4.6.2017

Katherine Mansfield: Kanarialintu


...Vaikka en maalaile piruja seinälle enkä karttele – muistoja enkä muuta sellaista, minun täytyy siitä huolimatta myöntää, että elämässä on minusta jotain surullista. On vaikea sanoa mitä se on. En tarkoita murheita, jotka me kaikki tunnemme kuten sairautta ja köyhyyttä ja kuolemaa. Ei, tarkoitan jotain erilaista. Se on syvällä, syvällä meidän sisällämme, se kuuluu meihin niin kuin hengitys. Vaikka ahertaisin ja uuvuttaisin itseni kuinka, minun ei tarvitse kuin pysähtyä ja tiedän että se on minussa odottamassa. Mietin usein, tuntevatko kaikki samoin. Ei sitä voi tietää. Mutta eikö olekin merkillistä, että lintuni suloisen, riemukkaan pikku laulun takaa minä kuulin juuri sen – surun – oi, mikä se on? Kanarialintu (1922)

Luen harvemmin vanhempaa kirjallisuutta. Viime vuosi kirjallisuuskursseineen oli poikkeus, silloin piipahdin jopa Kreikan antiikissa asti. Yleensä pysyttelen kuitenkin melko tiukasti 2000- tai jopa 2010-luvulla, mutta haluaisin kyllä tutustua paremmin esimerkiksi moderniin kirjallisuuteen. Tämä mielessäni päädyin sitten lukemaan uusiseelantilaisen Katherine Mansfieldin (1888–1923) novelleja kokoelmasta Kanarialintu. Kanarialintu sisältää 19 ennen suomentamatonta Mansfieldin novellia vuosilta 1911–1922 ja ne on valikoinut teoksen suomentaja Marja Alopaeus. Mansfield kuoli nuorena keuhkotuberkuloosiin, mutta sairaudestaan huolimatta hän jatkoi kirjoittamista intohimoisesti elämänsä loppuun saakka.

Jos jokin kokoelma sisältää hyvin erityyppisiä novelleja, niin Kanarialintu on sellainen. Mansfieldin novellien kertojat ja päähenkilöt ovat naisia ja miehiä, nuoria ja vanhoja. Vaikka novellit ovat kaikki varsin persoonallisia, ei ihan jokainen jää mieleen. Pidin erityisen paljon novelleista, joissa kertojana on pieni lapsi. Erityisen hienosti Mansfield osaakin kuvata lapsen kokemusmaailmaa novelleissa Pikkutyttö ja Matka. Ensimmäisessä kuvataan herkällä tavalla tytön ja isän suhdetta ja toisessa tyttö ja tämän mummo lähtevät laivamatkalle tytön äidin kuoltua.

Mansfield oli kotoisin Uudesta-Seelannista, mutta muutti nuorena Lontooseen opiskelemaan. Hän palasi Uuteen-Seelantiin, muttei enää kyennyt sopeutumaan vanhoille kotiseuduilleen. Niinpä hän muutti vuonna 1908 takaisin Eurooppaan eikä enää palannut kotimaahansa. Uusi-Seelanti kuitenkin näkyy hänen novelleissaan. Esimerkiksi novellien Kaupan nainen ja Ukko Tar miellän sijoittuvan Uuteen-Seelantiin, vaikkei sitä niissä suoraan mainitakaan. Kaupan nainen on kertomus kolmesta syrjäseuduilla vaeltavasta miehestä, jotka päätyvät yöpymään keskellä ei mitään sijaitsevalla kaupalla. Kauppaa pitää erikoinen, miehensä lähdön vuoksi hieman seonnut nainen pikkutyttönsä kanssa. Ukko Tarissa aiheena taas on unelman rakentaminen ja lopulta sen sortuminen.

Pidin kovasti myös novellista Kevätkuvia, joka sisältää kolme erilaista ja lyhyttä tuokiokuvaa keväästä, ne ovat kuin akvarelleja. Tämä novelli lienee kokoelman erottuvin. Kokoelman koskettavin novelli on kenties Luonteeton mies, joka kertoo parantolassa aikaansa viettävästä pariskunnasta. Vaimo on selvästi parantumattomasti sairas ja miehen ahdistus näkyy hänen poissaolevassa olemuksessaan. Novellissa on varmasti paljon omakohtaisuutta. En voi myöskään olla mainitsematta kokoelman päättävää Kanarialintua, jossa nainen suree menehtynyttä kanarialintuaan, joka oli hänen ainoa seuralaisensa, ainoa, joka suostui häntä kuuntelemaan.

Mansfieldin novelleille on yhteistä voimakas tunnelma ja tilannekuvat, vaikka ne samalla ovat jotenkin utuisia ja unenomaisia. Sama ristiriita välittyy myös novellien henkilöhahmoista, jotka ovat läsnä, mutta toisaalta käpertyneitä omaan eristyneeseen tilaansa, josta he eivät yllä ymmärtämään toisiaan tai tulemaan ymmärretyiksi. Useat kokoelman novellit kulminoituvatkin henkilöiden välisiin väärinkäsityksiin, huomasivatpa he sitä itse tai eivät, ja niitä seuraaviin ristiriitoihin. Osa Mansfieldin novelleista on varsin ajattomia, osassa 1900-luvun alun maailma näkyy esimerkiksi tapojen ja käyttäytymisen kautta. Mansfield ei itse ollut mikään sovinnainen nainen, jos siis ajatellaan aikaa ja yhteiskuntaa jossa hän eli, vaan hänellä oli esimerkiksi rakkaussuhteita sekä miehiin että naisiin. Epäsovinnaisuus pilkahtelee myös joissakin hänen novelleissaan. Oli myös hauska huomata, miten pisteliäästi hän joskus käyttää huumoria traagistenkin tapahtumien kuvauksissa. Aion ehdottomasti lukea lisää Mansfieldiä.

Muissa blogeissa: Luettua elämää.

46. Oseanialaisen kirjailijan kirjoittama kirja / Helmet-lukuhaaste 2017

––

Katherine Mansfield: Kanarialintu
Novellit valikoinut ja suomentanut Marja Alopaeus
Gummerus 2005, 298 s.

4 kommenttia :

  1. Vaikuttaa kiinnostavalta, täytyypä laittaa muistilistalle, joka tosin on niin pitkä, että muistamisen kanssa sillä ei enää ole mitään tekemistä...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hah! Ja minulla puolestaan kommentteihin vastaaminen on ollut niin hidasta, että kirjat ehditään jo lainata/ostaakin :D

      Poista
  2. Palautit novellit hyvin elävinä mieleen. Mansfield kirjoittaa tosiaankin hyvin vahvasti ja unenomaisesti, mistä syntyy aivan omanlaisensa tunnelma. Kanarialintu oli yksi minunkin suosikkejani, mutta lapsiaiheet jäivät myös mieleen. Hieno kokoelma.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tykkään kirjoissa kovasti lapsikertojista ja Mansfield onnistuu tässä kokoelmassa niiden osalta todella hyvin! Kanarialintu oli hieno päätös kokoelmalle. Täytyypä joku päivä palata taas Mansfieldiin.

      Poista