21.9.2017

Fiona Mozley: Elmet


She turned and walked away from me, through the trees, back to the clearing where the men had watched the fight. Some were moving on now. Clearing up, going home. I followed her. Skipped after her. My legs were as long as hers now but I still struggled to keep the pace. I never went anywhere or did anything with as much urgency as Cathy did. Big sister, little brother. I wanted her to always lead the way, tell me what was what, carry me home.

Olen lukenut tänä vuonna vasta muutaman sellaisen kirjan, johon oikeasti rakastuin ja jotka yhä ovat minulle syystä tai toisesta tärkeitä. Viimeisimmän niistä eli Margaret Atwoodin The Handmaid's Talen luin kesä-heinäkuun taitteessa, joten olin jo ehtinyt alkaa ihan odottamalla odottaa seuraavaa parasta kirjaa. Ihanaa, että Fiona Mozleyn Elmet osoittautui juuri sellaiseksi. Odotin siltä aika paljon, koska lievetekstin perusteella se kuulosti todella mielenkiintoiselta ja kiehtovalla tavalla erilaiselta. Enkä voi kieltää, etteikö myös sen Man Booker -ehdokkuus olisi vaikuttanut odotuksiini.

Jotta voisi kunnolla ymmärtää, mistä Elmetissä on oikein kyse, täytyy aloittaa niinkin alusta kuin sen epigrafista. Epigrafi on lainaus Ted Hughesin valokuvateoksesta Remains of Elmet, jonka mukaan Elmet oli viimeinen itsenäinen kelttien kuningaskunta ja se sijaitsi nykyisen länsi-Yorkshiren alueella Englannissa. Vielä 1600-luvulla alue oli lainsuojattomien kansoittama erämaa. Paikalla, Elmetillä, on teoksessa merkittävä rooli. Se on ilmiselvästi alue, jonne teoksen tapahtumat konkreettisesti sijoittuvat, mutta sillä on myös symbolinen merkityksensä.

The soil was alive with ruptured stories that cascaded and rotted then found form once more and pushed up through the undergrowth and back into our lives.

Teoksen kertoja on 14-vuotias Daniel, joka muuttaa 15-vuotiaan isosiskonsa Cathyn ja heidän isänsä Johnin kanssa pieneen kylään, kun heidän isoäitinsä on juuri kuollut. Myös äiti on lähtenyt eikä tule enää takaisin. Danielin ja Cathyn isä rakentaa perheelleen pienen talon kylän laidalla olevaan metsikköön. He eivät ole mikään tavallinen pieni perhe: he metsästävät suurimman osan ruoastaan, rakentavat itse huonekalunsa ja aseensa, elävät luonnon keskellä, ovat vähän erakkoja.

Sitten kuvioon tulee mukaan mies nimeltä Price, joka omistaa suunnilleen kaikki alueen maat ja tontit ja joka on lyöttäytynyt yhteen monen muun alueen vähänkään merkittävän ja häijyn tyypin kanssa. Yhdessä he puuhaavat asioita, jotka juuri ja juuri kestävät päivänvalon, ja riistävät kylän asukkailta kaiken minkä pystyvät. Price syyttää Danielin perhettä omistamalleen maalle tunkeutumisesta, sillä vasta rakennettu talo sijaitsee Pricen mailla. Danielin perhe ei kuitenkaan suostu lähtemään ja Pricen uhkaukset johtavat lopulta kyläläisten vastarintaan ja sopimuksiin, joilla on vaaralliset seuraukset.

Rakastan syrjäseuduille ja erämaihin sijoittuvia romaaneja. Ainakin lähtökohtaisesti. Ehkä se on jotain kaipuuta luonnon pariin, vaikka olen oikeasti kaupunkilainen. Tai juuri siksi. Tässä kirjassa paikalla onkin tärkeä merkitys koko juonen kannalta. Myös luontoa kuvataan todella kauniisti. Mozleyn lyyrisyyttä tihkuva teksti on muutenkin hengästyttää luettavaa. Tiedättekö sen tunteen, kun meinaa ihan pakahtua jotain lukiessaan? Niin kävi, monta kertaa, kun luin Elmetiä.

I spotted Daddy coming from the copse and went to the door to let him in. He smiled broadly at me and took off his gloves and coat and placed them on a chair in the hall. As soon as he had shaken off his boots, his Goliath arms pulled me into an embrace and I wondered what it would be like to touch a real whale, and knew that despite what Vivien had said, Daddy was both more vicious and more kind than any leviathan of the ocean. He was a human, and the gamut upon which his inner life trilled ranged from the translucent surface to beyond the deepest crevice of any sea. His music pitched above the hearing of hounds and below the trembling of trees.

Miljöön ja kielen lisäksi rakastuin Elmetissä sen henkilöhahmoihin. Isä John kuvataan isokokoiseksi, voimakkaaksi, parrakkaaksi mieheksi, joka osallistuu laittomiin nyrkkeilyotteluihin elättääkseen perheensä. Se on asia, jossa hän on hyvä, lähes voittamaton. Mutta lapsilleen hän on hellä, rakastava isä. Daniel ja Cathy kutsuvatkin häntä aina "Daddyksi". Kontrasti rakastavan ja lähes myyttisen vahvan ja miehekkään isän välillä on suuri, mutta vaikuttava. Hänessä on jotain Robin Hoodin (jonka väitetään asuneen samoilla seuduilla) kaltaista, oletus, joka vahvistuu kirjan edetessä. Kun muuten kuvittelin kirjan isän, näin hänet koko ajan Tom Hardyna. Eli jos elokuva on joskus tulossa, tiedän kenet haluan siinä nähdä! Jos Johnin hahmo on lopulta varsin stereotypinen mies, ovat hänen lapsensa toisenlaisia: Cathy on poikatyttö, joka haluaa suojella isäänsä ja kipuilee naiseksi kasvun kanssa. Daniel taas on pitkätukkainen, hiljainen laiha poika, joka tykkää laittaa kotia ja välttelee vaikeuksia. Ihanat, elävät hahmot, joiden välisiä suhteita kuvataan todella kauniisti. Danielin kertojaääni on lisäksi hirveän sympaattinen.

Myös romaanin juoni jaksaa kantaa loppuun asti. Alun rauhallinen, mukava tunnelma on vain hämäystä – kaikki muuttuu pian hyvin painostavaksi. Alta paljastuu jotain hyvin raakaa. Sen tietää ja näkee tulevan, mutta silti. Sain kylmiä väreitä, sydän tykytti, oli pakko keskeyttää lukeminen hetkeksi. Lopun jälkeen oli pakko palata jälleen alkuun. En muista, milloin viimeksi olen lukenut kirjan, jonka kanssa olisin kokenut samanlaisia riemastuksen, ihastuksen, järkytyksen ja kauhistuksen tunteita. Ehkä en koskaan, ainakaan täysin samanlaisia. Jokin osa minusta jäi Elmetiin tai Elmet jäi minuun, en tiedä kumpi, mutta taisin aika tavalla rakastua.

Elmet on Mozleyn esikoisromaani. Sillä tavalla.

––

Fiona Mozley: Elmet
JM Originals 2017, 311 s.

17.9.2017

Deborah Levy: Uiden kotiin


Syksy alkoi kirjojen osalta vähän takkuillen. Yksikään kirja ei ollut aivan sellainen kuin toivoin, ihan niin vaikuttava, muutaman jätin jo heti alusta kesken ja lopulta palasin aina siihen samaan fantasiakirjaan, josta pidän, mutta kun se on niin julmetun paksu, etten ole vieläkään saanut sitä loppuun asti. Sitten keksin kokeilla kirjaa, joka olisi mahdollisimman lyhyt ja ytimekäs sekä tietysti kiinnostava, sellainen, jonka ehtisin lukea päivässä tai kahdessa. Ja se auttoi, karkotti pois uhkaavan lukujumin.

Deborah Levyn Uiden kotiin kertoo kuuluisan englantilaisrunoilijan perhelomasta, jonka rauha järkkyy, kun eräänä päivänä huvilan uima-altaassa kelluu alaston punatukkainen nuori nainen. Kukaan ei ymmärrä, miksi runoilijan vaimo päättää kutsua naisen perheen vieraaksi. Änkyttävässä, kasveja ja kiviä keräävässä naisessa on jotain outoa ja pelkästään hänen läsnäolonsa vaikuttaa ihmisiin voimakkaasti. Ja myrsky on tulossa. Vain vaivaisen viikon aikana kaikki muuttuu, suorastaan syöksyy pois raiteiltaan.

Uiden kotiin on mestarillinen pienoisromaani. Siinä ei oikeastaan tapahdu kovin paljoa, vaan romaania voisi luonnehtia pikemminkin hahmotutkielmaksi. Reilun sadan sivun aikana Levy ehtii marssittaa esiin lukuisia eri henkilöhahmoja ja tuoda heidän persoonansa esiin ihan vain muutamilla ytimekkäillä lauseilla. Uskomatonta, miten joku osaa kuvailla ihmisiä samalla niin tarkasti ja niukasti!

Uiden kotiin on niitä kirjoja, jotka synnyttävät voimakkaita visuaalisia mielikuvia, minkä vuoksi se on myös hyvin elokuvallinen. Näin monet sen henkilöt ja tapahtumat hyvin selkeästi, väreineen kaikkineen, mitä tapahtuu harvoin. En yleensä kuvittele kirjojen henkilöiden ulkonäköä, paikkoja ehkä enemmän, mutta tässä oikeastaan kaikki henkilöt saivat mielessäni omat kasvonpiirteensä ja vartalon muotonsa. Se ei sinällään tee kirjaa paremmaksi kuin muut, mutta on harvinaisena ilmiönä yleensä varsin ilahduttava asia.

Keskeinen osa romaania on myös sen hienovaraisesti painostavammaksi ja painostavammaksi muuttuva tunnelma. Siinä on myös jotain unenomaista, josta ei aivan saa kiinni. Romaani sisältää paljon erilaisia symboleja ja muita merkityksiä, joista osa katoaa rivien väliin. En voi sanoa ymmärtäväni täydellisesti, mitä romaanissa tapahtuu ja mistä siinä lopulta on kyse, mutta se ei haittaa. Se on hyvä näin, pienenä ja arvoituksellisena.


––

Deborah Levy: Uiden kotiin
(Swimming Home, 2011)
Suom. Laura Vesanto
Fabriikki Kustannus 2016, 144 s.

15.9.2017

National Book Award for Fiction 2017: pitkälista


Yhden merkittävimmän amerikkalaisen kirjallisuuspalkinnon eli National Book Awardin tämänvuotiset pitkälistat on julkistettu. Palkinto jaetaan neljässä eri kategoriassa: lasten- ja nuortenkirjallisuus, runous, tietokirjallisuus ja kaunokirjallisuus. Blogissani olen seurannut vain kaunokirjallisuuden kategoriaa ja samaan tapaan jatketaan myös tänä vuonna. Kategorioiden nimiä klikkaamalla pääset kuitenkin katsomaan myös näiden muiden kirjallisuuden lajien pitkälistoja.

Kaunokirjallisuus-kategorian ehdokkaana ovat seuraavat kymmenen kirjaa:


Elliot Ackerman: Dark at the Crossing

Rakkaustarina Turkin ja Syyrian rajalta.


Daniel Alarcón: The King is Always Above the People : Stories

Poliittinen novellikokoelma maahanmuutosta, murtuneista unelmista, Los Angelesin jengeistä ja latinalaisamerikkalaisista ihmisistä.


Charmaine Craig: Miss Burma

Toiseen maailmansodan aikaiseen Burmaan ja sen jälkeisiin sisällissodan vuosiin sijoittuva tarina ihmisistä sodan keskellä ja siitä, miten Burmasta tuli lopulta itsenäinen valtio.


Jennifer Egan: Manhattan Beach

Romaani toisen maailmansodan aikaisesta New Yorkista, järjestäytyneestä rikollisuudesta, naissukeltajasta ja salaisuuksista menneisyydessä.


Lisa Ko: The Leavers

Yhdysvaltoihin ja Kiinaan sijoittuva romaani eri kulttuureista, menetyksistä ja juurettomuuden tunteesta.


Min Jin Lee: Pachinko

Sukusaaga, joka seuraa yhden perheen tarinaa aina 1900-luvun alun Koreasta lähtien.


Carmen Maria Machado: Her Body and Other Parties : Stories

Eri genrejä sekoittavia provokatiivisia novelleja naisten elämästä ja heidän vartaloihinsa eri tavoin kohdistuvasta väkivallasta.


Margaret Wilkerson Sexton: A Kind of Freedom

Rasismin ja rotuerottelun perintöä käsittelevä romaani neljästä eri sukupolvesta New Orleansissa.


Jesmyn Ward: Sing, Unburied, Sing

Matkaromaani kohtaa nykypäivän Amerikan. Synkkä tarina perhesiteistä, vallasta, toivosta ja selviytymisestä.


Carol Zoref: Barren Island

Romaani New Yorkin Barren Islandilla asuvista ja sen tehtaissa työskentelevistä ihmisistä, useista eri maista ja kulttuureista tulevista maahanmuuttajista ja 1900-luvun alkupuoliskon Amerikasta.

––

Mielenkiintoinen kymmenikkö, jonka teemat ovat selkeät: monikulttuurisuus ja maahanmuutto. Lähes kaikki ehdokkaat käsittelevät näitä teemoja tavalla tai toisella – osa nykyhetken, osa historiallisesta ja osa molemmista perspektiiveistä käsin. Merkillepantavaa on lisäksi se, että vain kaksi kymmenestä ehdokaskirjailijasta on miehiä (nimistä päätellen). Kerrankin näin päin! Tänä vuonna mukana on neljä esikoiskirjailijaa: Lisa Ko, Carmen Maria Machado, Margaret Wilkerson Sexton ja Carol Zoref. Kaksi ehdokasta, Jesmyn Ward ja Jennifer Egan, ovat olleet myös aikaisemmin ehdolla NBA:n saajiksi ja Ward jopa voittanut palkinnon vuonna 2011.

Olen kiinnostunut eniten Jennifer Eganin Manhattan Beachista (Aika suuren hämäyksen jälkeen en ryhtynyt Eganin faniksi, mutta tämä uusin vaikuttaa kiinnostavalta, se on Eganin ensimmäinen historiallinen romaani), Min Jin Leen Pachinkosta (Itä-Aasian historia ei ole kaikkein tutuin alue ja sukusaagat kiehtovat), Carmen Maria Machadon novellikokoelmasta Her Body and Other Parties : Stories (koska eri genret) ja Margaret Wilkerson Sextonin A Kind of Freedomista (pienemmän mittakaavan ja ehkä vähän syvemmälle menevä Homegoing?), Jesmyn Wardin Sing, Unburied, Singistä (perheet ja synkkyys) ja Carol Zorefin Barren Islandista (päähenkilönä Barren Island, erottuu muista ehdokkaista). Eli yli puolet ehdokkaista puhuttelee jo tässä vaiheessa kisaa, joten toivotaan, että niistä edes jokunen raivaisi tiensä lyhytlistalle ja ehkä jopa voittoon asti.

Mitkä ehdokkaat kiinnostavat teitä kaikkein eniten?

Lyhytlistat julkistetaan 4. lokakuuta.

13.9.2017

The Man Booker Prize 2017: lyhytlista


The Man Booker Prizen eli tuttavallisemmin Booker-palkinnon tämänvuotinen lyhytlista julkaistiin tänään. Kolmentoista ehdokkaan pitkälista on supistunut nyt vain kuuden ehdokkaan lyhytlistaksi eli aika kova karsinta on jouduttu tekemään.

Vuoden 2017 Booker-palkinnon lyhytlista näyttää tältä:


Paul Auster: 4 3 2 1

Suuri amerikkalainen romaani elämän eri poluista, sattumasta ja usean vuosikymmenen Amerikasta.


Emily Fridlund: History of Wolves

Yhdysvaltojen syrjäiseen keskilänteen sijoittuva tarina nuoresta, itsensä ulkopuoliseksi kokevasta tytöstä, joka lopulta ystävystyy uusien naapureidensa kanssa. Sillä on kuitenkin seurauksensa.


Mohsin Hamid: Exit West

Saeed ja Nadia rakastuvat toisiinsa maassa, joka on sisällissodan partaalla. Kun pommitukset alkavat, on heidän jätettävä kotimaansa taakseen ja lähdettävä kohti tuntematonta.


Fiona Mozley: Elmet

Romaani syrjäseudun metsikössä asuvista sisaruksista ja heidän isästään. Hiljainen ja yksinkertainen elämä muuttuu pelottavaksi, kun isän ja paikallisten miesten välinen suhde muuttuu painostavaksi.


George Saunders: Lincoln in the Bardo

Romaani 11-vuotiaana kuolleen poikansa Willien haudalla vierailevasta Abraham Lincolnista, surusta ja elämän mahdollisuuksista.


Ali Smith: Autumn

Kommentoiva romaani Brexit-äänestyksen jälkeisestä Britanniasta, ajasta ja kokemuksista. Ensimmäinen osa neliosaisesta vuodenaikasarjasta.

––

Veikkasin heinäkuussa lyhytlistalta löytyvän Sebastian Barryn Days Without End, Mohsin Hamidin Exit West, Mike McCormackin Solar Bones, Arundhati Royn The Ministry of Utmost Happiness, Geroge Saundersin Lincoln in the Bardo ja Kamila Shamsien Home Fire. Ihan oikein en siis osannut veikata, mutta kaksi samaa kuitenkin.

Lyhytlista on minusta onnistunut (näin yhtäkään ehdokasta lukematta väittäessä). Mukana on kolme kenties pidemmän linjan ja/tai tunnetumpaa kirjailijaa eli Auster, Saunders ja Smith, ja kolme tuntemattomampaa nimeä, joista vieläpä kaksi eli Fridlund ja Mozley ovat esikoiskirjailijoita. Erityisen iloinen olen juuri Fridlundin ja Mozleyn mukanaolosta, sillä heidän kirjansa kiinnostavat minua tästä kuusikosta kaikkein eniten. Saundersin kirja tulee heti seuraavana. Lisäksi lyhytlistalla vallitsee sukupuolten välinen tasa-arvo, mikä on kiva teko varsin paljon mieskirjailijoita historiansa aikana suosineelta Bookerilta.

No mutta mitä mieltä olet lyhytlistasta? Kiinnostavatko ehdokkaat, oletko peräti jo lukenut jotain niistä? Minä veikkaan nyt villisti voittajaksi joko Hamidin Exit Westin tai Saundersin Lincoln in the Bardon. Täällä vielä Man Bookerin itsensä laatima juttu lyhytlistasta ja tuomariston perustelut.

Voittaja julkistetaan 17. lokakuuta.

11.9.2017

Hilary Mantel: Margaret Thatcherin salamurha


Kyykimme molemmat korviamme myöten kutittavassa ruohossa, joka juhannuksen jälkeen muuttui kutittavasta raapivaksi ja piirsi rosoiset valkoiset viirut paljaisiin sääriimme, kuin jonkin alkukantaisen heimon taidetta. Joskus nousimme ylös yhtä aikaa kuin näkymättömien narujen kiskaisemina. Lavein liikkein karkeaa ruohikkoa halkoen työnnyimme lähemmäksi paikkaa, jonne tiesimme olevamme menossa, ja josta tiesimme, että sinne ei saanut mennä. Yhtäkkiä kuin ennalta määrätystä merkistä kyykistyimme taas, puoliksi näkymättömiin, siltä varalta että Jumala tulisi vilkaisseeksi peltojen yli.

Hilary Mantelin Thomas Cromwellista kertova trilogia (jonka kolmas osa odottaa vielä ilmestymistään) on ollut lukulistallani jo jonkin aikaa. En normaalisti ole ollut kiinnostunut Tudorien ajan Englannista, mutta jos trilogian kaksi ensimmäistä kirjaa on voittanut ilmestymisvuonnaan Man Booker -palkinnon (Susipalatsi v. 2009, Syytettyjen sali v. 2012), niin niiden ainakin olettaisi olevan huippuja romaaneja. Niitä ennen päätin kuitenkin tutustua Manteliin ensin hänen kesällä suomeksi julkaistujen novelliensa kautta.

Margaret Thatcherin salamurha sisältää yksitoista novellia, joista viimeisin on raflaavan kuuloinen niminovelli, jossa putkimieheksi tekeytyvä IRA-mies tulee päähenkilön asuntoon aikeenaan salamurhata pian sairaalan takaovesta poistuva Britannian entinen pääministeri. Novelli ja BBC:n siitä tekemä kuunnelma nostivat jonkinlaisen kohun aikaan Britanniassa, poliisitutkintaakin oltiin jo vaatimassa. Muut kokoelman novellit eivät ole aiheiltaan yhtä huomiota herättäviä. Esimerkiksi novellissa Pilkku kuvataan englantilaista maaseutua ja tyttöjä, jotka tirkistelevät läheisen talon puutarhassa epämuodostunutta, "pilkun muotoista", lasta, ja avausnovelli Anteeksi, että häiritsen kertoo Saudi-Arabiassa asuvasta brittinaisesta, jonka oven taakse ilmaantuu yllättäen pakistanilainen liikemies, josta ei tahdo millään päästä eroon.

Mantel kirjoittaa taidokkaasti, sillä lauseita tekee yhtenään mieli jäädä makustelemaan. Novelleja yhdistää päähenkilöiden irrallisuuden ja ulkopuolisuuden tuntu, väärinkäsitykset ja oudoiksi äityvät tilanteet. Niissä vallitsee kummallisen unenomainen ja seitinohut tunnelma, joka on toisaalta novellien vahvuus, mutta joka myös etäännytti minua niistä ehkä aavistuksen verran liikaa. Joistakin novelleista oli vaikea saada kiinni, vaikka tunnistinkin niiden hienouden. Samalla kokoelma sisälsi muutaman sellaisen novellin, jotka jäävät varmasti mieleeni pitkäksi aikaa.

Suomentaja Kaisa Sivenius on tehnyt erinomaista työtä, sillä Mantelin alkuperäinen teksti ja kaikki sen nyanssit ja sävyt on varmasti ollut haastavaa käännettävää. Jos mielesi tekee vähäeleisiä, verkkaan eteneviä älykkäitä, tarkkanäköisiä ja outoa tunnelmaa sisältäviä novelleja, Mantelin kokoelma voi olla etsimäsi kirja.


––

Hilary Mantel: Margaret Thatcherin salamurha
(The Assassination of Margaret Thatcher, 2014)
Suom. Kaisa Sivenius
Teos 2017, 178 s.

7.9.2017

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa


Selja Ahavan uutuusromaani Ennen kuin mieheni katoaa on monella tapaa vaikea kirja. Se on ollut vaikea Ahavalle itselleen, mutta myös monille lukijoille. Vaikea se oli minullekin, usein eri tavoin.

Ennen kuin mieheni katoaa on ollut jo runsaasti esillä mediassa, joten rohkenen kertoa siitä sen, mitä useat muutkin ovat siitä kertoneet. Ennen kuin mieheni katoaa on tarina naisesta, joka menettää miehensä, sillä mies ei olekaan enää se, miksi nainen on tämän olettanut. Ei ole koskaan ollut. Mies haluaa olla nainen, tuntee olevansa nainen, on nainen. Aika jakautuu kahtia. Nainen haluaa merkitä miehen muistiin ennen kuin tämä katoaa, haluaa tarrata noihin kuviin. Rinnalla kulkee tarina Kolumbuksesta ja tämän löytöretkestä Intiaan, joka olikin oikeasti Amerikka. Se heijastelee naisen ja miehen tarinaa, eksyksissä oloa, löytämistä ja katoamista.

Ennen kuin mieheni katoaa on autofiktiivinen romaani eli se kertoo Ahavan omasta elämästä fiktiivisin keinoin. Emme tiedä missä määrin, onko jokainen lause ja sana totta, mutta kuitenkin. Minulla (ja varmaan monella muullakin) on ristiriitainen suhde autofiktioon, sillä se herättää aina ne samat kysymykset: onko kirjailijalla oikeus kirjoittaa oikeasti tapahtuneista, muita ihmisiä koskevista mahdollisesti arkaluonteisista asioista? Mitä jos hän kuitenkin kirjoittaa niistä todella taitavasti? Taistelen näiden kysymysten kanssa, kun luen esimerkiksi Knausgårdia. Ahavan romaanin kohdalla ei kuitenkaan ole kyse pelkästään tästä, sillä ymmärtääkseni hänellä oli entisen kumppaninsa lupa kirjan kirjoittamiseen.

Ahavan kirjan kohdalla harmistusta on tuntunut aiheuttaneen eniten se, miten sitä on tuotu markkinoinnissa ja mediassa esiin, ei-kirjalliset ansiot edellä. Kun takakannessa lukee, että "Ahavan voimakas mutta pakoton ilmaisu tekee uskomattomasta tarinasta ja inhimillisestä tragediasta vavahduttavaa romaanitaidetta" ja lehdet hakevat klikkejä otsikoilla, joissa nostetaan heti esiin, että naiseksi muuttunut mies oli oikeasti Ahavan aviomies, voi kysyä, meneekö tämä nyt ihan oikein. Rehellisesti ja kauniistikin omista tunteistaan kertovan naisen kauhistelu miehensä naiseksi muuttumisesta ehkä vain vahvistaakin stereotypioita ja pönkittää cis-sukupuolisten valta-asemaa – etenkin kun sitä käsitellään mediassa todellisena asiana ja spektaakkelinomaisesti.

Ei-kirjallisten asioiden eli autofiktiivisyyden esiin nostaminen ja klikkihuoraus ovat häirinneet minuakin, sillä haluaisin keskittyä romaaniin vain romaanina. Tiesin siis kirjan lähtökohdat ennen kuin aloin lukea sitä, mutta päätin, että yritän lukea sen vain fiktiivisenä romaanina. Eihän se toki onnistunut sataprosenttisesti, mutta osasin ainakin osittain karistamaan mielestäni kirjan autofiktiivisen luonteen ja arvottamaan sitä "vain" tarinana. Silloin se ei tuntunut yhtä vaikealta, vaikka edelleen tarinan nainen on epämiellyttävä tyyppi, jolle miehen transsukupuolisuus vaikuttaa olevan hirvittävä asia. Mutta (valitettavasti) se on myös uskottavaa, sillä luulen, että se olisi sitä monelle muullekin. Heteronormatiivisuus on sitkeä asia. Kaikille pitkässä parisuhteessa olleille se olisi varmasti jonkinlainen shokki, jos siitä ei olisi ollut mitään epäilyä. Se ei olisi uhriksi tekeytymistä tai mitään muutakaan, vaan ihan normaali reaktio. Samalla romaani on raadollinen tarina surusta, parisuhteen päättymiseen liittyvästä surusta, jonka pystyi kuitenkin rinnastamaan myös muunlaisiin kokemuksiin. Tunnistin osan päähenkilön kokemista tunteista erittäin hyvin. Surun kuvaamisessa olikin minusta romaanin vahvuus. Romaanin heikkoudet puolestaan piilevät siinä, ettei se oikein johtanut minua mihinkään. Minusta tuntui, että kaikki junnasi vain paikoillaan ja asioita toistettiin liian usein. Kieli oli välillä liian kaunista makuuni. Tarina Kolumbuksesta oli myös päälleliimatun oloinen, en lopulta oikein ymmärtänyt, miksi se oli mukana kirjassa.

Loppujen lopuksi Ennen kuin mieheni katoaa herätti lähinnä hämmennystä, ristiriitaisia tunteita ja paljon kysymyksiä. En suuresti vaikuttunut siitä tarinana ja olen nyt yhä enemmän sekaisin siitä, mitä ajattelen autofiktiosta. Jään taatusti tämän myötä miettimään esimerkiksi sitä, minkälaisia tuntemuksia kirjojen päähenkilöiden on sallittua kokea, ja miksi kirjaan suhtaudutaan eri tavalla, kun se paljastuukin totuudeksi. Onko esimerkiksi fiktiivisen naisen ahdistus kumppaninsa transsukupuolisuudesta helpompi kestää kuin todellisen naisen? En tiedä, nyt minulla on vain kysymyksiä.


––

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa
Gummerus 2017, 231 s.

3.9.2017

Naomi Alderman: The Power


Naomi Aldermanin The Power voitti kesän kynnyksellä tämänvuotisen Baileys-palkinnon. Olin kiinnostunut siitä heti alusta eli pitkälistan ehdokkuudesta lähtien ja luonnollisesti kiinnostukseni sitä kohtaan kasvoi, kun se lopulta vei koko palkinnon.

The Power on romaani, jossa sukupuolinen valta ja osittain myös sukupuoliset roolit kokevat suuren mullistuksen. Eräänä päivänä ympäri maailman teinitytöt saavat erikoisen voiman: he voivat antaa ihmisille sähköiskuja pelkillä sormenpäillään. Useimmat heistä pystyvät säätelemään iskujensa voimakkuutta, mutta osan täytyy opetella hallitsemaan uusia voimiaan. Sähköiskuilla voi nimittäin satuttaa, jopa tappaa. Vanhemmat naiset eivät näitä voimia saa, mutta teinit pystyvät opettamaan sen heille, joten pian käytännössä kaikki maailman naiset osaavat käyttää sitä. Ja kun jollekin, aiemmin alistetulle ihmisryhmälle annetaan tällainen voima, sukupuoliset valtasuhteet kääntyvät väkisinkin toisin päin. Naisista tulee niitä, joilla on kaikki valta, ja miehet joutuvat pelkäämään. Nyt on naisten vuoro hallita, ryöstää ja raiskata.

The Powerin idea on kiinnostava. Luin aiemmin muutaman Goodreadsin arvion kirjasta, joissa ei pidetty siitä sen vuoksi, että voiman saaneet naiset esitettiin siinä samoin kuin miehet. Että oikeasti naiset eivät tekisi niin kuin tässä tekevät, oikeasti naiset olisivat viisaampia. Emme tietenkään oikeasti voi tietää, mitä tapahtuisi. Ehkä naiset hoitaisivatkin asiat toisin kuin miehet. Minusta Aldermanin ironinen tulkinta on kuitenkin todennäköisin: ihan sama sukupuolelle, vallankahvassa olevat käyttäytyisivät ihan yhtä paskamaisesti muita kohtaan. The Poweria voi kuitenkin lukea myös kritiikkinä patriarkaattia kohtaan, sillä se tuo havainnollistavasti esiin sen valtarakenteet naisten saaman vallan kautta.

Vaikka siis The Powerin idea on kiinnostava, on se romaanina muuten todella tylsä ja oikeastaan jopa ihmettelen sen Baileys-voittoa. Se ei ole erityisen hyvin kirjoitettu eikä se lopulta ole kovin omaperäinenkään – tai ainakaan omaperäinen idea ei kanna alkua pidemmälle. En saanut ollenkaan kiinni sen henkilöhahmoista (joita on neljä ja joista yksi on mies) tai juonesta, vaan minusta tuntui kuin olisin katsonut jotain kehnoa, mutta taatusti myyvää toimintaelokuvaa. Nyt kun kirjan lukemisesta on kulunut jo hetki, en muista siitä enää paljoakaan, mikä on aina vähän huolestuttava merkki kirjan kannalta.

Minä henkilökohtaisesti odotan, että kirjallisuuspalkinnon voittajan valinnassa vaakakupissa painaa kokonaisuus. Voittajan tulisi minusta olla kaikin puolin mahdollisimman lähellä täydellistä tai täydellisin kaikista ehdokkaista. Minusta kuitenkin tuntuu, että tänä vuonna Baileys-raati antoi turhan paljon painoarvoa The Powerin ajankohtaisuudelle, niille kytköksille, mitä sillä on esimerkiksi Yhdysvaltain presidentin lausuntoihin naisista ja yhä vallitsevalle sukupuolten väliselle epätasa-arvolle. Ja ei, en tarkoita sitä, etteikö kirja saisi ottaa kantaa tai ettei edellä mainittuja asioita saisi käsitellä ja kritisoida – päinvastoin. On hyvä, että The Power julkaistiin juuri tähän aikaan ja on hyvä, että se sai huomiota, vaikka sitten Baileys-voitollaan. Korostan myös, etten ole lukenut muita ehdolla olleita kirjoja, joten en voi lausua edes omaa valistunutta mielipidettäni siitä, mikä kirja olisi mahdollisesti ollut parempi voittaja kuin The Power. Ehkei mikään, vaikka siltikin haluan mutuilla, ettei voittajan valinnassa otettu tällä kertaa huomioon kokonaisuutta.

Olisi kiinnostavaa kuulla, miten te suhtaudutte (teille) tärkeitä asioita käsitteleviin kirjoihin. Annatteko kirjan puutteet herkemmin anteeksi, jos se kuitenkin käsittelee (teille) tärkeää aihetta hyvin ja kiinnostavalla tavalla?


––

Naomi Alderman: The Power
Viking 2016, 340 s.

29.8.2017

Nathan Hill: Nix


Nathan Hillin kehuttu esikoisromaani Nix oli yksiä kirjakesäni/-syksyni odotetuimpia tiiliskiviä. Olen vähän kaivannut jonkin hyvän tiiliskiviromaanin pariin, sillä en ole koko vuonna lukenut kovinkaan paksuja kirjoja. Tilastojeni mukaan keskimääräinen tänä vuonna lukemani kirja on ollut vain 257 sivun pituinen. Päälle 700-sivuisen Nixin lisäksi olen lukenut vain kaksi yli 400-sivuista kirjaa: Margaret Atwoodin The Handmaid's Tale ja Ville Kivimäen Murtuneet mielet : Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939–1945 – loput lukemani kirjat ovat olleet näitä lyhyempiä. Yleensä pidän lyhyemmistä, noin 150-300 sivuisista kirjoista, sillä niissä ei yhtä usein ole niin paljon ylimääräistä kuin paksummissa kirjoissa.

Nixin päähenkilö on Chicagossa asuva Samuel Andresen-Anderson, wannabe-kirjailija, tympääntynyt college-opettaja ja nettipeliaddikti. Ja toki taustalla on vielä lapsuudentrauma, kun Samuelin äiti Faye hylkäsi hänet pienenä. Samuel ei ole nähnyt äitiään vuosikymmeniin, mutta sitten Fayesta, "Packer Attackerista", tulee koko maan ykköspuheenaihe tämän heitettyä soraa osavaltion kuvernöörin ja tulevan presidenttiehdokkaan päälle. Samalla Fayen menneisyys radikaalina hippinä pengotaan esiin, vaikka Samuel on aina luullut äitinsä olleen kiltti naapurintyttö, joka nai nuoruudenrakastettunsa. Samuelin tutkiessa tarkemmin äitinsä historiaa hänelle alkaa valjeta totuus siitä, kuka hänen äitinsä oikeasti oli – ja on.

Nix on hyvin, hyvin runsas romaani eikä edellä kuvattu ole kuin sen perusjuoni. Romaanissa liikutaan kolmessa eri aikatasossa: Samuelin äidin Fayen nuoruudessa 1960-luvulla, Samuelin lapsuudessa 1980-luvulla ja nykyhetkessä 2010-luvulla. Tapahtumiin liittyy kuitenkin lukuisia eri sivupolkuja ja -hahmoja, jotka enemmän tai vähemmän liittyvät kirjan keskeisiin tapahtumiin. Osa sivutapahtumista on jopa pääjuonta kiinnostavampia. Esimerkiksi Samuelin lapsuudesta ja hänen ystävistään kerrottiin kutkuttavalla tavalla, ja olisin mielelläni lukenut siitä enemmänkin. Samoin pidin hurjasti Samuelin nettipelitutusta, Elfscape-pelin konkari Pwnagesta kertovista varsin humoristisesti kuvatuista osioista. Pwnagen rooli ei itse juonen kannalta ole suuri, joten on hauskaa, miten paljon tilaa Hill hänelle kuitenkin antaa – hahmossa lienee roppakaupalla itseironiaa. Nix on siis varsin rönsyilevä romaani, mutta ihmekös tuo, sillä Hill kirjoitti sitä kymmenen vuoden ajan. Kaikenlaista on ollut aikaa mahduttaa mukaan.

Eri tapahtumien, henkilöhahmojen ja teemojen runsaus oli minulle Nixin suurimpia ongelmia. Tai sitten se, että pääjuoni, äidin ja pojan välinen uudestaan herännyt suhde, hukkui kaiken muun alle eikä jaksanut enää alun jälkeen pahemmin kiinnostaa minua. Olisin ennemmin lukenut (paljon lyhyemmän ja tiivistetymmän) kirjan vaikkapa Samuelin lapsuudesta ja hänen kiinnostavista ystävistään Bishopista ja Bethanysta. Toinen, tai kolmas, ongelma olivat henkilöhahmot, joiden karikatyyrimaisuus alkoi jossain vaiheessa vähän tympiä, vaikka ymmärränkin, että niiden oli tarkoitus olla sellaisia. Nix on lisäksi erittäin amerikkalainen romaani. Ihan tahallisen korostetun amerikkalainen, ja sekin alkoi maistua lopulta puulta. Liioittelun määrä alkoi yksinkertaisesti olla liikaa.

Jokin Nixissä kuitenkin viehätti, sillä jaksoin lukea sen loppuun asti. Pelkästään Pwnagen hauskojen seikkailujen voimin en olisi sitä tehnyt. Kunnianhimoinen esikoinen, nostan siitä hyvästä hattua.

Muissa blogeissa: Eniten minua kiinnostaa tie, Tuntematon lukija, Kirjojen keskellä, Kirjamuistikirja, Kannesta kanteen, Kirjaluotsi.

15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen / Helmet-lukuhaaste 2017

––

Nathan Hill: Nix
(The Nix, 2016)
Suom. Raimo Salminen
Gummerus 2017, 716 s.

24.8.2017

Ann Patchett: Commonwealth


Ann Patchettin romaani Commonwealth kiinnitti huomioni ihan ensiksi kannellaan. Sen kuva ei ehkä ole kovin erikoinen – taas joku nainen, tällä kertaa vain ratin takana – mutta sen värimaailmassa ja typografiassa on jotain, joka houkutti minua puoleensa. Kun sitten seuraavaksi otin selvää, mistä se kertoo, ja kuulin ja luin siitä kehuja, en voinut olla tarttumatta siihen itsekin. Ann Patchett oli minulle entuudestaan tuttu vain nimeltä, mikä ei ole ihme, sillä hänen romaanejaan ei ole suomennettu. Se on tylsää, sillä hän on kyllä tunnettu ja arvostettu kirjailija, joka on muun muassa voittanut Orange-palkinnon (entinen Baileys Women's Prize for Fiction) vuonna 2002 ja ollut Time-lehden 100 vaikutusvaltaisimman ihmisen listalla vuonna 2012, mikä ehkä kertoo ainakin siitä tunnettavuudesta. No, jospa saisimme hänen teoksiaan vielä joskus suomeksikin. Commonwealthista voisi vaikka aloittaa.

Commonwealth on kertomus kahdesta eri perheestä, joiden polut sattumoisin yhdistyvät eräänä aurinkoisena sunnuntai-iltapäivänä vuoden 1964 Kaliforniassa, kun Bert Cousins saapuu Franny Keatingin ristiäisiin ja rakastuu tämän äitiin Beverlyyn. Kirjassa seurataan Cousinsin ja Keatingin perheitä – kahta paria vanhempia ja näiden yhteensä kuutta lasta – seuraavien viiden vuosikymmenen ajan. Kesät yhdessä viettäneistä ja salaisuuksia jakavista lapsista kasvaa toisistaan vieraantuneita aikuisia ja vanhemmista tulee vielä vanhempia, osa kipeine muistoineen. Kun sitten jotain tapahtuu – en halua kertoa mitä – joutuvat nämä kaksi perhettä lopulta kohtaamaan menneisyytensä ja toisensa.

Commonwealth saattaa kuvaukseni viimeisen virkkeen perusteella kuulostaa dramaattisemmalta kuin se onkaan. Oikeasti se on kuitenkin hyvin hiljalleen etenevä perhetarina, jossa toki tapahtuu asioita, myös muutama todella merkittävä ja järkyttävä, kuten minkä tahansa muunkin perheen tarinassa usein tapahtuu. Pääosassa on silti ihan normaali elämä ja asiat, jotka sitovat perheenjäseniä toisiinsa. Välillä suorastaan himoitsen tällaisten normaalista perhe-elämästä kertovien rauhallisten romaanien pariin, ja yleensä ne kirjat ovatkin niitä kaikista nautinnollisimpia. Commonwealthia voisi luonnehtia samalla adjektiivilla, sillä se on kirja, josta nimenomaan nauttii.

Romaanissa liikutaan eri ajoissa, paikoissa ja henkilöissä, mikä tuntui minusta alkuun hieman sekavalta, mutta rytmiin tottui yllättävän pian, vaikka henkilöitä ja miljöitä riittää. Toiset tarinan hahmoista saavat hieman enemmän huomiota osakseen kuin toiset, mutta he kaikki, vanhemmat, lapset, heidän puolisonsa ja lastenlapset, tulevat lukijalle tutuksi. Tarina ei siis etene lineaarisesti, vaan aika, tapahtumapaikka ja henkilöhahmo saattavat vaihtua jopa kesken luvun. Se tuntui kuitenkin luontevalta. Esimerkiksi aina luvuittain vaihtuvat henkilöhahmot ja miljööt olisi ollut tämän kirjan kohdalla varsin tönkkö ratkaisu.

Koska Commonwealthia ei oikein voi luonnehtia juonivetoiseksi romaaniksi, jättää se paljon tilaa henkilöhahmoille ja heidän kehittämiselleen. Pidinkin kaikista kirjan henkilöistä hyvin paljon, sillä he ovat hyvin aitoja, kompleksisia ja uskottavia. Omia, selkeästi erottuvia persoonia. Mielessäni he vertautuvatkin hyvin samaan aikaan lukemani Nathan Hillin Nixin henkilöhahmoihin, joita taas pidin pitkälti varsin karikatyyrimaisina tyyppeinä. Kirjoitan Nixistä oman postauksen viikonlopun aikana, joten sen hahmoista lisää sitten myöhemmin. Commonwealthissa pidin erityisesti perheiden lasten elämän kuvauksista 1960- ja 1970-luvun Yhdysvalloissa. Ajankuva ei ole erityisen voimakasta, mutta kyllä se, elettävä aika, välittyy silti yksityiskohtien ja tietynlaisen tunnelman kautta.

Ihana kirja, jonka pariin olisi voinut jäädä viipyilemään pidemmäksikin aikaa. Oli myös kiva löytää uusi kiinnostava kirjailija, jonka muuhun tuotantoon täytyy alkaa tutustua.

39. Ikääntymisestä kertova kirja / Helmet-lukuhaaste 2017

––

Ann Patchett: Commonwealth
Bloomsbury 2016, 322 s.

20.8.2017

Elokuun lukumaratonin loppuyhteenveto


Elokuun lukumaraton – toinen lukumaratoni ikinä – päättyi muutama tunti sitten ja on aika palata sen tunnelmiin. Kuten itse maratonpostauksesta voi käydä lukemassa, minulla oli useita kirjoja, joiden pariin halusin maratonilla päästä. Päätavoitteeni oli kuitenkin lukea kesken olevia kirjoja loppuun ja toivoin, että saisin niistä ainakin kaksi päätökseen maratonin aikana.

Valitettavasti lukumaraton ei sujunutkaan aivan toiveitteni mukaisesti. Lukuaikaa oli riittävästi enkä kohdannut mitään ulkopuolisia häiriötekijöitä, mutta keskittymiskykyni oli jostain syystä olematon oikeastaan koko maratonin ajan. Etenkin maratonin ensimmäinen puolisko eli koko eilispäivä aina nukkumaanmenoon asti oli lukemisen suhteen hirveän tahmaista ja mietin jossain välissä, jätänkö koko maratonin kesken. Sain kuitenkin uutta puhtia kun luin Ann Patchettin Commonwealthin loppuun (pidin siitä kaikesta huolimatta paljon!) ja pääsin seuraavan kirjan eli Nathan Hillin Nixin kimppuun.

Tämä päivä aina sinne varttia vaille kolmeen asti sujui huomattavasti paremmin, vaikka päivässä oli enemmän keskeytyksiä enkä vieläkään ollut mitenkään erinomaisessa vireessä. Tuntuu hölmöltä, koska rakastan kirjoja ja lukemista, mutta eihän lukeminen ole aina samanlaista ja yhtä nautinnollista, vaan joskus tekee jopa mieli tehdä jotain ihan muuta. Sellainen olo minulla välillä oli tämän lukumaratonin aikana. Sivujakaan ei kertynyt paljoa, mutta sen sijaan minua harmittaa maratonin aikaiset fiilikseni ja kyvyttömyyteni keskittyä. No, tulipahan koettua sitten tällainenkin maraton, siihen kesäkuun hienosti menneeseen verrattuna.

Lopuksi vielä lyhyt koonti lukumaratonilla luetuista kirjoista ja lopullinen sivumäärä:

Ann Patchett: Commonwealth (113 s.)
Nathan Hill: Nix (163 s.)

Luin maratonin aikana yhteensä 276 sivua.

En lukenut maratonilla yhtäkään kirjaa kannesta kanteen, vaan molemmat kirjat olivat minulla entuudestaan kesken. Patchettin Commonwealthin luin kuitenkin loppuun maratonin aikana, Hillin Nix jäi vielä hieman kesken. Luultavasti tulen kuitenkin lukemaan sen vielä tänään loppuun.

Kertokaa, että teidän maratoninne sujuivat sentään paremmin!

19.8.2017

Elokuun lukumaraton (päivittyvä postaus)


Ensimmäinen lukumaratonini kesäkuussa sujui niin hienosti, että päätin lähteä mukaan myös kirjabloggaajien kesän viimeiselle yhteiselle lukumaratonille, joka järjestetään tänään. Innoikkammat ovat aloittaneet jo eilen ja lopuilla on tämän vuorokauden loppuun asti aikaa aloittaa omansa. Mukaan ehtii siis ilmoittautua vielä Oksan hyllyltä -blogissa, josta löytyy myös maratonin tarkemmat säännöt ja ohjeet.

Viime maratonilla luin lähinnä lyhyitä tekstejä (sarjakuvia, esseitä ja novelleja), mutta tällä kertaa ykköstavoitteeni on lukea kesken olevia kirjoja loppuun, sillä tuntuu siltä, että aloitan koko ajan vain uusia kirjoja enkä saa mitään päätökseen. Kuvassa olevista kirjoista minulla on kesken Nathan Hillin Nix, Ann Patchettin Commonwealth ja Hilary Mantelin Margaret Thatcherin salamurha, joten toivoisin saavani niistä ainakin kaksi loppuun asti. Kaksi ensimmäistä ovatkin onneksi jo loppusuoralla. Jos ja kun saan kesken olevia loppuun, haluaisin aloittaa Elizabeth Stroutin novellikokoelman Anything is Possible (joka on sisarteos alkuvuodesta lukemalleni Stroutin My Name is Lucy Bartonille) ja Selja Ahavan uutuuden Ennen kuin mieheni katoaa. En ole nopea lukija, joten uskoisin tämän pienen pinkan riittävän lukumaratonilleni enemmän kuin hyvin. Toki hyllystä löytyy aina lisää luettavaa jos sitä kaipaan.

Suunnitelmissani on aloittaa lukumaraton samaan aikaan kuin viime kerralla eli kolmelta iltapäivällä, mutta riippuen päivän menoista ja tekemisistä saatan aloittaa hieman aikaisemminkin. Voi olla, etten ehdi maratoonata ihan loppuun asti eli huomiseen iltapäivään, mutta katsotaan.

Tulen päivittämään lukumaratonin etenemistä tähän postaukseen. Etenemistäni voi seurata myös Twitterissä (@lukuisa) ja Instagramin Storiesissa (@laurajohannak).

––

19.8. klo 14.45
Pääsen aloittamaan lukumaratonin klo 14.45 eli hieman ennen suunniteltua kellonaikaa. Kävin aamupäivällä kaupassa ja postissa sekä hoidin kotitöitä, joten koko loppuilta pitäisi olla aikaa vain lukemiselle. Aloitan Ann Patchettin romaanilla Commonwealth, joka onkin jo loppusuoralla. Tähän asti olen pitänyt siitä todella paljon, joten maraton alkaa varsin hyvällä kirjalla. Tosin joku naapureista päätti alkaa juuri porata. Jos poraaminen jatkuu, kehtaanko käydä oven takana sanomassa, että täällä on lukumaratonit menossa?

––

19.8. klo 17.07
Lukumaratonini on sujunut vähän tahmeasti, en oikein osaa keskittyä ja vain rauhoituttua lukemaan. Viime kerran flow on kateissa. Olen lueskellut Patchettin Commonwealthia, joka vaatii juuri sitä keskittymistä, sillä tarina hyppii eri ajoissa ja paikoissa ja ihmisissä. En tiedä, auttaisiko kirjan vaihtaminen vai yritänkö sinnikkäästi lukea Commonwealthin kuitenkin loppuun. Jälkimmäinen taitaa ainakin toistaiseksi viedä voiton.

Sivuja luettu: 50

––

19.8. klo 20.18
Lukeminen on edelleen vaivalloista, mutta sain Patchettin Commonwealthin luetuksi loppuun. Puolet tavoitteesta siis täytetty. Nyt pidän pienen tauon somettamista, syömistä ja poikaystävän hartioiden hieromista varten ja jatkan sitten iltaa Nathan Hillin Nixin parissa. Se on aiemmin edennyt nopeasti, ehkä myös tänään.

Sivuja luettu: 113

––

20.8. klo 8.58
En jaksanut enää eilen illalla päivittää etenemistäni tänne blogiin, sillä luin pelkästään Hillin Nixiä ja sitäkin hyyvin rauhalliseen tahtiin. Heräsin kahdeksan jälkeen ja suunnitelmissa on jatkaa Nixin parissa. En tiedä, saanko sitä maratonin aikana loppuun asti (vielä on noin 200 sivua jäljellä), mutta yritetään.

Sivuja luettu: 155

––

20.8. klo 12.06
Tämä aamu ja aamupäivä ovat sujuneet lukemisen suhteen paremmin, vaikka muut puuhat ovat välillä keskeyttäneetkin maratonin. Ehkä se johtuu kirjasta, sillä Nixin lukemisessa ei tarvitse aivoja ihan yhtä paljon kuin Patchettin Commonwealthin kanssa. Toki kielikin vaikuttaa, tuskin luen englanniksi aivan yhtä nopeasti kuin suomeksi. Lukumaratonia on jäljellä enää vajaa kolme tuntia, jonka yritän käyttää vain lukemiseen.

Sivuja luettu: 211

––

20.8. klo 14.45
Lukumaratonini on nyt päättynyt! Viimeisten vajaan kolmen tunnin aikana luin Hillin Nixiä jonkin verran lisää, mutta pyykin peseminen ja ruoanlaitto veivät oman aikansa. Välillä luin myös poikaystävälleni ääneen. Teen myöhemmin tänään koosteen lukumaratonista ja sen aikaisista fiiliksistä, mutta jos jotenkin tiivistäisin sen yhteen sanaan, sanoisin, että tämänkertainen lukumaraton oli alavireinen.

Maratonin aikana luin yhteensä 276 sivua.

15.8.2017

Sylvain Neuvel: Sleeping Giants


Tyttö nimeltä Rose on kokeilemassa uutta pyöräänsä kotinsa lähellä, kun hän putoaa suureen kuoppaan, josta loistaa sinivihreää valoa. Kun hänet lopulta löydetään, pelastajat kohtaavat erikoisen näyn: Rose makaa jättimäisen metallisen kämmenen päällä. Seitsemäntoista vuotta myöhemmin samainen Rose alkaa johtaa tutkimusryhmää, jonka on määrä tutkia, mikä tuo outo metallinen kappale oikein on. Sitten kappaleita eli käytännössä muita ruumiinosia alkaa löytyä lisää ja vaikuttaa siltä, että ne muodostavat kokonaisen ruumiin, jättiläisen. Mutta mikä tarkoitus jättiläisellä oikein on ja miksi sen ruumiinosia löytyy maan alta?

Perustimme vastikään ystäväni Jaanan kanssa lukupiirin, jonka nimeksi valikoitui kätevästi Kahden naisen lukupiiri. En olisi voinut toivoa parempaa lukupiirikaveria, sillä olemme tunteneet Jaanan kanssa jo iäisyyden ja Jaana on tosi ihana tyyppi! Aiomme lukea kirjan per kuukausi ja valinnat teemme vuorotellen. Emme kuitenkaan ole mitään tiukkapipoja, joten säännöt joustavat tarvittaessa. Jaana sai kunnian valita lukupiirimme ensimmäisen kirjan ja hän päätyi ehdottamaan Sylvain Neuvelin tieteisromaania Sleeping Giants (suom. Uinuvat jättiläiset, Like 2017) ennen kaikkea sen kauniin kannen vuoksi (olen muuten samaa mieltä, kansi on lumoava). Sleeping Giants oli minustakin oikein hyvä valinta, sillä se löytyi jo valmiiksi kirjahyllystäni, koska ostin sen viime vuonna lahjaksi poikaystävälleni. En kuitenkaan ollut lukenut sitä vielä itse.

Sleeping Giants on varsin kelpo scifi-romaani, jota suorastaan ahmi. Yllättäviltä tapahtumilta ei kirjassa vältytä ja vauhdikkaat juonenkäänteet ovatkin ehdottomasti sen vahvuus. Pidin myös kirjan rakenteesta – tarina koostuu lähestulkoon pelkistä haastatteluista – sillä raporttimainen muoto tukee hyvin toiminnantäyteistä juonta. Tällaisella rakenteella on myös omat haasteensa, joilta ei kirjassa täysin vältytty. Esimerkiksi kirjan henkilöhahmot jäävät aika etäisiksi. Pidin kuitenkin siitä, että mukana on useampi vahva naishahmo, vaikkakin tarkemmin ajateltuna yksi heistä nähdään lopulta aika pitkälti toisen, miespuolisen hahmon kautta, ja yksi on pahis, jolla täytyy, tietysti, olla jokin (ruumiin)vamma.

Kirjan juoneen on saatu myös mahdutettua pakollinen (heteroseksuaalinen) rakkauskuvio, joka ei olisi minusta ollut lainkaan välttämätön. Miksi tämäntyyppisiin tarinoihin hyvin usein kirjoitetaan jokin kökkö rakkaustarina? Myykö se? Myykö se sitten paremmin, jos ja kun kirjasta tehdään elokuva? Sleeping Giants tullaan nimittäin näkemään valkokankaalla joskus tulevaisuudessa. Se oli helppo arvata, sillä tarina on kaikkiaan varsin elokuvallinen.

Ongelmistaan huolimatta Sleeping Giants oli viihdyttävä lukukokemus. Lukemiseni on hieman tökkinyt heinä-elokuun aikana enkä ole oikein päässyt minkään tällä hetkellä kesken olevan kirjan imuun, vaikka ne kaikki ovat hyviä olleetkin, mutta Sleeping Giantsin avulla sain vähän avattua tätä lukujumia. Tarina jäi vielä sen verran jännittävään kohtaan, että aiomme Jaanan kanssa jossain vaiheessa lukea kirjasarjan seuraavan osan, Waking Godsin, joka julkaistiin viime keväänä ja uskoisin, että tullaan myös suomentamaan jossain vaiheessa.

Muissa blogeissa: Syyslapsi, Kirjasähkökäyrä, Taikakirjaimet, Carry on reading ja Dysphoria.

10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis / Helmet-lukuhaaste 2017

––

Sylvain Neuvel: Sleeping Giants : Book One of the Themis Files
Michael Joseph 2016, 304 s.

10.8.2017

Kit de Waal: My Name is Leon


Yhdeksänvuotiaalla Leonilla on pikkuveli Jake. Jake on vasta pieni vauva ja on Leonin tehtävä huolehtia hänestä. Leonin tehtävä on huolehtia myös heidän äidistään, joka vain makaa sängyssä eikä liiku mihinkään, ei edes kauppaan tai vaihtamaan Jaken vaippoja. Sitten Leon erehtyy pyytämään naapurin tutulta naiselta rahaa ruokaan ja Leon ja Jake viedään pois. Nyt he asuvat Maureenin luona. Aikuiset kuiskuttelevat keskenään ja aikovat erottaa pojat, sillä Jake on vaaleaihoinen, mutta Leon ei. Leonin täytyy tehdä suunnitelma yhdistääkseen jälleen perheensä.

Kit de Waalin esikoisromaani My Name is Leon on raastava kuvaus perheen hajoamisesta ja rasismista 1980-luvun alun Englannissa. Raastava, surullinen, mutta ei kuitenkaan vailla toivoa ja valoa. Tarina kerrotaan yhdeksänvuotiaan Leonin näkökulmasta, missä de Waal on onnistunut erinomaisesti: Leon vaikuttaa ikäiseltään, lapselta, joka osaa toimia jo melko itsenäisesti, mutta ei oikein vielä hahmota maailmaa sellaisena kuin se on. Etenkin Leonin tilanteessa elämä on erityisen hämmentävää ja pelottavaa. Leon ei oikein kykene ymmärtämään, miksi he joutuivat Jaken kanssa eroon äidistään ja miksi lopulta myös Jake aiotaan viedä häneltä pois. Ja miten kukaan aikuinen osaisi sitä kovin ymmärrettävästi selittääkään.

Vaikka äidin ja veljen menetys on koko ajan Leonin mielessä ja se suututtaa ja tekee elämästä hankalaa, on elämässä välillä myös ilon aiheita. Leon iloitsee esimerkiksi uudesta polkupyörästään, pienestä siirtolapuutarhan viljelypalstastaan ja ystävyydestään mielenkiintoiselta vaikuttavan Tuftyn kanssa. Tufty on Leonille vähän kuin isän korvike, tyyppi, jota ihailla ja josta ottaa mallia. Leon ei juurikaan ymmärrä Tuftyn ja tämän kavereiden puheita poliiseista, jotka käyvät tummaihoisten kimppuun, ja rasismin vastaisista mielenosoituksista, mutta on kuitenkin tahtomattaan osa kuviota – tarinan loppupuolella myös ihan konkreettisesti, kun mellakat puhkeavat lähellä Leonin kotia.

My Name is Leon on yhtä aikaa voimakas, mutta kuitenkin hyvin hienovarainen kirja. Hienovaraista siinä on se, miten de Waal kuvaa lasta ja lapsen naiivia maailmankuvaa. Se on jotenkin lempeää ja ymmärtäväistä, vaikka totta kai Leonin kohtalo on myös surullinen. Voimakkaan kirjasta taas tekee sen sanoma, kaikki ne tärkeät ja vaikeat asiat, joista se kertoo. Se ei ole pelkästään tarina perheen hajoamisesta, vaan myös sosiaalisista syistä sen takana ja ympärillä. My Name is Leon ei myöskään ole kovin juonivetoinen romaani, sillä se etenee hitaasti ja kattaa vain noin vuoden Leonin elämästä. Siinä ei tapahdu paljoa, mutta se onnistuu kuitenkin valottamaan hienosti, mitä Leonin kaltaisen nuoren pojan mielessä saattaa liikkua.

Kit de Waal on työskennellyt muun muassa perheoikeuden ja sosiaalihuollon parissa, mikä näkyy romaanissa. Hänen miehensä veli on taiteilija Edmund de Waal, joka tunnetaan meilläkin kirjasta Jänis jolla on meripihkanväriset silmät. My Name is Leon oli viime vuoden Costa Book Awardseissa ehdolla vuoden esikoisromaaniksi.

Muissa blogeissa: Kartanon kruunaamaton lukija

––

Kit de Waal: My Name is Leon
Penguin 2017 (2016), 272 s.

3.8.2017

Yaa Gyasi: Homegoing


Ghanalais-yhdysvaltalaisen Yaa Gyasin romaani Homegoing (suom. Matkalla kotiin, Otava 2017) on kirja, joka tekee vaikutuksen. Olen vieläkin vähän järkyttynyt siitä, että se on nuoren Gyasin esikoisromaani. Ällistyttävää ja miten kunnianhimoista aloittaa kirjallinen ura tällaisella teoksella!

Homegoing on massiivinen sukusaaga, jossa seurataan yhteensä neljäntoista eri ihmisen elämää. Kaikki alkaa 1700-luvun Ghanasta, joka oli silloin vielä nimeltään Kultarannikko, jossa toisilleen tuntemattomien sisarpuolien polut vievät varsin erilaisiin suuntiin: Effiestä tulee valkoisen brittikuvernöörin vaimo maan rannikolla sijaitsevassa linnakkeessa, Esi rahdataan orjalaivalla Amerikkaan. Näitä tapahtumia seuraa kaksisataa vuotta, joiden aikana Effien ja Elin jälkeläiset pääsevät yksi kerrallaan ääneen; toinen sukuhaara Ghanassa, toinen Amerikassa. Ghanassa ihmisten elämään vaikuttavat merkittävällä tavalla vaikea suhde valkoisiin valloittajiin, orjakauppa ja heimosodat, Amerikassa taas orjuus ja rotuerottelu. Ne ovat kokemuksia, kipupisteitä, jotka kulkevat läpi sukupolvien ketjun ja vaikuttavat ihmisten elämään yhä edelleen.

Homegoing saattaa alkuun vaikuttaa raskaalta kirjalta. Sitä se onkin aiheidensa puolesta, mutta voisi olla myös rakenteeltaan, sillä kirjan kertoja vaihtuu joka luvussa, muutaman kymmenen sivun välein. Lukijan on siis jatkuvasti tutustuttava uuteen kertojaan ja uuteen miljööseen. En kuitenkaan kokenut kirjan rakennetta raskaaksi tai mitenkään ongelmalliseksi, vaan halusin pikemminkin jatkuvasti tietää, mitä seuraaville sukupolville tapahtuu. Onneksi kirjan alussa on sukupuu, joka auttaa pysymään kartalla. Jos pidät novelleista, tähän kirjaan on silloin erityisen helppo upota, sillä se on melkein kuin novellikokoelma, jossa kertomukset kuitenkin linkittyvät toisiinsa sukulaisuuden kautta.

Kummankaan kirjassa seurattavan sukuhaaran polut eivät ole helppoja kulkea. Ne ovat usein hyvin, hyvin pitkiä ja mutkikkaita, raastavia ja kipeitä. Edes aika ei auta, vaan sukupolvi sukupolvelta ongelmat joko kasautuvat tai uudistuvat. Kirjan henkilöiden kertomuksissa on kuitenkin lähes aina pilkahdus valoa, yleensä rakkauden muodossa, jokin tekee elämästä elämisen arvoista. Vaikka kirjan lukeminen oli välillä todella järkyttävää, oli se silti oudon lohdullinen lukukokemus. Ehkä tunne syntyi siitä, että tiesin koko ajan lukevani niin hyvin kirjoitettua ja tärkeää kirjaa. Ainakaan sen loppu, viimeinen luku, ei sitä tunnetta aiheuttanut, sillä se onnistui kliseisyydellään ja ennalta-arvattavuudellaan hieman latistamaan kokonaisvaikutelmaani kirjasta.

Lopun kömpelyydestä huolimatta Homegoing on kaikin puolin hirveän taidokas kirja, joka voisi vaikka korvata useat historian oppitunnit. Sitä on helppo suositella ihan kaikille.


26. Sukutarina / Helmet-lukuhaaste 2017

––

Yaa Gyasi: Homegoing
Penguin Books 2017 (2016), 305 s.

30.7.2017

Johan Bargum: Lyhykäisiä


Kuvittele, että vihdoinkin selviät Schubertin korukuvioista. Kuvittele, että jänis tulee huomennakin ja asettuu lepäämään marjakuusen alle. Älä ole surullinen. Olenhan siellä, niin kauan kuin sinä olet.

Johan Bargumin novellituotannon läpileikkaava kokoelma Novelleja 1965–2015 oli viime vuoden suosikkejani ja olenkin siitä asti halunnut lukea lisää Bargumin tekstejä – niin novelleja kuin romaanejakin. No, yli vuosi on vierähtänyt enkä ole lukenut muuta kuin Lyhykäisiä. Miksiköhän niitä suosikkikirjailijoidensa (tai ainakin yhden kirjan perusteella sellaisiksi kuvittelemiensa) kirjoja haluaa aina säästellä? Nyt kyllä yritän lukea lisää Bargumia ja pian, sillä hän on hyvää vauhtia muodostumassa suosikikseni.

Lyhykäisiä on nimensä mukaisesti kokoelma niukkoja, lyhyitä tekstejä, joiden pituus vaihtelee muutamasta kymmenestä rivistä muutamaan sivuun. Mukana on pääasiassa novelleja, mutta myös muutamia runoja. Bargum loistaa myös hyvin lyhyessä tekstilajissa. Osasin toki odottaa kauniita ja tarkkanäköisiä tekstejä, mutta varauduin epätasaisempaan kokonaisuuteen. Lyhykäisiä on kuitenkin hyvin tasaisen varma – ei silti missään nimessä tylsä tai mielikuvitukseton – kokoelma, jossa jokainen novelli ja runo toimivat. Toki osa teksteistä nousi ylitse muiden, sillä ne koskettivat jotain henkilökohtaista aluettani niin hyvin tai herättivät erityisiä ajatuksia, mutta jokaisen tekstin luki ilolla.

Jos olet aiemmin lukenut Bargumin novelleja, lyhykäiset ovat aiheiltaan ja teemoiltaan samankaltaisia. Niissä käsitellään usein luopumisia ja elämän käännekohtia, luontoa ja eläimiä sekä tietysti purjehtimista. Koin teksteissä etenkin luonnon ja meren läsnäolon hyvin voimakkaana ja jos vain olisin malttanut, olisin halunnut lukea kirjan luonnossa, meren rannassa. Luin sitä sitten mäntyjen latvuksia tuijotellen, mutta ei se haitannut, Bargum onnistui silti jälleen kerran lumoamaan minut.

Bargumin taika lienee hänen varsin eleettömissä teksteissään, jotka onnistuvat kuitenkin samalla olemaan hyvin tarkkanäköisiä. Ne kertovat paljon enemmän kuin äkkiseltään vaikuttaisi. Lisäksi Bargum kirjoittaa hyvin kauniisti, vaikka kieli onkin aika suoraa ja korutonta. Ja juuri sellaisesta tekstistä yleensä pidän kaikista eniten, sellaisesta, joka ei yritä mitään ylimääräistä, ei kikkaile, vaan on kaunista omassa hienovaraisuudessaan ja yksinkertaisuudessaan.

Muissa blogeissa: Pieni kirjasto ja Mummo matkalla.

47. Kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit (28. Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan & 49. Vuoden 2017 uutuuskirja) / Helmet-lukuhaaste 2017

––

Johan Bargum: Lyhykäisiä
Suom. Marja Kyrö
Teos & Förlaget 2017, 114 s.

27.7.2017

The Man Booker Prize 2017: pitkälista

On jälleen se aika vuodesta, kun uusi kirjallisuuspalkintokausi käynnistyy. Miellän tämän loppukesän uuden kauden aluksi, koska aloitin kirjallisuuspalkintojen seuraamisen täällä blogissani kaksi vuotta sitten juuri syyskaudella, Man Booker -palkinto oli niistä ensimmäinen. Lisäksi kesän aikana seuraamiini palkintoihin tulee sopivan pituinen tauko, kun viimeisetkin niistä saavat voittajansa kesäkuun aikana. Vuodenvaihteen aikaan samanlaista taukoa ei tule. Ja oikeastaan paneudumme palkintoihin rytinällä vasta syyskuussa, tämä Man Booker on aikainen poikkeus.

Mutta mennäänpä jo tämän vuoden Booker-palkinnon pitkälistaan. Ehdolla on jälleen kolmetoista kiinnostavaa ja, uskoisin, hyvää romaania. Osa nimistä on jo ennalta varsin tuttuja, osa taas uusia ja luultavasti juuri siksi jopa niitä tutumpia kiinnostavampia.


Paul Auster: 4 3 2 1

Suuri amerikkalainen romaani elämän eri poluista, sattumasta ja usean vuosikymmenen Amerikasta.


Sebastian Barry: Days Without End

Historiallinen romaani kahden nuoren miehen välisestä suhteesta ja sodankäynnistä. Costa 2016 - ja Walter Scott Prize 2017 -voittaja.


Emily Fridlund: History of Wolves

Yhdysvaltojen syrjäiseen keskilänteen sijoittuva tarina nuoresta, itsensä ulkopuoliseksi kokevasta tytöstä, joka lopulta ystävystyy uusien naapureidensa kanssa. Sillä on kuitenkin seurauksensa.


Mohsin Hamid: Exit West

Saeed ja Nadia rakastuvat toisiinsa maassa, joka on sisällissodan partaalla. Kun pommitukset alkavat, on heidän jätettävä kotimaansa taakseen ja lähdettävä kohti tuntematonta.


Mike McCormack: Solar Bones

Tajunnanvirtamaisesti kirjoitettu romaani pienestä irlantilaiskylästä ja miehestä, joka palaa kotiin.


Jon McGregor: Reservoir 13

Kolmetoistavuotias tyttö katoaa pienessä englantilaiskylässä ja etsinnät käynnistyvät. Mutta arjen on jatkuttava, kuten sen täytyykin.


Fiona Mozley: Elmet

Romaani syrjäseudun metsikössä asuvista sisaruksista ja heidän isästään. Hiljainen ja yksinkertainen elämä muuttuu pelottavaksi, kun isän ja paikallisten miesten välinen suhde muuttuu painostavaksi.


Arundhati Roy: The Ministry of Utmost Happiness

Pitkään odotettu romaani Intiasta, Kashmirin maakunnan itsenäisyyspyrkimyksistä ja kahden ihmisen kohtaamisesta.


George Saunders: Lincoln in the Bardo

Romaani 11-vuotiaana kuolleen poikansa Willien haudalla vierailevasta Abraham Lincolnista, surusta ja elämän mahdollisuuksista.


Kamila Shamsie: Home Fire

Tarina kahden perheen kohtaamisesta ja kietoutumisesta yhteen, erilaisista näkemyksistä islamista ja uhrauksista, joita teemme rakkauden tähden. Romaani on saanut inspiraationsa Sofokleen tragediasta Antigone.


Ali Smith: Autumn

Kommentoiva romaani Brexit-äänestyksen jälkeisestä Britanniasta, ajasta ja kokemuksista. Ensimmäinen osa neliosaisesta vuodenaikasarjasta.


Zadie Smith: Swing Time

Kasvutarina, jossa keskiöön nousevat ystävyys, musiikki ja identiteetti.


Colson Whitehead: The Underground Railroad

Tarina kahdesta orjasta, jotka pakenevat plantaasilta maanalaisella junalla. Tämän vuoden Pulitzer-voittaja.

Ehdolla olevista romaaneista on tietojeni mukaan ennätetty suomentaa jo kaksi: Paul Austerin 4 3 2 1 (Tammi, 2017) ja Zadie Smithin Swing Time (WSOY, 2017). Lisäksi syksyllä on tulossa suomeksi ainakin Arundhati Royn The Ministry of Utmost Happiness (suom. Äärimmäisen onnen ministeriö –Otava, 2017). Muita Suomessa tuttuja nimiä ovat myös George Saunders, Kamila Shamsie (Home Fire tulee suomeksi 2018, Gummerus kustantaa) ja Ali Smith. Tuttujen nimien vuoksi Man Bookerin tämän vuoden pitkälista onkin varsin helposti lähestyttävä. Ja ehkä siksi olenkin enemmän kiinnostunut listan toisesta puoliskosta, ainakin minulle vieraammista kirjailijoista ja heidän kirjoistaan.

Vieraammista nimistäkin kaksi on silti entuudestaan tuttua aiemmista kirjallisuuspalkintokahinoista: Sebastian Barryn Days Without End voitti tänä vuonna Costa- ja Walter Scott -palkinnot ja Colson Whiteheadin The Underground Railroad pokkasi Pulitzerin. Muiden ehdokkaiden osalta laitoin merkille erityisesti maaseudulle sijoittuvat romaanit. Emily Fridlundin History of Wolves, Mike McCormackin Solar Bones, Jon McGregorin Reservoir 13 ja Fiona Mozleyn Elmet sijoittuvat kaikki johonkin syrjäiseen paikkaan ja vaikuttavat todella kiinnostavilta. Koska romaanit muistuttavat miljöiltään toisiaan, niistä tuskin enemmän kuin korkeintaan kaksi tulee olemaan mukana lyhytlistalla.

Mitkä kirjat sitten odotan näkeväni lyhytlistalla? Tämä on ihan arpapeliä, ainakin tässä vaiheessa. En ole edes lukenut ehdokkaista mitään. Mutta veikkaan kuitenkin lyhytlistalta löytyvän Barryn, Hamidin, McCormackin, Royn, Saundersin ja Shamsien romaanit. Ehkä. Pidätän oikeuden muuttaa mielipiteeni!

Oletko lukenut ehdokaskirjoja? Mitkä kirjat löytyvät lyhytlistalta tai onko sinulla jo suosikkia voittajaksi?

23.7.2017

Olavi Koistinen: Mies joka laski miljardiin


Olavi Koistisen esikoisnovellikokoelma Mies joka laski miljardiin sisältää kymmenen novellia eri tavoin eksyksissä olevista eri-ikäisistä miehistä. Eräs heistä tuntee kuuluvansa johonkin vain pelimaailmassa, toinen aikoo laskea miljardiin ja kolmas haluaa maalauttaa ihonsa ruskealla värillä, pukea ylleen muoviutareet ja muuttua laitumella rauhallisesti käyskenteleväksi Serafiina-naudaksi. He kaikki yrittävät löytää jotain tolkkua elämäänsä, etsiä lohtua tai jotain muuta, joka paikkaisi heidän kokemansa ulkopuolisuuden tai vierauden tunteen.

Mies joka laski miljardiin -kokoelmasta ei uskoisi sen olevan esikoinen, sillä Koistinen kirjoittaa taidokkaasti. Tekstistä kuultaa läpi kokemus, jota hän on varmasti kerryttänyt jo vuosikaudet, vaikkei tätä ennen vielä kirjaksi asti. Ja vaikkei kokoelman joka ikinen novelli ollut mieleeni (sillä harvoin on), se johtui lähinnä niiden aiheista, ei siitä, miten Koistinen aiheita käsittelee tai miten hän kirjoittaa. Jotkut novellit eivät vain säväytä henkilökohtaisella tasolla, mutta onneksi lähes aina on niitä helmiäkin.

Kaikista mieleenpainuvin kokoelman novelleista on sen ensimmäinen tarina Minä en tiedä mitä terveiset ovat. Hienoa, että kokoelma on päätetty avata rohkeasti, silläkin uhalla, etteivät seuraavat novellit tuntuisikaan enää yhtä vaikuttavilta. Minusta tätä vaaraa ei kuitenkaan oikeasti ole. Avausnovelli kertoo kolmikymppisestä Eerikistä, joka seuraa työkseen pörssikursseja yksin kotonaan ja jolle ulos lähteminen ja ihmisten kanssa jutteleminen on lievästi sanoen haaste. Sosiaalinen kömpelyys johdattaakin hänet mitä kummallisimpiin tilanteisiin ja lopulta myös keskelle luokkakokousta, jossa hän kuitenkin yllätyksekseen huomaa jopa viihtyvänsä. Mieleeni jäi hyvin myös novelli Jos asianne koskee säästämistä, jossa jo vanha, sairas ja yksinäinen mies nimeltä Karl on unohdettu oman onnensa nojaan. Kotipalvelu ei ole käynyt päiväkausiin, ruoka alkaa jo loppua. Sitten on vielä se kauan pöydällä lojunut lasku, jonka vuoksi Karl päättää soittaa pankkiinsa, mutta sieltä vastaa vain automaattinen puhelinrobotti. Uni ja valve, mielikuvitus ja todellisuus sekoittuvat tässä varsin surullisessa novellissa.

Koistisen novellit eivät missään vaiheessa irvaile niissä esiintyville kenties hieman erilaisille, sosiaalisesti kömpelöille, yksinäisille tai erikoisista asioista pitäville ihmisille, vaan pikemminkin tuovat lempeydellään ja hyväntahtoisella huumorillaan esille sen, miten erilaisia me kaikki olemme ja miten se on ihan okei. Vaikka kaikki Koistisen novellien päähenkilöt ovat miehiä, eivät novelleissa käsiteltävät asiat ole pelkästään miehille tyypillisiä kokemuksia, vaan henkilöt voisivat yhtä hyvin olla myös naisia tai keitä tahansa. Mies joka laski miljardiin on erittäin vahva avaus ja uskon, että Koistiselta voi odottaa vielä paljon.

Muissa blogeissa: Hannan kirjokansi.

18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa / Helmet-lukuhaaste 2017

––

Olavi Koistinen: Mies joka laski miljardiin
Kosmos 2017, 216 s.

18.7.2017

Alain Mabanckou: Pikku Pippuri


Alain Mabanckoun Pikku Pippuri on veijarimainen, satiirinen kertomus kongolaisesta orpopojasta Tokumisa Nzambe po Mose yamoyindo abotami namboka ya Bakokosta (Kiitetty olkoon Jumala, musta Mooses on syntynyt esi-isiensä maille), tai ihan vain Pikku Pippurista, millä nimellä hänet tunnetaankin paremmin. Pikku Pippuri asuu satojen muiden orpolasten kanssa Loangon orpokodissa, jossa elämä lopulta muuttuu sosialistisen vallankumouksen myötä: orpokodista on tuleva malliesimerkki Kongon sosialistisen vallankumouksen pioneerien toimitilasta. Se tietää myös sitä, että Pikku Pippurille ja monille hänen tovereilleen niin rakkaan pyhäkoulun opettajan Papa Mupelon vierailut orpokodissa loppuvat. Lopulta Pikku Pippuri karkaakin muutaman muun orpokodissa asuvan pojan kanssa Pointe-Noiren satamakaupungin kaduille.

Pienestä sivumäärästään huolimatta Pikku Pippuri pitää sisällään päähenkilönsä lähes koko elämäntarinan. Teos jakautuu kahteen osaan, joista ensimmäisessä tarkastellaan Pikku Pippurin elämää Loangon orpokodissa, ja toisessa tämän seikkailuja ja vanhenemista Pointe-Noiren kaduilla. Osat ovat epätasaiset, sillä orpokodin osuus käsittää vain lyhyen hetken Pikku Pippurin elämästä, kun taas Pointe-Noiren osuus vuosikymmeniä. Tämän vuoksi ensimmäinen osa tuntuu pidemmältä kuin se onkaan ja toinen osa taas hieman hätäisesti etenevältä. Tuntuu myös, että kirjan toisessa osassa tarinan eri osien välinen yhteys pääsee katoamaan: Pikku Pippurin menneisyys unohtuu ja tarina hajoaa. Kirja sisältää monenlaisia eri polkuja, joita kaikkia Mabanckou on yrittänyt kulkea, mutta ei aivan onnistuneesti.

Pikku Pippuri on melko tyypillinen satiirinen pikareskiromaani, jolle omaleimaista on sen sijoittuminen Kongoon. Tai ainakaan minä en ole koskaan aiemmin lukenut Kongoon sijoittuvia veijaritarinoita – saa toki vinkata. Kirjan 1970-lukulainen miljöö ja satiiri eivät olleet mikään helppo yhdistelmä, ainakaan yhtä hävettävän huonosti Kongon (ja ylipäätään Afrikan eri maiden) historiaa tuntevalle kuin minä, mutta myös mahtava haaste. Näennäisesti kepeän ja vauhdikkaan nuoren orpopojan tarinan sisään mahtuu paljon yhteiskuntakritiikkiä, josta osa meni varmasti kirkkaasti ohi, mutta se minkä ymmärsin, oli varsin osuvaa ja osittain myös todella hulvatonta. Tämä olikin romaanin parasta antia.

Lajityypille luonteenomaisesti kirjassa vilahtelevat lukuisat hahmot ovat melkoisia karikatyyrejä, mutta tässä tapauksessa ehdottomasti hyvällä tavalla. On kuitenkin harmillista, ettei tarinassa ehditä paneutua oikein muihin hahmoihin kuin itse Pikku Pippuriin. Esimerkiksi tarinan toisessa osassa tavattava bordellinomistaja Mama Fiat 500 vaikuttaa kiinnostavalta hahmolta, josta olisin mielelläni lukenut vielä lisää.

Pikku Pippuri on terävä ja humoristinen veijaritarina, joka ei tehnyt minuun kovin suurta vaikutusta, mutta jonka silti mielelläni luin. Ruokakirjamaisen kannen alle kätkeytyy lopulta aika painavia sanoja. Pikku Pippuri oli myös tänä vuonna ehdokkaana kansainvälisen Man Booker -palkinnon saajaksi.


––

Alain Mabanckou: Pikku Pippuri
(Petit Piment, 2015)
Suom. Saana Rusi
Fabriikki Kustannus 2016, 191 s.