31.12.2017

Vuosi 2017: tilastot


Näin uudenvuodenaattona on vuorossa kuluneen vuoden lukutilastot. Pidin ensimmäistä kertaa Excelillä kirjaa lukemistani kirjoista ja lähes kaikesta niihin liittyvästä. Tilastojen karttumista on ollut hauska seurata pitkin vuotta ja varsinkin nyt, kun vuosi on lopuillaan. Tässä oleellisin osa lukuvuodestani 2017:

x 73 kirjaa, kuusi kirjaa per kuukausi
x 18 407 sivua, 1534 sivua per kuukausi

x Paras lukukuukausi oli joulukuu (kahdeksan kirjaa, 2132 sivua)
x Huonoin lukukuukausi oli huhtikuu (kolme kirjaa, 732 sivua)
x Käytin yhden kirjan lukemiseen keskimäärin viisi päivää

x Keskimääräinen kirja oli 252 sivua pitkä
x Viisi kirjaa sisälsi alle sata sivua, 21 kirjaa 100–199 sivua, 24 kirjaa 200–299 sivua, 17 kirjaa 300–399 sivua, neljä kirjaa 400–499 sivua, yksi kirja 600–699 sivua ja yksi kirja 700–799 sivua


x 44 romaania, kolmetoista novellikokoelmaa, kahdeksan tietokirjaa, seitsemän sarjakuvaa ja yksi runokirja

x 11 kirjaa sai viisi tähteä, 32 kirjaa neljä tähteä, 21 kirjaa kolme tähteä, seitsemän kirjaa kaksi tähteä ja kaksi kirjaa yhden tähden
x Keskiarvo 3,6 tähteä

x Naisten kirjoittamia kirjoja 46, miesten kirjoittamia 27

x 43 eurooppalaista, 23 pohjoisamerikkalaista, kolme afrikkalaista ja kaksi aasialaista kirjailijaa sekä yksi osenialainen ja yksi eteläamerikkalainen kirjailija
x 27 suomalaista, 17 yhdysvaltalaista, 11 brittiä, kuusi kanadalaista, kaksi ruotsalaista ja yksittäisiä muista maista
x 46 ulkomaista, 27 kotimaista kirjaa

x 45 kirjaa luettu suomen kielellä, 28 kirjaa englannin kielellä


x 21 kirjaa julkaistu vuonna 2017, 38 vuosina 2011–2016, yhdeksän vuosina 2000–2010, kaksi 1990-luvulla, kaksi 1980-luvulla ja yksi 1910-luvulla (laskettu alkuperäisen, ei käännöksen, julkaisuvuoden mukaan)

x 50 kirjastosta lainattua, 16 arvostelukappaletta ja seitsemän omaksi ostettua tai lahjaksi saatua kirjaa

x Pisin kirja oli Nathan Hillin Nix (716 sivua), lyhyin kirja Margaret Atwoodin Angel Catbird #1 (82 sivua)

x 14 vanhojen tuttujen, 59 uusien kirjailijoiden kirjaa

x Viisi keskeytettyä, neljä bloggaamatta jäänyttä (joista kolme oli sarjakuvasarjojen osia ja yksi  vuoden viimeinen romaani, josta bloggaan ensi vuoden alkupuolella)

––

Tämän vuoden tilastoissa ei ollut suuren suuria yllätyksiä. Lähinnä nostaisin esiin seuraavia huomioita: Luin tänä vuonna melko ohuita kirjoja. Luin myös melko hyviä kirjoja, sillä 44 % kirjoista sai neljä tähteä. Tänä vuonna luin huomattavasti enemmän naisten kuin miesten kirjoittamia kirjoja – aiempina vuosina tilanne on ollut melko tasan. Oli myös kiva huomata, että luin vähintään yhden kirjan per asuttu maanosa, vaikka muutama maanosa jäikin vain siihen yhteen tai muutamaan kirjaan. Ehkä jatkossa määrät kasvavat.

Palaan vielä huomenna vuoden kirjojen kanssa!

30.12.2017

Vuosi 2017: haasteet ja tavoitteet


Vuosi 2017 alkaa olla lopuillaan ja on aika katsoa, mitä ja miten kuluneena vuonna on tullut luettua. Ajattelin jakaa kaikki vuoden koosteet kolmeen eri blogikirjoitukseen, jottei yhdestä tulisi ihan luvattoman pitkä. Huomenna on tulossa postaus vuoden lukutilastoista ja uudenvuodenpäivänä ehkä se tärkein, vuoden 2017 kirjat. Ensi vuoden puolella palaan tähän vuoteen vielä myös viimeisen vuosineljänneksen muodossa. Ensin haluan kuitenkin tarkastella, miten vuodelle 2017 asettamani haasteet ja muut tavoitteet onnistuivat. Aion ottaa osaa haasteisiin ja asettaa itselleni tavoitteita myös ensi vuodeksi, mutta palaan niihin ihan omassa postauksessaan ensi vuoden alussa.

Y L E I S T Ä

Tämä vuosi on ollut minulle yhtälailla raskaiden kuin iloistenkin asioiden vuosi. Raskaat asiat ovat sen verran henkilökohtaisia ja toisiakin ihmisiä koskevia, etten mene tässä niihin, mutta iloisiin on lukeutunut muun muassa se kun valmistuin alkukesästä filosofian maisteriksi. Opiskelu on ollut iso osa blogini aikaista elämää, sillä aloitin opintoni vajaa vuosi sen jälkeen kun perustin blogini. Ja opiskelin oikeastaan jo ennen sitäkin, vaikken virallinen opiskelija ollutkaan. Minulla ei siis ole ollut ennen tätä vuotta käsitystä siitä, millainen lukija olen silloin kun minulla on kunnolla aikaa panostaa siihen. Luin melko paljon myös opintojeni aikana (ensimmäisinä vuosina noin 40-50 kirjaa vuodessa, parina viimeisenä vuotena enemmän), mutta tietysti tenttikirjat veivät paljon lukuaikaa etenkin opintojen ensimmäisinä vuosina. Tänä vuonna luin yli 70 kirjaa, vaikka olen ollut kokopäivätyössä keväästä asti. Viime vuonna luin suunnilleen saman verran, vaikka vielä opiskelin, mutta silloin opintoja olikin vähemmän ja ne olivat muutakin kuin luentoja ja tenttejä. Tänä vuonna elämä ja sitä myötä myös lukeminen on ollut ensimmäistä kertaa paljon vapaampaa, kun takaraivossa ei koko ajan tykytä deadlinet ja gradut ja kaikki sellainen, mikä vie yllättävän paljon keskittymiskykyä. Saa nähdä, millainen ensi vuodesta tulee, kun opinnot eivät hallitse enää edes osaa vuotta.

Sen lisäksi, että minulla on ollut enemmän aikaa ja vapautta lukea, minusta tuntuu, että tämä vuosi oli lukemisen suhteen paras tähän mennessä. Uskoisin, että luin paljon monipuolisemmin, vaikka olen aina ollut melko kaikkiruokainen. Lisäksi luin paljon erittäin hyviä kirjoja, ehkä enemmän kuin aiempina vuosina. Osaksi se johtuu varmaan siitä, että pyrin jättämään epäkiinnostavat kirjat kesken mahdollisimman aikaisessa vaiheessa ja onnistuinkin siinä melko hyvin. Toki hutejakin mahtui tähän vuoteen. Näistä kuitenkin lisää huomisissa tilastoissa ja ylihuomisen vuoden kirjoissa.

H A A S T E E T

Otin tänä vuonna osaa kahteen viralliseen haasteeseen: Helmet-lukuhaasteeseen ja Reader, why did I marry him? -blogin lanseeraamaan novellihaasteeseen. Helmet-lukuhaaste ei ikävä kyllä ehtinyt aivan valmiiksi, sillä jäin vain kolmen kirjan päähän tavoitteesta eli viidestäkymmenestä kirjasta. Onhan tässä toki vielä hetki aikaa, mutta koska en ole edes aloittanut yhtäkään kirjaa kolmesta, luen parhaillani lukupiirikirjaa ja minulla on muutakin tekemistä, en tule saamaan haastetta valmiiksi vuoden loppuun mennessä. Koska olen kuitenkin miettinyt valmiiksi viimeisten kohtien kirjat, aion ne lukea heti ensi vuoden alussa ja saada haasteen valmiiksi, vaikkakin sitten myöhässä.

Reader, why did I marry him? -blogin novellihaaste oli käynnissä 9.11.2016–7.5.2017 eli se päättyi viime keväänä. Minulla oli edelleen tänä vuonna tavoitteena lukea mahdollisimman paljon novelleja, joten Ompun haaste tuli kuin tilauksesta. Luin haastetta varten yhteensä viisi novellikokoelmaa ja 84 novellia.

En ole koskaan ollut erityisen innokas erilaisiin lukuhaasteisiin osallistuja, mutta Helmet-lukuhaaste ja novellihaaste olivat sopivia matalan kynnyksen haasteita. Asennekin toki ratkaisee, ja suhtauduin haasteisiin varsin rennosti. Vasta aivan loppuvuodesta jouduin miettimään Helmet-haasteen viimeisiin kohtiin sopivia kirjoja, mutta se ei haitannut tai tehnyt haasteesta suorittamista.

T A V O I T T E E T

Goodreadsissa asetin tavoitteeksi lukea tänä vuonna vähintään 70 kirjaa ja ylitin sen kolmella. Asetin 70 kirjan tavoitteen heti alkuun eli en laskenut tai nostanut sitä missään vaiheessa vuotta. En kuitenkaan erityisemmin pyrkinyt juuri tuohon määrään, vaan asetin sen tavoitteekseni viime vuoden perusteella.

Muita vuoden tavoitteitani eli ei varsinaisia haasteita oli lukea mahdollisimman paljon novelleja, sarjakuvia, omasta hyllystä löytyviä kirjoja ja tietokirjallisuutta. Onnistuin tavoitteissani osittain hyvin, osittain huonosti.

Luin vuoden aikana yhteensä kolmetoista novellikokoelmaa. Olen määrään ihan tyytyväinen, onhan se kuitenkin noin kokoelma kuukaudessa. Sarjakuvia tai sarjakuvaromaaneja luin vain seitsemän, mihin en ole tyytyväinen. Olen jo parina vuotena ottanut tavoitteekseni lukea enemmän sarjakuvia siinä koskaan kuitenkaan onnistumatta. Tai no, luin viime vuonna niitä viisi ja sitä edellisenä vuonna kaksi, joten edistystä on toki tapahtunut, mutta en ole kuitenkaan tyytyväinen määrään.

Kolmas tavoitteeni oli lukea enemmän oman hyllyn kirjoja eli kirjoja, jotka olen ostanut itse tai saanut lahjaksi. Tähän en ole laskenut kirjoja, jotka olen saanut kustantamoilta arvosteltavaksi, vaikka ne omaan hyllyyn jäisivätkin. Luin vain seitsemän oman hyllyn kirjaa, mikä on ihan naurettavan vähän. Halusin myös lukea enemmän tietokirjallisuutta, sillä olen lukenut sitä aiempina vuosina hyvin vähän (joinakin vuosina en ollenkaan tenttikirjoja lukuunottamatta), mikä on johtunut pääasiassa opinnoista. Tietokirjallisuuden (johon lasken mukaan myös esseet, muistelmat ym.) saldoksi kertyi kahdeksan. Se on ihan ok määrä, mutta jatkossa haluaisin lukea enemmänkin.

Tässä vaiheessa voin kertoa, että jatkan osaa tavoitteistani myös ensi vuonna, mutta hieman uudella tavalla. Siitä kuitenkin lisää myöhemmin omassa postauksessaan.

M U U T  A S I A T

Kirjalliseen vuoteeni mahtui myös muita kivoja asioita. Olin kesäkuussa ensimmäistä kertaa mukana lukumaratonilla ja se oli ihan mahtavaa. Elokuinen lukumaraton ei taas sujunut ihan yhtä hyvin. Ehkä se tuli liian pian kesäkuisen maratonin jälkeen? Olin mukana Ylen Kirjojen Suomen 101 kirjaa -projektissa ja luin sitä varten vuoden 1992 kirjan, Daniel Katzin Saksalaisen sikakoiran, joka oli varsin hyvä kirja ja sellainen, jota en varmaan olisi tullut muuten lukeneeksi. Ostin blogilleni oman domainin, joten osoiteriville ei tarvitse enää kirjoittaa yhtä pitkäsi, sillä www.lukuisa.com riittää. Myös vanha osoite toimii edelleen. Olen edelleen tänä vuonna tehnyt katsauksia kotimaisiin ja ulkomaisiin kirjallisuuspalkintoihin, joita löytyy tuosta oikealta asiasanojen pudotusvalikoista ("kirjallisuuspalkinnot" tai yksittäisiä palkintoja klikkaamalla) tai arkiston kautta selaamalla. Ehkä voisin jossain vaiheessa tehdä niitä varten oman linkin sivupalkkiin. Perustimme elokuussa ystäväni Jaanan kanssa Kahden naisen lukupiirin, joka on tuottanut minulle ja tietääkseni myös Jaanalle paljon iloa.

Vietin myös ensimmäisen kokonaisen vuoteni Twitterissä, joka on ollut minulle mieluinen sosiaalisen median paikka. Valitettavasti en taida koskaan luoda blogilleni omaa Facebook-sivua, sillä sivusto on mielestäni muuttunut yhdeksi  isoksi roskakuiluksi. Minut ja kirjani löytää kuitenkin Twitterin lisäksi Instagramista, jonka suhteen olen aktivoitunut enemmän tämän vuoden aikana. Juuri muun somen kuin blogini puolella olen muutamaan otteeseen kirjoittanut cosy reading nighteista, joihin olemme poikaystäväni kanssa ottaneet yhdessä osaa. Cosy reading night on useamman kerran vuodessa järjestettävä ilta, jolloin on tarkoituksena keskittyä lukemiseen parin tunnin ajan. Lukemisen lisäksi on tarkoitus luoda mahdollisimman mukava eli cosy fiilis, mikä onnistuu esimerkiksi hyvillä herkuilla, kynttilöillä, takkatulella (meillä ei ole takkaa, mutta lähelle pääsee esimerkiksi Netflixin takoilla) ja mukavalla vaatetuksella, kuten vaikkapa pyjamalla tai mikä ikinä on kenellekin mukava vaate. Lisää cosy reading nighteista löytyy Lauren and The Booksin Youtube-tililtä. Lukumaratoneillakin on sijansa, mutta olen tänä vuonna ollut erityisen ihastunut cosy reading nighteihin.

Vuosi 2017 on nyt paketissa haasteiden ja tavoitteiden osalta. Vaikken ollut kaikkien haasteiden ja tavoitteiden osalta erityisen tyytyväinen, oli vuosi kokonaisuudessaan hyvä, ehkä tosiaan parempi kuin koskaan aiemmin. Tästä on hyvä jatkaa ja tehdä ensi vuodesta vielä parempi. Palaan tähän vuoteen vielä huomenna tilastojen ja ylihuomenna vuoden kirjojen muodossa.

28.12.2017

Yuval Noah Harari: Homo deus : Huomisen lyhyt historia


"Ainoa pysyvä asia historiassa on kuitenkin se, että kaikki muuttuu."

Joulukuu on ollut lukukuu. Ennen kuin pääsen koostamaan koko vuotta ja tekemään katsauksia tulevaan, täytyy minun saada vielä ainakin tästä joulukuun jättiläisestä heränneet mietteet kirjoitettua ylös. Yuval Noah Hararin Homo deus : Huomisen lyhyt historia on jatkoa viime vuonna suomeksi ilmestyneelle teokselle Sapiens : Ihmisen lyhyt historia. Kun Sapiens kertoi homo sapiensin kehityksestä nykyihmiseksi ja ihmiskunnan historiasta, Homo deuksessa katse on tulevassa. Mihin jatkamme tästä missä olemme nyt?

Ihmiskunta on onnistunut laajassa mittakaavassa pääsemään eroon nälänhädistä, päihittämään kulkutaudit ja jättämään taakseen sodat. Jos ihminen ei keksi tulevaisuudessa enää mitään tekemistä, hänelle tulee todella tylsää. Tällainen tilanne ei kuitenkaan ole mahdollinen, sillä "historia ei siedä tyhjiöitä". Jotkin muut asiat täyttävät edellisten, pääasiassa ratkottujen ongelmien jättämän tilan. Hararin mukaan ihmiskunnan seuraavat päämäärät ovat todennäköisesti kuolemattomuus, onni ja jumalallisuus. Kun nälkä ja kulkutaudit on voitettu, pyrimme seuraavaksi voittamaan ikääntymisen ja jopa kuoleman. Ne ovat vain teknisiä esteitä, joiden ratkomisen olemme jo aloittaneet. Kun elintasomme on noussut korkeaksi, haluamme seuraavaksi olla mahdollisimman onnellisia. Ja kun ihminen on kohotettu koko maapallon merkittävimmäksi eläimeksi, pyrimme seuraavaksi tekemään siitä jumalan, homo deuksen. Tämä tapahtuu ihmistä parantelemalla: biotekniikan avulla, rakentamalla kyborgeja tai luomalla epäorgaanisia olentoja.

Hararin ja monen muun tieteilijän mukaan kaikki organismit, olivat ne sitten orgaanisia tai ei-orgaanisia, ovat algoritmeja. Siis myös ihminen on algoritmi. Jos ihminen on algoritmi, ihmisellä ei esimerkiksi ole vapaata tahtoa. Ihminen ei ehkä oikeasti itse tiedä, miksi hän tekee jonkin päätöksen tai vaikka ajattelee jotain tiettyä asiaa. Samat matemaattiset lait pätevät sekä biokemiallisiin (ihminen ja muut eläimet) että sähköisiin (esimerkiksi tietokoneet ja muut ihmisen luomat laitteet) algoritmeihin. Näin ajatellaan dataismissa, joka on jo aloittanut tiensä maailman suurimman uskonnon paikan tavoittelijana. Dataistisessa ajattelussa piilee kuitenkin yksi ihmiskuntaa uhkaava vaara: jos kaikki organismit ovat algoritmeja, teoriassa ei-orgaaniset organismit voisivat korvata orgaaniset organismit. Äärimmäisessä tilanteessa elämä voisi jatkossa olla enää pelkkiä datavirtoja ja ihminen nykyisessä muodossaan pelkkä muisto menneistä ajoista.

Tämä kaikki voi kuulostaa aika scifiltä, mutta Hararin tekstissä on pitkälti järkeä. Pitää myös ottaa huomioon, etteivät Hararin kuvaukset ihmiskunnan tulevaisuudesta tule tapahtumaan huomenna, viikon päästä tai tuskin vielä meidän elinaikanammekaan. Itse asiassa Hararin kuvailemia asioita ei välttämättä tapahdu ollenkaan, vaikka ne tuntuvatkin päivä päivältä todennäköisimmiltä. Ehkä ihmiskunnan tulevaisuus on kuin suoraan nykyajan dystopioista, ehkä päätämmekin (tai algoritmimme päättävät) tehdä toisin.

Kuten Sapiensissa, myös Homo deuksessa Hararin teksti on hyvin miellyttävää lukea. Hän kertoo monimutkaisista asioista varsin yleistajuisesti ja siten, että tekstiin jää helposti koukkuun. Hän käyttää myös paljon esimerkkejä, joilla havainnollistaa kertomustaan. Valitettavasti tuo havainnollistaminen on välillä kuin rautalangasta vääntämistä, vähemmälläkin selittämisellä ymmärtäisi. Samalla kuitenkin rakastin niitä kaikkia esimerkkejä ja nippelitietoa, ja olisin oikeastaan halunnut tietää lisää monista asioista ja tutkimuksista, vaikka ne eivät olisikaan enää oikein liittyneet Hararin sen hetkisiin pointteihin. Suurempi ongelma on kuitenkin toisto. Kirjan luvuissa käsitellyt asiat leikkaavat toisiaan, mikä on toisaalta ihan kiva, jos kirjaa ei vaikkapa ehdi lukea kovin tiiviissä tahdissa, mutta intensiivisemmällä lukutavalla lukija joutuu kärsimään melko runsaasta toistosta. Kirjassa käsitellään lisäksi jonkin verran jo Sapiensista tuttuja asioita, mutta koska ne liittyvät niin olennaisella tavalla myös ihmisen tulevaisuuteen, se ei minua häirinnyt.

Pidän paljon Hararin tyylistä kirjoittaa populaaria kertovaa tietokirjallisuutta ja olen useista asioista samaa mieltä hänen kanssaan – olemme siis niin sanotusti samalla aaltopituudella. Täytyy kuitenkin sanoa, että pidin enemmän Sapiensista, koska se on minusta johdonmukaisempi ja selkeämpi kokonaisuus, ja historia on tulevaisuutta enemmän omaa alaani, osaamistani ja kiinnostuksenkohteitani. Kummassakaan kirjassa Harari ei kuitenkaan päästä helpolla, sillä ne eivät anna ruusuista kuvaa historiastamme ja tulevaisuudestamme. Välillä on kuitenkin hyvä ajatella epämiellyttäviäkin asioita.


13. Kirja "kertoo sinusta" / Helmet-lukuhaaste 2017

––

Yuval Noah Harari: Homo deus : Huomisen lyhyt historia
(Homo Deus. A Brief History of Tomorrow, 2015)
Suom. Jaana Iso-Markku
Bazar 2017, 447 s.

26.12.2017

Laura Restrepo: Intohimon saari


"Maroon, Arnaud toisteli lumoutuneena, maroon, ja sitkeä luulotauti kalvoi häntä. Yksin Tyynenmeren rannalla hän ei taistellut vastaan. Lämmin tuuli hiveli kasvoja, humisi korvissa ja sai aurinkohuivin läpättämään niskassa. Loputon jono alistuneita, muuttumattomia aaltoja tuli kuolemaan vasten puuta hänen jalkojensa alla, ja hän katsoi niitä hypnoosissa, antoi niiden monotonisen kohinan tuudittaa itseään: maroon, ne kuiskivat, maroon."

Tunnetun kolumbialaisen nykykirjailijan Laura Restrepon kiinnostavasti fiktiota ja faktaa yhdistelevä romaani Intohimon saari on Fabriikki Kustannuksen ensimmäinen kirja vuodelta 2015. Fabriikki Kustannus julkaisee vuosittain neljä laadukasta kaunokirjallista teosta, joista ei muuten välttämättä kuulisi. Ensi vuonna julkaistaan pelkästään naiskirjailijoiden teoksia. Kuten viime vuonna, tilasin myös tänä vuonna ensi vuoden kirjat itselleni joululahjaksi, sillä mikäpäs sen ihanampaa kuin saada kirjoja kotiin asti kannettuina!

Joukko nälkiintyneitä meksikolaisia naisia ja lapsia pelastetaan pieneltä itäisellä Tyynellä valtamerellä sijaitsevalta atollilta vuonna 1917. He ovat olleet siellä yhdeksän vuotta, viimeiset vuodet ravintonaan vain merenelävät, suulat ja kookokset. Miksi he ovat olleet tuolla pienellä korallisaarella? Miksi vain naisia ja lapsia? Tarina täytyy kelata alkuun. Vuonna 1908 meksikolainen kapteeni Ramón Arnaud saapuu tuoreen vaimonsa ja sotilaidensa kanssa syrjäiselle Clippertoninsaarelle, joka on aiemmin tunnettu myös nimellä Intohimon saari. Melkein kokonaan sotilasuransa tuhonnut Arnaud on saanut vielä yhden mahdollisuuden: hänen täytyy perustaa saarelle armeijan tukikohta ja huolehtia, että saari pysyy Meksikolla eikä joudu ranskalaisten haltuun. Arnaud ei kuitenkaan osaa arvata, millä tavalla Meksikon tuleva sisällissota, sitä seuraava ensimmäinen maailmansota ja sitrushedelmät vaikuttavat maailman laidalla sijaitsevaan pieneen varuskuntaan.

Sään mukaan väriä vaihtava meri, paahtava aurinko, tuhannet ja taas tuhannet pienet taskuravut, tuulessa huojuvat kolmetoista palmua, rikiltä haiseva laguuni ja hurrikaani, joka vie lähes kaiken mukanaan... Miten paljon eri aisteihin vetoavia mielikuvia Restrepon teoksessa onkaan! Vietin joulunpyhät jossain ihan muualla kuin pimeässä ja pohjoisessa Suomessa keskellä korkeita lumihankia, ja sekin oli aika ihanaa. Intohimon saaren suurin vahvuus on juuri tunnelmassa, siinä miten vahvasti se vie mukanaan jonnekin kauas, toiseen aikaan ja paikkaan.

Yksi viime vuosien kiinnostavin ja myös suosituin kirjallisuuden alalaji tai vähintäänkin tyyli on ollut kaunokirjallisuus, jossa sekoitellaan faktaa ja fiktiota. Intohimon saari on tästä malliesimerkki, tosin kirja on julkaistu alunperin jo vuonna 1989, eli on sitä tyyliä harrastettu ennenkin. Intohimon saari perustuu siis tositapahtumiin. Viime vuosisadan alkupuolella todellakin eli muuan meksikolainen kapteeni nimeltä Ramón Arnaud, joka lähetettiin huolehtimaan Meksikolle kuuluneesta Clippertoninsaaresta, ja joukko huonossa kunnossa olevia naisia ja lapsia pelastettiin myöhemmin saarelta. Ei kuitenkaan ole selvää, mitä kaikkea saarella tuossa välissä tapahtui, milloin, missä järjestyksessä ja millä tavalla. Teoksessa ääneen pääsee myös nykyhetken Meksikossa oleva kirjailija, joka yrittää saada saarella olleiden tai heidän sukulaistensa avulla selville, mitä saarella oikein tapahtui. Kertomukset saaren tapahtumista ovat usein ristiriitaisia keskenään, mikä tuo esiin muistitietotutkimuksen ongelmat. Muistot eivät useinkaan ole luotettavia, mutta on kiehtovaa, mitä lopulta muistetaan tai halutaan muistaa. Kirjan tarina ei kuitenkaan kokonaisuutena kärsi tai hajoa ristiriitaisen kerronnan takia, vaan se tekee siitä vain kiinnostavamman.

Intohimon saari muistuttaa tyyliltään jonkin verran Bea Uusman Naparetkeä. Nimestään huolimatta siitä ei kuitenkaan välity yhtä suurta intohimoa ja omistautumista tutkimuskohdettaan kohtaan kuin Uusman teoksesta, mutta kaikuja on. Intohimon saari lienee ainoita kolumbialaiselta kirjailijalta lukemiani kirjoja Gabriel García Márquezin Sadan vuoden yksinäisyyden lisäksi. Samalla vierailin myös ensimmäistä kertaa tänä vuonna Etelä-Amerikassa (kirjan välityksellä, en harmi vain oikeasti). Voisin vierailla useamminkin.


30. Kirjan nimessä on tunne / Helmet-lukuhaaste 2017

––

Laura Restrepo: Intohimon saari
(La Isla de la Pasión, 1989)
Suom. Laura Vesanto
Fabriikki Kustannus 2015, 315 s.

23.12.2017

Pajtim Statovci: Tiranan sydän


"Eräs ihminen kysyi minulta kerran, miltä kuolema tuntuu. Pyysin häntä olemaan ajattelematta moista, sillä olimme molemmat hyvin nuoria silloin, kauniitakin, ja maailma odotti meitä luokseen. Myöhemmin vastasin, että elämän päättyminen tuntuu aina pahalta, sillä olen nähnyt kuolleen ja kuullut valtavasti tarinoita kuolleista, mutta nyt en vastaisi enää niin, vaan sanoisin, että kuolema on nimi. Se on sitä ettei mahdu oman nimensä sisään, omaan ulkomuotoonsa, kuin omille kasvoille piirrettäisiin toisen ihmisen ilmeet."

Luin lokakuussa Pajtim Statovcin esikoisromaanin Kissani Jugoslavia ja vaikutuin siitä suuresti. Jo sen myötä minulle tuli tunne, että Statovcia kannattaa seurata – ja tietysti lukea kaikki hänen seuraavat kirjansa. Tiranan sydän on toistaiseksi niistä ainoa, Statovcin toinen romaani.

Tiranan sydän alkaa tarinoilla Albanian mahtavasta menneisyydestä, kaksipäisen kotkan maasta. Nuori poika Bujar kuuntelee isänsä kertomia isänmaallisuutta pursuavia tarinoita, mutta hänen lapsuutensa todellisuus 1990-luvun Tiranassa on toinen. Kun Bujarin isä kuolee, äiti linnoittautuu makuuhuoneeseen ja sisko häipyy omille teilleen. Bujar ja hänen kaverinsa Agim päättävät karata ja lähteä tuosta sodan syömästä maasta. Euroopassa, siellä oikeassa Euroopassa, on parempi elää. Heidän on siellä parempi ja vapaampi olla, he kertovat toisilleen.

Myöhemmin on enää nuori mies. Hänen tiensä käy Italian kautta Espanjaan, sieltä Saksaan, New Yorkiin Yhdysvaltoihin ja lopulta Suomeen. Ongelmia kohdatessa on helppo vaihtaa maata ja aloittaa alusta jossain muualla. Voi peittää vanhan identiteettinsä, olla taas joku uusi, jolla ei ole menneisyyttä tai kotimaata. Mies ei kuitenkaan pääse eroon maastaan, taakan lailla se pysyy mukana ja muistuttaa vähän väliä itsestään.

Tiranan sydän on romaani niin muukalaisuudesta, tarinankerronnasta, historian painolastista, vapaudesta kuin myös seksuaalisuudesta, transsukupuolisuudesta ja oikeudesta sukupuoleen. Jo nuorena Bujarin ystävä Agim kysyy koko kirjan kannalta hyvin oleellisen kysymyksen: "Tajuatko, miten rajoittunutta on ajatella, että maailmassa on kaksi sukupuolta, kahdenlaisia ihmisiä, miehiä ja naisia?" Siinä on tarinan ydin, jonka ympärille kaikki tiukasti kiertyy. Myöhemmin Euroopassa (ja Yhdysvalloissa) matkaava nuori mies pukeutuu toisinaan naiseksi – tai ei pelkästään pukeudu, vaan on nainen, silloin kun haluaa. Ja Helsingissä mies kohtaa Tanjan, joka on keskellä sukupuolenkorjausprosessia.

Tiranan sydän on sukupolviromaani, mutta ei mikään perinteinen sellainen. Olen päähenkilön (ja kirjailijan) kanssa samaa ikäluokkaa, mutta en hirveästi tunnistanut hänen kokemuksiaan, sillä olen elänyt hyvin erilaista elämää. Romaanissa on paljon sellaisia teemoja, jotka ovat kiinni nimenomaan tässä ajassa (etenkin muukalaisuusviha, rasismi ja sukupuolisuuteen liittyvät kysymykset) ja tuttuja 1990-luvulla kasvaneille eurooppalaisille ihmisille. Ei ehkä niin paljon suomalaisille, enemmän Itä-Euroopassa kasvaneille. Tiranan sydän, kuten myös Kissani Jugoslavia, on kirja merkittävistä asioista. Sitä voi lukea enemmän sukupuolisuudesta kertovana tarinana tai sitten muukalaisuuden ja historian painon näkökulmasta, mutta nämä puolet kietoutuvat toisiinsa niin, ettei niitä voi täysin erottaakaan.

Romaani herätti minussa paljon melankolisia tunteita. Tunnen yhä sitä ajatellessani ennen kaikkea surua ja jotain määrittelemätöntä ikävää. Vaikka on tarinassa myös pieniä valonpilkahduksia, sellaisia, joiden avulla jaksaa jatkaa taas vähän aikaa. Rakastin Tiranan sydäntä erityisesti siksi, että se nimenomaan vetosi tunteisiini. Parhaat kirjathan ovat sellaisia, jotka vaikuttavat hyvin voimakkaasti lukijaan, ja Tiranan sydän on juuri sellainen. Romaanin päähenkilö kuvaa ajatuksiaan ja tunteitaan hyvin raastavasti. Hän kuvaa paljon sitä, miltä tuntuu olla ulkopuolinen ja yksin, kun tietää, ettei ole kenellekään mitään eikä kukaan. Kun haluaisi vain kuolla, mutta ei kehtaa, koska kuoleminen kaikkien nähden hävettäisi liikaa. Kun häpeää omia juuriaan, mutta ei pääse niistä eroonkaan. Kun ei tiedä, missä olisi hyvä olla se mitä on, mihin voisi jäädä rakentamaan omaa elämäänsä.

Vaikka tunnen kirjaa ajatellessani enimmäkseen surua, olen myös hyvin iloinen siitä, että sain lukea niin taidokkaan ja monin tavoin merkittävän romaanin. Tulen lukemaan sen vielä joskus uudelleen, ja vielä uudelleen, varmasti.


––

Pajtim Statovci: Tiranan sydän
Otava 2016, 271 s.

21.12.2017

2 x Hanna Hauru: Liian pienet sandaalit ja Tyhjien sielujen saari


Hanna Haurun novellikokoelmassa Liian pienet sandaalit tarkastellaan naisen kehollisia ulottuvuuksia. Tarinoissa on kaikenlaisia kuviteltavissa olevia naisruumiita: tikkulaihoja ja äärimmäisen lihavia, karvaisia, isoja jalkoja, hörökorvia, isoja ja pieniä rintoja, nuoria ja vanhoja. Usein novellien naiset häpeävät ja peittelevät ominaisuuksiaan, mutta toisinaan niistä ollaan jopa ylpeitä. Ruumiillisuus on tarkoituksella päällekäyvää, se peittää henkilöiden muut ominaisuudet alleen. Kyse on vain ja ainoastaan naisten kehoista ja siitä, miten he itse ja muut ihmiset niihin suhtautuvat. Useimmiten ei kovin hyvin.

Haurun ilmaisu on ihanan tiivistä ja ytimekästä. Novellit ovat myös mitaltaan sopivan napakoita, niissä keskitytään vain käsillä olevaan asiaan. Kerronta on suoraa: se kuvaa joskus jopa varsin groteskilla tavalla kehoja ja niiden toimintoja. Mutta ah, miten oikeassa nämä kertomukset ovatkaan! Novellit saavat lukijan pohtimaan naiseutta ja kehollisuutta sekä suhdetta omaan kehoonsa eri ikävaiheissa.

En ole aiemmin lukenut Haurun novelleja. En tiedä, johtuuko tekstilajista vai juuri novellien aihepiiristä, että kokoelman tekstit tuntuivat tyylillisesti erilaisilta kuin aiemmat lukemani Haurun kirjat, Paperinarujumala ja Finlandia-ehdokkaana ollut Jääkansi. Haurun tyyli on aina hyvin tiivistä, mutta novellimuodossa vielä tiiviimpää eikä ehkä ihan niin hengittävää. Ytimekkäämpi ote sopii toki tähän kokoelmaan, sillä tekstien aihepiirikin on ihan eri kuin muissa lukemissani Haurun kirjoissa. Joissakin novelleissa on mukana myös humoristisuutta, jota en myöskään ole aiemmin nähnyt Haurun teksteissä.


Hanna Hauru: Liian pienet sandaalit
Like 2010, 94 s.


Tyhjien sielujen saari on Hanna Haurun esikoisromaani. Se kertoo lepraan sairastuneesta naisesta, joka erotetaan vastasyntyneestä pojastaan ja muusta perheestään, ja viedään (ja eristetään) Seilin saarelle. Romaani alkaa pysäyttävästi, kun nainen joutuu hyppäämään veneestä pois ja uimaan loppumatkan saareen, sillä soutajat eivät halua auttaa häntä. Veneeseen jää nahkalaukku tavaroineen, joista soutajat alkavat oitis tapella keskenään. Sairastunutta ihmistä ei pidetä enää minään.

Niin nainen kuin lukijakin tietää, mikä on naisen kohtalo. Lohtua naisen elämään syrjäisellä saarella muiden spitaalisten ja hullujen keskellä tuovat kynä ja paperi, joita hän saa saaressa satunnaisesti käyvältä lääkäriltä. Juuri muuta lääkäri ei voi tehdä auttaakseen potilaita. Keskeisimpiä keinoja spitaalisten auttamiseksi olivat 1800-luvulla ihon voiteleminen, amputointi, paloviina ja Jumalan sana. Tyhjien sielujen saari koostuu pääasiassa naisen kirjoituksista, joiden hän toivoo joskus vielä tavoittavan poikansa.

Tyhjien sielujen saari on haurumaiseen tapaan tiivis, mutta täynnä raakaa tunnetta ja rikkaita kielikuvia. Se muistuttaa Haurun uusinta romaania Jääkantta, sillä maailma on siinäkin ihan yhtä musta ja karu. Päähenkilön päiväkirjamaisten kirjoitusten voisi kuvitella olevan yksitoikkoisia, mutta ne kertovat paljon naisen sisäisestä maailmasta. Saarella oleminen on kammottavaa ja täynnä epätoivoa. Valonpilkahduksia ei juuri ole, mutta pienet arkiset asiat, kuten leuto talvi tai voikukkaseppeleen teko kesällä ilahduttavat hetkeksi. Elämä kuitenkin kulkee kohti vääjäämätöntä loppuaan eikä matka ole tuskaton.

Haurusta on tullut neljän lukemani kirjan myötä yksi suosikkikirjailijoistani. Ihailen hänen taitoaan käyttää kieltä hyvin säästeliäästi, mutta kuitenkin tarkasti ja kuvailevasti. Jokainen lause on harkittu kokonaisuus. On myös upeaa, miten hän kirjoittaa niin monenlaisista naisisista näkökulmista ja tekee sen aina hienosti. Naisten maailmaa kuvaavia romaaneja ja novelleja ei ole koskaan liikaa.


Hanna Hauru: Tyhjien sielujen saari
Like 2005, 112 s.

19.12.2017

Celeste Ng: Little Fires Everywhere


Celeste Ng on nimi, jonka olen kuullut lausuttavan usein. Hänen esikoisromaaninsa Everything I Never Told You on jännityskirjallisuuden piirteitä sisältävä tarina amerikankiinalaisesta perheestä ja salaisuuksista. Ng'n toinen romaani Little Fires Everywhere vaikuttaisi jatkavan ainakin osittain samojen teemojen parissa, sillä siinäkin on kyse amerikankiinalaisuudesta (vaikkei ehkä niin paljon kuin esikoisessa), perheistä ja salaisuuksista. Little Fires Everywhere voitti tämän vuoden parhaimman romaanin tittelin Goodreads Choice Awardsissa, jossa lukijat saivat äänestää omaa suosikkiaan. Voiko 39 000 äänestäjää olla väärässä?

Shaker Heights on pieni amerikkalainen lähiö, jossa kaikki on suunniteltu pilkulleen ja kaiken tulee tapahtua tasan sääntöjen mukaan: talojen tulee olla tietyn värisiä (esteettisistä ja harmonisista syistä), pihojen nurmikot tulee leikata säännöllisesti ja roskatynnyreitä ei koskaan viedä etupihoille. Amerikkalainen unelmalähiö? Ainakin pinnallisesti. Pinnan alla kuitenkin kuohuu. Lähiön rikkaimpiin ja kenties myös vaikutusvaltaisimpiin ihmisiin lukeutuva ja toimittajana työskentelevä Elena Richardson perheineen omistaa lähiön laitamilta, sieltä ei-niin-hienolta alueelta, pienen asunnon, jota he vuokraavat tarpeessa oleville. Tämänkertainen hyväntekeväisyyskohde on taiteilija Mia Warren ja hänen teini-ikäinen tyttärensä Pearl. He ovat olleet koko Pearlin elämän ajan liikkeessä: aina kun Mia on saanut yhden teoksen valmiiksi, he ovat vaihtaneet maisemaa. Nyt he kuitenkin ajattelivat jäädä ja rakentaa pesän turvalliseen Shaker Heightsiin.

Pearl ystävystyy Richardsonien perheen neljän lapsen kanssa, ja etenkin perheen nuorimmasta pojasta Moodysta tulee hänen hyvä ystävänsä, sillä he ovat samanikäisiä ja ovat koulussa samalla luokalla. Mian elämä taas helpottuu, sillä hän saa osa-aikatyötä Richardsonien talossa, minkä vuoksi hänellä on enemmän aikaa keskittyä taiteen tekemiseen. Kaikki on hyvin siihen saakka, kunnes eräs lähiön lapseton pariskunta adoptoi amerikankiinalaisen tyttövauvan. Siitä lähtee liikkeelle vyöry, jonka jälkeen kaikki on toisin.

Little Fires Everywhere alkaa lupaavasti. Heti sen alussa on pieni mysteeri, konkreettinen tulipalo, jonka syy on vielä epäselvä. Sitten palataan ajassa taakse päin siihen hetkeen, kun Mia ja Pearl saapuvat lähiöön. Kertoja kuvailee paljon ympäristöä ja lähiön asukkaita, keitä he ovat, mitä he tekevät ja ajattelevat. Kirja vaikuttaa etenevän enemmän henkilöhahmojen kuin juonen varassa, mikä onkin yleensä enemmän mieleeni. Little Fires Everywhere tuntuu alun perusteella menevän samaan kategoriaan kuin esimerkiksi tv-sarjat Big Little Lies (en ole lukenut Liane Moriartyn samannimistä romaania, johon sarja perustuu, mutta vertaus sopinee myös siihen) ja Desperate Housewives.

Ehkä ensimmäisen kolmanneksen jälkeen kerronta kuitenkin muuttuu, kun vähän joka suunnalla alkaa tapahtua jotain, salaisuudet alkavat keriytyä auki, konflikteja syntyy. Tämäntyyppinen vaihe ei ole itsessään mikään huono juttu (koska näinhän useat romaanit etenevät), mutta tässä romaanissa kaikki jotenkin lässähtää. Henkilöhahmot alkavat tuntua epäuskottavilta, sillä he tekevät omituisia valintoja, ja heidän persoonansa eivät tule esille, jolloin heistä muodostuu ohuita ja mitäänsanomattomia, mutta samalla he ovat ällöttävän stereotyyppisiä. Rakentamalla hahmoista stereotyyppisiä ja laittamalla heidät tekemään ja sanomaan tiettyjä asioita Ng on ehkä yrittänyt saada lukijan inhoamaan tiettyjä hahmoja ja rakastamaan toisia, mikä on minusta todella raivostuttavaa. Tekisi sen ohjailun edes vähän huomaamattomammin. Loppujen lopuksi koko romaani tuntui varsin yhdentekevältä. Vaikka alkuun kirja tuntui keskittyvän enemmän henkilöhahmoihin ja heidän kehitykseensä kuin juoneen, lopulta se olikin pelkkä juoniromaani, sillä henkilöhahmot olivat todella persoonattomia alusta loppuun asti. Ei ole ihme, että heti alussa vertasin sitä kahteen tv-sarjaan, sillä sellaisena se voisi toimia paremmin. Elävät ihmiset saattaisivat tuoda hahmoihin jotain eloa ja persoonaa.

Olivatko ne Goodreads Choice Awardsin 39 000 äänestäjää sitten väärässä? Eivät välttämättä. Minusta tuntuu, että Little Fires Everywhere on kirja, joka miellyttää helposti erilaisia lukijoita, vaikka minä en nyt sattunut olemaan yksi heistä. Tunnistan kuitenkin ne asiat ja teemat, joihin kirjassa on luultavasti rakastuttu (osin tai ainakin lähtökohdiltaan ne miellyttivät myös minua): alun mysteeri, joka selviää tarinan edetessä, perhe-elämän ja äiti-tytärsuhteen kuvaukset, moraaliin liittyvät ongelmat, joita on mukava pohtia myös omaan elämään soveltaen, menneisyydestä kumpuavat salaisuudet, amerikkalainen lähiökulttuuri ja niin edelleen. Odotin romaanilta paljon, sillä olen kuullut paljon kehuja Ng'n esikoisesta. Nyt en tiedä, uskallanko enää lukea sitä. Ehkä joskus.

––

Celeste Ng: Little Fires Everywhere
Penguin Press 2017, 338 s.

15.12.2017

Maria Jotuni: Kun on tunteet


"Heikkoutta sinun alituinen kärsimisesi ja rakkautesi. Vihaan sitä, se painaa, se on liian lähellä minua, sinussa. Eikö vihani tunnu suonissasi, eikö kiehu se lainaveressäsi, sinä kurja, kärsivä vaivainen? Kuristanko sinut, noin, kun sen helposti voisin? Mihin pääsisit? Ahaa! Suupielesi vääntyvät, aina ne ovat itkunherahduksessa kuin minkä avuttoman lapsen. Painaako elämä sinuakin muka? Painaa, sortaa ehkä! Minua, minua ei paina, ei sorra. Minä itse painan, sorran."

Maria Jotunin Kun on tunteet oli Kahden naisen lukupiirimme marraskuun kirja. Halusimme lukea jonkin suomalaisen naisen 1900-luvun alkupuolella kirjoittaman kirjan, joten Jotuni oli aika helppo valinta. Arvoimme tämän novellikokoelman ja romaanin Huojuva talo välillä, mutta koska emme kumpikaan ollut aiemmin lukeneet Jotunia, päätimme aloittaa lyhyemmin (vaikkakaan ei välttämättä helpommin) eli novelleilla.

Kun on tunteet sisältää neljätoista lyhyttä novellia, joita yhdistää vahvasti sellaiset universaalit teemat kuin rakkaus, avioliitto ja parisuhde. Kokoelma on julkaistu alunperin vuonna 1913, mutta kieltä ja lausemuotoja lukuunottamatta aika ei niissä ihan hirveästi näy. Toki henkilöiden käytös ja tavat saattavat olla joissakin kertomuksissa nykyajan ihmisten silmissä vähän outoa ja vanhahtavaa, mutta henkilöiden ajatukset ja tunteet, varsinkin ne tunteet, ovat pysyneet täysin muuttumattomina. Näistä Jotuni tekee tarkkoja, viiltäviäkin havaintoja. Joskus kuitenkin tunteen sijalla on järki, joka saattaa välillä olla se parempi vaihtoehto.

Novellit kuvaavat erinomaisen hyvin 1900-luvun alussa eläneen suomalaisen naisen asemaa. Niissä toistuu usein sama kaava: päähenkilö, maaseudulla asuva nainen, on joutunut (tai mennyt omasta tahdostaan) naimisiin miehen kanssa, jota ei (enää) rakasta. Toisia naisia asia harmittaa, toisia ei, sillä eihän miestään tarvitse rakastaa tai onpahan ainakin talous turvattu. Vaikka novellit käsittelevät usein tärkeitä ja vakavia aiheita, on niissä välillä myös ripaus komiikkaa kaiken mustan keskellä.

Jotunin novellit sisältävät paljon dialogia, mikä pakottaa lukijan pysymään tarkkaavaisena. Äärimmäinen esimerkki ja samalla yksi kokoelman suosikkinovelleistani on novelli Hilda Husso, jossa aviottoman lapsen saanut nainen puhuu puhelimessa lapsensa isän kanssa. Novellissa on näkyvillä vain Hildan repliikit ja lukija joutuu päättelemään puhelimen toisessa päässä olevan miehen repliikit Hildan vastauksista. Novelli Kaksoiskasvettuma koostuu myös lähinnä pelkästä dialogista. Se on tulkintani mukaan riipaiseva kuvaus avioelämästä ja vallasta, naisen ja miehen välisestä suhteesta, joka on täynnä raivoa ja vihaa. Vaikuttava, vain parin sivun mittainen kertomus.

Jotunin novellit olivat varsin mielenkiintoinen uusi tuttavuus. En kuitenkaan ensimmäisellä lukukerralla saanut niistä mielestäni tarpeeksi irti, sillä novelleissa on paljon pureskeltavaa ja eri puolia. Haluan siis palata niihin vielä joskus myöhemmin, samoin vierailla myös siellä Huojuvassa talossa.


3. Suomalainen klassikkokirja / Helmet-lukuhaaste 2017

––

Maria Jotuni: Kun on tunteet
Otava 1966 (1913), 124 s.

14.12.2017

Runeberg-palkinto 2018: ehdokkaat

Runeberg-palkinto on Finlandia-palkintojen ohella Suomen arvostetuimpia kirjallisuuspalkintoja. Toisin kuin Finlandia-palkinnoissa, Runeberg-palkinnossa voi olla ehdolla kaikki kaunokirjallisuuden lajityypit: romaanit sekä essee-, novelli- ja runokokoelmat.

Vuodesta 1987 lähtien jaettu Runeberg-palkinto on Uusimaa-lehden, Porvoon kaupungin, Suomen Kirjailijaliiton, Suomen arvostelijain liiton ja Finlands svenska författareföreningin myöntämä vuosittainen kirjallisuuspalkinto. Palkinnon arvo on 10 000 euroa. Tänä vuonna esiraadissa eli ehdokkaita valitsemassa olivat vapaa toimittaja Maija Jelkänen, runoilija Heli Slunga ja kulttuuritoimittaja Sofie Stara. Esiraati valitsee viidestä kahdeksaan ehdokasta.

Tänä vuonna ehdokkaita on maksimimäärä eli seuraavat kahdeksan teosta:


Johanna Holmström: Själarnas ö (suom. Sielujen saari)

Runsas romaani toisiinsa kietoutuvista naiskohtaloista synkkämaineisella Seilin saarella.


Anu Kaaja: Leda

1700-luvun lopun Ranskaan sovitettu romaani antiikin myytistä, kuningatar Ledasta, johon ylijumala Jupiter päättää yhtyä joutsenen hahmossa.


Olavi Koistinen: Mies joka laski miljardiin

Novellikokoelma eri tavoin syrjäytyneistä, eksyneistä tai muuten vain reunalla elävistä eri-ikäisistä miehistä.


Juha Kulmala: Ränttätänttä

Monipuolinen, suoraviivainen ja humoristinenkin runoteos tunnetulta nykyrunoilijalta.


Rosa Liksom: Everstinna

Monologiromaani rakkaudesta ja fasismista, pala toisenlaista sotahistoriaa.


Miki Liukkonen: O

Fiktion ja todellisuuden suhteen kyseenalaistava romaani juuri tästä ajasta ja miten elää siinä.


Marjo Niemi: Kaikkien menetysten äiti

Romaani työvuoronsa aikana pimeälle näyttämölle äitinsä ruumiin viereen joutuvasta naisesta, mistä seuraa vimmattu monologi kaikesta menneestä ja nykyisestä.


Asko Sahlberg: Amandan maailmat

Rauhaisaa elämää viettäneen Amandan arki muuttuu, kun hän kohtaa nuoren pakolaispojan. Amanda tahtoo auttaa hädässä olevaa, mutta asettaa samalla oman elämänsä vaakalaudalle.

––

Tänä vuonna mukana on kuusi romaania, yksi runoteos ja yksi novellikokoelma. Kahdeksikkoa yhdistää raadin mukaan rikas kieli ja niissä eri tavoin näkyvä Suomen satavuotinen historia.

Hienot valinnat! Mukana on vain yksi kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaana ollut romaani, Miki Liukkosen O. Luulisin, että aika moni muukin näistä ehdokkaista (romaaneista) oli aika vahvoilla Finlandiaan, sillä niitä yhdistää minusta myös eriasteinen kokeilevuus. Olen lukenut ehdokkaista vain Olavi Koistisen novellikokoelman Mies joka laski miljardiin, josta pidin. Haluaisin lukea myös ainakin Holmströmin, Liksomin, Niemen ja Sahlbergin kirjat.

Voittajan valitsee palkintoraati, johon kuuluvat tänä vuonna kirjallisuustoimittaja Pia Ingström, kriitikko Mervi Kantokorpi ja kirjailija Marja-Liisa Tiainen.

Oletteko te lukeneet ehdokkaita ja mikä niistä on suosikkinne voittajaksi? Voittaja julkistetaan Runebergin päivänä 5. helmikuuta 2018.

12.12.2017

Sarah Perry: The Essex Serpent


"You told me once you forget you are a woman, and I understand it now – you think to be a woman is to be weak – you think ours is a sisterhood of suffering! Perhaps so, but doesn't it take greater strength to walk a mile in pain than seven miles in none? You are a woman, and must begin to live like one. By which I mean: have courage."

Sarah Perryn The Essex Serpent hurmasi minut jo kauniilla, värikkäällä kannellaan. Kun siihen lisätään vielä Sarah Watersin ja muutaman luottoihmiseni kehut sekä lupaus watersimaisesta viktoriaaniseen Englantiin sijoittuvasta goottilaishenkisestä romaanista, olen myyty.

Cora Seaborne on Lontoossa asuva tuore leski, joka pitää surupukua yllään vain näön vuoksi. Oikeasti hän tuntee olevansa vihdoinkin vapaa. Cora on kiinnostunut luonnontieteistä ja siksi (ja koska lopultakin vain voi) hän lähtee poikansa Francisin ja palvelijansa Marthan kanssa maalaisseudulle Essexiin etsimään fossiileja ja tutkimaan luontoa. Siellä hän kuulee puhuttavan vanhasta kansantarusta, Essexin käärmeestä. Käärme on valtava hirviö, joka asuu meressä ja liikkuu vain öisin. Sen ainoa halu on tappaa. Käärme on tehnyt paluun ja sen uskotaan liikkuvan pienessä Aldwinterin kylässä. Cora on tästä innoissaan, toisin kuin moni muu alueen asukas. Hän matkustaa Aldwinteriin ottaakseen selvää, mikä käärme on – oikea hirviö, pelkkää mielikuvitusta vai kenties jokin muinainen eläin? – ja tutustuu siellä paikalliseen pappiin, Will Ransomeen ja tämän perheeseen. Vankasti tieteeseen luottavan Coran ja Jumalaan uskovan Willin välille kehittyy suhde, jossa he eivät pysty olemaan samaa mieltä juuri mistään, mutta vetävät silti toisiaan kohti magneetin lailla.

The Essex Serpent on romaani monesta asiasta. Se käsittelee esimerkiksi rakkautta, luontoa, tieteen, taikauskon ja uskonnon välistä kolmiyhteyttä, ystävyyttä ja varattomien yhteiskunnallista tilannetta 1800-luvun lopun Lontoossa. Vaikka teemoja ja aiheita on useita, ne kietoutuvat romaanissa yhteen niin hyvin, ettei niitä oikein pysty käsittelemään erikseen, sillä kaikki ikään kuin liittyy kaikkeen muuhun.

The Essex Serpent on myös hidas romaani. Se ei missään nimessä herkuttele nopeilla juonenkäänteillä, vaan etenee hyvin rauhallisesti. Rauhallisuus vaati alkuun hieman totuttelua, mutta se kääntyi lopulta romaanin voitoksi. Sen sydäntä ovat lukuisat pitkät ympäristön kuvaukset ja hahmojen suhteiden välinen hienovarainen kehitys. Oman vivahteensa siihen tuovat goottilaiset elementit, kuten esimerkiksi synkkä maaseutu, jonkin yliluonnollisen uhka ja irrationaalinen pelko, jota Essexin käärme herättää ihmisissä. Tarinassa on muutamia todella mieleenpainuvia tapahtumia, kuten kohtaukset Blackwaterin rannalla ja koululaisten joukkohysteria erään oppitunnin aikana, joissa nuo elementit pääsevät hyytävän hienosti oikeuksiinsa. The Essex Serpent onkin täydellinen romaani etenkin juuri tähän vuodenaikaan. Vaikka romaani on kirjoitettu nykyaikana, se on tyyliltään ja sanastoltaan vanhahtava ja viktoriaaniselle ajalle uskollinen, mikä asettaa lukijalle hieman haasteita, mutta eihän tätä olisi voitu muulla tavalla kirjoittaakaan.

"When the rain set in, she delved deeper between the trees, turning her face to the featureless sky. It was a uniform grey, without shifting of clouds or sudden blue breaks, and no sign at all of the sun: it was an unwritten sheet of paper, and against it the bare branches were black. It ought to have been dreary, but Cora saw only beauty – birches unfurled their strips of bark like lengths of white cloths, and under her feet wet leaves were slick. Everywhere bright moss had taken hold, in dense wads of green fur swaddling the trees at their foot, and fine pelts on broken branches that lay across the path."

Romaanin henkilöhahmot ovat kiinnostavia ja eläväisiä. Hahmoja on runsaasti, mutta mielestäni heistä kukaan ei jää pelkän statistin rooliin, vaan heillä kaikilla on jokin tarkoitus. Cora on luonnollisesti kirjan kiinnostavimpia henkilöitä: aikansa rohkea nainen, rajojen rikkoja. Hän on kiinnostunut luonnontieteistä, ei kiinnitä ulkonäköönsä juurikaan huomiota tai ajattele, mitä muut hänestä ajattelevat, ja on seksuaalisesti vapaa. Viehätyin myös Coran pojasta Francisista, joka ei ole ihan tavallinen pikkupoika, vaan hänellä voisi nykydiagnostiikan mukaan olla autistisia piirteitä. Äidin ja pojan välinen suhde on erikoinen: toisaalta etäinen ja välinpitämätön, toisaalta tarvittaessa lämmin. Ehkä Cora ei itsekään oikein ymmärrä poikaansa ja tämän tarpeita. Lisäksi pastorin vaimo Stella, joka ei ole ihan parhaissa voimissaan, on kiehtova hahmo. Sairautensa takia hän on kiinnostunut kaikesta sinisestä, mikä luo tarinaan kaunista symboliikkaa.

Perry on sanonut, että "what most interests me about the past is not its otherness but sameness." Kuvittelemme herkästi olevamme jotenkin hyvin paljon erilaisempia kuin 1800-luvulla tai vieläkin aikaisemmin eläneet ihmiset, vaikka emme sitä oikeasti ole. Vaikka The Essex Serpentissä näkyy viktoriaaninen aika monin eri tavoin (esimerkiksi tavoissa, pukeutumisessa ja luonnontieteiden kehityksessä), sen henkilöhahmot ajatuksineen ja tekoineen voisi sijoittua periaatteessa mihin aikaan tahansa. Romaanin henkilöt ovat todella ihmisiä, eivät karikatyyreja tai muunkaanlaisia jäljitelmiä viktoriaaniselta ajalta. Perryn ajatus näkyy romaanissa erittäin hyvin.

Vuoden parhaimpien kirjojen listalle alkaa olla jo kova tunku.

"'It was just the light,' she said, 'up to its old tricks. But how was my heart to know?'"

––

Sarah Perry: The Essex Serpent
Serpent's Tail 2016, 418 s.

8.12.2017

Kevään 2018 uudet kirjat

On jälleen aika tehdä katsaus ensi kevään kirjoihin. Uutuuksien julkistus tuo lohtua tähän pimeään vuodenaikaan, jolloin tuntuu siltä, ettei kevät koita koskaan. Tiedot uusista kirjoista on kuitenkin merkki siitä, että kyllä se pian on taas täällä, se paras vuodenaika. Tässä 30+ poimintaa ensi kevään uutuuksista.

A T E N A


Ayòbámi Adébáyò: Älä mene pois (huhtikuu)

Nigeriaan sijoittuva romaani naisesta, jonka kaikki anopista lähtien haluavat tulevan raskaaksi, mutta sitä ei tapahdukaan. Kun naisen mies sitten ottaa toisen vaimon, asiat mutkistuvat.

A U L A & C O


Melba Escobar: Kauneussalonki (helmikuu)
Rikosromaani, jossa kauneussalongissa työskentelevä Karin on murhatun teinitytön viimeisenä elossa nähnyt henkilö. Kauneussalonki on trilleri ja kuvaus kolumbialaisten naisten sosiaalisesta todellisuudesta.

G U M M E R U S


Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa (tammikuu)
Perhostutkija Max Halma löytää äitinsä jäämistöstä harvinaisen perhosen, jonka myötä hän ajautuu selvittämään myös omaa historiaansa – isänsä kohtaloa.


Han Kang: Ihmisen teot (tammikuu)
Episodimainen, useita eri ääniä sisältävä romaani Gwangjun vuoden 1980 verilöylystä, ihmisten kärsimyksistä ja toisilleen aiheuttamista kivuista.

Max Porter: Surulla on sulkapeite (helmikuu)
Pienen perheen äiti on juuri kuollut. Suru ilmestyy ovelle variksen muodossa ja jää niin pitkäksi aikaa, kun sitä tarvitaan.

Enni Vanhatapio: Absentia (maaliskuu)
Dialogivetoinen nykyromaani aikamatkasta nuoruuteen ja kahdesta vuorokaudesta Lontoossa.


Morten A. Strøksnes: Merikirja (huhtikuu)
Kirja ystävyydestä, ihmisen ja luonnon suhteesta, meribiologiasta ja mytologioista, mutta ennen kaikkea valtamerestä.

I N T O


Ebba Witt-Brattström: Vuosisadan rakkaussota (helmikuu)
Näkökulmaromaani puoli vuosisataa yhdessä olleista naisesta ja miehestä, ja rakkaudesta, joka on muuttunut uuvuttavaksi taisteluksi.

J A L A V A



Brandon Sanderson: Ylenemisen kaivo (Usvasyntyinen, #2) (huhtikuu)
Usvasyntyinen-trilogian toinen osa. Ensimmäisessä osassa kukistettu paha oli vasta alkua.

L I K E

Gaël Faye: Pienen pieni maa (tammikuu)
Esikoisromaani pojasta kahden maailman välissä ja kaipuusta kotiin.


Aleksi Peura: Jumalan viholliset – Euroopan noitavainojen historiaa (tammikuu)
Yleistajuinen teos Euroopan noitavainoista ja noitavainon myytistä.

Samanta Schweblin: Houreuni (helmikuu)
Nuori äiti Amanda makaa sairaalassa ja hänen luokseen saapuu David-niminen poika, joka ei kuitenkaan ole hänen lapsensa. He molemmat alkavat kertoa tarinaa rikotuista sieluista ja epätoivosta.

O T A V A

Jukka Viikilä: Suomalainen vuosi (maaliskuu)
Humoristisia tarinoita suomalaisuudesta vuodenkierron mukaisesti.

Edward St Aubyn: Loistava menneisyys – Patrick Melrosen tarina I-III (maaliskuu)
Purevalla huumorilla sävytetty, kulttiklassikoksi muodostunut tarina, jossa nuori mies taistelee eroon yläluokkaisen perheensä synkästä perinnöstä.


Jessie Burton: Muusa (maaliskuu)
Kadonneen maalauksen arvoitus sitoo yhteen kaksi kahdella eri aikakaudella elävää naista.

S & S


Piia Leino: Taivas (helmikuu)
Sisällissodan jälkeinen Helsinki vuonna 2058. Ihmiset ovat lamaantuneet ja ainoa ilo on Taivas, virtuaalitila, jossa on vanha kaunis maailma. Tutkijana työskentelevä Akseli saa Taivaaseen laajat käyttöoikeudet ja tutustuu siellä naiseen, jonka haluaa tavata myös reaalimaailmassa.

Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin (huhtikuu)
Eräänä iltana kolme Isiksen kannattajaa hyökkää kirjakauppaan. Kaksi vuotta myöhemmin kirjailija vierailee paikalla olleen naisen luona oikeuspsykiatrian klinikalla ja tämä kertoo tulevansa tulevaisuudesta. Dystopia apartheid-yhteiskunnasta.


Maggie Nelson: Argonautit (toukokuu)
Identiteettiä ja sukupuolta tarkasteleva tarina Nelsonin rakkaudesta muunsukupuoliseen taiteilijaan.

S I L T A L A

Eeva Turunen: Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa (helmikuu)
Omaperäisiä ja riemastuttavia novelleja, joissa ihmisten neuroosit, heikkoudet ja kummallisuudet törmäilevät toisiinsa.

George Saunders: Lincoln bardossa (maaliskuu)
Mielikuvituksellinen ja muodoltaan erilainen romaani Abraham Lincolnin pojasta Williestä, joka joutuu kuolemansa jälkeen jonkinlaiseen kiirastuleen tai välitilaan, jossa puhkeaa taistelu tämän sielusta.

T A M M I


Kim Leine: Kuilu (tammikuu)
Romaani sodasta ja rauhasta, ihmismielen pimeydestä ja pahuudesta. Tapahtumat saavat alkunsa Suomen sisällissodasta, johon tanskalaisveljekset ottavat osaa.

Sara Stridsberg: Unelmien tiedekunta (maaliskuu)
Rohkea ja rankka romaani feministisestä SCUM-manifestista tunnetun Valerie Solanasin elämästä.

Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton (huhtikuu)
Niukka romaani äidin ja tyttären välisestä suhteesta, jossa on paljon jännitteitä, mutta myös rakkautta.


Merete Mazzarella: Alma Söderhjelm – Edelläkävijän tarina (huhtikuu)
Elämäkertaromaani särmikkäästä tutkijasta ja kulttuuripersoonasta.


Michael Chabon: Kuunkajo (toukokuu)
Kirjan kertojan isoisä on kuolinvuoteellaan kun hän alkaa purkaa menneisyyttään hämmästyneenä kuuntelevalle lapsenlapselleen. Se on elämäntarina sellaisena kuin muistot ovat: repaleisia, aukkoisia ja hyviä tarinoita.

T E O S

Maija Sirkjärvi: Barbara ja muita hurrikaaneja (tammikuu)
Kauhun ja kumman välimaastossa liikkuva novellikokoelma, jonka hahmot häiritsevät kaikki joko omaa tai toisten elämää.

Elin Willows: Sisämaa (tammikuu)
Nuori nainen muuttaa Tukholmasta poikaystävänsä kotiseudulle, pieneen pohjoiseen taajamaan. Pariskunta kuitenkin eroaa pian toisistaan, mutta nainen jää uudelle paikkakunnalle. Romaani poislähdöstä ja muutoksesta.

Sally Salminen: Katrina (helmikuu)
Juha Hurmeen uudelleen suomentama Katrina ilmestyi alunperin jo vuonna 1936. Romaani itsenäisyytemme alusta Ahvenanmaalla ja vahvoista naisista.

Hannele Mikaela Taivassalo & Catherine Anyango Grünewald: Scandorama (maaliskuu)
Sarjakuvaromaani Helsinki Cityssä asuvasta kissan ja ihmisen hybridistä Miskattista, joka piiloutuu maan alle hoitaakseen vastarintatehtäviä. Scandorama, idylliyhteiskunta, on kommentti sitä yhteiskunnallista ilmapiiriä vastaan, jossa paperittomat eivät saa olla olemassa.

Leena Krohn: Kadotus (maaliskuu)
Teoksen kolmestatoista tarinasta muodostuu merkitysten seitti, jossa tapahtumat ja loppuaan kohti kulkevaa maailmaa kommentoivat hahmot venyttävät ja horjuttavat todellisuutta.

W S O Y


Elena Ferrante: Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät (tammikuu)
Napoli-trilogian kolmas osa, jossa Elena ja Lila ovat aikuistuneet ja elämä on vienyt heidät eri suuntiin.

Kimmo Oksanen & Heidi Piiroinen: Ohikuljetut – erään kerjäläisperheen tarina (helmikuu)
Kirja, joka kertoo romanikerjäläisten elämästä niin kotimaassaan kuin Suomen kaduilla. Oksanen ja Piiroinen seurasivat kymmenen vuoden ajan erään romanisuvun ihmisten elämää.


Domenico Starnone: Solmut (maaliskuu)
Kertomus eräästä avioliitosta, joka on vuosien saatossa saanut kovia iskuja ja natissut liitoksissaan, mutta kestänyt. Kun lapset lentävät pesästä, säröt uhkaavat levitä halkeamiksi.

Andrew Michael Hurley: Paholaisen päivä (kesäkuu)
Romaani pienestä englantilaisesta kylästä ja sen asukkaista, joiden mielissä vanhat tarinat elävät ja missä toden ja tarun rajat hämärtyvät.

––

Luvassa vaikuttaisi jälleen olevan hieno uutuuskirjakausi!

Muutaman kirjoista olen ennättänyt jo lukea englanniksi: Han Kangin Ihmiset teot, Elizabeth Stroutin Nimeni on Lucy Barton ja Elena Ferranten Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät. Suosittelen kaikkia kolmea. Lisäksi aion luultavasti lukea jo englanniksi seuraavat teokset: Max Porterin Surulla on sulkapeite, Samanta Schweblinin Houreuni, George Saundersin Lincoln bardossa ja Andrew Michael Hurleyn Paholaisen päivät.

Eniten odotan, tietysti, Leena Krohnin Kadotusta. Oikeastaan en edes malttaisi odottaa. Täytyy varmaan lukea vanhempia Krohnin teoksia odotellessa. Yritin miettiä, mitkä muut olisivat oikein superkiinnostavia, mutta en osaa valita. Haluan lukea nämä kaikki.

Mitä kevään kirjoja sinä odotat eniten?

4.12.2017

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia


"Luojan kiitos kaikilla on ainakin yksi televisio-ohjelma, johon he ovat koukussa. Minä napsautan imurin päälle puoleksi tunniksi (lohdullinen ääni) ja käyn pianon alle pitkäkseni, pölyrätti varmuuden vuoksi kädessä. Makaan vain, hyräilen ja ajattelen. Ter, minä en suostunut tunnistamaan sinun ruumistasi, ja siitä seurasi paljon sählinkiä. Pelkäsin että olisin lyönyt sinua kostoksi siitä mitä menit tekemään. Kuolemaan."

Kun alkukesästä laadin listan syksyn odotetuimmista uutuuskirjoista, oli Lucia Berlinin novellikokoelma Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia kirja, jota odotin ehkä kaikista eniten. Olin silloin jo hankkimassa sitä alkukielisenä, mutta onneksi tällä kertaa maltoin odottaa suomennosta, sillä se on todella hieno. Kiitokset siis jo heti kärkeen Kristiina Drewsille.

Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia on kokoelma Lucia Berlinin (1936–2004) parhaimpia novelleja. Se sisältää kuitenkin vasta puolet alkukielisen teoksen novelleista, toinen puolikas julkaistaan myöhemmin (edit: syksyllä 2018, tieto kustantajalta). En tiedä, miksi tällaiseen ratkaisuun on päädytty, vaikka ei kai siitä mitään haittaakaan ole. Paitsi tietysti se, etten vielä päässyt lukemaan kaikkia alkukielisen kokoelman sisältämiä novelleja. Berlin oli aikanaan varsin vähän arvostettu kirjailija. Toki oli joukko ihmisiä, jotka rakastivat hänen tekstejään, mutta laajalti tunnetuksi hän ei missään vaiheessa päätynyt. Kun alkukielinen teos A Manual for Cleaning Women julkaistiin Yhdysvalloissa kaksi vuotta sitten, alkoi Berlin saada ansaitsemaansa arvostusta, vaikka se tapahtuikin vasta yli kymmenen vuotta hänen kuolemansa jälkeen.

Berlin eli hyvin monivaiheisen elämän. Hän asui monessa eri paikassa aina Alaskasta Chileen, teki työkseen monenlaisia eri asioita ja ehti kokea paljon. Hän oli kolme kertaa naimisissa ja sai neljä poikaa. Berlin ammensi kertomuksiinsa paljon omasta elämästään, joten niissä liikutaan monenlaisissa eri ympäristöissä ja ammateissa, kuten yksityiskotien siivoojana, osastolla sairaala-apulaisena ja opettajana yläkoulussa. Useat novellit käsittelevät alkoholismia, jota vastaan myös Berlin itse kamppaili suurimman osan elämästään. Vain viiden sivun mittaisessa novellissa Kaikki karkaa käsistä Berlin kuvaa alkoholismista kärsivän perheenäidin arkiaamua ehkäpä parhaiten ikinä.

Kokoelman novelleissa on rosoa. Ne kertovat arkisista asioista ja erilaisista, joskus oudoistakin, sattumista hyvin suoraan ja rehellisesti. Kaikki kokoelman tarinat ovat varsin melankolisia, joskus jopa surullisia, mutta niissä on lähes aina suorastaan hilpeää ja riemastuttavaa huumoria. Joskus huumori on hiukan mustaa, joskus kuivan toteavaa ja vähän piilossa, mutta aina yhtä hauskaa ja aitoa.

Berlinillä on hyvin omaääninen tyyli kirjoittaa: novellit tunnistaa helposti hänen kirjoittamikseen. Se näkyy erityisesti tekstin rytmissä, tietynlaisessa lakonisuudessa, mutta silti asioiden yksityiskohtaisessa kuvailussa, ja kertomusten yllätyksellisyydessä. Hänen novelleissaan on aina jokin koukku tai käänne, joka jollakin tavalla huojuttaa kertomusta. Jokin odottamaton lausahdus, näkökulma, juonenkäänne tai humoristinen asia. Berlinin novelleissa on myös pakko rakastaa sitä, miten hän yhdistelee usein jopa saman tarinan sisällä normaalia arjen kuvausta, melankoliaa ja surua, huumoria ja yllättäviä käänteitä. Se ei vaikuta olevan hänelle lainkaan vaikeaa.

Hyvä esimerkki edellisestä on kokoelman niminovelli Siivoojan käsikirja, jonka päähenkilö on köyhä, leskeksi jäänyt nainen, joka siivoaa työkseen muiden koteja. Nainen ajelee bussilla tehden samalla huomioita ympäristöstään, muistelee kuollutta miestään ja siivotessaan asiakkaidensa koteja jakaa käteviä siivoukseen liittyviä vinkkejä. Arjen jatkuva kamppailu ja melankolinen tunnelma yhdistyvät hirveän hauskoihin ja yllättäviin huomioihin ja tekoihin. Tämän tekstin ensimmäinen ja alla oleva lainaus ovat ko. novellista, ja niistä voi ehkä aavistaa, miten juuri huumori ja yllätyksellisyys elävät Berlinin teksteissä.

"Ter, minä en kestä että sinä olet kuollut. Mutta senhän sinä tiedät.
Se on vähän niin kuin silloin lentokentällä, kun sinä olit astumassa liukuportaisiin ja lähdössä Albuquerquen lennolle.
'Hitto. En minä voi lähteä. Sinä et ikinä löydä autoa.'
'Maggie, mitä sinä teet kun minä olen poissa?' sinä kyselit yhtä mittaa silloin toisen kerran, kun olit lähdössä Lontooseen.
'Käsitöitä, senkin kelmi.'
'Maggie, mitä sinä teet kun minä olen poissa?'
'Luuletko tosiaan, että minä en pärjää ilman sinua?'
'Luulen', sinä vastasit. Koruton nebraskalainen toteamus."

Toinen tyylillisesti Berlinille tyypillinen ja erityisen hyvin mieleen jäävä novelli Sex appeal alkaa humoristisella kuvauksella koko läntisen Teksasin kauneimmasta naisesta Bellasta, jonka ilmalla täytettävät rintaliivit räjähtävät tämän noustessa Kaliforniaan suuntaavaan lentokoneeseen, mutta päättyy illalliseen erään filmitähden entisen miehen kanssa, joka ei olekaan kiinnostunut kauniista Bellasta, vaan kertojasta, Bellan 11-vuotiaasta serkkutytöstä. Novellin tunnelma muuttuu täysin, ihan yllättäen. Esimerkkejä Berlinin tyylistä on lukuisia, voisin siteerata tähän kohtia vaikka jokaisesta kokoelman kertomuksesta.

Berlinin novellien taikaa on loppujen lopuksi vaikea kuvailla. Niissä vain on jotain ihailtavan rehellistä, yllättävää ja hauskaa. Ne täytyy vain kokea itse. Minä ainakin taisin juuri löytää uuden lempikirjailijan.

Muissa blogeissa: Reader, why did I marry him?

––

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia
(A Manual for Cleaning Women, 2015)
Suom. Kristiina Drews
Aula & Co, 293 s.

29.11.2017

Finlandia-palkinto 2017: voittajat


Tänään selvisi, ketkä voittivat tämän vuoden Finlandia-palkinnot. Etenkin kaunokirjallisuuden ehdokaslista herätti keskustelua ollessaan erilaisempi kuin kukaan osasi odottaa. Kokeilevan kirjallisuuden nostaminen esiin oli kuitenkin varsin tervetullut ja virkistävä päätös raadilta. Kaunokirjallisuuden ehdokkaat olivat Hanna Haurun Jääkansi, Juha Hurmeen Niemi, Tommi Liimatan Autarktis, Miki Liukkosen O, Cristina Sandun Valas nimeltä Goliat ja Jaakko Yli-Juonikkaan Jatkosota-extra. Ehdokkaista olen lukenut Haurun Jääkannen ja Sandun Valaan nimeltä Goliat, joten luonnollisesti kannatin niitä.

Vuoden 2017 kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon saa:


Juha Hurme: Niemi (Teos)

Juha Hurme on minulle kasvona ja nimenä tuttu, mutta en ole lukenut hänen teoksiaan. Niemi on kuitenkin kirja, jonka voisin ehdokkaista vielä lukea. Loppuja kolmea tuskin, en ainakaan lähiaikoina.

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandian sai Sanna Manderin Nyckel-Knipan, suom. Avain hukassa (Schildts & Söderströms) ja tietokirjallisuuden Finlandian Riitta Kylänpään Pentti Linkola – Ihminen ja legenda (Siltala). Kaikkia voittajateoksia koskevat perustelut ja puheet löytyvät täältä.

Mitä mieltä olette voittajista, menivätkö palkinnot oikeille kirjoille?