30.7.2017

Johan Bargum: Lyhykäisiä


Kuvittele, että vihdoinkin selviät Schubertin korukuvioista. Kuvittele, että jänis tulee huomennakin ja asettuu lepäämään marjakuusen alle. Älä ole surullinen. Olenhan siellä, niin kauan kuin sinä olet.

Johan Bargumin novellituotannon läpileikkaava kokoelma Novelleja 1965–2015 oli viime vuoden suosikkejani ja olenkin siitä asti halunnut lukea lisää Bargumin tekstejä – niin novelleja kuin romaanejakin. No, yli vuosi on vierähtänyt enkä ole lukenut muuta kuin Lyhykäisiä. Miksiköhän niitä suosikkikirjailijoidensa (tai ainakin yhden kirjan perusteella sellaisiksi kuvittelemiensa) kirjoja haluaa aina säästellä? Nyt kyllä yritän lukea lisää Bargumia ja pian, sillä hän on hyvää vauhtia muodostumassa suosikikseni.

Lyhykäisiä on nimensä mukaisesti kokoelma niukkoja, lyhyitä tekstejä, joiden pituus vaihtelee muutamasta kymmenestä rivistä muutamaan sivuun. Mukana on pääasiassa novelleja, mutta myös muutamia runoja. Bargum loistaa myös hyvin lyhyessä tekstilajissa. Osasin toki odottaa kauniita ja tarkkanäköisiä tekstejä, mutta varauduin epätasaisempaan kokonaisuuteen. Lyhykäisiä on kuitenkin hyvin tasaisen varma – ei silti missään nimessä tylsä tai mielikuvitukseton – kokoelma, jossa jokainen novelli ja runo toimivat. Toki osa teksteistä nousi ylitse muiden, sillä ne koskettivat jotain henkilökohtaista aluettani niin hyvin tai herättivät erityisiä ajatuksia, mutta jokaisen tekstin luki ilolla.

Jos olet aiemmin lukenut Bargumin novelleja, lyhykäiset ovat aiheiltaan ja teemoiltaan samankaltaisia. Niissä käsitellään usein luopumisia ja elämän käännekohtia, luontoa ja eläimiä sekä tietysti purjehtimista. Koin teksteissä etenkin luonnon ja meren läsnäolon hyvin voimakkaana ja jos vain olisin malttanut, olisin halunnut lukea kirjan luonnossa, meren rannassa. Luin sitä sitten mäntyjen latvuksia tuijotellen, mutta ei se haitannut, Bargum onnistui silti jälleen kerran lumoamaan minut.

Bargumin taika lienee hänen varsin eleettömissä teksteissään, jotka onnistuvat kuitenkin samalla olemaan hyvin tarkkanäköisiä. Ne kertovat paljon enemmän kuin äkkiseltään vaikuttaisi. Lisäksi Bargum kirjoittaa hyvin kauniisti, vaikka kieli onkin aika suoraa ja korutonta. Ja juuri sellaisesta tekstistä yleensä pidän kaikista eniten, sellaisesta, joka ei yritä mitään ylimääräistä, ei kikkaile, vaan on kaunista omassa hienovaraisuudessaan ja yksinkertaisuudessaan.

Muissa blogeissa: Pieni kirjasto ja Mummo matkalla.

47. Kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit (28. Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan & 49. Vuoden 2017 uutuuskirja) / Helmet-lukuhaaste 2017

––

Johan Bargum: Lyhykäisiä
Suom. Marja Kyrö
Teos & Förlaget 2017, 114 s.

27.7.2017

The Man Booker Prize 2017: pitkälista

On jälleen se aika vuodesta, kun uusi kirjallisuuspalkintokausi käynnistyy. Miellän tämän loppukesän uuden kauden aluksi, koska aloitin kirjallisuuspalkintojen seuraamisen täällä blogissani kaksi vuotta sitten juuri syyskaudella, Man Booker -palkinto oli niistä ensimmäinen. Lisäksi kesän aikana seuraamiini palkintoihin tulee sopivan pituinen tauko, kun viimeisetkin niistä saavat voittajansa kesäkuun aikana. Vuodenvaihteen aikaan samanlaista taukoa ei tule. Ja oikeastaan paneudumme palkintoihin rytinällä vasta syyskuussa, tämä Man Booker on aikainen poikkeus.

Mutta mennäänpä jo tämän vuoden Booker-palkinnon pitkälistaan. Ehdolla on jälleen kolmetoista kiinnostavaa ja, uskoisin, hyvää romaania. Osa nimistä on jo ennalta varsin tuttuja, osa taas uusia ja luultavasti juuri siksi jopa niitä tutumpia kiinnostavampia.


Paul Auster: 4 3 2 1

Suuri amerikkalainen romaani elämän eri poluista, sattumasta ja usean vuosikymmenen Amerikasta.


Sebastian Barry: Days Without End

Historiallinen romaani kahden nuoren miehen välisestä suhteesta ja sodankäynnistä. Costa 2016 - ja Walter Scott Prize 2017 -voittaja.


Emily Fridlund: History of Wolves

Yhdysvaltojen syrjäiseen keskilänteen sijoittuva tarina nuoresta, itsensä ulkopuoliseksi kokevasta tytöstä, joka lopulta ystävystyy uusien naapureidensa kanssa. Sillä on kuitenkin seurauksensa.


Mohsin Hamid: Exit West

Saeed ja Nadia rakastuvat toisiinsa maassa, joka on sisällissodan partaalla. Kun pommitukset alkavat, on heidän jätettävä kotimaansa taakseen ja lähdettävä kohti tuntematonta.


Mike McCormack: Solar Bones

Tajunnanvirtamaisesti kirjoitettu romaani pienestä irlantilaiskylästä ja miehestä, joka palaa kotiin.


Jon McGregor: Reservoir 13

Kolmetoistavuotias tyttö katoaa pienessä englantilaiskylässä ja etsinnät käynnistyvät. Mutta arjen on jatkuttava, kuten sen täytyykin.


Fiona Mozley: Elmet

Romaani syrjäseudun metsikössä asuvista sisaruksista ja heidän isästään. Hiljainen ja yksinkertainen elämä muuttuu pelottavaksi, kun isän ja paikallisten miesten välinen suhde muuttuu painostavaksi.


Arundhati Roy: The Ministry of Utmost Happiness

Pitkään odotettu romaani Intiasta, Kashmirin maakunnan itsenäisyyspyrkimyksistä ja kahden ihmisen kohtaamisesta.


George Saunders: Lincoln in the Bardo

Romaani 11-vuotiaana kuolleen poikansa Willien haudalla vierailevasta Abraham Lincolnista, surusta ja elämän mahdollisuuksista.


Kamila Shamsie: Home Fire

Tarina kahden perheen kohtaamisesta ja kietoutumisesta yhteen, erilaisista näkemyksistä islamista ja uhrauksista, joita teemme rakkauden tähden. Romaani on saanut inspiraationsa Sofokleen tragediasta Antigone.


Ali Smith: Autumn

Kommentoiva romaani Brexit-äänestyksen jälkeisestä Britanniasta, ajasta ja kokemuksista. Ensimmäinen osa neliosaisesta vuodenaikasarjasta.


Zadie Smith: Swing Time

Kasvutarina, jossa keskiöön nousevat ystävyys, musiikki ja identiteetti.


Colson Whitehead: The Underground Railroad

Tarina kahdesta orjasta, jotka pakenevat plantaasilta maanalaisella junalla. Tämän vuoden Pulitzer-voittaja.

Ehdolla olevista romaaneista on tietojeni mukaan ennätetty suomentaa jo kaksi: Paul Austerin 4 3 2 1 (Tammi, 2017) ja Zadie Smithin Swing Time (WSOY, 2017). Lisäksi syksyllä on tulossa suomeksi ainakin Arundhati Royn The Ministry of Utmost Happiness (suom. Äärimmäisen onnen ministeriö –Otava, 2017). Muita Suomessa tuttuja nimiä ovat myös George Saunders, Kamila Shamsie (Home Fire tulee suomeksi 2018, Gummerus kustantaa) ja Ali Smith. Tuttujen nimien vuoksi Man Bookerin tämän vuoden pitkälista onkin varsin helposti lähestyttävä. Ja ehkä siksi olenkin enemmän kiinnostunut listan toisesta puoliskosta, ainakin minulle vieraammista kirjailijoista ja heidän kirjoistaan.

Vieraammista nimistäkin kaksi on silti entuudestaan tuttua aiemmista kirjallisuuspalkintokahinoista: Sebastian Barryn Days Without End voitti tänä vuonna Costa- ja Walter Scott -palkinnot ja Colson Whiteheadin The Underground Railroad pokkasi Pulitzerin. Muiden ehdokkaiden osalta laitoin merkille erityisesti maaseudulle sijoittuvat romaanit. Emily Fridlundin History of Wolves, Mike McCormackin Solar Bones, Jon McGregorin Reservoir 13 ja Fiona Mozleyn Elmet sijoittuvat kaikki johonkin syrjäiseen paikkaan ja vaikuttavat todella kiinnostavilta. Koska romaanit muistuttavat miljöiltään toisiaan, niistä tuskin enemmän kuin korkeintaan kaksi tulee olemaan mukana lyhytlistalla.

Mitkä kirjat sitten odotan näkeväni lyhytlistalla? Tämä on ihan arpapeliä, ainakin tässä vaiheessa. En ole edes lukenut ehdokkaista mitään. Mutta veikkaan kuitenkin lyhytlistalta löytyvän Barryn, Hamidin, McCormackin, Royn, Saundersin ja Shamsien romaanit. Ehkä. Pidätän oikeuden muuttaa mielipiteeni!

Oletko lukenut ehdokaskirjoja? Mitkä kirjat löytyvät lyhytlistalta tai onko sinulla jo suosikkia voittajaksi?

23.7.2017

Olavi Koistinen: Mies joka laski miljardiin


Olavi Koistisen esikoisnovellikokoelma Mies joka laski miljardiin sisältää kymmenen novellia eri tavoin eksyksissä olevista eri-ikäisistä miehistä. Eräs heistä tuntee kuuluvansa johonkin vain pelimaailmassa, toinen aikoo laskea miljardiin ja kolmas haluaa maalauttaa ihonsa ruskealla värillä, pukea ylleen muoviutareet ja muuttua laitumella rauhallisesti käyskenteleväksi Serafiina-naudaksi. He kaikki yrittävät löytää jotain tolkkua elämäänsä, etsiä lohtua tai jotain muuta, joka paikkaisi heidän kokemansa ulkopuolisuuden tai vierauden tunteen.

Mies joka laski miljardiin -kokoelmasta ei uskoisi sen olevan esikoinen, sillä Koistinen kirjoittaa taidokkaasti. Tekstistä kuultaa läpi kokemus, jota hän on varmasti kerryttänyt jo vuosikaudet, vaikkei tätä ennen vielä kirjaksi asti. Ja vaikkei kokoelman joka ikinen novelli ollut mieleeni (sillä harvoin on), se johtui lähinnä niiden aiheista, ei siitä, miten Koistinen aiheita käsittelee tai miten hän kirjoittaa. Jotkut novellit eivät vain säväytä henkilökohtaisella tasolla, mutta onneksi lähes aina on niitä helmiäkin.

Kaikista mieleenpainuvin kokoelman novelleista on sen ensimmäinen tarina Minä en tiedä mitä terveiset ovat. Hienoa, että kokoelma on päätetty avata rohkeasti, silläkin uhalla, etteivät seuraavat novellit tuntuisikaan enää yhtä vaikuttavilta. Minusta tätä vaaraa ei kuitenkaan oikeasti ole. Avausnovelli kertoo kolmikymppisestä Eerikistä, joka seuraa työkseen pörssikursseja yksin kotonaan ja jolle ulos lähteminen ja ihmisten kanssa jutteleminen on lievästi sanoen haaste. Sosiaalinen kömpelyys johdattaakin hänet mitä kummallisimpiin tilanteisiin ja lopulta myös keskelle luokkakokousta, jossa hän kuitenkin yllätyksekseen huomaa jopa viihtyvänsä. Mieleeni jäi hyvin myös novelli Jos asianne koskee säästämistä, jossa jo vanha, sairas ja yksinäinen mies nimeltä Karl on unohdettu oman onnensa nojaan. Kotipalvelu ei ole käynyt päiväkausiin, ruoka alkaa jo loppua. Sitten on vielä se kauan pöydällä lojunut lasku, jonka vuoksi Karl päättää soittaa pankkiinsa, mutta sieltä vastaa vain automaattinen puhelinrobotti. Uni ja valve, mielikuvitus ja todellisuus sekoittuvat tässä varsin surullisessa novellissa.

Koistisen novellit eivät missään vaiheessa irvaile niissä esiintyville kenties hieman erilaisille, sosiaalisesti kömpelöille, yksinäisille tai erikoisista asioista pitäville ihmisille, vaan pikemminkin tuovat lempeydellään ja hyväntahtoisella huumorillaan esille sen, miten erilaisia me kaikki olemme ja miten se on ihan okei. Vaikka kaikki Koistisen novellien päähenkilöt ovat miehiä, eivät novelleissa käsiteltävät asiat ole pelkästään miehille tyypillisiä kokemuksia, vaan henkilöt voisivat yhtä hyvin olla myös naisia tai keitä tahansa. Mies joka laski miljardiin on erittäin vahva avaus ja uskon, että Koistiselta voi odottaa vielä paljon.

Muissa blogeissa: Hannan kirjokansi.

18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa / Helmet-lukuhaaste 2017

––

Olavi Koistinen: Mies joka laski miljardiin
Kosmos 2017, 216 s.

18.7.2017

Alain Mabanckou: Pikku Pippuri


Alain Mabanckoun Pikku Pippuri on veijarimainen, satiirinen kertomus kongolaisesta orpopojasta Tokumisa Nzambe po Mose yamoyindo abotami namboka ya Bakokosta (Kiitetty olkoon Jumala, musta Mooses on syntynyt esi-isiensä maille), tai ihan vain Pikku Pippurista, millä nimellä hänet tunnetaankin paremmin. Pikku Pippuri asuu satojen muiden orpolasten kanssa Loangon orpokodissa, jossa elämä lopulta muuttuu sosialistisen vallankumouksen myötä: orpokodista on tuleva malliesimerkki Kongon sosialistisen vallankumouksen pioneerien toimitilasta. Se tietää myös sitä, että Pikku Pippurille ja monille hänen tovereilleen niin rakkaan pyhäkoulun opettajan Papa Mupelon vierailut orpokodissa loppuvat. Lopulta Pikku Pippuri karkaakin muutaman muun orpokodissa asuvan pojan kanssa Pointe-Noiren satamakaupungin kaduille.

Pienestä sivumäärästään huolimatta Pikku Pippuri pitää sisällään päähenkilönsä lähes koko elämäntarinan. Teos jakautuu kahteen osaan, joista ensimmäisessä tarkastellaan Pikku Pippurin elämää Loangon orpokodissa, ja toisessa tämän seikkailuja ja vanhenemista Pointe-Noiren kaduilla. Osat ovat epätasaiset, sillä orpokodin osuus käsittää vain lyhyen hetken Pikku Pippurin elämästä, kun taas Pointe-Noiren osuus vuosikymmeniä. Tämän vuoksi ensimmäinen osa tuntuu pidemmältä kuin se onkaan ja toinen osa taas hieman hätäisesti etenevältä. Tuntuu myös, että kirjan toisessa osassa tarinan eri osien välinen yhteys pääsee katoamaan: Pikku Pippurin menneisyys unohtuu ja tarina hajoaa. Kirja sisältää monenlaisia eri polkuja, joita kaikkia Mabanckou on yrittänyt kulkea, mutta ei aivan onnistuneesti.

Pikku Pippuri on melko tyypillinen satiirinen pikareskiromaani, jolle omaleimaista on sen sijoittuminen Kongoon. Tai ainakaan minä en ole koskaan aiemmin lukenut Kongoon sijoittuvia veijaritarinoita – saa toki vinkata. Kirjan 1970-lukulainen miljöö ja satiiri eivät olleet mikään helppo yhdistelmä, ainakaan yhtä hävettävän huonosti Kongon (ja ylipäätään Afrikan eri maiden) historiaa tuntevalle kuin minä, mutta myös mahtava haaste. Näennäisesti kepeän ja vauhdikkaan nuoren orpopojan tarinan sisään mahtuu paljon yhteiskuntakritiikkiä, josta osa meni varmasti kirkkaasti ohi, mutta se minkä ymmärsin, oli varsin osuvaa ja osittain myös todella hulvatonta. Tämä olikin romaanin parasta antia.

Lajityypille luonteenomaisesti kirjassa vilahtelevat lukuisat hahmot ovat melkoisia karikatyyrejä, mutta tässä tapauksessa ehdottomasti hyvällä tavalla. On kuitenkin harmillista, ettei tarinassa ehditä paneutua oikein muihin hahmoihin kuin itse Pikku Pippuriin. Esimerkiksi tarinan toisessa osassa tavattava bordellinomistaja Mama Fiat 500 vaikuttaa kiinnostavalta hahmolta, josta olisin mielelläni lukenut vielä lisää.

Pikku Pippuri on terävä ja humoristinen veijaritarina, joka ei tehnyt minuun kovin suurta vaikutusta, mutta jonka silti mielelläni luin. Ruokakirjamaisen kannen alle kätkeytyy lopulta aika painavia sanoja. Pikku Pippuri oli myös tänä vuonna ehdokkaana kansainvälisen Man Booker -palkinnon saajaksi.


––

Alain Mabanckou: Pikku Pippuri
(Petit Piment, 2015)
Suom. Saana Rusi
Fabriikki Kustannus 2016, 191 s.

9.7.2017

Margaret Atwood: The Handmaid's Tale


Margaret Atwoodin romaanin The Handmaid's Tale (suom. Orjattaresi, 1986 & tarkistettu uusintapainos 2017) voisi laskea jo jonkinlaiseksi (tulevaksi) moderniksi klassikoksi. Vuonna 1985 julkaistu romaani on tehnyt uuden tulemisensa Yhdysvaltojen viime aikojen politiikan ja kirjasta tehdyn tv-sarjan myötä. The Handmaid's Tale on tarina, joka on osittain ollut, on edelleen ja voisi tulevaisuudessakin olla helposti totta, ihan missä tahansa yhteiskunnassa.

The Handmaid's Tale sijoittuu entisen Yhdysvaltojen alueelle, sotilaallisesti ylläpidettävään teokratiseen Gileadiin, jossa kristillisellä fundamentalismilla on suuri rooli yhteiskunnassa. Suurin osa naisista ja miehistä on menettänyt hedelmällisyytensä säteilyn ja ympäristömyrkkyjen takia, mutta aiemmin hedelmällisyytensä osoittaneet naiset on valjastettu yhteiskunnan synnytyskoneiksi. Nämä naiset on sijoitettu yhteiskunnassa korkealla olevien miesten talouksiin pelkästään siittämistä varten, sillä miesten vaimot eivät kykene tulemaan raskaiksi. He ovat siis kuin orjia, jalkavaimoja tai varakkaiden perheiden käyttämiä sijaissynnyttäjiä, joilla ei ole mitään muuta tarkoitusta kuin uuden elämän tuottaminen. Miesten hedelmättömyyttä ei hyväksytä, sitä ei pidetä mahdollisena.

Orjina toimivien naisten elämä on tarkoin suojattua. He eivät saa puhua kenenkään kanssa, eivät liikkua miten haluavat, edes lukea tai oikeastaan omistaa yhtään mitään. Abortit on kielletty ja kaiken toiminnan tulee perustua Vanhaan Testamenttiin. Korkeammassa asemassa olevien naisten tilanne on ehkä parempi, mutta vain näennäisesti. He joutuvat hedelmättömyytensä vuoksi nöyryytetyiksi ja ovat yhtä lailla miestensä omaisuutta. Patriarkaalisessa Gileadissa vain miehet ovat vapaita, naisilla ei ole ihmisoikeuksia. Toisaalta vastoin lakia toimivia miehiäkin rangaistaan ja heidän hirtetyt ruumiinsa nostetaan kaupunginmuurille kaikkien nähtäväksi.

Kirjan kertoja on Offred-niminen nainen. Se ei ole hänen oikea nimensä, vaan isäntänsä nimestä johdettu muunnos. Hän ei ole unohtanut entistä elämäänsä, perhettään, joka otettiin häneltä pois, vaan muistelee sitä usein – eihän hänellä enää olekaan juuri muuta kuin muistonsa ja punainen orjan kaapunsa. Offred kasvoi maassa, jossa elettiin vielä niin sanotusti normaalia, länsimaista elämää, mutta joka muuttui nopeasti naisia sortavaksi patriarkaaliseksi yhteiskunnaksi. Kun muistaa menneisyyden, on vielä toivoa ja syy pysyä hengissä.

Margaret Atwood ei ole ennustanut tulevaisuutta, sillä The Handmaid's Tale ei sisällä mitään sellaista, mikä ei olisi jo jossain päin maailmaa tapahtunut. Jokaisessa totalitaristisessa maassa on varmasti enemmän tai vähemmän yritetty kontrolloida naisten (lisääntymis)oikeuksia. Valitettavan usein sitä perustellaan uskonnollisilla motiiveilla, kuten myös tässä romaanissa. Jos Yhdysvalloista tulisi diktatuuri, sen kantava voima olisi hyvin todennäköisesti fundamentalistinen uskonto. Sehän on jo republikaanienkin kantava voima, asia, mihin kaikki perustuu tai on ainakin perustuvinaan. Trumpin presidenttiyden myötä tällaiseen uhkaan on viimein havahduttu.

The Handmaid's Tale on kirja, joka pitää otteessaan. Se ei ole erityisen toiminnantäyteinen eikä todellakaan miellyttävä lukea, mutta Offredin kohtalo suretti minua ja halusin tietää, miten hänelle käy. Kaikki asiat eivät kuitenkaan selviä. Tarina avautuu vain kertojana toimivan Offredin kaksinkertaisten muistojen kautta: muistot menneestä elämästä ja muistot orjuudesta. Emme tiedä, milloin, missä ja minkälaisessa yhteiskunnallisessa tilanteessa hän kertoo tarinaansa, sillä hänen kerrontansa on luonnollisesti aukkoista, vailla kontekstointia. Offred ei juurikaan tiedä, mitä hänen pienen elinpiirinsä ulkopuolella tapahtuu, hänen maailmansa on hyvin rajoittunut. Kerrontatyyli vaatiikin lukijalta skarppina olemista ja päättelykykyä, vaikka osa tarinan poluista jääkin täysin avoimiksi. Ja hyvä niin, sillä en olisi lopulta halunnutkaan tältä kirjalta mitään valmista. Halusin ja haluan edelleen täyttää tarinan aukot omalla mielikuvituksellani ja halusin, että se hieman haastoi ajatteluani.

The Handmaid's Tale on kirja, jonka toivoisi mahdollisimman monen lukevan. Se on tärkeä kirja ei pelkästään siitä, mitä voisi tapahtua, vaan myös siitä, mitä on jo tapahtunut. Ei ehkä meille, mutta muille. Ja ehkä sittenkin myös meille.


16. Ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja / Helmet-lukuhaaste 2017

––

Margaret Atwood: The Handmaid's Tale
Vintage 2016 (1985), 479 s.

2.7.2017

Vuoden toisen neljänneksen luetut kirjat

Puolet vuodesta on jo takana ja voi vitsit, mikä puolikas vuosi se olikin! Etenkin viimeiseen kolmeen kuukauteen on mahtunut kaikenlaista. Suurin saavutukseni oli gradun lähettäminen tarkastukseen toukokuun puolivälissä ja filosofian maisteriksi valmistuminen ennen juhannusta. Lisäksi sain vielä työsopimukselle jatkoa elokuun loppupuolelle asti, vaikka alunperin töitä piti olla vain kesäkuun puoliväliin. Tuntuu hullulta, että kaikki tämä on tapahtunut vain viimeisen kolmen kuukauden aikana. Varmaan kesästä ja töistä johtuen en ole vieläkään oikein tottunut ajatukseen siitä, että olen oikeasti valmistunut eikä minun tarvitse enää syksyllä palata yliopistolle. Ehkä se konkretisoituu vasta sitten syksyllä.

Mennäänpä kuitenkin jo niihin vuoden toisen neljänneksen luettuihin kirjoihin, joita ei edellä mainituista syistä ehtinyt kertyä suuren suuria määriä.

Huhtikuu
Jung Yun: Shelter
Bill Willingham: Fables vol. 6: Homeland
Rupi Kaur: Milk and Honey

Toukokuu
Katja Kallio: Yön kantaja
Erkka Mykkänen: Kolme maailmanloppua
Paula Hawkins: Into the Water

Kesäkuu
Katherine Mansfield: Kanarialintu
Juan Tomás Ávila Laurel: Yössä vuori roihuaa
Miranda July: Uimakoulu
Jonathan Case: The New Deal
Brian K. Vaughan & Cliff Chiang: Paper Girls 1
Roxane Gay: Bad Feminist
Tiina Lehikoinen: Yksityisiä tragedioita


Huhtikuussa luin vain kolme kirjaa, mutta se olikin varmaan kaikista kiireisin kuukausi koko kevään aikana, sillä aloitin työt ja kirjoitin samalla vielä aktiivisesti gradua. Fables-sarjakuvan kuudennesta osasta en kirjoittanut blogiini ollenkaan ja tuskin enää kirjoitankaan. Heti huhtikuun alussa osallistuin kuitenkin Ylen Kirjojen Suomen ja kirjabloggaajien yhteisprojektiin, jossa luetaan 101 kirjaa Suomen itsenäisyyden ajalta. Minulle arvottiin luettavaksi Daniel Katzin Saksalainen sikakoira, jonka lukeminen oli ilo. Luin kirjan jo maaliskuun puolella, joten siksi se ei näy tässä koosteessa. 

Toukokuusta meni osa gradua viimeistellessä, mutta kun sain sen valmiiksi, ehti lukemiseen taas käyttää enemmän aikaa. Kesäkuu olikin sitten hieman epätavallinen lukukuukausi, sillä luin sinä aikana vain yhden romaanin. Muut lukemani kirjat olivat novellikokoelmia (peräti kolme kokoelmaa yhden kuukauden aikana), sarjakuvia ja yksi esseekokoelma. Osallistuin kesäkuussa lukumaratonille, joten se osaltaan vaikutti siihen, että luin paljon sarjakuvia ja muita lyhyempiä tekstejä. Olen iloinen, että tämän neljänneksen aikana tuli luettua paljon erilaisia tekstilajeja.

Toinen vuosineljännes oli kirjojen suhteen ensimmäisen tavoin vähän epätasainen. Vahviten mieleeni jäivät Katja Kallion Yön kantaja, Geir Gulliksenin Kertomus eräästä avioliitosta, Juan Tomás Ávila Laurelin Yössä vuori roihuaa ja Brian K. Vaughanin & Cliff Chiangin Paper Girls 1. Sen sijaan neljänneksen pettymyksiä olivat Rupi Kaurin Milk and Honey (en ollut kohderyhmää) ja Paula Hawkinsin Into the Water (tämä oli ihan vain huono). Siinä mielessä meni kuitenkin hyvin, etten jättänyt yhtään kirjaa kesken!

Luin yhteensä 15 kirjaa ja 3576 sivua eli 238 sivua per kirja. Luin siis melko paljon vähemmän mitä ensimmäisen neljänneksen aikana, mutta olin myös kiireisempi.


Missä vaiheessa lukuhaasteet ja vuodelle asettamani tavoitteet ovat vuoden puolivälissä? Yksi tavoitteeni oli lukea tänä vuonna entistäkin enemmän novelleja ja sarjakuvia. Jos alkuvuodesta olin lukenut vasta kaksi novellikokoelmaa, nyt luin niitä peräti neljä. Eli puolen vuoden aikana olen lukenut kuusi novellikokoelmaa, kokoelman per kuukausi. Sarjakuviakin olin lukenut alkuvuodesta vasta kaksi, mutta nyt niiden kokonaismäärä on jo viisi. Entä kuinka monta oman hyllyn kirjaa luin? Hävettää myöntää, mutta vain yhden (en laske tähän muutamaa saamaani ja lukemaani arvostelukappaletta). Luin edelleen enimmäkseen kirjastosta lainaamiani kirjoja. Olen kuitenkin saanut kirjastolainapinoni huomattavasti pienemmäksi kuin mitä se vielä keväällä oli, joten en usko, että sen selättämiseen menee enää kauaa. Harmi vain, että tulin myös ostaneeksi aika monta uutta ihan superkiinnostavaa kirjaa... Yksi päänsisäinen tavoitteeni on myös ollut lukea enemmän tietokirjoja. Ehdin alkuvuoden aikana lukea tietoa peräti neljän kirjan verran ja nyt toisen neljänneksen aikana kaksi lisää.

Novellihaaste päättyi toukokuun alussa. Se jatkuu Nipvetissä, mutta en lähde enää mukaan, sillä en oikeastaan tarvitse haastetta lukeakseni novelleja (enemmän), tiedän lukevani niitä muutenkin. Helmet-lukuhaaste taas on edelleen kesken ja olen saavuttanut siinä jo yli puolivälin. Puolivälikatsaukseni löytyy täältä.

Seuraava neljännes onkin sitten heinä-, elo- ja syyskuun mittainen. En ole tehnyt sen ajalle saati loppuvuodeksi juuri mitään lukusuunnitelmia. On todella vapauttava fiilis, kun voi aidosti lukea ihan mitä haluaa eivätkä tentti- tai gradukirjat ole enää häiritsemässä. Aion siis lukea sitä, mikä sillä hetkellä eniten kiinnostaa, ihan vain lukemisen ilosta. Ongelmana on vain se, että kiinnostavia kirjoja on ihan liikaa ja tekisi mieli lukea niitä kaikkia yhtä aikaa! Mutta se on sentään positiivinen ongelma. Ainoat suunnitelmani liittyvät kirjastolainapinon pienentämiseen ja siihen, että aion kesän aikana lukea ainakin pari paksumpaa romaania, alkuvuosi kun on mennyt aika kevyissä merkeissä. Ja saatan osallistua taas yhteiselle lukumaratonille, ehkä elokuussa, sillä edellinenkin sujui niin hyvin. Töiden vuoksi minulla ei ole kesäksi oikein mitään muitakaan suunnitelmia kuin yhdet festarit, mutta heti kun työt elokuussa loppuvat, lähden reissuun. En ole pariin vuoteen käynyt oikein missään, sillä olen aina ollut kiinni joko opinnoissa tai sitten töissä, joten on aika ihanaa vaihtaa välillä vieraampiin maisemiin.

Vielä lopuksi: jatkossa Lukuisaan pääsee myös osoitteella www.lukuisa.com. Vanha, blogspot.fi/com/tai mikä tahansa maatunnus -pääte toimii sekin edelleen, joten teidän ei tarvitse vaihtaa blogini osoitetta seurattujen blogien listoille tai mitä kautta blogiani seuraattekaan, vaan uusien postausten pitäisi ilmestyä teille samaan tapaan kuin aikaisemminkin.

Ihanaa kesän jatkoa!