19.1.2016

Per Petterson: Kirottu ajan katoava virta


Häipyvä uni, silti läheinen vielä –
kirottu ajan katoava virta!
Kotiseutuni kolmenkymmenen kahden vuoden takaa!


Se kertoi inhimillisestä Maosta johon olin kiintynyt ja joka tunsi miten aika jäyti ruumista, niin kuin itsekin olin tuntenut monta kertaa miten aika täysin varoittamatta tavoitti minut ja liikkui ihon alla kuin sarja pieniä sähköiskuja, eikä niitä saanut loppumaan vaikka olisin mieluusti halunnut. Ja kun ne lopulta hellittivät ja kaikki oli taas hiljaista, minusta oli jo tullut toinen kuin ennen olin, ja joskus se sai minut lannistumaan.

Per Pettersonin Kirottu ajan katoava virta kertoo keski-ikäisestä Arvidista, hänen muistoistaan elämästään ja perheestään, erityisesti äidistään. Arvidin äiti on sairastunut syöpään ja hän matkustaa perheen kesämökille Tanskaan. Arvid puolestaan on eroamassa vaimostaan ja matkustaa äitinsä luokse. Ehkä he voisivat vielä korjata välinsä, joista on tullut etäiset parikymmentä vuotta sitten Arvidin lopettaessa opiskelunsa ja alkaessa tehdastyöläiseksi kommunismin palossa. Äiti olisi toivonut pojalleen parempaa. Arvid kipuilee riittämättömyyden tunteessaan ja äiti vain toivoisi elävänsä vielä sen aikaa, että näkisi Neuvostoliiton tulevaisuuden. Onhan vuosi, kun Berliinin muuri murtuu ja Gorbatšov johtaa Neuvostoliiton uudistumispolitiikkaa.

Tammikuusta tuli sattumalta norjalainen. Ensin luin Karl Ove Knausgårdin Taisteluni 1:n, sitten Siri Pettersenin Odininlapsen ja nyt vielä kolmannenkin norjalaisen. Jo tästä kolmikosta näkee, miten monipuolista kirjallisuutta Norjasta voi löytääkään. Ei sillä, ettenkö olisi siihen uskonut, mutta hienoa, että kohdalleni sattuikin kolme keskenään erilaista norjalaista romaania. Pettersonin romaaniin tartuin lähinnä sen vuoksi, että se on lyhyt, nopeasti luettavissa, sillä aiemmin tänä vuonna lukemani kirjat ovat olleet melko paksuja tai muuten raskaita.

Kirottu ajan katoava virta ei kuitenkaan ole mitään kevyttä luettavaa. Tarina poukkoilee eri aikatasoissa aina Arvidin lapsuudesta kertojan nykyhetkeen asti ja kerronta on välillä melkein tajunnanvirtamaista, hyvin yksityiskohtaista ja kohtauksittain etenevää. Arvid ajatukset ja tunteet ovat välillä niin yksityisiä, että käy mielessä, haluaako niistä edes tietää, mutta samalla huomaa, että miten hienosti Petterson kuvaakaan noita ajatuksia ja tunteita, joita on meistä jokaisella.

Arvid on vähän ressukalta vaikuttava tyyppi. Lähes nelikymppinen mies, joka yhä haluaa saavuttaa äitinsä hyväksynnän ja olla pojista se, jota äiti rakastaa kaikkein eniten. Arvid ei käyttäydy niin kuin käyttäytyy vain siksi, että haluaisi korjata välinsä äitinsä kanssa tai siksi, että tietää äidin tekevän kuolemaa, vaan hän on roikkunut äitinsä helmoissa lapsesta saakka. Isä on Arvidille etäinen hahmo, ehkä siksi, että hän on lapsesta asti saanut kuulla olevansa isänsä näköinen. Joskus Arvidia jopa luultiin ottolapseksi, niin vähän hän muistuttaa ulkonäöltään äitiään ja sisaruksiaan. Vaikka Arvidin tunteet ovat inhimillisiä, piirtyy hänestä aika epämiellyttävä kuva. Sitä täydentää paikoitellen epäluotettavan oloinen kerronta, joka tulee esiin esimerkiksi Arvidin kuvaillessa äitinsä tekemisiä ja ajatuksia.

Kirottu ajan katoava virta on parhaimmillaan tunnelman luomisessa ja harkitusti asetetuissa kauniissa lauseissa. Se on yhtä aikaa sekä surumielinen että toivoa luova romaani. Tarinallisesti en kuitenkaan saanut siitä paljoa irti lähinnä Arvidin epämiellyttävän henkilöhahmon takia. Olen kuitenkin kiinnostunut lukemaan vielä lisää Pettersonia, sillä tämä oli vasta ensimmäiseni häneltä. Kumpaa suosittelette, Hevosvarkaat vai En suostu?



––

Per Petterson: Kirottu ajan katoava virta
(Jeg forbanner tidens elv, 2008)
Suom. Katriina Huttunen
Otava 2011, 218 s.

8 kommenttia :

  1. Hassua, että sinä olet lukenut norjalaisia kun minä olen puolestani kahminut (huomaamattani) Finlandia-palkittuja :D

    Minä ostin tuon En suostu kirja-alesta viime vuonna. Olen ajatellut lukea sen pian. Tuli mieleeni, että onko Pettersonin ja Knausgårdin tyyleissä mitään samaa? Kun luin pari pätkää Pettersonin kirjasta, tuli siitä vähän sama fiilis kuin Knausgårdin ensimmäisestä osasta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Välillä tapahtuu hassuja asioita :D

      Hmm. Mitä osaan kummaltakin vain yhden kirjan lukeneena sanoa, niin ehkä heistä jotain samanlaista suorasukaisuutta ja tarkkaa kuvailua löytyy, mutta Knausgård on mielestäni vielä suorempi, pikkutarkempi, perinpohjaisempi, vakavampi ja selkeämpi. Tulipa monta komparatiivia!

      Poista
  2. Suosittelen Hevosvarkaita! Se on kauniimpi kuin En suostu, kokonaisempi. Kaikissa Pettersonin kirjoissa on kaunista kieltä ja melankoliaa, mutta sisällöltään niissä on eroja. Minuun tämä Kirottu... vetosi koko lailla täysin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hevosvarkaat olkoot siis seuraava Pettersonini! Arvid ärsytti minua tässä kirjassa niin paljon, että se vaikutti jo koko lukukokemukseen. Muuten nautin kamalasti tarinan tunnelmasta ja kauniista kielestä.

      Poista
  3. Hevosvarkaat oli ainakin minulle aivan napakymppi! Taitaa olla kyllä tunnelmaltaan hyvinkin samantyylinen kuin tämä Kirottu ajan katoava virta, mutta päähenkilö ei ollut epämiellyttävä - pikemminkin hellyttävä. Keski-ikäinen mies kyllä hänkin, tai no, 67-vuotias. Mikä nyt sitten on keski-ikää? :D

    En suostu oli myös ihan hieno kirja, mutta ei tehnyt minuun niin isoa vaikutusta kuin Hevosvarkaat.

    Kirottu ajan katoava virta odottaa minua yöpöydällä. Saapa nähdä, milloin siihen tartun.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vähän arvelutti leimata vajaa nelikymppinen Arvid keski-ikäiseksi, koska mikä tosiaan lopulta on keski-ikäinen? Ehkä se riippuu leimaajan omasta iästä :D

      Jos Hevosvarkaissa tunnelma on samantyylinen kuin tässä, ei haittaa ollenkaan! Jospa siinä ei vain olisi tällaisia Arvideja :D

      Poista
  4. Oi että, Hevosvarkaat on niin ihana! Se vei sydämeni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huippua kuulla! Hevosvarkaat olkoot siis seuraava Pettersonini!

      Poista