8.5.2016

Rosa Liksom: Hytti nro 6


Olen ollut varovaisen kiinnostunut Rosa Liksomin vuonna 2011 Finlandian voittaneesta kirjasta Hytti nro 6 siitä asti kun se julkaisitiin ja no, voitti Finlandian. Aihe ei alkujaankaan kiinnostanut minua kamalasti, sillä mielikuva kurjasta junasta, joka matkaa halki kurjan Neuvostoliiton kyydissään toisilleen tuntemattomat mies ja tyttö oli jopa hiemaan luotaantyöntävä. Luin kuitenkin viime joulukuussa Roman Sentšinin Jeltyševit, erään perheen rappion, joka kaikessa kurjuudessaan oli lopulta hämmentävän hyvä lukukokemus. Ehkä Hytti nro 6 voisi tehdä samanlaisen vaikutuksen?

Suomalainen tyttö nousee joskus 1980-luvun loppupuolella Trans-Siperian junan kyytiin Moskovassa ja jättää taakseen selvittämättömän sotkun. Hyttikaverinaan hänellä on venäläinen keski-ikäinen mies, joka esittelee itsensä Teräs Rautavitšiksi, sillä hän on metallimies ja talonrakennuksen sekatyöläinen, ja menossa Mongolian Ulan Batoriin töihin. Se on myös tytön määränpää. Aluksi tyttö ei voi sietää miestä ja tämän mauttomia juttuja, mutta vähitellen, ovathan he kuitenkin lopulta yhdessä hyttinsä vankeja, tyttö ei osaakaan enää kuvitella olevansa ilman miehen seuraa.

Hytti nro 6 ei ole lainkaan juonivetoinen kirja. Se on yhtä hidas kuin Trans-Siperian juna on nopea, vaikka sivuja ei ole paljon. Joskus nautin kirjoista, joissa lähinnä vain himmaillaan ja tunnelmoidaan, joskus en. Sama kuin juoni edellä kulkevien kirjojenkin kanssa. Tässä oltiin kuitenkin liian hitaita. Ymmärrän silti hyvin, miksi Hytti nro 6 voitti vuoden 2011 Finlandian, sillä Liksomin kerronta on upean ja runsaan kuvailevaa, ja miten hienosti se peilaakin junan ulkopuolella olevaa, pääsääntöisesti kurjaa neuvostomaisemaa. Joskus Liksomin käyttämät kielikuvat olivat vähän liikaa, etenkin toistuessaan luvusta ja matkasta toiseen. Koko ajan lunta ja aurinkoa ja pilviä, eri muotoisina ja värisinä vain. No, eipä sieltä junan ikkunasta paljoa muuta näekään, mutta silti Neuvostoliitto alkoi näyttäytyä minulle entistä tympeämpänä paikkana, jota se luultavasti olikin, ja tarina alkoi tuntua tunkkaiselta.

Kielikuvien lisäksi Liksom käyttää toistoa tarkoituksellisena tehokeinona myös kertoessaan junamatkan edistymisestä. Kun juna jättää taas yhden kaupungin taakseen ja matkaa kohti seuraavaa, seuraa luettelo kaikista niistä asioista, jotka jäivät kaupunkiin. Ja myös seuraava lause: Kaikki on liikeessä: lumi, vesi, ilma, puut, pilvet, tuuli, kaupungit, kylät, ihmiset ja ajatukset. Tuon kaiken saman toistaminen etapista toiseen alkoi tuntua hypnoottiselta ja sekosin pian siinä, missä milloinkin oltiin. Toisaalta tällä matkalla ei ollut tarpeenkaan tietää missä milloinkin oli menossa, sillä Liksom kuvaa kenties tarkoituksellisesti Liksom paikat hyvin samankaltaisiksi. Eroja tuntuu olevan ainoastaan alkupisteen eli Moskovan ja päätepisteen eli Ulan Batorin välillä, kaikki siinä välillä oli yhtä harmaata, kurjaa massaa.

Tarinan henkilöhahmot ovat hyvin vastakohtaisia: nuori suomalainen Neuvostoliittoon opiskelemaan muuttanut tyttö, joka ei puhu juuri mitään, ja melkein jatkuvasti äänessä oleva stereotyyppinen venäläinen mies. Näin jälkimmäisen jonkinlaisena karikatyyrina, ironisena kuvana venäläisestä miehestä ja venäläisen miehen käyttäytymisestä, mikä huvitti aina välillä. Etenkin se jumalaton juoma- ja ruokamäärä, joka miehen matkatavaroihin mahtui, mitä ihmettä!

Loppujen lopuksi tunnistin Hytti nro 6:sta sen ansiot, mutta se ei siltikään sykähdyttänyt minua tarpeeksi. Kurjuus ja toisto tekivät tepposensa. Olisin jatkanut elämääni aivan tyytyväisenä ilman tämän kirjan lukemistakin.

Muissa blogeissa: Kirsin kirjanurkka, Kirjanurkkaus, Järjellä ja tunteella, Oksan hyllyltä, Jokken kirjanurkka ja Mari A:n kirjablogi.

––

Rosa Liksom: Hytti nro 6
WSOY 2011, 187 s.

12 kommenttia :

  1. Minullakin odottaa tämä edellisen kirppiskierroksen jäljiltä hyllyssä, vähän tosin on ristiriitaiset ennakkofiilikset tästä. Ja nyt postauksesi myötä vain enemmän. Taidan sen ihan uteliaisuuttani kuitenkin lukea suht pian, saa nähdä saanko siitä mitään suurempaa itsekään irti!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivottavasti saat irti enemmän kuin minä! Tämä olisi ehkä voinut toimia toisena hetkenä paremmin, silloin kun kaipaa jotain hyvin hidasta ja rauhallista kirjaa.

      Poista
  2. Olen miettinyt tuon kirjan lukemista. Oli viikonloppuna lainassa, joten ajatus ei edennyt. Emmin lukemista, koska olen matkannut Siperian radan Michèle Lesbren Punaisen sohvan seurassa. En halua sen päälle mitään. Kirja on niin täydellinen. Yksi parhaimpia ikinä. Laitoin kuitenkin varauksen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kannattaa varovasti kokeilla. On ikävää, jos joku romaani ikään kuin pilaa toisen romaanin, mutta jospa tämä olisi kuitenkin riittävän erilainen, ettei niin kävisi.

      Poista
  3. Minä hypetän aivan kympillä tätä kirjaa. Tämähän on kuin olisi hullujen huoneella, et pääse pois ja yks hullu kertoo härskejä juttuja ja vokottelee koko ajan. Tällä kirjallahan on esikuva ja nimikin on annettu esikuvan mukaan. Minusta tuli Liksom- fani ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luin kirjan liepeestä tuosta esikuvallisuudesta, hauska idea. Ja minustakin kirjassa parasta oli nimenomaan ne asiat, jotka tapahtuivat junanvaunussa tytön ja miehen välillä. Miehen hahmo etenkin oli ihan hulvaton!

      Poista
  4. Minä olen monesti meinannut tämän lukea, ja aina jättänyt lukematta. Postaukseksi vahvistaa omat käsitykseni kirjasta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No joo, en usko, että menetät paljoa jos jätät tämän lukematta tai odottamaan vaikka eläkepäiviin :)

      Poista
  5. Ei vain uponnut yhtään! Inhosin hahmoja ja tarina oli kokonaisuudessaan tylsä. En ole uskaltanut enää tarttua kirjailijan tuotantoon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, tämä oli ainakin silloin kun sitä luin turhan hidas ja rauhallinen omaan fiilikseeni. Hahmoista sinällään kyllä pidin, mutta muuten tuli vähän liian ankea ja tunkkainen olo.

      Poista
  6. Eräs kirjan vahvuus on se, että kirjoittaja on asunut Neuvostoliitossa. Liksomia haastateltiin Turun kirjamessuilla tai oli paneelissa, hänellä on pointtinsa. On tämä minusta Liksomin kirjoista paras.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sen huomasikin hyvin. Jos olisin itsekin asunut, kirja olisi voinut merkitä minulle enemmän. Saapa nähdä, luenko vielä lisää Liksomia ja minkä kirjan valitsen.

      Poista