24.11.2017

Han Kang: Human Acts


"You fix on her eyes, which have become hollow and shadowed, and think, whereabouts in the body is that bird when the person is still alive? In that furrowed brow, above the halolike crown of that head, in some chamber of the heart?"

Han Kangin ensimmäinen enlganniksi käännetty romaani The Vegetarian (Vegetaristi, Gummerus 2016) teki minuun suuren vaikutuksen viime vuonna: se oli yksiä mieleenpainuvimpia lukukokemuksia. Koko tämän vuoden olen halunnut lukea myös kirjailijan seuraavan englanniksi käännetyn teoksen, Human Actsin. Onneksi, onneksi päätin vihdoinkin lukea sen, sillä Human Acts on tärkeä kirja.

Human Acts kertoo Etelä-Korean Gwangjun vuoden 1980 toukokuun kansannoususta, josta tuli nopeasti väkivaltainen tapahtuma. Tapahtumat saivat alkunsa presidentti Park Chung-heen salamurhasta lokakuussa 1979 ja tätä seuranneesta sotilasvallankaappauksesta. Park Chung-hee oli nostanut Etelä-Korean köyhästä maatalousmaasta vauraaksi, teollistuvaksi maaksi, mutta hallinnut sitä diktaattorin elkein. Hänen yhtäkkinen kuolemansa jätti maahan valtatyhjiön, mutta pian maata hallitsemaan nousi kenraali Chun Doo-hwan, joka ei ollut lainkaan edeltäjäänsä parempi hallitsija. Maahan oli julistettu poikkeustila ja toukokuussa opiskelijat alkoivat osoittaa mieltään sen pitkittymisen ja yliopistojen sulkemisen takia. Myös muita ihmisryhmiä liittyi mielenosoituksiin vaatimaan demokratiaa. Mielenosoituksia järjestettiin siis ympäri maata, mutta Gwangjun kaupungissa seuraukset olivat kovimmat: Chun Doo-hwan päätti tukahduttaa mielenosoitukset aseellisesti, minkä seurauksena sadat ihmiset kuolivat. Nykyään tuo tapahtuma muistetaankin nimellä Gwangjun verilöyly.

Vuoden 1980 tapahtumat ovat olleet aina eteläkorealaisten muistoissa, mutta niistä on pitänyt vaieta. Esimerkiksi vasta vuonna 1997 toukokuun 18. päivä eli päivä, jolloin Gwangjun tapahtumat alkoivat, hyväksyttiin viralliseksi muistopäiväksi. Jos jotain hyvää Gwangjun verilöylystä voi sanoa, niin ainakin sen ja myöhempien liikkeiden seurauksena Etelä-Koreasta tuli lopulta demokraattinen valtio. Tai no ainakin maan itsensä mittapuulla demokraattinen.

Human Acts koostuu seitsemästä eri luvusta (tai kuudesta ja epilogista), joiden päähenkilöt ovat tai olivat tavalla tai toisella mukana Gwangjun kansannousussa. Ensimmäisessä luvussa seurataan 15-vuotiasta koululaista Dong-ho'ta, joka yrittää löytää mielenosoituksissa hukkaamansa ystävän. Hän päätyy auttamaan kahta nuorta naista tapettujen ihmisten kokoamisessa liikuntahalliin. Ruumiista tulee pitää kirjaa, ne täytyy siistiä ja auttaa omaisia tunnistamaan läheisensä. Jotkut ruumiit ovat niin pahasti silvottuja, ettei niitä ole helppo tunnistaa. Ne ovat peitettynä salin nurkassa, päivien ajan.

Ensimmäinen luku on tärkeä, sillä seuraavat luvut kiinnittyvät siihen enemmän tai vähemmän tiukasti: Dong-ho on hahmo, johon muut kirjan hahmot yhdistyvät. Dong-ho'n jälkeen on mielenosoituksissa kuolleen pojan sielu, joka näkee mitä hänen, ja mikä hirveintä, muiden ruumiille tapahtuu heidän kuolemansa jälkeen, kustannustoimittaja, joka taistelee sensuuria vastaan ja välttelee haastattelun antamista, vankilassa virunut mies ja seksuaalista väkivaltaa kohdannut tehdastyöläinen, jotka kärsivät hiljaa. On myös sureva äiti, joka ei halua päästää irti ja vielä lopuksi kirjailija, Han Kang, jolla on myös omat siteensä Gwangjun tapahtumiin. Heihin kaikkiin Gwangjun kansannousu ja verilöyly ovat jättäneet jälkensä, he kaikki etsivät ääntä, jonka avulla käsitellä tapahtumia, he kaikki kärsivät. Ajallisesti lukujen tapahtumat sijoittuvat aina Gwangjun kansannoususta 1980 vuoteen 2013 asti.

"She got off the bus at the stop in front of her house and went straight to the public phone booth. Shrugging her satchel onto the floor, she swiped at the sweat trickling down over her forehead, inserted a coin into the slot, dialed 114, and waited. 'The Provincial Office complaints department, please.' She dialed the number she was given and waited again. 'I've just seen water coming out of the fountain, and I don't think it should be allowed.' Tremulous at first, her voice became clearer as she carried on speaking. 'What I mean is, how can it have started operating again already? It's been dry ever since the uprising began and now it's back on again, as though everything's back to normal. How can that be possible?'"

Gwangjun vuoden 1980 tapahtumat olivat minulle vain etäisesti tuttuja, jossain ohimennen kuultuja, muuten olen hyvin tietämätön Etelä-Korean ja muutenkin melkein koko Aasian alueen (lähi)historiasta. Sen vuoksi oli hienoa lukea ja oppia kansannoususta lisää, yrittää ymmärtää sitä tilannetta ja siinä mukana olleita ihmisiä. Kang kuvaa oivallisesti paitsi itse kansannousun aikaan tapahtuneita asioita, myös niistä aiheutuneita painajaisia, surua ja traumoja. Ne eivät jää vain yhteen sukupolveen, vaan siirtyvät myös seuraavien polvien elämäntarinoihin. Human Actsin kaksi ensimmäistä lukua herättivät minussa erityistä kauhua. Kuva ystäväänsä ruumiiden keskeltä etsivästä Dong-ho'sta on piirtynyt verkkokalvoilleni, samoin kuva toisen pojan välkkyvästä sielusta, joka katsoo oman, kymmenien muiden ruumiiden muodostaman tornin alimmaisena olevan ruumiinsa asteittaista mädäntymistä, ja tuntee muiden ihmisten sielut ympärillään. Myös poikansa yhä edelleen ihmisjoukoissa näkevä ja tämän jäännökset uudestaan hautaava äiti ja tämän suru tuntui jossain syvällä. Teoksen epilogissa äänessä on kirjailija itse. Siinä hän kertoo omasta suhteestaan Gwangjun tapahtumiin ja miksi halusi kirjoittaa aiheesta. Ympyrä ikään kuin sulkeutuu.

Human Acts on kertomus ihmisten kärsimyksistä ja toisilleen aiheuttamista kivuista. Se on siinä mielessä haastava, että se vaatii lukijalta herkkyyttä havaita asioita, joita ei aina sanota ääneen. Romaani on järkyttävä ja brutaali – Kang ei säästele yksityiskohdissa vaan tuo tappamisen ja kaiken sen väkivallan, verenvuodatuksen ja mädäntyvät ruumiskasat lähelle lukijaa – mutta myös vaikuttava ja tärkeä. Se on tyyliltään lähellä The Vegetariania ja se on yhtä vaativa siten, että se kysyy, huutaa ja pakottaa ajattelemaan.

"Is it true that human beings are fundamentally cruel? Is the experience of cruelty the only thing we share as a species? Is the dignity that we cling to nothing but self-delusion, masking from ourselves this single truth: that each one of us is capable of being reduced to an insect, a ravening beast, a lump of meat? To be degraded, damaged, slaughtered––is this the essential fate of humankind, one that history has confirmed as inevitable?"

Gummerus julkaisee Human Actsin suomeksi ensi tammikuussa nimellä Ihmisen teot. Vastikään on myös julkaistu hänen kolmas englanniksi käännetty teoksensa, The White Book.

––

Han Kang: Human Acts
(Sonyeon-i Onda, 2014)
Kääntänyt Deborah Smith
Hogarth Press 2017, 218 s.

22.11.2017

Costa Book Awards 2017: lyhytlistat



Loppuvuosi ei ota hiljentyäkseen kirjallisuuspalkintojen osalta, sillä jäljellä on vielä Costa Book Awardsin lyhylistat, Finlandia-palkintojen voittajat ja Runeberg-palkinnon ehdokkaat – jännittäviä juttuja kaikki. Tänään on vuorossa Costa Book Awardsin lyhytlistat.

Costa-palkinto toimii vähän eri tavoin kuin useat muut kirjallisuuspalkinnot. Ensinnäkin Costa Book Awardseissa palkitaan vuosittain paras esikoisromaani, romaani, elämäkerta, runoteos ja lastenkirja. Kaikissa viidessä kategoriassa on neljä finalistia. Kategorioiden voittajat julkistetaan 2. tammikuuta 2018. Lopulta 30. tammikuuta kategorioiden voittajien joukosta valitaan vuoden paras kirja, Costa Book of the Year.

Ehdokkaaksi pyrkivän kirjan tulee olla julkaistu ensimmäisen kerran Isossa-Britanniassa tai Irlannissa englannin kielellä edellisvuoden marraskuun alun ja palkinnonjakovuoden lokakuun viimeisen päivän välillä. Lisäksi kirjailijan on täytynyt asua joko Isossa-Britanniassa tai Irlannissa viimeisen kolmen vuoden aikana vähintään kuusi kuukautta joka ikinen vuosi, mutta näiden maiden kansalaisuutta ei tarvitse olla.

Tuttuun tapaan käyn täällä blogissani läpi vain paras esikoisromaani- ja romaani-kategorioiden ehdokkaat.

Ehdokkaat vuoden esikoisromaaniksi:


Xan Brooks: The Clocks in This House All Tell Different Times

Kesä 1923 ja orpo Lucy Marsh hyppää vanhan armeijan kuorma-auton kyytiin. Sitten hän tapaa metsässä "hassut miehet", miehet, jotka on nimetty Ihmemaa Ozin hahmojen mukaan. Tarina rikkinäisistä ihmisistä.


Karl Geary: Montpelier Parade

Työskennellessään eräänä päivänä isänsä kanssa puutarhassa Sonny kohtaa hänet, Veran. Sonny on rakastunut, ensimmäistä kertaa elämässään, hän suorastaan kaipaa Veraa. Mutta Vera ei kerro hänelle kaikkea, hänellä on salaisuus.


Gail Honeyman: Eleanor Oliphant is Completely Fine

Eleanor Oliphant elää yksinkertaista elämää. Hänellä on aina samat vaatteet päällään töissä, hän syö joka päivä saman lounaan ja ostaa aina kaksi samanlaista pulloa vodkaa viikonlopuksi. Eleanor on onnellinen, hänen elämästään ei puutu mitään. Tai ehkä sittenkin, kaikki.


Rebecca F. John: The Haunting of Henry Twist

Lontoossa vuonna 1926 elävät Henry ja Ruby Twist ovat onnellisia: he odottavat ensimmäistä lastaan. Sitten Ruby kuolee onnettomuudessa, mutta vauva pelastuu. Henry jää kahden pienen tyttövauvan kanssa ja pelkää menettävänsä hänetkin. Sitten vieras mies, joka väittää muistavansa vain oman nimensä ja Henryn nimen, astuu heidän elämäänsä.

Ehdokaat vuoden romaaniksi:


Jon McGregor: Reservoir 13

Teinityttö katoaa pienessä englantilaiskylässä ja koko kylä ryhtyy etsimään häntä. Samalla kyläläisten täytyy myös jatkaa arkisia puuhiaan. Elämä jatkuu, kuten sen täytyy.


Stef Penney: Under a Pole Star

Flora Mackie oli 13-vuotias, kun hän ensimmäisen kerran kävi Arktiksella isänsä valaanpyyntialuksen mukana. Nyt, aikuisena, hän palaa sinne retkikuntansa kanssa, ja rakastuu mieheen nimeltä Jakob.


Kamila Shamsie: Home Fire

Romaani sisaruksista ja heidän välisistään suhteista. Isma on vihdoin vapaa kaksossisarustensa kasvattamisesta ja opiskelee Amerikassa. Hän ei voi kuitenkaan olla kantamatta huolta Lontoossa asuvasta siskostaan ja veljestään, joka on kääntynyt radikaalin islamin puoleen.


Sarah Winman: Tin Man

Ellis ja Michael ovat erottamattomat. Kun he kasvavat aikuisiksi miehiksi, Annie astelee heidän elämäänsä. Se muuttaa kaiken, mutta samalla ei mitään.

––

Kiinnostavat ehdokkaat! Olen erityisen iloinen, että Xan Brooksin The Clocks in This House All Tell Different Times on ehdolla vuoden esikoisromaaniksi. No, en ole sitä lukenut, vielä, mutta se on hyllyssä odottamassa. Ehkä saisin luettua sen finalistien julkistamiseen mennessä? WSOY julkaisee ensi keväänä Gail Honeymanin esikoisen Eleanor Oliphant is Completely Fine nimellä Eleanorille kuuluu ihan hyvää. Esikoisromaaneista minua kiinnostavat eniten tietysti Brooksin kirja, mutta ehkä myös Rebecca F. Johnin The Haunting of Henry Twist.

Vuoden romaaniksi ehdolla olevissa kirjoissa onkin yksi hyvin tuttu kirja: Sarah Winmanin Tin Man, johon vähän rakastuin kun luin sen viime syyskuussa. Olen myös hyvin kiinnostunut Jon McGregorin romaanista Reservoir 13, se onkin jo kirjastosta lainassa. Ehdokkaista myös Stef Penneyn romaani Under a Pole Star vaikuttaa semisti kiinnostavalta, en vain ole varma, onko se liian romanttinen tai jotain sellaista. Miljöö ainakin vaikuttaa ihanalta.

Mitä mieltä olette ehdokkaista?

Loppujen kategorioiden ehdokkaat löydätte täältä. Esimerkiksi tietokirjoissa on muutama (Xiaolu Guo ja Rebecca Stott) varsin kiinnostava tapaus.

Palataan Costa Book Awardseihin ensi vuoden alussa, 2. tammikuuta kategorioiden voittajien julkistuksella.

20.11.2017

Ane Riel: Pihka


"Liv yritti pidellä Carlin korvia, kun heidän isänsä kirkui. Jens kirkui niin kuin kaikki petolinnut yhtä aikaa. Hän kirkui kuin pöllö, kuin lokit, kuin haavoittunut siili, kuin metsäkauris, joka kirkuu eksynyttä vasaansa, kuin mäyrä, joka kirkuu kärsimystään. Hän kirkui niin kuin isä olisi kirkunut, jos hän olisi löytänyt hukkuneen lapsensa pimeästä. Ja hän kirkui niin kuin lapsi, joka löytää kuolleen isänsä kanervikosta."

Nuori tyttö Liv asuu äitinsä, isänsä ja veljensä Carlin, jota kukaan muu ei näe, kanssa saaressa, jonka pohjoispuolta kutsutaan "Pääksi". Livistä heidän perhe-elämänsä on normaalia, mutta ei ulkopuolisen mielestä: Livin äiti on makuuhuoneensa vanki, sillä lihavuutensa vuoksi hän ei pysty enää poistumaan sieltä, ja Livin isä täyttää kodin jokaisen nurkan pihamaata myöten romulla. Sitten tulee joulu ja isä murhaa isoäidin. Sen jälkeen isä ilmoittaa Livin kuolleen ja tämän täytyy piileskellä pihalla olevan kontin pimeydessä. Liv on kuitenkin se, joka hankkii perheelle ruokaa, joten öisin, muiden saarelaisten nukkuessa, hän hiipii heidän kodeissaan. Miten tähän on ajauduttu, mitä on tapahtunut?

Tanskalaisen Ane Rielin Pihka voitti parhaalle pohjoismaiselle rikosromaanille annettavan Lasiavain-palkinnon vuonna 2016. Voitto saattaa kuitenkin hämätä, sillä Pihka ei ole mikään perinteinen rikosromaani – minusta se ei ehkä ole rikosromaani ollenkaan. Toki kirjassa tapahtuu rikoksia, mutta ne eivät näyttele tarinassa pääosaa. Pihkassa on kyse pikemminkin rakkaudesta ja välittämisestä, liiankin kanssa. Livin elämä on erilaista kuin muiden hänen ikäistensä lasten. Hän ei tosin osaa verrata sitä muihin, sillä hänellä ei ole kavereita, isän kieltojen takia. Ja Livistä kaikki on normaalia, koska niin on aina ollut. Hänen elämässään on paljon hyvää, mutta myös paljon sellaista, mitä etenkään lapsi ei saisi kokea. Rakkautta ja välittämistä seuraa lopulta menettämisen ja luopumisen pelko, vainoharhaisuus ja suoranainen pahuus. Mihin kaikkeen ihmismieli voikaan ryhtyä saadakseen haluamansa, mitä kaikkea se on kykeneväinen tekemään? Pihka on siis myös romaani mielen hajoamisesta, aika äärimmäisessä merkityksessään.

Pihkaa ei lue erityisen mielellään tai rentoa lukufiilistä tavoitellen. Se on hyvin raaka. Siinä tapahtuu kamalia, brutaaleja asioita niin ihmisille, lapsille ja aikuisille, kuin myös eläimille. Onneksi raakuuksilla ei mässäillä, vaan suurin osa romaanista on Livin ja hänen perheensä elämän arjesta kertomista, luisumista siihen mihin päädytään. Osansa saavat myös Livin isän ja äidin nuoruuden kuvaukset, joista voi päätellä, miksi asiat menivät myöhemmin kuten menivät. Kertojat vaihtelevat, mutta eniten äänessä on Liv, joka muistelee menneitä tapahtumia. Hänessä on sopivaa naiiviutta, suorastaan ymmärtämättömyyttä, mikä johtuu tietysti hänen erilaisesta, suljetusta elämästään.

Pihka on page-turner, välillä sitä oli suorastaan pakko ahmia, mutta toisaalta se jätti vähän etäälle, ehkä edellisen vuoksi. En oikein kiintynyt hahmoihin, en edes pieneen Liviin. Riel ei onnistu mielestäni rakentamaan hahmoihin syvyyttä ja sellaista elävyyttä, että ne olisivat tuntuneet todella aidoilta. Pihka oli kuitenkin lähes täydellisen synkkä kirja tähän vuodenaikaan luettavaksi ja uskaltaisin suositella sitä heille, jotka eivät hätkähdä pienistä.

Osallistun tällä kirjalla Eniten minua kiinnostaa tien Suketuksen lanseeraamaan mielenterveysviikon haasteeseen. Mielenterveysviikkoa vietetään 19.–26.11.2017 eli se on käynnissä juuri nyt.

Suosittelen samalla myös seuraavia mielenterveyttä eri tavoin käsitteleviä kirjoja, näistä olen pitänyt kaikista:

Annastiina Storm: Me täytytään valosta
Katja Kallio: Yön kantaja
Riitta Jalonen: Kirkkaus
Han Kang: The Vegetarian (suom. Vegetaristi)

Mitä mielenterveyttä käsittelevää romaania tai tietokirjaa sinä suosittelisit?

––

Ane Riel: Pihka
(Harpiks, 2015)
Suom. Katriina Huttunen
Aula & Co 2017, 248 s.

17.11.2017

National Book Award for Fiction 2017: voittaja


Amerikkalainen National Book Award parhaalle kaunokirjalliselle teokselle jaettiin toissa yönä Suomen aikaa. Ehdokkaina lyhytlistalla olivat Elliot Ackermanin Dark at the Crossing, Lisa Ko'n The Leavers, Min Jin Leen Pachinko, Carmen Maria Machadon Her Body and Other Parties : Stories ja Jesmyn Wardin Sing, Unburied, Sing. Voittajaksi selviytyi...


Jesmyn Ward: Sing, Unburied, Sing

Matkakertomus kohtaa nykypäivän Amerikan. Synkkä tarina perhesiteistä, vallasta, toivosta ja selviytymisestä.

Omat ennakkosuosikkini olivat voittajaromaanin lisäksi Min Jin Leen Pachinko ja Carmen Maria Machadon Her Body and Other Parties : Stories. Näistä kaikista kiinnostavin on kuitenkin viimeiseksi mainittu novellikokoelma, joka on pitkälistan julkaisusta lähtien alkanut kiehtoa yhä enemmän ja enemmän. Mutta toki voittajakin kuulostaa todella kiinnostavalta.

NBA:n kaikkien kategorioiden (kaunokirjallisuuden lisäksi siis tietokirjallisuuden, runouden sekä lasten- ja nuortenkirjallisuuden) voittajat löydät täältä.

14.11.2017

Annastiina Storm: Me täytytään valosta


"Aina saavat tuntea olevansa vähän alle, aina syrjässä ja sivusta katsomassa, aina huolehtimassa ja tyhjyyttä tuntemassa kun kavereilla on koti laitettu ja lämmin kynttelikköineen ja äiteineen joiden kasvot on rakastavassa hymyssä ja olkapäille kaartuu piparkakunvärinen tukka. Siinä katsoo meidän lapsi rakkautta ja hyvinvointia sivusta ja toivoo saavansa jäädä ikuisesti. Mutta palattava on. Lapsi tietää. Ei sillä ole mitään oikeutta pyytää edes yökylään jäädä, kun kuka sitä nyt haluaa, likaista kulkijaa, joka ei osaa sivistyneesti puhua vaan tyhmänä toljottaa ja oudosti leikkii. Kotiin on mentävä missä äidin kuoret jossain istuu tai makaa ja isä kytee ja roihahtaa milloin mielii. Tänne se kuuluu, tämä on sen koti. Ja missä kasvaa, sen ansaitsee."

Annastiina Stormin esikoisromaani Me täytytään valosta kiinnitti huomioni ensimmäiseksi nimellään. Siinä on jotain salaperäistä ja kiehtovaa, vähän niin kuin itse romaanissakin. Me täytytään valosta on kaunis, omalaatuinen romaani, jollaisia haluaisi lukea lisää. Ehkä Storm kirjoittaa niitä meille vielä.

Romaanissa tarkastellaan kolmea sukupolvea, joilla kaikilla on eri tavalla paha olla. Nuorimmaiset, kahdeksanvuotias Silja ja esikouluikäinen Santtu, puhuvat toisilleen jukurttipuhelimien kautta. Heidän täytyy pelastaa mustaan aukkoon pudonnut pikku pikku veli. Äidistä ja isästä ei ole nyt apua, sillä äiti makaa pimeässä tai on sairaalassa eikä isä ole usein paikalla – ja silloin kun on, hän ei tee muuta kuin raivoaa. Isoäiti ei halua lapsenlapsia luokseen, toivoo vain, että ukki jo kuolisi.

Me täytytään valosta on moniääninen kudelma, joka koostuu useista eri välähdyksistä ja hetkistä yhden perheen elämässä. Lukijan tehtävä on koota niistä ymmärrettävä kokonaisuus. Se ei kuitenkaan ole haastavaa, vaikkei kerronta ihan suoraviivaista olekaan, vaan se jättää tilaa myös lukijan tulkinnoille. Useimmiten äänessä ovat lapset. He käsittelevät vasta kovin nuoressa elämässään koettuja asioita, kuten turvattomuuden tunnetta, sadun ja leikin kautta – esimerkiksi pikku pikku veljen pelastaminen on koskettava juonne tarinassa. Lasten äänet ovat tarinassa hyvin uskottavia, heistä välittyy monia asioita, joita itsekin muistan omassa lapsuudessani kokeneeni ja tunteneeni. 

Myös aikuisten äänet ovat hyviä, mutta roolin mukaisesti epäselvempiä ja monimutkaisempia. Aikuisten äänet eivät herätä hirveästi toivoa tai lohtua, poikkeuksena lasten äidin sisko Mervi, joka tuo lasten elämään kaivattua valoa. Suurimmaksi osaksi Me täytytään valosta on vähän synkkä ja ikävä romaani, mutta sitä tasapainottaa se, että Storm kirjoittaa hyvin kauniisti. En pidä liian kauniista kielestä, sillä se etäännyttää ja tuntuu teennäiseltä, mutta Stormin teksti ei mene siihen kategoriaan. Kerronta on kiinnostavan rytmikästä, jotain erilaista kuin yleensä luen, ja se vie nopeasti mukanaan.

Me täytytään valosta on ehdolla Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon saajaksi.


1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis / Helmet-lukuhaaste 2017

––

Annastiina Storm: Me täytytään valosta
S&S 2017, 204 s.

12.11.2017

Bea Uusma: Naparetki – Minun rakkaustarinani


"Minä olen kaivannut tälle rannalle viisitoista vuotta. Minun on päästävä sinne, vaikka en tiedä, mitä minä siellä teen, kun pääsen perille. Jos vain pääsen perille Valkosaarelle."

Säästelin Bea Uusman Naparetken lukemista pitkään. Alun perin minun piti lukea se jo kesän lukumaratonilla, mutta ehkä ihan hyvä, että sen lukeminen venyikin lopulta tänne asti, sillä loppusyksyn ensimmäiset kunnon pakkaset loivat sille sopivan tunnelman. Parin päivän aikana en tehnytkään lopulta juuri mitään muuta kuin elin mukana Andrée-retkikunnan viimeisiä päiviä ja koin sydämentykytyksiä yhdessä Uusman kanssa.

Naparetki – Minun rakkaustarinani sai alkunsa Uusman pakkomielteisestä kiinnostuksesta Andrée-retkikuntaa kohtaan. Eräissä tylsissä juhlissa hän sattui ottamaan käteensä retkikunnasta kertovan kirjan ja se oli siinä, täydellinen, viidentoista vuoden mittainen hurahtaminen, joka johti usealle matkalle Pohjoiselle jäämerelle ja niinkin äärimmäiseen tekoon kuin ammatinvaihtoon. Historioitsijalle Uusman syvä intohimo ja omistautuminen aihetta kohtaan on ihailtavaa, jopa lähes kadehdittavaa.

Andrée-retkikunta koostui kolmesta ruotsalaisesta miehestä, joiden oli tarkoitus matkustaa vetyilmapallolla Norjan Huippuvuorilta Pohjoisnavalle ja sen yli vuonna 1897. Se kuitenkin osoittautui hyvin optimistiseksi hankkeeksi, sillä lähdön jälkeen miehistä ei kuultu enää mitään. Yli kolmekymmentä vuotta myöhemmin, vuonna 1930, heidän jäännöksensä ja tavaransa löydettiin Huippuvuorten koilliskulmasta, syrjäiseltä Valkosaarelta. Retkikunnan kohtalo on jäänyt mysteeriksi, mutta siitä on esitetty erilaisia teorioita. Naparetki on tulos Uusman omasta yrityksestä löytää selitys sille, mitä retkikunnalle tapahtui: mitä matkan aikana tapahtui, miksi miehet kuolivat jo niin pian saarelle tulon jälkeen, kuinka he kuolivat. Se on myös kertomus rakkaudesta, ainakin kahdenlaisesta.



"Aivan kuten vuonna 1897, Arktiksen kartat ovat edelleen valkoiset. Täällähän ei ole mitään. Merikortit, jotka ovat paksuina nippuina kapteenin navigointipöydällä, ovat täysin tyhjiä, sivu toisensa jälkeen pelkkää valkoista. Vain siellä täällä luku, joka kertoo syvyyden, aina nelinumeroinen, pohjaan on monta tuhatta metriä. Me emme ole nähneet aurinkoa kertaakaan sen jälkeen kun lähdimme mantereelta kolmekymmentä päivää sitten, mutta tänä iltana, pilvien peittämässä harmaanvalkeudessa on partaveitsenohut raita kirkkaan keltaista valoa, horisontin laidalla."

Uusma on käyttänyt tutkimuksensa lähteinä oikeastaan kaikkea mahdollista mitä vain on retkikuntaan liittyen käsiinsä saanut. Retkikunnalta jäi jälkeen paljon esineistöä, joista merkittävimpiä ovat miesten päiväkirjat ja valokuvat. Kirjassa onkin useita retkikunnan ottamia alkuperäisiä valokuvia, joita voisi jäädä katsomaan pienen ikuisuuden ajaksi, ja lainauksia (ja jopa kuvia) säilyneistä päiväkirjan sivuista. Ruotsissa sijaitsee myös retkikunnalle omistettu Andrée-museo, jossa on nähtävillä kaikki Valkosaarelta pelastettu esineistö. Valitettavasti miesten ruumiiden jäänteet on 1930-luvulla löydettäessä poltettu ja haudattu, joten heidän kuolinsyidensä tutkiminen on ollut haastavaa.

Uusma onnistuu kuitenkin muodostamaan oman – minusta kaikkein vahvimman – tulkintansa siitä, mitä retkikunnalle saattoi tapahtua. En kerro, mikä se on, sillä sen arvailu yhdessä Uusman kanssa on jännittävää ja yksi syy siihen, miksi Naparetki on niin koukuttava kirja. Uusma onnistuu tuomaan tutkimuskohteensa niin lähelle lukijaa, että melkein tunsin siirtyväni ajassa ja paikassa ihan toisaalle, kylmälle, hämärälle Arktikselle.


"Mutta kenties tällä ei oikeastaan ole mitään merkitystä: väri ei ole luonnossa oleva ominaisuus. Väri ei ole olemassa itse kohteessa, vaan se syntyy katsojan aivoissa. Itse väriä ei muodostu ennen kuin joku todella seisoo sen edessä nähdäkseen sen. Tässä täytän hyttini seiniä pikkutarkasti valituilla värinäytteillä. Mutta heti kun lähden täältä ne ovat poissa."

Ehkä kaikkein eniten minua kirjassa kuitenkin viehätti Uusman pakkomielteisyys ja tutkimusprosessi. On kadehdittavan hienoa, miten joku suhtautuu johonkin asiaan niin intohimoisesti, niin, että siitä tulee lähestulkoon kaikkein tärkein asia maailmassa. Sen vuoksi matkustaa useita kertoja Arktikselle, käyttää satoja tunteja tutkimukseen, kertaa retkikunnan vaiheita mielessään viisitoista vuotta, opiskelee lääkäriksi, jotta voisi ymmärtää paremmin, minkä vuoksi retkikunnan jäsenet kuolivat. Intohimo aiheeseen näkyy kirjan jokaisella sivulla ja siitä on ihana lukea. Kiehtova on myös Uusman tutkimusprosessin eteneminen, mistä se lähtee liikkeelle ja minkälaisten vaiheiden kautta se tulee lopulta päätökseen. Tutkimusprosessin ja Uusman tuntemusten kuvailua olisi voinut olla ehkä vieläkin enemmän, se ei olisi haitannut. Kirja olisi voinut olla vaikka tuplasti pidempi, olisin lukenut kaiken enemmän kuin mielelläni, niin kiehtovaa kaikki siinä on.

Kaiken lisäksi Naparetki on visuaalisesti kauneimpia kirjoja, joita olen koskaan lukenut. Paperi tuntuu hyvältä sormenpäissä, sen värimaailma heijastaa kauniisti pohjoista, siinä on paljon kuvia ja piirustuksia. Visuaalisuus ulottuu myös tekstiin, sillä maisema tulee läpi tekstistä: tunsin olevani itsekin paikan päällä, laivan hytissä tutkimassa jään värisävyjä, jalkojeni alla 3 514 metriä vettä, kiertämässä Pohjoisnavan ympäri, kävelemässä itseni sisällä.

Ja nyt minäkin haluan päästä Pohjoisnavalle.



"Kun minä astun maihin, tunnen heti, että jokin on vialla. Jokin ei täsmää. Sitten keksin sen: kaikkihan on väreissä. Olen katsellut mustavalkokuvia pallon kohoamisesta niin monesti. Nyt seison täällä, keskellä valokuvaa. Ja se on yhtäkkiä väreissä."


17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista / Helmet-lukuhaaste 2017

––

Bea Uusma: Naparetki – Minun rakkaustarinani
(Expeditionen. Min kärlekshistoria, 2013)
Suom. Petri Stenman
Like 2015, 290 s.

10.11.2017

Finlandia-palkinto 2017: kaunokirjallisuuden ehdokkaat

Kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaat on nyt julkistettu. Viime vuonna palkinto uudistui siten, ettei enää jaeta Tieto-Finlandiaa, Finlandia Junioria ja Finlandiaa, vaan kaikkien kategorioiden (tietokirjallisuus, lasten- ja nuortenkirjallisuus ja kaunokirjallisuus) voittajat saavat Finlandia-palkinnon. Käytäntö ei erottele palkintoja tai kirjallisuuden lajeja toisistaan, vaan ne ovat yhtä arvokkaita.

Kuten myös viime vuonna, myös tänä vuonna lukijat pääsevät äänestämään omia suosikkejaan. Äänestys käynnistyy tänään perjantaina 10. marraskuuta klo 12 Suomen Kirjasäätiön sivuilla ja päättyy pari päivää ennen voittajien julkistusta, sunnuntaina 26. marraskuuta klo 23.59. Äänestyssivulle pääset täältä.

Mutta mennään jo niihin ehdokkaisiin, nehän ne tässä eniten kiinnostavat! Ehdolla vuoden 2017 kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon saajaksi ovat seuraavat teokset:


Hanna Hauru: Jääkansi (Like)

Raadin perustelut:
"Hauru osaa kirjoittaa sanat niin täyteen merkityksiä, että häntä voi kirjoittajana kutsua timantinhiojaksi. Jääkansi on sodasta ja hulluudesta toipuvan perheen tarina, jossa elämän perusasioista kasvaa suurenmoinen ja koskettava romaani. Tätä kirjaa ei voi lukea ulkokohtaisesti, se puhuttelee lukijaansa kuin ystävää ja sen jokainen lause on kevyt lukea, mutta painava kantaa."


Juha Hurme: Niemi (Teos)

Raadin perustelut:
"Myytti vastaa kysymykseen, mistä olemme tulleet ja minne olemme menossa. Myytti on siis selitys metafyysisiin olemassaoloa koskeviin kysymyksiin. Juha Hurmeen Niemi vastaa Suomea ja suomalaisia koskevaan myyttiin kaikella sillä tiedolla, jota kulttuurimme kantaa. Näin laajan kokonaisuuden voi kattaa vain suurenmoisella diletanttisella kaunokirjallisuudella, jossa Hurme haastaa pystypäin niin legendaarisen Egon Friedellin kuin Zachris Topeliuksenkin."


Tommi Liimatta: Autarktis (Like)

Raadin perustelut:
"Lämmin humanismi alkaa puhutella kirjan ensimmäisestä luvusta lähtien. Kirjan nimi tulee sanoista arktis ja autonomia. Kun maaseutu tyhjenee ja infrastruktuuri sammuu syrjäseuduilta, sinne jäävät ihmiset saavuttavat autonomian. He huolehtivat omasta elämästään, kulttuuriperinnöstään ja elämän mielekkyydestä omaehtoisesti. Autarktis on suurenmoinen riippumattomuuden ylistys."


Miki Liukkonen: O (WSOY)

Raadin perustelut:
"Proosaa voidaan kutsua lauseista koostuvaksi selvitykseksi asian tilasta. Miki Liukkosen O on tässä suhteessa selvitys pakkoneuroottisesta milleniaalisukupolven ajasta, jossa syiden etsiminen muodostuu metsäksi, jonka jokainen puu tutkitaan. O on maksimaalisuudessaan pysäyttävä teos. Sen kieli on täsmällisyydessään hykerryttävää ja kieliainekseltaan se näyttää ehtymättömältä. O kykenee synnyttämään lukijassa uteliaisuutta jokaisella sivullaan, ja havaintojen tarkkuudessa se on ennennäkemättömän terävä."


Cristina Sandu: Valas nimeltä Goliat (Otava)

Raadin perustelut:
"Sandu onnistuu esikoisromaanissaan tekemään näkyväksi sen, miten kieli, kulttuuri ja synnyinmaa ovat aina ihmisen ja ihmisyyden rakennuspalikoita. Kansakuntien haavat ovat monesti yhtäläisiä, vaikka päättäisimme tältä silmämme ummistaa ja jakautua parempiin ja huonompiin, voittajiin ja häviäjiin, ihmisiin ja toisiin. Romaniankielinen kulttuuri elää Sandun romaanissa kiinteänä osana suomalaisuutta."


Jaakko Yli-Juonikas: Jatkosota-extra (Siltala)

Raadin perustelut:
"Suomalainen poliittinen kulttuuri on viime vuosina muuttunut merkittävästi ja historiallisesti. Yli-Juonikkaan poliittinen satiiri ei pelkästään kommentoi yhteiskuntaa, vaan se pureutuu siihen työkaluun, jolla massoihin vaikutetaan: kieleen. Digitaalinen kulttuuri vaikuttaa näkyvästi tapoihin käyttää kieltä, ja Yli-Juonikas sisällyttää romaaniinsa sen koko repertoaarin. Tämä romaani on upealla tavalla törkeä."

––

Mitäs mietteitä ehdokkaat herättävät? Onko mukana omia suosikkejasi tai osasitko arvata näiden löytyvän listalta?

Jos viime vuoden ehdokkaat olivat vähän tavallisia ja turvallisia ja sitä edellisen vuoden taas todella outoja, tänä vuonna painottuu selkeästi kokeileva kerronta. Mielenkiintoista!

Olen todella iloinen, että Hanna Haurun Jääkansi pääsi ehdolle, sillä se on ollut tämän vuoden suosikkikirjojani. Toivoin näkeväni sen ehdokkaiden joukossa omissa veikkailuissani, vaikka vähän olin epäileväinen, voisiko se päästä mukaan. Eli hyvin iloinen yllätys! Toiseksi olen iloinen Cristina Sandun Valas nimeltä Goliatin ehdokkuudesta. En ole vielä lukenut sitä (aion pian, sillä se vaikuttaa todella kiinnostavalta) ja ehdokkuus on ihan huippu juttu nuorelle esikoiskirjailijalle.

Käy myös katsomassa, mitkä kirjat ovat ehdolla tietokirjallisuuden ja lasten- ja nuortenkirjallisuuden kategorioissa. Lisätietoja kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaista, mm. raadin perustelut, löydät täältä.

Tietokirjallisuuden voittajan valitsee uutisankkuri ja kirjailija Matti Rönkä, lasten- ja nuortenkirjallisuuden voittajan muusikko Anna Puu ja kaunokirjallisuuden voittajan ministeri ja ihmisoikeuksien puolustaja Elisabeth Rehn. Kaikkien kolmen kategorian voittajat julkistetaan keskiviikkona 29. marraskuuta klo 14.

8.11.2017

Hanna Hauru: Paperinarujumala


Puhelin soi juuri, kun olen istunut takaisin työpöytäni ääreen ja laittanut villasukat jalkaani.
Langan päästä kuuluu vain kohinaa. Toistan: "Kaupungintalo, Laina Heinonen", mutta vieläkään ei kuulu mitään. Olen jo sulkemassa puhelinta, kun toinen ääni kiinnittää huomioni ja unohdan luurin käteen. Avaan työpöytäni ylälaatikon, ja siellä Raamatun sivut selautuvat itsekseen, vaikka viima ei sentään käy laatikossa.
Punakynällä kirjoitettu äidin omistuskirjoitus sulaa ja valuu kuin vesiväri liian märäksi laveeratulla paperilla. Tilalle tulee päivämäärä.
Samassa Jumala alkaa puhua minulle puhelimen kautta. On kuin kohina olisi ollut sivujen kahinaa, ja nyt Hän on valmis puhumaan minulle.

Hanna Haurun pienoisromaani Paperinarujumala kiinnosti minua kahdesta syystä: ensiksi rakastin kevättalvella lukemaani Jääkantta ja olen siitä asti halunnut lukea lisää Haurua, ja toiseksi huomasin, että Paperinarujumala sijoittuu Ouluun, jolloin se sopii kätevästi Helmet-lukuhaasteen vähän kiperään kohtaan numero 27, kotipaikkakuntaasi liittyvä kirja. No, jos pilkkua aletaan viilaamaan, romaanissa ei taideta missään kohdassa kertoa, että se sijoittuu nimenomaan Ouluun eikä siinä mainita mitään tiettyjä Oulussa sijaitsevia katuja tai paikkoja, joista sen voisi edes päätellä. Ainoa vihje on heinoslaisuus, joka oli Oulussa 1960-luvulla alkunsa saanut uskonnollinen liike.

Kaupungintalolla konttoristina työskentelevä Laina Heinonen saa kesken työpäivän puhelun Jumalalta. Hänen tulee johdattaa 800 ihmistä pelastukseen, sillä maailmanloppu koittaa aprillipäivänä 1962. Jos Laina ei onnistu tehtävässään, joutuu koko kansa kadotukseen. Laina alkaa yhdessä sisarensa Lianan kanssa toteuttaa saamaansa tehtävää.

Heinoslaisuus eli Oulun profetia oli Oulussa 1960-luvulla vaikuttanut herätysliike, jota johtivat sisaurukset Laila ja Aune Heinonen. Liike sai alkunsa syksyllä 1960, kun lääninhallituksen kanslistina työskennellyt Laila sai kertomansa mukaan Jumalalta ilmoituksen, joka oli idealtaan suunnilleen samanlainen kuin Paperinarujumalassa Lainan saama puhelu. Liike sai kannatusta pitkälti Suomen silloisen poliittisen tilanteen, etenkin noottikriisin, vuoksi. Heinoslaisuus vaikuttaa edelleen Turun seudulla Kaarinassa pienen kannattajajoukon keskuudessa. Hauru on siis tarttunut mielenkiintoiseen aiheeseen, mutta Paperinarujumala on kuitenkin suurelta osin fiktiota, mielikuvituksen tuotetta.

Hauru kirjoittaa lyhyin, tiivein, mutta silti varsin kuvailevin lausein. Kerronta on kaunista ja soljuvaa. Teksti ilmaisee hyvin Lainan sisäistä maailmaa, uskonnollista kiihkoa ja malttamattomuutta. Paperinarujumala ei kerro pelkästään heinoslaisuuden synnystä, vaan Lainan ja Lianan lapsuuteen sijoittuvien takaumien avulla se pyrkii selittämään myös heidän persoonaansa ja sitä, miksi heinoslaisuus kenties sai alkunsa. Pidän siitä, että kirjan luvut ovat todella lyhyitä ja väljiä eikä itse kirjakaan ole edes sadan sivun mittainen: sen lukee kirjaimellisesti hetkessä. Samalla muutama kymmenen lisäsivua olisi kuitenkin voinut hieman terävöittää tarinaa, tuoda siihen vielä jotain, no, lisää, ehkä syventää aihetta.

Hauru on todella kiinnostava kirjailija, joka kirjoittaa kiehtovista aiheista. Onneksi kirjapinossa odottaa jo muutama Hauru lisää.


––

Hanna Hauru: Paperinarujumala
Like 2013, 95 s.

7.11.2017

International Dublin Literary Award 2018: pitkälista


International Dublin Literary Awardin massiivinen pitkälista on taas täällä! Joka vuosi jaettava Dublin Lit -palkinto myönnetään tänä vuonna kirjalle, joka on julkaistu alunperin englanninkielisenä 1.1.–31.12.2016 välisenä aikana TAI joka on vieraskielinen ja julkaistu 1.1.2012-31.12.2016 välisenä aikana, mutta käännetty englannin kielelle vuonna 2016. Eli käytännössä ehdokkaaksi voidaan hyväksyä, jos kirja on julkaistu englanninkielisenä viime vuoden aikana, olipa lähtökieli tai -maa mikä tahansa.

Voittajateos saa 100 000 euroa. Jos voittaja on englanninkielinen käännös, voittosumma jaetaan siten, että kirjailija saa 75 000 euroa ja kääntäjä 25 000 euroa. Dublin Lit on yksiä rahallisesti arvokkaimpia kirjallisuuspalkintoja.

Dublin Litin pitkälistan ehdokkaita ei valitse mikään tavallinen raati, vaan kirjastot ympäri maailmaa. Yli 400 kirjastoa 177:stä maasta kutsutaan joka vuosi mukaan äänestämään heidän mielestään parhaita kirjoja. Suomesta mukana olivat tuttuun tapaan Helsingin ja Tampereen kaupunginkirjastot. Katso täältä, mitä kirjoja eri kirjastot äänestivät.

Viime vuoden tapaan en kirjoita ehdokkaista minkäänlaisia tiivistelmiä ihan ajan säästämiseksi, vaan listaan kirjat kansineen neljän ryhmissä, tekijän sukunimen mukaisessa aakkosjärjestyksessä. Merkitsen tähdellä (*) kirjat, jotka kiinnostavat minua eniten. Luetut linkitän omiin blogiteksteihini.

Tänä vuonna mukana on myös kaksi suomalaisen kirjailijan kirjaa! Löydätkö ne kaikkien ehdokkaiden joukosta? Eli ehdolla vuoden 2018 Dublin Lit -palkinnon saajiksi ovat seuraavat 150 kirjaa:


Naomi Alderman: The Power (luettu)
Allison Amend: Enchanted Islands
Dave Anthony: The Red Bicycle
Mona Awad: 13 Ways of Looking at a Fat Girl


Fredrik Backman: Britt-Marie Was Here *
Alessandro Baricco: The Young Bride *
Julian Barnes: The Noise of Time *
Sebastian Barry: Days Without End *


Marie Benedict: The Other Einstein
Brit Bennett: The Mothers *
Brit Bildøen: Seven Says in August
T. C. Boyle: The Terranauts


Carys Bray: The Museum of You *
Alina Bronsky: Baba Dunja's Last Love
Elizabeth Brundage: All Things Cease to Appear
Jessie Burton: The Muse *


Milena Busquets: This Too Shall Pass
Michelle Butler Hallett: This Marlowe
Giuseppe Catozzella: Don't Tell Me You're Afraid
Michael Chabon: Moonglow * (suom. Kuunkajo, Tammi 2018)


Catherine Chidgey: The Wish Child
Emma Cline: The Girls (luettu, suom. Tytöt, Otava 2016)
Rachel Cusk: Transit *
Sudipta Das: The Extra-Terrestrial Delivery


Nicole Dennis-Benn: Here Comes the Sun
Emma Donoghue: The Wonder (luettu)
Margaret Drabble: The Dark Flood Rises
Sarah Drummond: The Sound *


Catherine Dunne: The Years That Followed
Dave Eggers: Heroes of the Frontier *
Álvaro Enrigue: Sudden Death
Louise Erdrich: LaRose


Kerry Fisher: After the Lie
Patrick Flanery: I Am No One
Jonathan Safran Foer: Here I Am
Dominique Fortier: The Island of Books


Namita Gokhale: Things to Leave Behind
Manuel Gonzales: The Regional Office Is Under Attack!
Garth Greenwell: What Belongs to You * (suom. Kaikki mikä sinulle kuuluu, Nemo 2017)
N. D. Gomes: Dear Charlie


Ayelet Gundar-Goshen: Waking Lions
Yaa Gyasi: Homegoing (luettu, suom. Matkalla kotiin, Otava 2017)
Dörte Hansen: This House Is Mine *
Jane Harper: The Dry


Diyar Harraz: Like the Starlings
Anita Heiss: Barbed Wire And Cherry Blossoms
Maja Herman-Sekulic: Ma Belle
Judith Hermann: Where Love Begins


Yuri Herrera: The Transmigration of Bodies *
Stefan Hertmans: War And Turpentine
Nathan Hill: The Nix (luettu, suom. Nix, Gummerus 2017)
Alice Hoffman: Faithful *


Patrick Holland: One
Anosh Irani: The Parchel
Eowyn Ivey: To the Birght Edge of the World * (suom. Maailman kirkkaalle laidalle, Bazar 2017)
Roy Jacobsen: The Unseen *


Kevin Jared Hosein: The Repenters *
Paulette Jiles: News of the World
Toni Jordan: Our Tiny, Useless Hearts
Lynn Joseph: Dancing in the Rain


Han Kang: Human Acts *
Martha Hall Kelly: Lilac Girls
James Kelman: Dirt Road
Hannah Kent: The Good People *


Philip Kerr: The Other Side of Silence
Fiona Kidman: All Day at the Movies
Christopher Kloeble: Almost Everything Very Fast
Josefine Klougart: One of Us Is Sleeping


Herman Koch: Dear Mr M (suom. Naapuri, Siltala 2015)
Affinity Konar: Mischling (suom. Elävien kirja, WSOY 2017)
Jela Krecic: None Like Her
Michael Köhlmeier: Two Gentlemen on the Beach


Mark Lawson: The Allegations
Jen Sookfong Lee: The Conjoined *
Catherine Leroux: The Party Wall *
Jem Lester: Shtum


Minna Lindgren: Death in Sunset Grove * (alkup. Kuolema Ehtoolehdossa, Teos 2013)
Ashley Little: Niagara Motel
David Machado: The Shelf Life of Happiness
Emily Maguire: An Isolated Incident


Karan Mahajan: The Association of Small Boms
Suleiman Manan: The River Is Indigo *
Javier Marías: Thus Bad Begins *
Mohale Mashigo: The Yearning


Imbolo Mbue: Behold the Dreamers
Eimear McBride: The Lesser Bohemians *
Diana McCaulay: Gone to Drift
Mike McCormack: Solar Bones *


Ian McEwan: Nutshell (suom. Pähkinänkuori, Otava 2017)
Ian McGuire: The North Water
Rae Meadows: I Will Send Rain *
Clemens Meyer: Bricks and Mortar


Nthikeng Mohlele: Pleasure
Lisa Moore: Flannery
Antonio Moresco: Distant Light *
Marie NDiaye: Ladivine *


Emma Neale: Billy Bird
Barney Norris: Five Rivers Met on a Wooded Plain
Liz Nugent: Lying in Wait
Yewande Omotoso: The Woman Next Door


Amos Oz: Judas * (suom. Judas, Tammi 2018)
Dexter Palmer: Version Control
Harry Parker: Anatomy of a Soldier
Ann Patchett: Commonwealth (luettu)


Sarah Perry: The Essex Serpent *
Ilja Leonard Pfeijffer: La Superba
Daryl Pinckney: Black Deutschland
Magdaléna Platzová: The Attempt *


Alexandre Vidal Porto: Sergio Y.
Steven Price: By Gaslight
Annie Proulx: Barkskins *
Ivica Prtenjaca: The Hill


Anthony Quinn: Freya *
Agnes Ravatn: The Bird Tribunal
Edward Riche: Today I Learned It Was You
Heather Rose: The Museum of Modern Love


Paul Rowe: The Last Half of the Year
Donal Ryan: All We Shall Know *
Lydie Salvayre: Cry, Mother Spain
Dušan Šarotar: Panorama


Robert Seethaler: The Tobacconist
Neal Shusterman: Scythe
Yrsa Sigurdardottir: Why Did You Lie? *
Daniel Silva: The Black Widow


Johanna Sinisalo: The Core of the Sun * (alkup. Auringon ydin, Teos 2013)
Sjón: Moonstone * (suom. Poika nimeltä Kuukivi, Like 2014)
Angela Slatter: Vigil
Dominic Smith: The Last Painting of Sara de Vos


Zadie Smith: Swing Time (suom. Swing Time, WSOY 2017)
Scott Stambach: The Invisible Life of Ivan Isaenko
Jón Kalman Stefànsson: Fish Have No Feet *
Elizabeth Strout: My Name Is Lucy Barton (luettu, suom. Nimeni on Lucy Barton, Tammi 2018)


Graham Swift: Mothering Sunday *
David Szalay: All That Man Is
Madeleine Thien: Do Not Say We Have Nothing *
Dejan Tiago-Stankovic: Estoril


Amor Towles: A Gentleman in Moscow *
Rose Tremain: The Gustav Sonata *
Juan Gabriel Vásquez: Reputations
Peter Verhelst: The Man I Became


Dimitri Verhulst: The Latecomer
Katherena Vermette: The Break
Juan Pablo Villalobos: I'll Sell You a Dog
Joseph Wanshe: Living Memories


Brad Watson: Miss Jane *
Colson Whitehead: The Underground Railroad
Tommy Wieringa: A Beautiful Young Wife
Jacqueline Woodson: Another Brooklyn *


John Wray: The Lost Time Accidents
Alejandro Zambra: Multiple Choice *

––

Siinä olivat kaikki 150 ehdokasta. Olen lukenut niistä seitsemän ja suunnilleen yhtä monta on odottamassa vuoroaan. Osa on tuttuja tämän tai viime vuoden muilta kirjallisuuspalkintolistoilta, mutta minulle uusia teoksiakin on joukossa mukana. Melko monta ehdokasta lukisin mielelläni. Hienoa, että Suomesta on jälleen mukana kaksi kirjaa: Minna Lindgrenin Death in Sunset Grove (alkup. Kuolema Ehtoolehdossa, Teos 2013) ja Johanna Sinisalon The Core of the Sun (Auringon ydin, Teos 2013). Molemmat siis Teoksen kustantamia kirjoja, hienoa!

Oletteko te lukeneet monta näistä kirjoista ja mitkä kiinnostavat eniten (luultavasti aika moni niin kuin minuakin, mutta mainitkaa muutama)? Tässä on myös varsin laaja kattaus erilaisia kirjankansia, mitkä ovat suosikkinne? Kaikkien kirjojen kuvaukset löydätte täältä. Saa muuten myös vinkata, jos huomaatte, etten ollut merkinnyt jonkin kirjan kohdalle, että siitä löytyy tai on tulossa suomennos. Mielelläni tekisin siitä tekstiin merkinnän.

Maksimissaan kymmenen teosta kattava lyhytlista julkistetaan ensi vuoden huhtikuussa.