30.5.2016

Johan Bargum: Novelleja 1965–2015


En ole koskaan aiemmin lukenut Johan Bargumin teoksia. Olisi ehkä syytä, ainakin tämän Novelleja 1965–2015 -kokoelman perusteella. Viime vuonna tuli kuluneeksi 50 vuotta Bargumin esikoisteoksen ilmestymisestä ja merkkivuoden kunniaksi julkaistiin tämä hieno kokoelma, joka tekee poikkileikkauksen Bargumin tuotantoon. Kokoelma sisältää 23 novellia, joista kaksi on ennen julkaisemattomia ja yksi aiemmin suomentamaton.

Novelleja yhdistää erilaiset luopumiset ja menetykset: hyvästien heittäminen, parisuhteiden kariutuminen, perheiden hajoaminen, matkan tekeminen, perheenjäsenten kuoleminen. Suurimmassa osassa ellei kaikissa on kyse erilaisista ihmissuhteista – kommunikoinnista ja vallankäytöstä. Kertojat ovat kaikenikäisiä, lapsesta teini-ikäiseen, nuoresta naisesta vanhaan mieheen, ja Bargum kirjoittaa heidän kauttaan taitavan tarkkanäköisesti ja luontevasti.

Kokoelman avaava novelli Ensimmäinen, keskeneräinen (Svartvitt, 1965) on ilmaisultaan vähän erikoinen, kokeileva ehkä, ja mietin jo, että voi ei, tulenkohan pitämään näistä novelleista ollenkaan. Mutta kun jatkoin eteenpäin, vuonna 1986 julkaistusta Kotieläimiä-kokoelmasta poimittuihin novelleihin, hurmaannuin. Novellit Bonnie, jossa löytökoira heijastaa sen löytäneen miehen tunteita niin kipeän hyvin, Tummansininen talvitakki, jossa kertojan isä on muuttunut koiraksi, ja Kharon, jossa mystinen mies seuraa purjehtivaa perhettä, ovat koko kokoelman helmiä. Eläimet ovat Bargumin novelleissa näkyvässä, mutta silti myös näkymättömässä roolissa. Ne tuovat viestejä, yrittävät kommunikoida tulematta kuulluiksi ja heijastavat novellien henkilöiden tunteita.

Yksi kokoelman pysäyttävimpiä novelleja on novelli Arkkitehti (Matkoja, 1998). Myös siinä eläimillä on tärkeä viestintuojan rooli. Nainen matkaa isänsä viimeiseksi kodiksi jääneelle talolle maaseudulle ja löytää sieltä tämän päiväkirjan. Merkinnät, jotka isä on nimenomaan tarkoittanut tyttärensä luettavaksi, paljastavat, mitä kaikkea isä teki ja ajatteli ennen kuolemaansa. Novellissa on mystinen, jopa maaginen tunnelma, sillä isän viimeisiin hetkiin liittyy erikoisia tapahtumia.

Pidin kokoelmassa ehkä hieman enemmän Bargumin vanhemmista, 1980- ja 1990-luvuilla julkaistuista novelleista. Se ei ole kuitenkaan mikään moite Bargumin uudempia novelleja kohtaan, sillä nekin ovat upeita. Esimerkiksi Andrei (Jäähyväisiä, 2003) on yllättävän surullinen novelli palkkamurhaajasta ja kissasta, joka muuttaa hänen mielensä. Myös uudet, vuonna 2015 julkaistut novellit Jouluaatto ja Huvila myytävänä ovat upean tarkkoja kuvauksia lapsena koetuista tuntemuksista vanhempien erotessa. Ne kytkeytyvät toisiinsa, samoin kuin muutamat muutkin kokoelman novellit.

Bargumin novellit ovat yksinkertaisesti huikeita. En tiedä, onko yksikään aiemmin lukemani novellikokoelma yltänyt samaan. Harmi, etten löytänyt kuin muutaman kokoelmasta kirjoitetun kirjablogitekstin, sillä se ansaitsisi enemmän huomiota. Jos aiot lukea tänä vuonna edes yhden novellikokoelman, lue tämä. Kokoelma sopii hyvin myös aloittelijoille tai novelleja hieman vierastaville, sillä novellit ovat sopivan pituisia, eivät liian lyhyitä ja siten ehkä vaikeasti avautuvia, mutta eivät liian pitkiäkään. Ne ovat selkeitä, mutta silti ajatuksia herättäviä. Ennen kaikkea novellien aiheet ja teemat puhuttelevat ihan varmasti kaikkia, ne ovat sillä tavalla arkisia ja kaikille tuttuja. Toisten novellien huumori ja suorastaan absurdius taas tuovat vaihtelua kokoelmaan.

Oletteko lukeneet Bargumia, etenkin hänen novellejaan? Minä rakastuin tähän kokoelmaan sen verran kovasti, että etsin takuulla käsiini kaikki Bargumin novellit ja luultavasti romaanitkin.


––

Johan Bargum: Novelleja 1965–2015
Suom. Rauno Ekholm ja Marja Kyrö
Teos 2015, 415 s.

29.5.2016

Syksyn 2016 uudet kirjat

Kun kevät alkaa kääntyä kesäksi, on taas perinteisen seuraavan kauden kirjatärppien keräämisen aika! Tuleva syksy ei näytä yhtä massiiviselta kuin tämä kevätkausi oli, mutta sain silti koottua oikein mukavan listan kutkuttavia kirjoja. Ehkä ihan hyväkin, ettei syksyllä ole luvassa ihan kamalasti kiinnostavia kirjoja, sillä silloin pitäisi saada yksi g-kirjaimella alkava juttu kasaan ja valmistua!

Tässä tärppini eli puhtaan subjektiivinen katsaus siihen, mitkä kirjat minua syksyllä kiinnostavat:

Atena:

Tiina Lifländer: Kolme syytä elää (elokuu)

Kaksi vahvaa naista – ja mies heidän välissään. 2000-luvulle sijoittuva romaani, joka palaa 1950-luvun tapahtumiin, lipastolla odottavaan kirjeeseen.

Chigozie Obioma: Kalamiehet (elokuu)

Kylähullu ennustaa veljeksille, että yksi veljistä tulee surmaamaan toisen. Ennustus käynnistää traagisen tapahtumasarjan. Nigeriaan sijoittuva perheromaani, viime vuoden Booker-finalisti.

Satu Grönroos: Tuulen suku (syyskuu)

Kolmetoistavuotiaan Helmin äiti lähtee omille teilleen ja tilalle tulee mustapukuinen kodinhoitaja. Maagis-realistinen romaani, joka on itsenäinen jatko-osa Lumen sylille (2012). Lumen syli täytyy ehdottomasti lukea ennen tätä!

Bazar:

Alan Bradley: Loppusoinnun kaiku kalmistossa (Flavia de Luce, #5) (syyskuu)

11-vuotias harrastelijasalapoliisi Flavia de Luce on tottunut kaivelemaan esiin johtolankoja, mutta ei ruumiita. Miksi kylän urkuri on Pyhän Tancredin haudassa? Flavia de Luce -sarjan viides osa.

Steven Rowley: Lily ja mustekala (lokakuu)

Nelikymppisen Tedin ura kirjailijana ei ole ottanut tulta alleen eikä ihmissuhderintamallakaan mene hyvin. Onneksi hänellä on Lily, hänen rakas mäyräkoiransa. Sitten Lilyn otsasta löytyy mustekala, joka ei aio päästää irti. Hauska ja nokkela esikoisromaani.

Gummerus:

Mike Pohjola: 1827 (heinäkuu)

4.9.1827 Turku palaa, se on Pohjoismaiden historian tuhoisin kaupunkipalo. Mutta kuka sytytti tulipalon ja miksi?

Minna Rytisalo: Lempi (elokuu)

Entisen kirjabloggaajakollegan esikoisromaani kertoo Lapin sodasta, rakkaudesta ja perheestä. Erityismaininta herkän kauniista kannesta!

Muriel Barbery: Haltiaelämää (syyskuu)

Tyttö, joka osaa puhua puille, kiville ja kannoille, ja tyttö, joka osaa soittaa pianoa ylimaallisen kauniisti. Molemmat päätyvät yhteyteen elämää suurempien voimien kanssa, ehkä jopa löytävät toisensa. Siilin eleganssin kirjoittajalta.

Jalava:

Siri Pettersen: Mahti (Korpinkehät, #3) (marraskuu)

Valta, viha ja ylpeys kohtaavat Korpinkehät-trilogian päätösosassa. En ole vielä lukenut toista osaa, mutta aion, ehdottomasti. Loistavaa pohjoismaista fantasiaa.

Like:

Karl Ove Knausgård: Syksystä & Talvesta (elokuu & lokakuu)

Knasusta ei päästäkään hevillä eroon, vaikka Taisteluni-sarja onkin jo kokonaan suomennettu. Syksystä ja Talvesta ovat kaksi ensimmäistä osaa kirjailijan neljäosaisesta henkilökohtaisesta ensyklopediasta. Lyhyitä tarinoita vuoden jokaiselle päivälle.

Sjón: Valaan suusta (syyskuu)

Vuonna 1635 Islantia koettelevat taikausko, köyhyys ja julmuus. Jonas Palmason, runoilija ja parantaja, ilmeisesti myös harhaoppinut, karkotetaan autiolle saarelle. Sieltä käsin hän kertoo lastensa kuolemasta ja kuolleiden herättämisestä

Otava:

S. K. Tremayne: Jääkaksoset (heinäkuu)

On kulunut vuosi siitä, kun toinen perheen kaksostytöistä kuoli onnettomuudessa. Perheen muutettua syrjäiselle Skotlannin majakkasaarelle, henkiin jäänyt tytär alkaa väittää olevansa kuollut sisarensa. Valintani syksyn jännäriksi!

Julian Fellowes: Belgravia (elokuu)

Downton Abbeyn tekijän romaani 1840-luvun Lontoosta ja sen seurapiirejä ravistelleesta salaisuudesta. Ehkä vähän hömppä, mutta jos tässä on mitään samaa kuin Downton Abbeyssa, olen myyty!

Emma Cline: Tytöt (elokuu)

On vuosi 1969. Kaliforniassa asuva Evie on tylsistynyt. Kuin tilauksesta hän kohtaa puistossa kauniin hippitytön, jonka kanssa hän ajautuu mukaan karismaattisen Russellin pyörittämään kommuuniin. Kommuuni ei kuitenkaan ole ihan sitä, miltä se aluksi vaikuttaa. Helter Skelter -vibat.

Siltala:

Helmi Kekkonen: Vieraat (syyskuu)

Kaunis loppukesän päivä, pöytä on katettu, viini on kylmää. Vieraat saavat tulla. Illallisten jälkeen kaikki on toisin. Episodiromaani hetkistä, jotka muuttavat kaiken. Syksyn kaunein kansi?

Maylis de Kerangal: Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät (syyskuu)

Teini-ikäinen surffaripoika makaa koomassa sairaalassa. Toipumisesta ei ole enää toivoa. Surevat vanhemmat päättävät luovuttaa poikansa sydämen sitä kovasti tarvitsevalle. Yhteen vuorokauteen sijoittuva trillerimäinen romaani sydämensiirrosta, elämästä ja kuolemasta. Tämän vuoden Booker International -ehdokas.

George Saunders: Sotapuiston perikato (syyskuu)

Saundersin hauska ja satiirinen esikoisnovellikokoelma painajaismaisesta tulevaisuuden maailmasta.

Klas Östergren: Twist (syyskuu)

Tarina Anne-Mariesta ja hänen läheisistään – jotka ainakin uskoivat olleensa niitä. Romaani hyväksikäytöstä ja siitä mitä on tulla hyväksikäytetyksi. Tapahtumat solmiutuvat lopulta yhdeksi tummaksi yhteiskunnalliseksi freskoksi.

Tammi:

Riitta Jalonen: Kirkkaus (elokuu)

Romaani kuvaa lumoavalla tavalla uusiselantilaisen kirjailijan Janet Framen elämää. Häntä hoidettiin vuosikausia aiheetta psykiatrisessa sairaalassa ja sen jälkeen hänestä tuli menestynyt kirjailija. Romaani siitä, kuinka kieli ja sanat voivat pelastaa ihmisen.

Maja Lunde: Mehiläisten historia (elokuu)

Romaani mehiläisistä, niiden katoamisesta ja maailman tulevaisuudesta, joka keriytyy auki 1800-luvulta lähtien.

Yoko Ogawa: Professori ja taloudenhoitaja (elokuu)

Japanilainen romaani entisestä matematiikan professorista, jonka muisti ulottuu vain 80 minuutin päähän, hänen talouttaan hoitavasta naisesta ja tämän 10-vuotiaasta pojasta, "Juuresta". Kun kolmikko löytää yhteisen sävelen, salaisuudet alkavat selvitä.

Anna-Kaari Hakkarainen: Kristallipalatsi (syyskuu)

Bloggaava ja valokuvaava Dora, häntä pakkomielteisesti seuraava yksinäinen tutkija, Pauliina, joka haluaa olla täydellinen. Taustalla Oscar Wilde omissa mietteissään. Kiehtovan oloinen romaani, joka on kudelma ajastamme.

Maria Turtschaninoff: Naondel (Punaisen luostarin kronikoita, #2) (lokakuu)

Maresin itsenäinen jatko-osa, jossa palataan ajassa taaksepäin, aikaan ennen Punaisen luostarin perustamista.

Teos:

Leena Krohn: Kirjeitä Buddhalle (syyskuu)

Runokertomus Posteljoonista, joka kiirehtii matkaan toimittaakseen Buddhalle kirjeitä. Mutta mistä Buddhan voisi löytää?

––

Kyllähän näitä lukee syksyn jos toisenkin. Jos tärpeistä pitäisi valita vielä tärppien tärpit, valitsisin Minna Rytisalon Lempin, Karl Ove Knaugårdin Syksystä ja Talvesta, Emma Clinen Tytöt, Riitta Jalosen Kirkkauden ja Yoko Ogawan Professorin ja taloudenhoitajan. Ne kiinnostavat suuresti. Aika hauskalta vaikuttaa myös Leena Krohnin uusi teos Kirjeitä Buddhalle, ehkä hänen avullaan pääsisin paremmin sisään runoihin? No, luen häneltä mitä vain!

Haluammeko lukea syksyllä samoja kirjoja? Mitä kirjaa odotatte kaikkein eniten?

28.5.2016

Bill Willingham: Fables 4 : March of the Wooden Soldiers


Fables-sarjakuvan neljäs kokoelma March of the Wooden Soldiers jatkuu siitä, mihin edellinen kokoelma Storybook Love jäi. Storybook Love oli aika hajanainen kokoelma, sillä se sisälsi pari pääjuonesta irrallista tarinaa, jotka taustoittivat fablesien menneisyyttä. Tämä kokoelma alkaa taustoittavalla tarinalla Boy Bluen ja Little Red Riding Hoodin kohtaamisesta heidän vanhoilla maillaan, mutta jatkuu muuten tarinallisesti yhtenäisenä.

Fabletowniin saapuu yllättäen uusi kasvo, joka on kotoisin fablesien vanhoilta mailta. Yllättävää tästä tekee sen, ettei kukaan uusi ole saapunut Fabletowniin satoihin vuosiin. Mutta onko hänessä kuitenkin jotain epäilyttävää? Entä keitä ovat hölmöiltä vaikuttavat miehet mustissa? Fabletown on suuren vaaran edessä.

March of the Wooden Soldiers esittelee muutaman uuden hahmon ja syventää muutaman tutun hahmon tarinaa. Pidin erityisesti Boy Bluen menneisyyden valottamisesta sekä fablesien vanhoilla mailla käydystä viimeisestä taistelusta. Kokoelma avaa muutenkin hieman lisää sitä, miten ja minkälaisesta paikasta fablesit ovat lähteneet. Se myös vihjaa, etteivät kaikki vanhoille maille jääneet fablesit olisikaan vielä kuolleet. Jäänkin mielenkiinnolla odottamaan, pääseekö kukaan muu enää turvaan vai ennättävätkö fablesit lähteä sotaan kotimaidensa pelastamiseksi ennen sitä.


Toisin kuin Storybook Lovessa, tässä kokoelmassa piirrosjälki on yhteneväisempi, vaikka piirtäjiä on ollut jälleen useampi. Kaiken kaikkiaan olen pitänyt todella paljon Fables-sarjakuvan piirrostyylistä ja värimaailmasta. Se on ihastuttavan yksityiskohtaista.

––

Bill Willingham: Fables 4 : March of the Wooden Soldiers
Kuvitus: Mark Buckingham, Craig Hamilton, P. Craig Russell
Vertigo 2004, 231 s.

26.5.2016

Bill Willingham: Fables 3 : Storybook Love


Ah, olipa ihanaa jälleen palata Fablesin ja ylipäänsä sarjakuvan pariin. Onneksi tällä kertaa tauko ei ehtinyt venyä niin pitkäksi kuin ensimmäisen ja toisen osan välillä.

Fables-sarjakuvan kolmas kokoelma Storybook Love poikkeaa edellisistä kokoelmista. Tässä tarina ei etene samana alusta loppuun saakka, vaan kokoelma koostuu pääjuonen lisäksi muutamasta irrallisesta tarinasta, jotka taustoittavat tiettyjen fablesien historiaa. Ensimmäinen näistä kertoo Jackin vaiheista sisällissodan aikaisessa Amerikassa ja siitä, mitä seuraa, jos yrittää huijata kuolemaa. Toisessa Bigby Wolf kertoo tarinan lilliputeista, heidän matkastaan Smalltowniin ja miten heidän onnistui pitää yhteisönsä elinvoimaisena. Näiden kahden tarinan lisäksi ollaan siis myös nykypäivän Fabletownissa, ja tarina jatkuu siitä mihin se Animal Farmissa jäi.

Kokoelman pääteema on, kuten sen nimikin jo vihjaa, rakkaus. Aina se ei tietenkään ole onnellista eikä toiselta aina saa vastakaikua. Mutta eräiden sarjakuvan päähenkilöiden romanssin alku saa kyllä odottamaan jatkoa – miten mahtaa käydä! No, tiedän siitä oikeastaan jo hieman, sillä olen paraikaa lukemassa neljättä kokoelmaa. Rakkauden lisäksi Storybook Lovessa on myös kuolemaa ja oikeasti aika hätkähdyttävää väkivaltaa. Voin kuvitella, että jos olisin herkempi hyvin väkivaltaiselle kuvitukselle, olisin varmasti voinut jopa pahoin.


Pidin ehkä aavistuksen enemmän ensimmäisestä ja toisesta kokoelmasta verrattuna tähän kolmanteen. Tässä häiritsi ehkä juuri alussa mainitsemani muutaman tarinan irrallisuus kokonaisuuteen nähden. Toisaalta kuitenkin pidän siitä, että fablesien aiempaa elämää ja historiaa avataan, sillä on varsin kiinnostavaa tietää, millaista heidän elämänsä on ollut ennen mundyjen maailmaan tuloa ja millaista elämää he ovat viettäneet vaikkapa pari sataa vuotta sitten – satuhahmothan eivät vanhene. Hieman häiritsi myös kokoelman tarinoiden erilaiset piirrosjäljet, sillä melkeinpä ne kaikki on laatinut eri henkilö. Tuohan se toki vaihtelua eikä eroa aina edes huomannut helposti, mutta etenkin viimeisessä tarinassa jälki on jo todella erilaista, minusta vähiten tyylikkäintä.

Kaiken kaikkiaan Storybook Love viihdytti todella hyvin eikä kyllästyttänyt missään vaiheessa. Mielenkiintoni Fablesia kohtaan vain kasvaa, mistä kertoo varmasti se, että luen jo neljättä osaa. Onneksi Fables-tarinoita vielä riittää!

Muissa blogeissa: Cats, books and me

––

Bill Willingham: Fables 3 : Storybook Love
Kuvitus: Mark Buckingham, Lan Medina, Bryan Talbot, Linda Medley
Vertigo 2004, 190 s.

23.5.2016

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista



16. syyskuuta 1834

Kammottava ajatus ja uni. Ei tullut Helsinkiä, tuli kreikkalainen kaupunki. Käytännössä Helsinkiä ei rakennettu, se kaivettiin maasta. Ajattelen rakastavaisia sadan vuoden kuluttua, tällä torilla, toisiaan kädestä pitäen. Mikä epävarmuuden ja lohduttomuuden monumentti.

On vuosi 1816 ja Helsingin uudelleenrakennuskomitea on valinnut saksalaisen Johan Carl Ludvig Engelin arkkitehdikseen, piirtämään ja rakennuttamaan Helsingin uusiksi sitä kohdanneen palon jälkeen. Venäjän keisarikunta haluaa Suomen suuriruhtinaskunnan uuden pääkaupungin olevan loistokas ja kaikin puolin sopiva keisarikunnan hallintokaupungiksi.

Engel muuttaa perheineen karuun, kallioiseen Helsinkiin. Ikävä kotiin, Berliiniin, on kova, ja Johan vakuuttaakin vaimolleen Charlottelle, että kaikki on vain väliaikaista, vain kuusi vuotta, ja olemme takaisin kotona. Mutta Helsingistä tulee Engelin loppuelämän työ. Ikävän, surun ja turhautumisen, mutta myös ilon ja ylpeyden hetkien täyttämä työ ja elämä.

Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista on Helsinkin keskeisimpiä rakennuksia suunnitelleen Johan Carl Ludvig Engelin fiktiivinen päiväkirja vuosilta 1816–1840. Se koostuu lyhyistä päiväkirjamerkinnöistä, jotka kuvaavat Engelin sen hetkisiä tunnetiloja hyvin lyyrisesti ja kauniisti. Merkinnät ovat kuin akvarelleja, mihin romaanin nimikin viittaa. Jokaisella kirjan aukeamalla on niin kauniita ja osuvia lauseita, että voisin siteerata niistä jokaista! Mutta en ole hämmästynyt kielen kauneudesta ja lyyrisyydestä, sillä Viikilä on aloittanut kirjailijanuransa runoilijana. Hän on julkaissut runokokoelmat Runoja (2008) ja Runoja II (2010) sekä poeettisen tietosanakirjan Ensyklopedia (2011) yhdessä Janne Nummelan ja Tommi Nuopposen kanssa. Akvarelleja Engelin kaupungista on hänen esikoisromaaninsa.

Lyyrisen kielen lisäksi ihastuin tässä romaanissa päiväkirjamuotoon ja siihen, miten hienosti päiväkirjan merkinnät välittävät Engelin tunnetiloja ja siten kertovat Engelistä itsestään. Alkuun lyhyistä merkinnöistä oli vaikea saada otetta, mutta normaalista poikkeavaan muotoon (vaikkeivät päiväkirjan muotoon kirjoitetut romaanit mitään harvinaisia ole, luen niitä kuitenkin harvoin) sopeutui lopulta melko pian. Ihailen sitä, miten taidokkaasti Viikilä on saanut tiivistettyä noihin merkintöihin Engeliä itseään. Ne antavat kuvat varsin epävarmasta, mutta silti rohkeasta, lämpimästä ja ironiaankin taipuvasta miehestä, jolla on kaikenlaisia tunteita. Etenkin Engeliä kaksi kertaa kohtaava suuri suru oikein huokuu merkinnöistä ja niiden rivien väleistä, ja siinä vaiheessa olin lopullisesti myyty.

Akvarelleja Engelin kaupungista kurkistaa myös historialliseen Helsinkiin, sen 1800-luvun alun uudelleenrakennusvaiheeseen. Helsingissä asuville tai siellä paljon vieraileville romaanin kuvaukset antanevat paljon ja kaupungin rakennuksia tulee varmasti katseltua uudella tavalla. Engelin päätöihin kuului Helsingissä esimerkiksi nykyiset valtioneuvoston linna, tuomiokirkko, yliopiston päärakennus, Kansalliskirjasto ja presidentinlinna. Engel suunnitteli rakennuksia myös muualle Suomeen, suurin osa niistä on kirkkoja. Täällä Oulussa Engelin suunnittelemia rakennuksia ovat tuomiokirkko ja Oulun Lyseon lukion koulurakennus.

Viikilän romaani on varsin positiivinen tuulahdus kotimaisen kirjallisuuden kentällä, ainakin minulle, sillä vastaavaa en muista lukeneeni. Todellisen historiallisen henkilön ottaminen romaanin päähenkilöksi ja etenkin niin tarkan sisäisen kuvauksen kohteeksi on rohkeaa, mutta se toimii erinomaisesti. Akvarelleja Engelin kaupungista kestänee vielä monta uutta lukukertaa – en usko, että se vanhenee koskaan.


––

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista
Gummerus 2016, 213 s.

21.5.2016

Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa


Nyt päivänvalossa Saaralla oli parempi tilaisuus tarkkailla naista. Tällä oli tumma, päätä myötäilevä tukka, farmarihousut, joita Saara oli nähnyt enimmäkseen vain elokuvissa, musta poolopaita ja huulipunaa. Silmien ympärillä siinsivät varjot. Hän oli lähempänä neljääkymmentä, ehkä kolmekymmentäseitsemän.

Saara, Juhani ja heidän pieni poikansa Elias ovat muuttaneet Helsingin Töölöön Juhanin uuden työn takia. On vuosi 1956. Saara on kotirouva ja hänen päivänsä kuluvat Eliaksen kanssa puuhaillessa ja uudesta kodista huolehtiessa. Kaikki on näennäisesti hyvin, vaikka Saara joutuukin öisin ottamaan sinisiä pillereitä.

Eräänä päivänä meren rannalla Saara tapaa naapurinsa Elisabethin, tyylikkään ja itsenäisen maailmannaisen, sellaisen, joita näkee vain elokuvissa. Elisabeth lumoaa Saaran, sillä Elisabeth on kaikkea, mitä Saara ei uskaltaisi kuvitellakaan olevansa. Ehkä myös vakooja. Naiset ystävystyvät eikä Saaran elämä ole enää yhtä yksinäistä ja kaavoihin kangistunutta kuin aiemmin. Ei missään määrin.

Olen lukenut Leena Parkkiselta aiemmin romaanit Sinun jälkeesi, Max ja Galtbystä länteen. Maxista pidin todella paljon, Galbystä länteen vähän vähemmän, ja tietysti Säädyllinen ainesosa meni lukulistalle heti kun sen julkaisusta kuulin. En ole kuukauteen lukenut yhtäkään suorastaan loistavaa romaania, vain sellaisia aivan hyviä, mutta Säädyllinen ainesosa katkaisi tuon putken: se on loistava ihan alusta loppuun asti.

Säädyllinen ainesosa on ihastuttava, herkullinen romaani. Ruoka on siinä keskeisessä osassa, sillä on merkityksensä tapahtumissa, ja jopa luvut on nimetty erilaisten ruokalajien mukaan: Hummeria kasvihuonemansikoiden kera, Ruusujäätelö, Mateenmaksaa ja sillikaviaaria paahtoleivällä, Kastanjoilla täytetyt kyyhkyset ja niin edelleen. Jo ensi sivuilta lähtien romaanin tunnelmassa on jotain salaperäistä – enkä puhu pelkästään prologista. Saarassa ja Juhanissa on jotain erikoista, heidän menneisyydessään on jotain, mistä vaietaan. Ja entä Elisabeth, hän se vasta salaperäinen onkin! Yksi romaanin parhaimpia puoli ovatkin juuri sen henkilöhahmot, jotka ovat hyvin eläväisen oloisia, sopivat miljööseensä ja ovat yksinkertaisesti kutkuttavan kiinnostavia.


Säädyllinen ainesosa on niin sisäisesti kuin ulkoisestikin tyylikäs romaani. Jussi Karjalaisen toteuttama ulkoasu on upeaa katseltavaa. Mutta katsokaa yläpuolelta mitä kansipaperien alta paljastui! Kansia koristaa Bulevardi 12:ssa sijainnut WSOY:n entinen pääkonttori. Kustannusmaailmalla on myös osansa romaanissa.

Säädyllisestä ainesosasta tulee hieman mieleen Sarah Watersin romaanit, siinä on samanlaisia teemoja, samanlainen henki. Parkkinen ottaa miljöön, tunnelman ja romaanin teemat vahvasti haltuunsa, ja sitoo ne erittäin toimivaksi, nautittavaksi kokonaisuudeksi. Vähempää en olisi voinut odottaakaan Parkkisen romaanilta.


––

Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa
Teos 2016, 335 s.

19.5.2016

Helen Oyeyemi: Boy, Snow, Bird


Nobody ever warned me about mirrors, so for many years I was fond of them, and believed them to be trustworthy.

Tyttö nimeltä Boy asuu rottia elannokseen pyytävän ja väkivaltaisen isänsä kanssa 1950-luvun New Yorkissa. Sitten hän päättää paeta ja päätyy pieneen Flax Hillin kaupunkiin Massachusettsiin, missä kaikki tekevät vain kauniita asioita. Boy alkaa elää elämäänsä Flax Hillissä kuten muutkin ikäisensä nuoret naiset: solmien ystävyyksiä, tehden töitä aina kun sattuu niitä saamaan ja tapaillen miehiä. Lopulta hän päätyykin naimisiin erään Arturo Whitmanin kanssa, vaikka hänen sydämensä kuuluu toiselle. Arturolla on edellisestä suhteestaan tytär nimeltä Snow, jonka kauneutta kaikki ihailevat. Ehkäpä alkuun myös Boy, mutta saadessaan Arturon kanssa yhteisen lapsensa, Birdin, kaikki muuttuu.

Helen Oyeyemi on tunnettu saduista ja myyteistä inspiroituneista romaaneistaan. Boy, Snow, Bird ei ole poikkeus, sillä viittaukset Lumikkiin ovat selkeät: Snow Whitmanin hahmo (Snow White), Boyn rooli "pahana äitipuolena" ja peileihin ja heijastuksiin liittyvät yksityiskohdat. Mutta Boy, Snow, Bird ei kuitenkaan ole uudelleenkerronta Lumikista, se vain lainaa sadusta tunnettuja elementtejä. Pikemminkin romaani kertoo rotupolitiikasta, mustien asemasta 1950-luvun Yhdysvalloissa.

Boy, Snow, Bird vaikutti minusta ennakkoon hyvin kiehtovalta. Olen lisäksi halunnut tutustua Oyeyemin tuotantoon jo jonkin aikaa, ja tämä vaikutti siihen tarkoitukseen juuri sopivalta kirjalta, tämä ei käsittääkseni ole sieltä kaikkein maagisimmasta päästä. Maagisuutta tässä kirjassa olikin lopulta hyvin vähän. Kun aloitin kirjan, pidin siitä hyvin paljon. Boyn hahmo on mielenkiintoinen, rikkinäinen tyttö aloittamassa uutta elämää, ja 1950-luvun amerikkalainen pikkukaupunki ympäristönä kiinnostava. Mutta kun kirjan ensimmäinen osio on ohi, alkaa alamäki. En kirjaa vielä lukiessani enkä oikein vieläkään saa kiinni siitä, mikä tarinassa meni pieleen. Siinä oli ehkä vähän liikaa kaikkea. Aihe eli mustien asema oli toki kiinnostava ja se on aina myös tärkeä, mutta kaikki muu siinä ympärillä vain hajosi. Pidin kirjan henkilöistä, tai pikemminkin heidän ideastaan, raameistaan, mutta lopulta nekin jäivät harmillisen ohuiksi. En myöskään aina ihan ymmärtänyt, mitä lisäarvoa viittaukset Lumikkiin tai ripaus maagisuutta toivat tarinaan. Ne jäivät kokonaisuuden kannalta vähän irrallisiksi.

Hajoamisestaan huolimatta Boy, Snow, Bird oli kuitenkin aivan ok romaani. Alku oli vahva ja kiinnostava, ja Birdin syntymään liittyvä asia herätti mielenkiintoisia kysymyksiä. Aion ehdottomasti lukea lisää Oyeyemia.

––

Helen Oyeyemi: Boy, Snow, Bird
Picador 2015, 308 s.

17.5.2016

The Man Booker International Prize 2016: voittaja


Keväällä käytävien kirjallisuuspalkintomittelöiden voittajia alkaa nyt hyvää vauhtia ripotella. Eilen julistettiin uudistuneen Man Booker International Prizen tämän vuoden voittaja. Muistatte varmaan, että myös muuan Aki Ollikainen oli kirjallaan White Hunger (Nälkävuosi, 2013) ehdolla palkinnon saajaksi, ja voi miten minua harmitti, että hän tippui pois lyhytlistalle päässeiden joukosta. Lyhytlistasta muodostui silti ilman Ollikaistakin varsin kovatasoinen kuusikko. Veikkasin silloin voittajaksi Yan Linken romaania The Four Books, mutta väärässä olin.

Man Booker International Prizen voittaja nimittäin on


Han Kang (Etelä-Korea): The Vegetarian
Kääntäjä: Deborah Smith

Järkyttävä painajainen saa Yeong-hyen luopumaan lihankulutuksestaan, mikä puolestaan saa hänen lähipiirinsä reagoimaan Yeong-hyen päätökseen voimakkaasti. Useamman henkilön näkökulmasta kerrottu tarina pakkomielteistä, valinnoista ja ymmärryksestä (tai sen puutteesta) toisiamme kohtaan.

––

Voittaja ja voittajan kirjan kääntänyt Deborah Smith saavat yhteensä 50 000 puntaa, joka jaetaan puoliksi heidän kummankin kesken. Onhan kyseessä myös parhaan käännöskirjan palkinto, jolloin myös kääntäjä on otettava huomioon. Täältä löydät tuomariston perustelut valinnalleen.

En ole lukenut voittajan kirjoja, mutta sen verran häntä on viime aikoina hehkutettu, että kiinnostaa ehdottomasti. Han Kangin tuoreempi, tänä vuonna julkaistu kirja Human Acts kiinnostaa minua kuitenkin hieman enemmän kuin tämä voiton tuonut kirja.

The Vegetarianista kiinnostuneille on Man Booker Internationalin voiton lisäksi tullut tänään muitakin ilouutisia: Gummerus julkaisee romaanin suomeksi alkuvuodesta 2017 Sari Karhulahden kääntämänä! Jos tykkäät lukea ennemmin suomeksi, ei siis tarvitse odotella kovin kauaa, että pääset kirjan pariin.

Mutta onko kukaan teistä kuitenkin jo lukenut Han Kangin kirjoja englanniksi (tai muulla kielellä)?

15.5.2016

International Dylan Thomas Prize 2016: voittaja


International Dylan Thomas Prizen tämän vuoden voittaja valittiin eilen. Alle 39-vuotiaalle kirjailijalle annettava palkinto jaettiin tänä vuonna kymmenettä kertaa ja voittaja sai palkinnoksi 30 000 puntaa. Kilpailu on avoin kaikille kirjallisuudenlajeille.

Vuoden 2016 Dylan Thomas Prizen sai:


Max Porter: Grief is the Thing with Feathers

Lyhytlistan yhteydessä tekemäni veikkaus voittajasta meni siis nappiin. Pienoisromaanin ja runoteoksen yhdistelmä Grief is the Thing with Feathers kertoo isän ja hänen kahden poikansa surusta perheen äidin poismenon jälkeen. Surun keskellä perheen luokse saapuu korppi, joka aikoo pysyä heidän luonaan niin kauan kuin he häntä tarvitsevat. Teos on saanut inspiraationsa runoilija Ted Hughesin teoksesta Crow.

Lue täältä tuomariston kommentit palkinnon saajasta.

Oletteko lukeneet tätä kirjaa tai Ted Hughesin runoja?

8.5.2016

Rosa Liksom: Hytti nro 6


Olen ollut varovaisen kiinnostunut Rosa Liksomin vuonna 2011 Finlandian voittaneesta kirjasta Hytti nro 6 siitä asti kun se julkaisitiin ja no, voitti Finlandian. Aihe ei alkujaankaan kiinnostanut minua kamalasti, sillä mielikuva kurjasta junasta, joka matkaa halki kurjan Neuvostoliiton kyydissään toisilleen tuntemattomat mies ja tyttö oli jopa hiemaan luotaantyöntävä. Luin kuitenkin viime joulukuussa Roman Sentšinin Jeltyševit, erään perheen rappion, joka kaikessa kurjuudessaan oli lopulta hämmentävän hyvä lukukokemus. Ehkä Hytti nro 6 voisi tehdä samanlaisen vaikutuksen?

Suomalainen tyttö nousee joskus 1980-luvun loppupuolella Trans-Siperian junan kyytiin Moskovassa ja jättää taakseen selvittämättömän sotkun. Hyttikaverinaan hänellä on venäläinen keski-ikäinen mies, joka esittelee itsensä Teräs Rautavitšiksi, sillä hän on metallimies ja talonrakennuksen sekatyöläinen, ja menossa Mongolian Ulan Batoriin töihin. Se on myös tytön määränpää. Aluksi tyttö ei voi sietää miestä ja tämän mauttomia juttuja, mutta vähitellen, ovathan he kuitenkin lopulta yhdessä hyttinsä vankeja, tyttö ei osaakaan enää kuvitella olevansa ilman miehen seuraa.

Hytti nro 6 ei ole lainkaan juonivetoinen kirja. Se on yhtä hidas kuin Trans-Siperian juna on nopea, vaikka sivuja ei ole paljon. Joskus nautin kirjoista, joissa lähinnä vain himmaillaan ja tunnelmoidaan, joskus en. Sama kuin juoni edellä kulkevien kirjojenkin kanssa. Tässä oltiin kuitenkin liian hitaita. Ymmärrän silti hyvin, miksi Hytti nro 6 voitti vuoden 2011 Finlandian, sillä Liksomin kerronta on upean ja runsaan kuvailevaa, ja miten hienosti se peilaakin junan ulkopuolella olevaa, pääsääntöisesti kurjaa neuvostomaisemaa. Joskus Liksomin käyttämät kielikuvat olivat vähän liikaa, etenkin toistuessaan luvusta ja matkasta toiseen. Koko ajan lunta ja aurinkoa ja pilviä, eri muotoisina ja värisinä vain. No, eipä sieltä junan ikkunasta paljoa muuta näekään, mutta silti Neuvostoliitto alkoi näyttäytyä minulle entistä tympeämpänä paikkana, jota se luultavasti olikin, ja tarina alkoi tuntua tunkkaiselta.

Kielikuvien lisäksi Liksom käyttää toistoa tarkoituksellisena tehokeinona myös kertoessaan junamatkan edistymisestä. Kun juna jättää taas yhden kaupungin taakseen ja matkaa kohti seuraavaa, seuraa luettelo kaikista niistä asioista, jotka jäivät kaupunkiin. Ja myös seuraava lause: Kaikki on liikeessä: lumi, vesi, ilma, puut, pilvet, tuuli, kaupungit, kylät, ihmiset ja ajatukset. Tuon kaiken saman toistaminen etapista toiseen alkoi tuntua hypnoottiselta ja sekosin pian siinä, missä milloinkin oltiin. Toisaalta tällä matkalla ei ollut tarpeenkaan tietää missä milloinkin oli menossa, sillä Liksom kuvaa kenties tarkoituksellisesti Liksom paikat hyvin samankaltaisiksi. Eroja tuntuu olevan ainoastaan alkupisteen eli Moskovan ja päätepisteen eli Ulan Batorin välillä, kaikki siinä välillä oli yhtä harmaata, kurjaa massaa.

Tarinan henkilöhahmot ovat hyvin vastakohtaisia: nuori suomalainen Neuvostoliittoon opiskelemaan muuttanut tyttö, joka ei puhu juuri mitään, ja melkein jatkuvasti äänessä oleva stereotyyppinen venäläinen mies. Näin jälkimmäisen jonkinlaisena karikatyyrina, ironisena kuvana venäläisestä miehestä ja venäläisen miehen käyttäytymisestä, mikä huvitti aina välillä. Etenkin se jumalaton juoma- ja ruokamäärä, joka miehen matkatavaroihin mahtui, mitä ihmettä!

Loppujen lopuksi tunnistin Hytti nro 6:sta sen ansiot, mutta se ei siltikään sykähdyttänyt minua tarpeeksi. Kurjuus ja toisto tekivät tepposensa. Olisin jatkanut elämääni aivan tyytyväisenä ilman tämän kirjan lukemistakin.

Muissa blogeissa: Kirsin kirjanurkka, Kirjanurkkaus, Järjellä ja tunteella, Oksan hyllyltä, Jokken kirjanurkka ja Mari A:n kirjablogi.

––

Rosa Liksom: Hytti nro 6
WSOY 2011, 187 s.

5.5.2016

Lauren Groff: Fates and Furies


Mikähän on, kun olen viime aikoina lukenut vain ihan hyviä kirjoja? Viime kuun piristysruiske oli Raymond Carverin novellikokoelma Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta, muut lukemani kirjat olivat "vain" tasaisen hyviä. Tuntuu, että siitä olisi ikuisuus, kun olen viimeksi lukenut oikeasti todella loistavan romaanin, vaikka tosiasiassa luin sellaisen viimeksi maaliskuussa. Lauren Groffin viime vuonna paljon kohistu ja National Book Award -ehdokkaanakin ollut romaani Fates and Furies liittyy tuohon samaan, noin kolmen tähden arvoiseen kerhoon.

Fate and Furies on periaatteessa avioliittoromaani. Sen ensimmäinen osa Fates kuvaa avioliittoa Lancelot "Lotto" Satterwhiten näkökulmasta. Villi ja nuori, milloin missäkin sängyssä vieraileva Lotto rakastuu ensisilmäyksellä kauniiseen, vaaleaan Mathilde Yoderiin nähdessään tämän yliopiston bileissä. Mathilde on kuin vastakohta Lottolle: viileä, tyyni, epäsuosittu. Ystävät, lähinnä Lotton, sillä Mathildella ei ole ystäviä, epäilevät, ettei suhde kestä kovinkaan kauan, mutta jo kahden viikon jälkeen Lotto ja Mathilde avioituvat eikä kuherruskuukaudelle näy loppua. Kirjan toisessa osassa Furies kuvataan avioliittoa Mathilden näkökulmasta, ja kuten osan nimikin jo kertoo, Mathilde ei olekaan ihan sitä mitä Lotto on luullut. Avioliitolla on aina kaksi osapuolta eikä avioliiton menestyksen salaisuus ole aina totuudessa.

Jossain Fates and Furiesia verrattiin Gillian Flynnin Kilttiin tyttöön. No, ei ihan. Tämä romaani ei ole niin kiero eivätkä sen henkilöhahmot niin epämiellyttäviä. Eikä tässä oikeastaan ole mitään mysteeriä, ei tämä ole kovinkaan jännittävä. Lähinnä näille romaaneille on yhteistä avioliitto, jossa on salaisuuksia, sekä epämiellyttävät henkilöhahmot. Lotton narsistisuus, halu olla kaiken keskipisteenä, etäännytti minut ensin hänestä ja samastuin enemmän Mathildeen, mutta romaanin toinen osa teki myös Mathildesta epämiellyttävän, hieman puistattavan hahmon.

Fates and Furies voi kuvauksen (= ainoastaan seksin perässä laukkaava nuori mies asettuu lopulta aloilleen kohdatessaan elämänsä rakkauden, he menevät kahden viikon päästä naimisiin ja elävät elämänsä onnellisesti loppuun asti, mitä nyt jotain salaisuuksia paljastuu, kuten kaikissa kunnon avioliitoissa ja niin edelleen) perusteella kuulostaa aika kepeältä, mutta sitä se ei kuitenkaan ole. Tarinassa on myös syvyyttä eikä se keskity pelkästään avioliittoon, vaan myös siihen, miten menneisyys vaikuttaa nykyisyyteemme, millaisia jälkiä se voi jättää jälkeensä. Romaani on rakenteellisesti hyvin koottu: Fates kuvastaa vain sitä, mitä Lotto näkee, kokee ja tuntee, ja vasta Furies paikkaa aukot, kertoo avioliitosta ja sitä aiemmasta ajasta Mathilden näkökulmasta. Tapahtumat eivät kuitenkaan tunnu toisteisilta, sillä näkökulma niihin on ihan uusi. Romaanissa on myös katkelmia Lotton näytelmistä, tuleehan hänestä lopulta menestyksekäs näytelmäkirjailija, ja pidin paljon niiden varsinaiseen päätarinaan tuomista keskeytyksistä. Ehkä tosissaan pitäisi lukea enemmän näytelmiä.

Mutta miksi Fates and Furies oli sitten vain ihan hyvä? Ensinnäkin ne henkilöhahmot. Epämiellyttävyyden lisäksi (joskushan hahmojen epämiellyttävyys voi olla vain hyvä asia, tämän romaanin kohdalla olen hyvin kiikun kaakun) he olivat aika epäuskottavia. Ne asiat, mitä heidän suustaan pääsi, eivät kuulostaneet ihan todellisten ihmisten puheilta. Toinen suuri kompastuskiveni oli vähän naurettavien kielikuvien käyttö ja kielen paikoittainen yliampuvuus ja joskus ihan vain hölmöys:

Her mother had smelled of cold and scales, her father of stone dust and dog. She imagined her husband's mother, whom she had never met, had a whiff of rotting apples, although her stationery had stunk of baby powder and rose perfume. Sallie was starch, cedar. Her dead grandmother, sandalwood. Her uncle, Swiss cheese. People told her she smelled like garlic, like chalk, like nothing at all. Lotto, clean as camphor at his neck and belly, like electrified pennies at the armpit, like chlorine at the groin.

Toisaalta romaani kuvaa hyvin sitä, mitä se lupaa: avioliitossa on aina kaksi osapuolta. Romaani on myös mukavan villi, se kertoo asioista suoraan, siten kuin ne oikeasti ovat. Siinä on lisäksi huumoria, sellaista kivan kuivakkaa sorttia. Jos siis pidät näistä asioista sekä epämiellyttävistä henkilöhahmoista ja yllä olevasta sitaatista, Groffin kirja voi olla makuusi. Oli siinä minustakin jotain outoa vetovoimaa, koskettavuuttakin, sillä toisinaan löysin itseni suorastaan ahmimasta sitä, välillä tippa linssissä.

––

Lauren Groff: Fates and Furies
Riverhead Books 2015, 390 s.

1.5.2016

Jeff VanderMeer: Hävitys


Nyt täytyy sanoa, että luin jotain todella omituista ja karmivaa, mutta kuitenkin jopa kiehtovaa. Mutta en siltikään tiedä, pidinkö kirjasta vaiko en. Ehkä, molempia. Jeff VanderMeerin Eteläraja-trilogian ensimmäinen osa Hävitys on yksinkertaisesti hyvin erikoinen kirja.

Alue X:llä on tapahtunut vuosikymmeniä sitten jotain kummallista. Onko siellä tapahtunut ympäristökatastrofi, onko jokin tuntematon voima ottanut sen valtaansa vai jotain ihan muuta? Kukaan ei tiedä. Kai. Useita eri retkikuntia on lähetetty tutkimaan ja kartoittamaan aluetta, osa on palannut takaisin, osa ei. Nyt on vuorossa 12. retkikunta, joka koostuu pelkistä naisista (vaikkei sillä ole mitään merkitystä, ehkä): psykologista, antropologista, maanmittaajasta ja kirjan kertojasta, biologista. Heidän nimiään ei mainita, sillä he eivät itsekään tiedä toistensa nimiä, sillä sillä(kään) ei ole heidän tehtävänsä kannalta mitään merkitystä, kai. Pian retkikunnan saavuttua alueella sijaitsevalle perusleirille, he löytävät salaperäisen tunnelin, tai pikemminkin tornin, kuten biologi sitä heti nimittää, jota ei ole merkitty aiempien retkikuntien laatimille kartoille. Torni on vasta alku kaikelle, mitä tuolla mysteerisellä alueella on ja tapahtuu.

Hävityksessä mikään ei ole varmaa, ja se saa lukijan olemaan koko ajan varpaillaan. Mikä tuo x-alue on, miksi se on olemassa, mitä siellä tapahtuu, mikä aluetta tutkiva organisaatio Eteläraja on, keitä 12. retkikunnan jäsenet ovat, mitä he tietävät, voiko heihin luottaa, mitä tapahtui edellisille retkikunnille, mikä torni on, mitä kaikki sen sisällä oleva on, mikä majakka on, onko missään mitään järkeä, olenko minä enää järjissäni? Kysymyksiä, jotka risteilivät päässäni koko tarinan ajan, ja joihin en saanut vastausta, en ainakaan vielä tämän ensimmäisen osan yhteydessä. Tarinan kertoja, biologi, saa toki jotain selville, mutta selviävät asiat herättävät vain entistä enemmän kysymyksiä, niin biologissa itsessään kuin lukijassakin.

Hävitys on juuri siksi hyvin ärsyttävä kirja, kun mikään ei ole selvää tai varmaa. On vain aukkoja. Mutta siksi se on myös hyvin koukuttava ja jännittävä. X-alue ja siellä olevat ja tapahtuvat asiat ovat hyvin outoja ja häiritseviä, minkä vuoksi koko kirjasta jää hyvin omituinen tunne. Hävitys vertautuu ihan kelvosti Mark Z. Danielewskin House of Leavesiin, joka on tosin myös rakenteeltaan hyvin erikoinen ja häiritsevä, ja muutenkin minusta kokonaisuudessaan parempi kuin Hävitys. Tosin enhän ole lukenut vielä Eteläraja-trilogiaa kokonaisuudessaan, mutta tämä ensimmäinen osa ei vakuuttanut vielä tarpeeksi. Ehkä. Olen yhä liian hämmentynyt. Toivottavasti hämmennykseni hälveää seuraavien trilogian osien myötä, sillä kai ne on pakko lukea.


––

Jeff VanderMeer: Hävitys (Eteläraja #1)
(Annihilation. Book 1 of the Southern Reach Trilogy, 2014)
Suom. Niko Aula
Like 2015, 222 s.