokin (ruumiin)vamma.

Kirjan juoneen on saatu myös mahdutettua pakollinen (heteroseksuaalinen) rakkauskuvio, joka ei olisi minusta ollut lainkaan välttämätön. Miksi tämäntyyppisiin tarinoihin hyvin usein kirjoitetaan jokin kökkö rakkaustarina? Myykö se? Myykö se sitten paremmin, jos ja kun kirjasta tehdään elokuva? Sleeping Giants tullaan nimittäin näkemään valkokankaalla joskus tulevaisuudessa. Se oli helppo arvata, sillä tarina on kaikkiaan varsin elokuvallinen.

Ongelmistaan huolimatta Sleeping Giants oli viihdyttävä lukukokemus. Lukemiseni on hieman tökkinyt heinä-elokuun aikana enkä ole oikein päässyt minkään tällä hetkellä kesken olevan kirjan imuun, vaikka ne kaikki ovat hyviä olleetkin, mutta Sleeping Giantsin avulla sain vähän avattua tätä lukujumia. Tarina jäi vielä sen verran jännittävään kohtaan, että aiomme Jaanan kanssa jossain vaiheessa lukea kirjasarjan seuraavan osan, Waking Godsin, joka julkaistiin viime keväänä ja uskoisin, että tullaan myös suomentamaan jossain vaiheessa.

Muissa blogeissa: Syyslapsi, Kirjasähkökäyrä, Taikakirjaimet, Carry on reading ja Dysphoria.

10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis / Helmet-lukuhaaste 2017

––

Sylvain Neuvel: Sleeping Giants : Book One of the Themis Files
Michael Joseph 2016, 304 s.

10.8.2017

Kit de Waal: My Name is Leon


Yhdeksänvuotiaalla Leonilla on pikkuveli Jake. Jake on vasta pieni vauva ja on Leonin tehtävä huolehtia hänestä. Leonin tehtävä on huolehtia myös heidän äidistään, joka vain makaa sängyssä eikä liiku mihinkään, ei edes kauppaan tai vaihtamaan Jaken vaippoja. Sitten Leon erehtyy pyytämään naapurin tutulta naiselta rahaa ruokaan ja Leon ja Jake viedään pois. Nyt he asuvat Maureenin luona. Aikuiset kuiskuttelevat keskenään ja aikovat erottaa pojat, sillä Jake on vaaleaihoinen, mutta Leon ei. Leonin täytyy tehdä suunnitelma yhdistääkseen jälleen perheensä.

Kit de Waalin esikoisromaani My Name is Leon on raastava kuvaus perheen hajoamisesta ja rasismista 1980-luvun alun Englannissa. Raastava, surullinen, mutta ei kuitenkaan vailla toivoa ja valoa. Tarina kerrotaan yhdeksänvuotiaan Leonin näkökulmasta, missä de Waal on onnistunut erinomaisesti: Leon vaikuttaa ikäiseltään, lapselta, joka osaa toimia jo melko itsenäisesti, mutta ei oikein vielä hahmota maailmaa sellaisena kuin se on. Etenkin Leonin tilanteessa elämä on erityisen hämmentävää ja pelottavaa. Leon ei oikein kykene ymmärtämään, miksi he joutuivat Jaken kanssa eroon äidistään ja miksi lopulta myös Jake aiotaan viedä häneltä pois. Ja miten kukaan aikuinen osaisi sitä kovin ymmärrettävästi selittääkään.

Vaikka äidin ja veljen menetys on koko ajan Leonin mielessä ja se suututtaa ja tekee elämästä hankalaa, on elämässä välillä myös ilon aiheita. Leon iloitsee esimerkiksi uudesta polkupyörästään, pienestä siirtolapuutarhan viljelypalstastaan ja ystävyydestään mielenkiintoiselta vaikuttavan Tuftyn kanssa. Tufty on Leonille vähän kuin isän korvike, tyyppi, jota ihailla ja josta ottaa mallia. Leon ei juurikaan ymmärrä Tuftyn ja tämän kavereiden puheita poliiseista, jotka käyvät tummaihoisten kimppuun, ja rasismin vastaisista mielenosoituksista, mutta on kuitenkin tahtomattaan osa kuviota – tarinan loppupuolella myös ihan konkreettisesti, kun mellakat puhkeavat lähellä Leonin kotia.

My Name is Leon on yhtä aikaa voimakas, mutta kuitenkin hyvin hienovarainen kirja. Hienovaraista siinä on se, miten de Waal kuvaa lasta ja lapsen naiivia maailmankuvaa. Se on jotenkin lempeää ja ymmärtäväistä, vaikka totta kai Leonin kohtalo on myös surullinen. Voimakkaan kirjasta taas tekee sen sanoma, kaikki ne tärkeät ja vaikeat asiat, joista se kertoo. Se ei ole pelkästään tarina perheen hajoamisesta, vaan myös sosiaalisista syistä sen takana ja ympärillä. My Name is Leon ei myöskään ole kovin juonivetoinen romaani, sillä se etenee hitaasti ja kattaa vain noin vuoden Leonin elämästä. Siinä ei tapahdu paljoa, mutta se onnistuu kuitenkin valottamaan hienosti, mitä Leonin kaltaisen nuoren pojan mielessä saattaa liikkua.

Kit de Waal on työskennellyt muun muassa perheoikeuden ja sosiaalihuollon parissa, mikä näkyy romaanissa. Hänen miehensä veli on taiteilija Edmund de Waal, joka tunnetaan meilläkin kirjasta Jänis jolla on meripihkanväriset silmät. My Name is Leon oli viime vuoden Costa Book Awardseissa ehdolla vuoden esikoisromaaniksi.

Muissa blogeissa: Kartanon kruunaamaton lukija

––

Kit de Waal: My Name is Leon
Penguin 2017 (2016), 272 s.

3.8.2017

Yaa Gyasi: Homegoing


Ghanalais-yhdysvaltalaisen Yaa Gyasin romaani Homegoing (suom. Matkalla kotiin, Otava 2017) on kirja, joka tekee vaikutuksen. Olen vieläkin vähän järkyttynyt siitä, että se on nuoren Gyasin esikoisromaani. Ällistyttävää ja miten kunnianhimoista aloittaa kirjallinen ura tällaisella teoksella!

Homegoing on massiivinen sukusaaga, jossa seurataan yhteensä neljäntoista eri ihmisen elämää. Kaikki alkaa 1700-luvun Ghanasta, joka oli silloin vielä nimeltään Kultarannikko, jossa toisilleen tuntemattomien sisarpuolien polut vievät varsin erilaisiin suuntiin: Effiestä tulee valkoisen brittikuvernöörin vaimo maan rannikolla sijaitsevassa linnakkeessa, Esi rahdataan orjalaivalla Amerikkaan. Näitä tapahtumia seuraa kaksisataa vuotta, joiden aikana Effien ja Elin jälkeläiset pääsevät yksi kerrallaan ääneen; toinen sukuhaara Ghanassa, toinen Amerikassa. Ghanassa ihmisten elämään vaikuttavat merkittävällä tavalla vaikea suhde valkoisiin valloittajiin, orjakauppa ja heimosodat, Amerikassa taas orjuus ja rotuerottelu. Ne ovat kokemuksia, kipupisteitä, jotka kulkevat läpi sukupolvien ketjun ja vaikuttavat ihmisten elämään yhä edelleen.

Homegoing saattaa alkuun vaikuttaa raskaalta kirjalta. Sitä se onkin aiheidensa puolesta, mutta voisi olla myös rakenteeltaan, sillä kirjan kertoja vaihtuu joka luvussa, muutaman kymmenen sivun välein. Lukijan on siis jatkuvasti tutustuttava uuteen kertojaan ja uuteen miljööseen. En kuitenkaan kokenut kirjan rakennetta raskaaksi tai mitenkään ongelmalliseksi, vaan halusin pikemminkin jatkuvasti tietää, mitä seuraaville sukupolville tapahtuu. Onneksi kirjan alussa on sukupuu, joka auttaa pysymään kartalla. Jos pidät novelleista, tähän kirjaan on silloin erityisen helppo upota, sillä se on melkein kuin novellikokoelma, jossa kertomukset kuitenkin linkittyvät toisiinsa sukulaisuuden kautta.

Kummankaan kirjassa seurattavan sukuhaaran polut eivät ole helppoja kulkea. Ne ovat usein hyvin, hyvin pitkiä ja mutkikkaita, raastavia ja kipeitä. Edes aika ei auta, vaan sukupolvi sukupolvelta ongelmat joko kasautuvat tai uudistuvat. Kirjan henkilöiden kertomuksissa on kuitenkin lähes aina pilkahdus valoa, yleensä rakkauden muodossa, jokin tekee elämästä elämisen arvoista. Vaikka kirjan lukeminen oli välillä todella järkyttävää, oli se silti oudon lohdullinen lukukokemus. Ehkä tunne syntyi siitä, että tiesin koko ajan lukevani niin hyvin kirjoitettua ja tärkeää kirjaa. Ainakaan sen loppu, viimeinen luku, ei sitä tunnetta aiheuttanut, sillä se onnistui kliseisyydellään ja ennalta-arvattavuudellaan hieman latistamaan kokonaisvaikutelmaani kirjasta.

Lopun kömpelyydestä huolimatta Homegoing on kaikin puolin hirveän taidokas kirja, joka voisi vaikka korvata useat historian oppitunnit. Sitä on helppo suositella ihan kaikille.


26. Sukutarina / Helmet-lukuhaaste 2017

––

Yaa Gyasi: Homegoing
Penguin Books 2017 (2016), 305 s.