27.1.2017

Emma Donoghue: The Wonder


Emma Donoghue on kiinnostanut minua vuodesta 2012 lähtien, kun luin hänen läpimurtoromaaninsa Huone, josta pidin oikeastaan aika paljon. Donoghuen uusin romaani The Wonder muistuttaa tavallaan Huonetta; siinäkin on nainen ja lapsi sekä ikään kuin suljetun huoneen mysteeri.

The Wonderin tarina on saanut inspiraationsa eri aikoina tunnettujen paastoavien tyttöjen (ja myös muutamien poikien) tarinoista. Nämä tytöt ja pojat olivat yleensä vasta lapsia, joiden väitettiin pysyneen hengissä pitkiä aikoja syömättä tai juomatta yhtään mitään. Osalla heistä oli uskonnollinen motiivi syömättömyydelleen, osalla ei. Jotkut heistä asetettiin valvonnan alaisiksi ja lopulta osa heistä alkoi jälleen syödä, vapaaehtoisesti tai pakotettuna, osa nääntyi nälkään. Jotkut tapaukset taas jäivät selvittämättä: paastonneet tytöt ja pojat elivät vielä vuosikymmeniä edelleen väittäen, etteivät syö mitään.

The Wonderissa nuori englantilainen hoitaja Lib Wright, joka on saanut oppinsa peräti itse Florence Nightingalelta, kutsutaan irlantilaiseen pikkukylään tutkimaan erikoista tapausta: 11-vuotias Anna O'Donnell on väitetysti ollut syömättä neljän kuukauden ajan. Eletään 1850-lukua ja paastoavien lasten tapauksia oli viktoriaanisella ajalla runsaasti, mutta Lib ei ole koskaan uransa aikana törmännyt vastaavaan.

Libin ja toisen paikalle kutsutun hoitajan tehtävänä on olla Annan seurassa ympäri vuorokauden kahden viikon ajan ja tarkkailla, pitävätkö väitteet paikkansa. Viimeistään kahden viikon kuluttua Libin ja toisen hoitajan on raportoitava havainnoistaan eräänlaisella komitealle, johon kuuluu paikkakunnan silmäätekeviä herroja. Lib uskoo selvittävänsä Annan tapauksen hetkessä, sillä hän ei usko ihmeisiin, uskonnollisiin (Anna, hänen perheensä ja koko kylä on mitä hartaimpia katolilaisia) tai mihinkään muihinkaan. Mutta tunnit ja päivät kuluvat ilman, että Anna syö mitään. Onko Anna elävä ihme vai sittenkin vain huijari?

Ajattelin etukäteen The Wonderin olevan minun heiniäni. Ei kenties täydellinen, mutta yhtä nautinnollinen kuin vaikkapa Sarah Watersin romaanit. Etenkin historiallinen miljöö ja mielenkiintoinen ilmiö vetivät minua puoleensa. Romaani veikin heti mennessään käyden kuitenkin vähä vähältä yhä epäkiinnostavammaksi, kunnes lopulta helpottuneena suljin sen kannet. Täydellinen mahalasku.

On vaikea eritellä tässä niitä asioita, jotka The Wonderissa menevät pieleen kertomatta oleellisia asioita sen juonesta. Lyhyesti ja mitään paljastamatta voin kertoa, että melkein ne kaikki. Annan kiitokseni lähinnä vain kiinnostavalle konseptille ja kiihkouskovaisuuden esittämiselle. Kömpelöt ja paikoitellen kliseiset juonenkäänteet, tyhmät ja karikatyyrimaiset henkilöhahmot, huonolla tavalla ärsyttävä ja epäsamastuttava päähenkilö sekä pitkäveteinen kerronta, joka on ärsyttävästi konfliktissa juonivetoisuuden kanssa – niin moni romaanin keskeinen tekijä meni The Wonderissa pieleen. Luin romaanin loppuun toivoen edes viimeisten tapahtumien nostavan sen hetkeksi ylös kaivamastaan ojasta – olin jopa lukenut vaisummista arvioista, että loppu sentään pelastaa romaanin – mutta ei, loppu oikeastaan pilasi ihan kaiken, se oli naurettava.

Pidän nykyään yleensä vähän taukoa (muutamasta päivästä viikkoon) ennen kuin kirjoitan blogiini lukemastani kirjasta, ihan vain kootakseni mietteeni. The Wonderin sen sijaan luin vasta eilen loppuun, sillä kiukutti niin paljon, että oli pakko oksentaa lyhyet ajatukseni ulos jo tänään, muuten ne jäisivät oksentamatta. Nyt kiukuttaa ehkä vähän vähemmän. Toisaalta kiukun jälkeen on herännyt pelko siitä, millaisia Donoghuen muut kirjat ovat. Etenkin hänen novellikokoelmansa ovat olleet tähtäimessäni. Jos olette lukeneet muita Donoghuen kirjoja kuin Huoneen, olisi kiinnostavaa kuulla mietteitänne niistä.

44. Kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta / Helmet-lukuhaaste 2017

––

Emma Donoghue: The Wonder
Little, Brown and Company 2016, 291 s.

22.1.2017

Heidi Köngäs: Hertta


Hertta on juuri vapautunut vankilasta istuttuaan siellä viisi vuotta valtiopetoksen valmistelusta. Miten suloiselta vapaus tuntuukaan! Toverit Neuvostoliitossa ovat kuitenkin vaitonaisia. Hertta ei saa tietää, mitä hänen Moskovaan jättämälle pojalleen kuuluu, isäkin vastaa ympäripyöreästi Hertan kirjeisiin. Huhutaan maassa riehuvista puhdistuksista, mutta eihän Hertta sellaisiin voi uskoa, eihän. Sen sijaan on oitis ryhdyttävä jatkamaan sitä mihin on jääty, vallankumouksen valmistelua, tällä kertaa Suomesta käsin. Sitten Hertta tapaa Yrjö Leinon, josta on tuleva hänen rakastajansa, puolisonsa ja maan ensimmäinen kommunistinen ministeri, ja maa Hertan jalkojen alla järisee.

Heidi Könkään Hertta kertoo fiktion keinoin kahden tunnetun suomalaisen kommunistin, Hertta Kuusisen ja Yrjö Leinon, rakkaustarinan. Hertan ja Leinon suhde on romaanin keskiössä, alkaahan tarina niistä ajoista kun he tapaavat toisensa ja päättyy suhteen kitkerään loppuun. Taustalla elää vahvana kuitenkin myös Suomen 1900-luvun alkupuoliskon poliittinen ilmapiiri, niin kommunismin kitkemisyritykset, sota-aika ja sodan jälkeiset vaaran vuodet, jolloin kommunistit viimein pääsevät mukaan politiikkaan. Maan politiikka välittyy Hertan ja Leinon kertojahahmojen lisäksi Etsivän keskuspoliisin päällikkö Esko Riekin kerronnan kautta.

Tunnetuista historiallisista henkilöistä kirjoittamisessa on fiktiossa aina omat ongelmansa, sillä on harkittava, miten paljon nojaa faktoihin, miten paljon keksii uutta. Hertassa nojataan vahvasti faktoihin, mutta Leinon kaksoisagenttirooli on villi kuvitelma, jota ei oikeasti ole osoitettu todeksi. Villitkään kuvitelmat eivät ole minulle ongelma (vrt. Mike Pohjolan 1872), vaan se, miten ne on toteutettu ja miten ne istuvat kokonaisuuteen. Hertassa Leinon rooli sekä kommunistina että valtiollisen poliisin asiamiehenä käy parhaiten ilmi Esko Riekin kerronnan kautta, mutta valitettavasti Riekin kertojahahmo ei istu tarinaan, vaan rikkoo sen jännitettä. Asiat, jotka avautuvat Riekin kautta, olisivat voineet osaksi avautua myös Leinon kautta ja osaksi olla avautumatta ollenkaan.

Hertasta Köngäs piirtää silti mielenkiintoisen kuvan. Juuri tämä kuva herättää minussa eniten ristiriitaisia tunteita. Hertta on voimakas, poikkeuksellisen epäsovinnainen omana aikanaan, uusi nainen. Hän huolehtii itse itsestään ja hänelläkin on tarpeensa. Hän ei tarvitse avioliittoa tai lapsia tunteakseen itsensä naiseksi. Rakastuin tähän puoleen Hertassa, tällaisista naisista haluan lukea enemmän! Mutta ikävä kyllä se ei ole vasta kuin yksi puoli Hertasta. Toisella puolella on sekä aatteen että rakkauden sokaisema nainen. Aatteen palo on niin voimakas, ettei Hertta suostu kuulemaan yhtäkään poikkipuolista sanaa kommunismista ja hän sulkee silmänsä kaikelta siltä mitä Neuvostoliitossa tapahtuu. Ainakin osaksi Hertan naiiviin asenteeseen vaikuttaa hänen isänsä Otto Wille Kuusinen, jonka luokse Moskovaan Hertta lähti jo nuorena tyttönä ja missä hänet koulittiin osaksi koneistoa. Isä on Hertalle pyhä loppuun asti, isä ja isän edustama aate menee kaiken edelle. Jopa rakkauden, joka sekin sokaisee Hertan näkemästä Leinon roolia kaksoisagenttina ja estää tekemättä mitään poikansa sijainnin selvittämiseksi. Tämä puoli Hertasta puistattaa minua. Haluaisin kovasti pitää hänestä, mutta samaan aikaan en vain voi.

Köngäs kirjoittaa hyvin, mutta vain hyvin. Kieli ei ole erikoista tai erityisen mieleenpainuvaa. Eri kertojaäänet tuovat kerrontaan toisteisuutta, joka on välillä häiritsevää. Tasapainoilu historiallisen kontekstin luomisen ja lukijan huomioonottamisen sekä lukijan aliarvioimisen välillä tuntuu paikoin huojuvalta. Hahmot, joista Hertta kuitenkin vähiten, jäävät aika ohuiksi ja heidän kertojaääniäänkin olisi vaikea erottaa toisistaan ellei niitä olisi merkitty lukujen alkuun.

Ongelmistaan huolimatta Hertta on kuitenkin kiinnostava romaani yhdestä maamme historian erikoisimmista ajoista ja mielenkiintoisimmista naisista. Sen voi lukea rakkausromaanina tai kuvauksena 1900-luvun alkupuoliskon poliittisista oloista tai mielellään sekä että. Hertta tuskin jättää kokonaan kylmäksi.


12. Politiikasta tai poliitikosta kertova kirja / Helmet-lukuhaaste 2017

––

Heidi Köngäs: Hertta
Otava 2015, 285 s.

18.1.2017

George Saunders: Sotapuiston perikato


George Saundersin novellit hurmasivat minut viime vuoden lopulla, kun luin hänen aiemmin suomennetun kokoelmansa Joulukuun kymmenes. Kyseinen kokoelma ei ollut täydellinen, mutta tiesin, että näitä novelleja on pakko saada lisää. Onneksi Siltala toi Saundersin vuonna 1996 julkaistun esikoisnovellikokoelman Sotapuiston perikato viime vuonna suomeksi.

Sotapuiston perikadon novellit ovat Joulukuun kymmenestä tuttua Saundersia, mutta potenssiin sata. Jo Joulukuun kymmenennen novellit olivat varsin nyrjähtäneitä, mutta Sotapuiston perikadon novellit menevät sijoiltaan vieläkin voimakkaammin. Ne ovat ällöttäviä ja brutaaleja, mutta silti kauhistuttavan hauskoja, ja täynnä pelkästään omaa etuaan tavoittelevia moraalittomia ihmisiä. Niissä ihmiset kuolevat ja kuolleet palaavat.

Sotapuiston perikadossa on seitsemän novellia, kuusi lyhyehköä ja yksi pitkä, ja se on kauttaaltaan varsin tiivis ja yhteneväinen kokoelma. Novelleja yhdistää tulevaisuuden kauhukuva rapautuneesta ja eriarvoistuneesta yhteiskunnasta, teknologia, ahneet teemapuistojen tai muiden yritysten johtajat, kurja työ ja eri tavoin syrjäytyneet ja epätoivoiset yksilöt. Suosikeissani nämä kaikki elementit tulevat esiin. Kokoelman niminovellissa Sotapuiston perikato päähenkilö joutuu ratkomaan Yhdysvaltain sisällissodan vaiheita esittelevää teemapuistoa terrorisoivien jengien aiheuttamaa ongelmaa, mutta sitten asiat karkaavat käsistä. Lyhyt novelli Isabelle kertoo Ristihuuli-nimisestä miehestä ja hänen vammaisesta tyttärestään, jota tämä kutsuu Luuttomaksi, sekä pojasta, joka näkee enemmän kuin pitäisi. Kolmas suosikkini on Muistoja rouva Schwartzille, jossa interaktiivisia hologrammeja tuottavien moduulien myyjä on joutunut ahtaalle puolisonsa kuoleman ja kaupankäynnin hiipumisen takia.

Minun on vaikea antaa novellikokoelmalle täysiä pisteitä ellei sen joka ikinen novelli ole täysin pisteiden arvoinen. Sotapuiston perikadossakin on novelleja, jotka saivat minut suorastaan lankeamaan polvilleni ja novelleja, jotka olivat hyviä, jopa upeita, mutta eivät yhtä vaikuttavia. Kokoelman päättävä ja samalla myös sen pisin novelli Runsaudenmaa ei, osittain ehkä pituutensa vuoksi, yltänyt samaan kuin edelliset. Mistään epätasaisuudesta ei kuitenkaan voi missään nimessä puhua, sillä kaikki novellit ovat erittäin huolellisesti hiottuja.

Jos toivot novelleilta kieroutta, yllätyksellisyyttä ja vimmaisuutta, lue Saundersia.


28. Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan / Helmet-lukuhaaste 2017

Reader, why did I marry him? -blogin novellihaaste
Novelleja: 7
Novelleja luettu yhteensä: 47

––

George Saunders: Sotapuiston perikato
(CivilWarLand in Bad Decline, 1996)
Suom. Markku Päkkilä
Siltala 2016, 208 s.

15.1.2017

Elizabeth Strout: My Name Is Lucy Barton


"You will have only one story," she had said. "You'll write your one story many ways. Don't ever worry about story. You have only one."

Elizabeth Stroutin romaanissa My Name Is Lucy Barton kertoja Lucy Barton yrittää saada selvää omasta tarinastaan, monilla eri tavoilla. Muistot kiteytyvät kesään 1980-luvulla, jolloin Lucy vietti pari kuukautta newyorkilaisessa sairaalassa umpilisäkkeen poiston jälkeisten oireiden takia, ja tarkemmin vielä niihin viiteen yöhön, jolloin hänen äitinsä vieraili hänen luonaan. Lucy ikävöi sairaalassa miestään ja kahta tyttöään, joten hän on iloinen, että äiti tuli hänen luokseen, äiti, joka ei ole koskaan käynyt kotiseutunsa ulkopuolella, äiti, jota Lucy ei ole tavannut vuosikausiin. Äidin vierailu herättää eloon Lucyn muistot lapsuudestaan – köyhyydestä, ulkopuolisuudesta, kaltoinkohtelusta.

Lucyn kuvaukset lapsuudestaan ovat sydäntäsärkevää luettavaa. Sentimentaaliselta paatokselta kuitenkin vältytään, sillä Lucyn nykyajassa oleva kertojaääni on melko toteava, pikemminkin ihmettelevä ja epäröivä kuin tunteellinen. Lucy itsekin myöntää, että saattaa muistaa jotkut asiat väärin. Kerronta on siis voimakasta, mutta toisaalta häilyvää ja epäluotettavaa, ehkä jopa tarkoituksella. Minulle tuli kirjaa lukiessa sellainen olo, ettei Lucy kerro kaikkea tietämäänsä, hän ei ehkä osaa pukea sitä sanoiksi.

Äidin ja tyttären välinen suhde on kirjassa keskeisintä. Siinä on rakkautta, mutta se on raakaa ja täynnä ylittämättömiä esteitä. Se on hiljaisuutta, asioita, joista ei voi puhua. Hiljaisuudessa on osa siitä, mitä Lucy jättää kertomatta – ehkä siksi, ettei Lucy tiedä tai hän ei osaa kertoa, aivan kuten hänen äitinsäkään ei osaa. Silti äiti tulee ja istuu Lucyn vierellä viisi yötä, torkkuen kevyttä kissanunta. Se kertoo enemmän kuin mitkään sanat ikinä voivat ja siksi Lucy solmii mielessään rauhan äitinsä kanssa.

Vaikka äidin ja tyttären välinen suhde on kirjan kantava voima, My Name Is Lucy Barton kertoo myös uusista aluista ja siitä, miten menneisyytemme määrittää meitä. Miten pienestä maalaiskylästä Amgashista Illinoisista kotoisin olevasta, köyhästä, jopa kylmässä autotallissa eläneestä, perheestä voi päästä kiinni ihan erilaiseen elämään. Miten sopeutua siihen erilaiseen, uuteen elämään ja uusiin sosiaalisiin piireihin, kun ei ole koskaan ollut muita ystäviä kuin maissipellon keskellä oleva puu tai ei tiedä mitään popkulttuurista, koska ei ole lapsena voinut koskaan katsoa televisiota tai lukea lehtiä. Miten voi tulla kirjailijaksi, miten kertoa tarina.

My Name Is Lucy Barton hiipi tajuntaani vaivihkaa: aluksi tunsin olevani liian etäällä, mutta sitten se kaikki tuli kuin hyökyaalto. Tarina kätkee sisäänsä paljon eri tasoja, jotka yhteen loksahtaessaan toimivat täydellisesti yhdessä. En jäänyt kaipaamaan siltä lisää enkä haluaisi poistaa siitä mitään.

Muissa blogeissa: Täysien sivujen nautinto

35. Kirjan nimessä on erisnimi / Helmet-lukuhaaste 2017

––

Elizabeth Strout: My Name Is Lucy Barton
Random House 2016, 193 s.

7.1.2017

Jen Campbell: Weird Things Customers Say in Bookshops


Ainoa kirja, jonka sain viime jouluna lahjaksi, oli Jen Campbellin Weird Things Customers Say in Bookshops (suom. Kummallisia kysymyksiä kirjakaupassa, Nemo 2012). Sain kyllä myös lahjakortteja kirjakauppaan, joista osa on tietysti jo käytetty.

Tutustuin Jen Campbelliin alkaessani vuosi pari sitten seurata hänen Youtube-kanavaansa, joka käsittelee kirjoja ja kirjailijuutta. Kirjamakumme menevät suhteellisen hyvin yhteen, joten koko tänä aikana olenkin saanut häneltä roppakaupalla erinomaisia kirjavinkkejä. En olisi esimerkiksi lukenut John Burnsiden The Dumb Housea ilman hänen suositteluaan. Loogista olikin, että halusin myös lukea jotain hänen itse kirjoittamaansa, ja vihjasin poikaystävälleni, että Weird Things Customers Say in Bookshops olisi aika kiva joululahja.

Erityisen tästä Campbellin kirjasta tekee se, että siinä on kirjailijan omistuskirjoitus. Se oli myös kauniisti paketoitu joulua varten (vaikka aukaisinkin paketin jo ennen joulua, sillä vietin joulun äitini luona enkä ikinä jaksa raahata sinne mukanani lahjoja, jotka olen saanut ennen joulua). Poikaystäväni tilasi kirjan Campbellin omien nettisivujen kautta, mikä olikin kiva tapa tukea suoraan kirjailijaa.


Weird Things Customers Say in Bookshops on kirja täynnä kirjakaupan myyjien ja asiakkaiden välisiä outoja, hauskoja tai jopa hieman kamalia kohtaamisia. Osa niistä on Campbellin omia kokemuksia (hän on ollut töissä eri kirjakaupoissa), osa muiden myyjien. Suurin osa kohtaamisista on muutamasta brittiläisestä kirjakaupasta, mutta kirjan viimeisessä osiossa on yksittäisiä tapauksia eri kirjakaupoista ympäri maailman.

Luimme kirjaa yhdessä poikaystäväni kanssa ennen nukkumaanmenoa. Kirjassa on juttuja, jotka eivät naurattaneet kovin paljon, mutta mukana on myös helmiä, jotka saivat meidät repeilemään ihan kunnolla ja miettimään, minkälaisia (a)asiakkaita ja ylipäänsä ihmisiä sitä onkaan olemassa. No, kaikenlaisia, vahvistaa tämäkin kirja. Weird Things Customers Say in Bookshops toimii parhaiten pienissä pätkissä nautittuna, välipalakirjana, kun muut kirjat eivät tahdo edetä, vaikka jutut eivät olekaan liian samanlaisia. Hauskasta ja mustan huumorin värittämästä kuvituksesta vastaa The Brothers McLeod.


Kirjalle on myös jatko-osa, More Weird Things Customers Say in Bookshops, joka täytyy sekin jossain vaiheessa lukea. Campbell on kirjoittanut myös kirjan The Bookshop Book, jossa esitellään eri kirjakauppoja ympäri maailman, ja runoja. Tänä vuonna hän julkaisee lastenkirjan Franklin's Flying Bookshop ja tällä hetkellä hän työstää novellikokoelmaa.


22. Kuvitettu kirja / Helmet-lukuhaaste 2017

––

Jen Campbell: Weird Things Customers Say in Bookshops
Constable 2012, 119 s.

5.1.2017

Helmet-lukuhaaste 2017


Moni on varmaan huomannut, etten ole lukuhaasteihmisiä. Koen lukuhaasteet usein liian kahlitsevina ja lukemistani rajoittavina (vaikka ne eivät tietystikään aina ja kaikki sitä ole). Epäluuloni lukuhaasteita kohtaan onkin ennen kaikkea oman pääni sisällä, se ei ole haasteiden vika.

Viime vuonna lähdin kuitenkin mukaan Reader, why did I marry him? -blogin järjestämään novellihaasteeseen, koska se oli luonteva osa sitä, mitä jo valmiiksikin teen ja haluan tehdä enemmän: lukea novelleja. Haaste jatkuu toukokuun alkupuolelle saakka.

Haluan lähteä mukaan myös Helmet-kirjaston jo perinteeksi muodostuneeseen vuoden 2017 lukuhaasteeseen. Harkitsin sitä jo viime vuonna, mutta en sitten uskaltanut lähteä mukaan, koska en osannut ennakoida ollenkaan miten kiireiseksi vuosi voisi tulla muodostumaan. Tämän vuoden aikatauluista tiedän nyt paremmin.

Helmet-lukuhaasteessa ideana on lukea 50 kohdan lista läpi vuoden aikana. Kohdat ovat tarkoituksella sellaisia, että niihin löytyy valinnanvaraa, ja sen vuoksi en pidä haastetta liian kahlitsevana tai rajoittavana. Tarkoituksenani on muutenkin ottaa haaste rennosti, en pyrkimällä pyri saamaan kaikkia kohtia täytettyä vuoden loppuun mennessä. Aion kuitenkin yrittää kuitata aina yhden kohdan vain yhdellä kirjalla, en siten, että yksi kirja kuittaisi samalla kertaa monta eri kohtaa.

Tänä vuonna Helmet-lukuhaasteen inspiraationa on osittain toiminut 100-vuotias Suomi. Lukuhaasteen tavoitteena on antaa uusia näkökulmia, innostaa ja yllättää lukija. Se siis haastaa lukemaan monipuolisemmin.

Helmet-lukuhaaste 2017:

1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis
2. Kirjablogissa kehuttu kirja
3. Suomalainen klassikkokirja
4. Kirja lisää hyvinvointiasi
Miranda July: Uimakoulu, 23.6.2017
5. Kirjassa liikutaan luonnossa
Jarkko Volanen: Hiekankantajat, 10.3.2017
6. Kirjassa on monta kertojaa
Anneli Kanto: Lahtarit, 22.2.2017
7. Salanimellä tai taiteilijanimellä kirjoitettu kirja
8. Suomen historiasta kertova kirja
Petri Tamminen: Suomen historia, 8.2.2017
9. Toisen taideteoksen inspiroima kirja
Bill Willingham: Fables 5 : The Mean Seasons, 26.3.2017
10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis
11. Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja
Ervo Vesterinen: Naisen ruumiin historia, 1.4.2017
12. Politiikasta tai poliitikosta kertova kirja
Heidi Köngäs: Hertta, 22.1.2017
13. Kirja "kertoo sinusta"
14. Valitsit kirjan takakannen tekstin perusteella
Tuuve Aro: Lihanleikkaaja, 9.4.2017
15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen
16. Ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja
17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista
18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa
19. Yhdenpäivänromaani
20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö
Ville Kivimäki: Murtuneet mielet : Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939–1945, 15.2.2017
21. Sankaritarina
22. Kuvitettu kirja
Jen Campbell: Weird Things Customers Say in Bookshops, 7.1.2017
23. Käännöskirja
Linda Boström Knausgård: Tervetuloa Amerikkaan, 14.3.2017
24. Kirjassa selvitetään rikos
Paula Hawkins: Into the Water, 28.5.2017
25. Kirja, jossa kukaan ei kuole
Geir Gulliksen: Kertomus eräästä avioliitosta, 19.5.2017
26. Sukutarina
27. Kotipaikkakuntaasi liittyvä kirja
28. Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan
George Saunders: Sotapuiston perikato, 18.1.2017
29. Kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluat oppia
30. Kirjan nimessä on tunne
31. Fantasiakirja
32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta
33. Kirja kertoo Intiasta
34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt
Jenni Fagan: The Sunlight Pilgrims, 4.2.2017
35. Kirjan nimessä on erisnimi
Elizabeth Strout: My Name Is Lucy Barton, 15.1.2017
36. Elämäkerta tai muistelmateos
Henry Marsh: Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta, 13.5.2017
37. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta
Margaret Atwood: Angel Catbird #1, 2.2.2017
38. Kirjassa mennään naimisiin
39. Ikääntymisestä kertova kirja
40. Kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä
Juan Tomás Ávila Laurel: Yössä vuori roihuaa, 12.6.2017
41. Kirjan kannessa on eläin
Leena Krohn: Unelmakuolema, 20.3.2017
42. Esikoisteos
Jung Yun: Shelter, 19.4.2017
43. Kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään
Jonathan Case: The New Deal, 24.6.2017
44. Kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta
Emma Donoghue: The Wonder, 27.1.2017
45. Suomalaisesta naisesta kertova kirja
Katja Kallio: Yön kantaja, 3.5.2017
46. Oseanialaisen kirjailijan kirjoittama kirja
Katherine Mansfield: Kanarialintu, 4.6.2017
47. Kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit
48. Kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän
Katja Kettu, Meeri Koutaniemi & Maria Seppälä: Fintiaanien mailla, 17.2.2016
49. Vuoden 2017 uutuuskirja
Hanna Hauru: Jääkansi, 1.3.2017
50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja

Tämän vuoden Helmet-lukuhaaste vaikuttaa helpommalta kuin viimevuotinen. Moniin haastekohtiin löytyy helposti luettavaa, joten osa niistä täyttynee kuin itsestään. Etenkin haasteen toinen kohta, kirjablogissa kehuttu kirja, on sellainen, jota ei sattuneesta syystä tarvitse miettiä ollenkaan! Apuja siihen löytyy silti Helmet-kirjastolta, joka on koonnut yhteen lukuhaasteeseen mukaan lähteneet kirjablogit. Jotkut haasteen kohdat, kuten esimerkiksi politiikasta tai poliitikosta kertova kirja tai Intiasta kertova kirja, vaativatkin sitten enemmän suunnittelua.

Tulen päivittämään ja linkittämään tähän postaukseen haasteeseen lukemani kirjat. Lisään myös haasteeseen sopivan kirjan postaukseen merkinnän sen kuulumisesta Helmet-lukuhaasteeseen.

Lähditkö sinäkin mukaan tämän vuoden Helmet-lukuhaasteeseen ja mitä mieltä olet haasteen eri kohdista?

4.1.2017

Costa Book Awards 2016: lyhytlistojen voittajat


Eilen palkittiin Costa Book Awards 2016 lyhytlistojen voittajat. Costa Book Awardseissa on viisi eri kategoriaa eli vuosittain palkitaan paras esikoisromaani, romaani, elämäkerta, runoteos ja lastenkirja. Olen perinteisesti keskittynyt katsauksissani vain parhaan esikoisromaanin ja romaanin kategorioihin, mutta kerron tässä yhteydessä myös muiden kategorioiden voittajat. 31. tammikuuta selviää, mikä kirja on Costa Book of the Year, eli silloin valitaan, mikä eri kategorian voittajista on se vuoden paras kirja.

Vuoden romaani:

Ehdokkaat vuoden romaaniksi olivat Sebastian Barryn Days Without End, Maggie O'Farrellin This Must be the Place, Sarah Perryn The Essex Serpent ja Rose Tremainin The Gustav Sonata.


Sebastian Barry: Days Without End

Nuori Thomas McNulty värväytyy Yhdysvaltojen armeijaan. Eletään 1800-luvun puoliväliä, intiaanisotien ja sisällissodan aikaa. Mitä tapahtuu, kun Thomas ja hänen kaverinsa John kohtaavat kauniin Sioux-heimon tytön, Winonan?

Vuoden esikoisromaani:

Ehdokkaat vuoden esikoisromaaniksi olivat Susan Bealen The Good Guy, Kit de Waalin My Name Is Leon, Guinevere Glasfurdin The Words in My Hand ja Francis Spuffordin Golden Hill.


Francis Spufford: Golden Hill

Komea tuntematon nuorukainen astuu ulos Englannista tulleesta laivasta New Yorkin Manhattanilla vuonna 1746, tuhannen punnan vekseli taskussaan. Eikä hän aio kertoa, mitä hän tekee tuhannella punnalla. Odottaessaan rahojaan nuorukainen päättää tutustua kaupunkiin, vauhdikkain seurauksin.

Elämäkerta-kategoriassa voiton vei Keggie Carew'n Dadland : A Journey into Uncharted Territory, jossa Carew ryhtyy selvittämään isänsä tarinaa, runoteos-kategoriassa Alice Oswaldin Falling Awake, jossa runoja yhdistää muuttuvuus, ja lastenkirja-kategoriassa Brian Conaghanin The Bombs That Brought Us Together, joka on ajankohtainen tarina ystävyydestä.

––

Omat ennakkosuosikkini eli Perryn The Essex Serpent ja de Waalin My Name Is Leon eivät pärjänneet romaani- ja esikoisromaani-kategorioissa, mutta vuoden romaaniksi valittu Barryn Days Without End kuulostaa kuitenkin mielenkiintoiselta. Spuffordin Golden Hillistä en ole yhtä varma.

Romaani- ja esikoisromaani-kategorioiden ehdokkaat löydät vielä täältä ja Costa Book Awardsin tiedotteen kategorian voittajista täältä.

Voittiko oikeat teokset?

3.1.2017

Kirjablogit ja 101 kirjaa


Tänä vuonna juhlitaan monin eri tavoin Suomen 100-vuotista itsenäisyyttä. Minusta eräs hienoimmista ellei jopa hienoin tapa juhlistaa Suomen itsenäisyyttä on Ylen Kirjojen Suomi -hanke, jossa olemme mukana myös me, kirjablogit!

Millainen Suomi välittyy kaunokirjallisuudestamme sadan vuoden ajalta? Kirjojen Suomi tutkii, mitä itsenäisyyden ajan kirjat kertovat maastamme ennen ja nyt, ja miten asiat ovat muuttuneet aikojen saatossa.

Kirjojen Suomi on Ylen itsenäisyyden juhlavuoden 2017 suuri kirjallisuushanke, johon kuuluu yli 100 radio-ohjelmaa, 111 tv-ohjelmaa, joukko kirjallisuus-podcasteja sekä suuri nettisivusto yle.fi/kirjojensuomi. Kirjojen Suomi yllyttää suomalaisia lukemaan lisää kaunokirjallisuutta.

Kirjojen Suomi jakaantuu erilaisiin sisältöihin, joista ehdottomasti kutkuttavimmat ovat sisarussarjat Sadan vuoden kirjat ja 101 kirjaa.

Kirjojen Suomen sisarussarjoissa Sadan vuoden kirjat ja 101 kirjaa käsitellään satayksi kirjaa – kirja jokaiselta vuodelta. Kirjat ovat Seppo Puttosen ja Nadja Nowakin valitsemia. Valinnat eivät noudata kirjallisuushistorian kaanonia vaan joukossa on paljon yllätyksiä. Kaikki kirjat kertovat jotakin kiinnostavaa Suomesta itsenäisyyden aikana.

Sadan vuoden kirjat esittää Yle Radio 1 ja 101 kirjaa Aamu-tv. Molemmissa sarjoissa käsitellään samoja kirjoja, mutta hieman eri näkökulmista, ja mukana keskusteluissa on vaihtuvia vieraita. 10. tammikuuta alkavissa radio- ja tv-jaksoissa käsitellään yksi kirja per vuosi Suomen itsenäisyyden ajalta lähtien vuodesta 2016 ja päättyen vuoteen 1917. Viimeinen 6.12. tuleva erikoisjakso käsittelee vuoden 2017 kirjaa. Ohjelmien jaksot ovat nähtävillä ja kuultavissa myös Yle Areenassa. 101 kirjaa -sarjan osalta ensimmäiset 50 kirjaa ovat katsottavissa Areenasta jo nyt ja loput 50 kirjaa tulevat sinne 30. kesäkuuta.

Lähes kaikki mukaan valitut kirjat ovat luettavissa verkosta. Lisäksi Ylen Kirjojen Suomi -nettisivustolla on Kirjakone, jonka avulla kirjojen joukosta voi etsiä itselleen sopivaa luettavaa.

81 kirjabloggaajaa on mukana lukemassa sadan vuoden kirjoja siten, että bloggaamme valituista kirjoista yhtäaikaisesti Ylen sarjojen kanssa. Blogitekstit julkaistaan siis kahden kappaleen viikkovauhtia, tiistaisin ja torstaisin, samaan tahtiin kuin sarjat Sadan vuoden kirjat ja 101 kirjaa tulevat radiosta ja tv:stä.

Tässä ovat kaikki sata kirjaa, jotka on valittu edustamaan kutakin Suomen itsenäistä vuotta (vuoden 2017 kirja valitaan luonnollisesti tämän vuoden kuluessa):

2016 Ilkka Remes: Kiirastuli
2015 Elina Hirvonen: Kun aika loppuu
2014 Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia
2013 Pauliina Rauhala: Taivaslaulu
2012 Juha Seppälä: Mr Smith
2011 Rosa Liksom: Hytti nro 6
2010 Markus Nummi: Karkkipäivä
2009 Maarit Verronen: Normaalia elämää
2008 Sofi Oksanen: Puhdistus
2007 Risto Isomäki: Litium 6
2006 Leena Krohn: Mehiläispaviljonki : kertomus parvista
2005 Arto Salminen: Kalavale
2004 Reko Lundán: Rinnakkain
2003 Lars Sund: Eriks bok
2002 Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie
2001 Jari Tervo: Suomemme heimo
2000 Jusa Peltoniemi: Jäähyväiset sukuromaanille
1999 Veronica Pimenoff: Maa ilman vettä
1998 Hannu Raittila: Ei minulta mitään puutu
1997 Mauri Kunnas: Koiramäen joulukirkko
1996 Kreetta Onkeli: Ilonen talo
1995 Kalle Päätalo: Hyvästi Iijoki
1994 Matti Paloheimo: Valkoinen Mandela
1993 Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja rakkauden nälkä
1992 Daniel Katz: Saksalainen sikakoira
1991 Erno Paasilinna: Kauppamiehet isänmaan asialla
1990 Olli Jalonen: Isäksi ja tyttäreksi
1989 Annika Idström: Kirjeitä Trinidadiin
1988 Kari Kontio & Tuomas Nevanlinna: Kirjava lehmä : suuri luento Suomen sodanjälkeisestä historiasta
1987 Eeva Kilpi: Animalia
1986 Antti Tuuri: Ameriikan raitti
1985 Matti Pulkkinen: Romaanihenkilön kuolema
1984 Pirkko Saisio: Kainin tytär
1983 Joni Skiftesvik: Puhalluskukkapoika ja taivaankorjaaja
1982 Kaari Utrio: Ruusulaakso
1981 Anja Kauranen: Sonja O. kävi täällä
1980 Kauko Röyhkä: Tien laidalla Waterloo
1979 Jukka Asikainen, Arto Melleri & Heikki Vuento: Pete Q
1978 Juhani Peltonen: Elmo
1977 Paavo Haavikko: Kansakunnan linja
1976 Risto Rasa: Kaksi seppää : runoja
1975 Jussi Kylätasku: Revari
1974 Veijo Meri: Kuviteltu kuolema
1973 Heikki Turunen: Simpauttaja
1972 Arto Paasilinna: Operaatio Finlandia : ruotsin kesähyökkäys Suomeen
1971 Eeva Joenpelto: Vesissä toinen silmä
1970 Lassi Sinkkonen: Solveigin laulu
1969 Jarkko Laine: Niin kulki Kolumbus
1968 Tytti Parras: Jojo
1967 Hannu Salama: Minä, Olli ja Orvokki
1966 Arvo Salo: Lapualaisooppera
1965 Timo K. Mukka: Tabu
1964 Marja-Leena Mikkola: Tyttö kuin kitara
1963 Paavo Rintala: Sissiluutnantti
1962 Pentti Saarikoski: Mitä tapahtuu todella
1961 Anni Polva: Tiinalla on hyvä sydän
1960 Marja-Liisa Vartio: Kaikki naiset näkevät unia
1959 Anders Cleve: Gatstenar / Katukiviä
1958 Aapeli: Pikku Pietarin piha
1957 Kirsi Kunnas: Tiitiäisen tarinoita
1956 Irja Virtanen: Kenttäharmaita naisia
1955 Rauha S. Virtanen: Seljan tytöt
1954 Väinö Linna: Tuntematon sotilas
1953 Aino Räsänen: Näkemiin, Helena
1952 Veikko Huovinen: Havukka-ahon ajattelija
1951 Yrjö Kokko: Sudenhampainen kaulanauha
1950 Tove Jansson: Muminpappans bravader / Muumipapan urotyöt
1949 Valentin: Ruma Elsa
1948 Elvi Sinervo: Vuorelle nousu
1947 Outsider: Kilroy oli täällä : jännitysromaani
1946 Jussi Talvi: Tällaista oli palata
1945 Mika Waltari: Sinuhe, egyptiläinen
1944 Armas J. Pulla: Jees, leskiyli-insinöörskä! sanoi vääpeli Ryhmy. Hupailu kotirintamalta
1943 Matti Hälli: Suopursu kukkii
1942 Eila Pennanen: Ennen sotaa oli nuoruus
1941 Helvi Hämäläinen: Säädyllinen murhenäytelmä
1940 Erkki Palolampi: Kollaa kestää
1939 Hella Wuolijoki: Niskavuoren leipä
1938 Olavi Paavolainen: Risti ja hakaristi
1937 Martti Laine: Kuilu
1936 Sally Salminen: Katrina
1935 Saima Harmaja: Sateen jälkeen
1934 Katri Vala: Paluu
1933 Joel Lehtonen: Henkien taistelu
1932 Toivo Pekkanen: Tehtaan varjossa
1931 Pentti Haanpää: Noitaympyrä
1930 Iris Uurto: Ruumiin ikävä
1929 Aarno Karimo: Kumpujen yöstä
1928 Aino Kallas: Sudenmorsian
1927 Unto Seppänen: Taakankantajat
1926 Hilja Valtonen: Nuoren opettajattaren varaventtiili
1925 Edith Södergran: Maa jota ei ole
1924 Maria Jotuni: Tohvelisankarin rouva
1923 Kaarlo Hänninen: Kiveliön karkurit
1922 Anni Swan: Pikkupappilassa
1921 Olli: Mustapartainen mies herättää pahennusta
1920 Juhani Aho: Muistatko
1919 F. E. Sillanpää: Hurskas kurjuus
1918 Eino Leino: Vapauden kirja
1917 Konrad Lehtimäki: Ylös helvetistä

Minkälaisia ajatuksia tämä sadan kirjan lista teissä herättää? Minusta valinnat ovat yllättäviä ja kokonaisuus on hyvin monipuolinen. Mukana on toki kaikkien tuntemia kirjoja, kuten Sofi Oksasen Puhdistus, Väinö Linnan Tuntematon sotilas ja Mika Waltarin Sinuhe, egyptiläinen, mutta paljon sellaisiakin, joista en ole aiemmin kuullut. On myös ilo, ettei kaikilta erittäin tunnetuilta kirjailijoilta ole valittu mukaan heidän nk. pääteostaan.

Lukuisassa tullaan näkemään keväämmällä juttu vuoden 1992 kirjasta eli Daniel Katzin Saksalaisesta sikakoirasta. En ole aiemmin lukenut Katzin teoksia, jännittävää!

––

Milloin?
10.1.2017–6.12.2017

Missä?
TV1 ja Yle Radio 1
#KirjojenSuomi

2.1.2017

Vuoden viimeisen neljänneksen luetut kirjat & yhteenveto koko vuoden tavoitteista


Palaan vielä hetkeksi viime vuoteen sen viimeisen neljänneksen luettujen kirjojen muodossa. Loppuvuosi menikin aika kiireisissä merkeissä, kun ryhdyin kesätöiden ja pienen loman jälkeen taas kunnolla työstämään graduani. Olen istunut tuntitolkulla arkiston tutkijasalissa, vielä enemmän kotona lukemassa ja tietokoneen ääressä tuijottamassa Exceliä ja tekstitiedostoa, joka päivä päivältä kasvoi aina hieman lisää pituutta. No, ei nyt joka päivä, joskus tosiaankin vain tuijotin sitä tiedostoa. Onneksi nyt kaikki on siinä vaiheessa, että alan jopa hahmottaa mitä olen tekemässä. Paljon työtä on silti vielä edessä, mutta uskallan jo väittää, että homma tulee valmiiksi kevään aikana.

Kiire on luonnollisesti heijastunut vapaa-ajan lukemiseeni. En ehtinyt lukea viimeisen neljänneksen aikana niin paljon kirjoja kuin aikaisempina neljänneksinä. Edes joulun aikana pitämäni tauko gradusta ei auttanut, sillä tein silloin asiakirjahallinnon ja arkistotoimen perustutkinnon kirjoitelman loppuun (oli muuten viimeinen homma sitä varten, joten on kiva saada joku tutkinto kasaan ennen ison kokonaisuuden valmistumista), ja ajoin itseni neljän kirjan loukkuun. Minulla oli siis pahimmillaan neljä, vieläpä paksua, kirjaa yhtä aikaa kesken. Päätin sitten jättää yhden niistä, Adam Johnsonin Orpokodin pojan, kesken. Olisinkohan ehtinyt lukea sitä melkein 150 sivua, mutta tarina ei jaksanut kiinnostaa niin paljon, että olisin jaksanut lukea sitä vielä melkein neljäsataa sivua lisää. Harmi, sillä pidin kovasti Johnsonin Fortune Smiles -novellikokoelmasta, jonka nostin peräti viime vuoden parhaimpien koosteeseeni.

No, nyt olen jälleen neljän eri kirjan loukussa, sillä aloitin uuden kirjan, jota luemme poikaystäväni kanssa ääneen toisillemme aina iltaisin. Yksi kirjoista taas on tarkoituksella vähän pidempi projekti, yksi on novellikokoelma, joka kattaa kirjailijan koko tuotannon enkä halua lukea sitä kovin monen novellin päivävauhtia, ja yksi taas tietokirja, jonka kanssa en halua kiirehtiä, sillä aihe on mielenkiintoinen ja tärkeä. Mutta ei haittaa, sillä pidän niistä kaikista, joita tällä hetkellä luen.

Viimeisen neljänneksen aikana luin yhteensä viisitoista kirjaa:

Mike Pohjola: 1827
Rob Ewing: The Last of Us
Kazuo Ishiguro: The Buried Giant
Steven Rowley: Lily ja mustekala
George Saunders: Joulukuun kymmenes
Anne Enright: The Green Road
Emily Carroll: Through the Woods
Peter Sandström: Laudatur
Han Kang: The Vegetarian
Hanna Weselius: Alma!

Loppuvuosi oli laadultaan aika vaihteleva, sillä luin muutamia todella loistavia kirjoja, mutta joukkoon mahtui myös aika paljon keskinkertaisuuksia, jopa yksi aika suuri pettymys. Kaikista pettynein olin Kazuo Ishiguron The Buried Giantiin. Olen pitänyt kaikista tähän asti lukemistani Ishiguroista, mutta The Buried Giant ei toiminut lainkaan yhtä hyvin. Se oli kuitenkin hyvä muistutus siitä, että harva jos kukaan on täydellinen. Loppuvuoden suosikkejani sen sijaan olivat Pohjolan 1827, jonka kruunasin vuoden historialliseksi romaaniksi, Baumen Spill Simmer Falter Wither, joka sai vuoden lohduttomimman romaanin palkinnon, Saundersin nyrjähtänyt novellikokoelma Joulukuun kymmenes, Ferranten napolilaissarjan loistavasti päättävä The Story of the Lost Child, Carrollin karmiva Through the Woods ja Kangin omaperäinen The Vegetarian. Loput lukemistani kirjoista eivät nousseet ihan suosikkeihini eivätkä ne myöskään olleet huonoja.

Luettuja sivuja kertyi yhteensä 4198, josta keskiarvo on 280 sivua per kirja. Joukossa oli tällä kertaa jonkin verran ohuempiakin kirjoja, joten keskiarvo per kirja ei päässyt nousemaan yli 300 sivun kuten yleensä.

––

Loppuvuoden kirjojen lisäksi haluan palata viime vuoteen vielä koostamalla yhteen koko vuoden tavoitteideni tulokset. Asetin noin vuosi sitten itselleni viisi eri tavoitetta: jätä oikeasti ne huonot kirjat kesken, lue enemmän sarjakuvia, lue enemmän novelleja, lue mahdollisimman paljon Leena Krohnin ja Kazuo Ishiguron teoksia.

Olin aika hyvä jättämään huonot tai muuten sillä hetkellä epäkiinnostavat kirjat kesken, sillä luin harvoin loppuun mitään oikeasti todella huonoa. Vuoden aikana kesken jäivät Mamen Sánchezin On ilo juoda teetä kanssasi, Helen Macdonaldin H niin kuin haukka, Otto Lehtisen Wurlitzer, Kenzaburo Oen Death by Water, Amie Kaufmanin & Jay Kristoffin Illuminae ja jo aiemmin mainittu Adam Johnsonin Orpokodin poika. Osa näistä vaikutti oikeasti aika huonoilta, osa taas ei jaksanut kiinnostaa ainakaan sillä hetkellä.

Sarjakuvia luin viime vuoden aikana viisi. Toivoin lukevani niitä ainakin noin kymmenen, joten tavoite jäi täyttymättä. Tosin vuonna 2015 luin vain kaksi sarjakuvaa, joten ainakin hieman paransin. Tänä vuonna yritän jälleen päihittää viime vuoden lukemat.

Viime vuonna lukemani sarjakuvat olivat:

Bill Willingham: Fables 2 : Animal Farm
Bill Willingham: Fables 3 : Storybook Love
Brian K. Vaughan & Fiona Staples: Saga (vol. 1)
Emily Carroll: Through the Woods

Novellikokoelmien kanssa meni paremmin. Vuonna 2015 luin niitäkin vain kaksi, mutta viime vuonna jopa yhdeksän, joka on ihan tyydyttävä määrä. Tänä vuonna voisin kuitenkin lukea vielä enemmän.

Viime vuonna lukemani novellikokoelmat olivat:

Adam Johnson: Fortune Smiles
Kazuo Ishiguro: Yösoittoja
Johan Bargum: Novelleja 1965–2015
Giovanni Boccaccio: Decamerone
Alice Munro: Kallis elämä
George Saunders: Joulukuun kymmenes

Tavoitteenani oli myös lukea mahdollisimman paljon Leena Krohnin ja Kazuo Ishiguron teoksia, sillä ihastuin heihin vuoden 2015 aikana. Leena Krohnilta luin kolme kirjaa: Pereat mundus : romaani, eräänlainen, Datura tai harha jonka jokainen näkee ja Donna Quijote ja muita kaupunkilaisia. Enemmänkin olisi tehnyt mieli lukea, mutta kun kerran on löytänyt yhden suosikkikirjailijansa, ei tämän tuotannon kanssa halua kiirehtiä. Kazuo Ishigurolta luin niin ikään kolme kirjaa: Yösoittoja, Pitkän päivän ilta ja The Buried Giant. Jälkimmäisen kanssa koin siis pettymyksen, mutta kahdesta ensimmäisestä pidin.

Yhteenvetona todettakoon, että tavoitteet täyttyivät kohtalaisen hyvin. Kirjojen kesken jättäminen onnistui hyvin ja pystyin pääasiassa keskittymään vain niihin teoksiin, jotka minua oikeasti kiinnostivat. Sarjakuvia olisin mielelläni lukenut enemmän, mutta novellikokoelmien suhteen meni paremmin. Leena Krohnin ja Kazuo Ishiguron teoksia luin lisää, joten katson tavoitteeni siltä osin täyttyneen.

Tälle vuodelle asettamani tavoitteet voit käydä lukemassa täältä.

––

Vielä muutamia huomioita viime vuodesta:

Viime vuonna tuli vuosi täyteen kirjallisuuspalkintokatsausten teossa. Koin puuhan sen verran mukavaksi ja hyödylliseksi, että päätin ilman muuta jatkaa katsausten parissa. Otin mukaan yhden uuden kotimaisen palkinnon, sillä koin, ettei Finlandia yksinään riitä edustamaan Suomen kirjallisuuspalkintoja. Niinpä Runeberg-palkinto tulee olemaan mukana palkintokatsauksissa myös jatkossa.

Lisäksi osallistuin marraskuussa alkaneeseen Reader, why did I marry him? -blogin lanseeraamaan novellihaasteeseen, joka jatkuu vielä toukokuun alkupuolelle saakka. Se olikin ainoa haaste, johon osallistuin, mutta juuri kuin minulle tehty, sillä tarkoituksenani oli muutenkin lukea paljon novelleja.

––

Nyt on loppuvuoden luetut kirjat sekä koko vuoden tavoitteet ja muut asiat nätisti paketissa. Ennen vuoden vaihtumista tein myös tilastollisen katsauksen koko vuoden kirjoihin ja mietin seuraavan eli jo tämän vuoden tavoitteitani sekä valitsin vuoden parhaimmat kirjat. Nyt hyvillä mielin kohti uutta vuotta!