30.10.2015

Hanya Yanagihara: A Little Life


Life would happen to him, and he would have to try to answer it,
just like the rest of them all.

Olen viettänyt puoli kuukautta Hanya Yanagiharan ylistetyn teoksen A Little Life kanssa. Melkoinen elämä elettäväksi puolessa kuukaudessa. Olen vähän pyörällä päästäni, joten katsotaan, mitä tästä tekstistäkin tulee.

A Little Life alkaa, kun neljä yliopistossa ystävystynyttä nuorta miestä, Jude, Willem, Malcolm ja JB, aloittavat aikuiselämänsä New Yorkissa. Judesta tulee asianajaja, Willemista näyttelijä, Malcolmista arkkitehti ja JB:stä kuvataiteilija. A Little Life ei kuitenkaan oikeastaan ole tarina näistä neljästä miehestä ja heidän ystävyydestään. Alkuun se vaikuttaa siltä, mutta lopulta kaikki liittyy Judeen, joka on heistä neljästä se vähän kummallinen, omiin oloihinsa vetäytyvä tyyppi, josta kukaan ei oikein tiedä mitään ja joka ei koskaan kerro itsestään mitään. Sivu sivulta lukija ymmärtää, miksi hän on sellainen kuin on: Judelle on tapahtunut lapsuudessa mitä hirveimpiä asioita, sellaisia, joita ei vain pysty sanoin kuvailemaan, joita en edes halua tähän kirjoittaa.

Toki A Little Life kertoo myös siitä ystävyydestä, välittämisestä, toisten tukemisesta, mutta keskeisintä on Juden elämä ja kamppailu jatkuvasti varjossa lymyileviä hyeenoja vastaan. Samalla kirja pohtii ylipäänsä ihmisyyttä ja elämää: mitä on elämä ja mikä tekee siitä elämisen arvoista?

Miten masentava kirja A Little Life on. Ja surullinen. Ahdistava. Ällöttävä. Epätoivoinen. Ajoittain myös toiveikas ja valoisa, mutta aika vähän. Lukiessa mietin jatkuvasti, että miten kaikki voi mennä näin huonosti, miksei mikään voi koskaan olla hyvin, edes hetken aikaa? Miksi Jude ja hänen läheisensä ovat kuin tuomittuja kaikkeen pahaan? Ehkä vastaus piilee osaksi itse Judessa, mutta ei kaikki hänestäkään johdu. Kun melkein kaikki, mitä kirjassa ja Juden elämässä tapahtuu, on vain niin paskaa, sitä alkaa miettiä, että eihän tämä voi olla mahdollista. Tai toki se on, ympäri maailmaa on ihmisiä, joiden elämässä ei tapahdu mitään hyvää, mutta tavallaan se, miten Yanagihara kuvaa kirjassaan sen kaiken pahuuden ja kurjuuden, tuntuu niin liioitellulta.

Sitten ymmärsin, kun luin Yanagiharan haastattelun The Guardianista (varoitus: haastattelu sisältää juonipaljastuksia!). Kaiken kirjassa täytyykin tuntua liioitellulta, niin rakkauden, empatian kuin pahuudenkin. Siksi se kaikki paha, mutta myös hyvä, tulee kirjassa niin voimakkaasti esiin, kuin se hierottaisiin antaumuksella lukijan kasvoihin tai alleviivattaisiin sata kertaa niin, että paperi menee puhki. Sekin, miten upeaa elämää Jude ja hänen lähipiirinsä tuntuu näennäisesti elävän, liittyy tähän. Kaikilla on yliopistotausta, he ovat kulturelleja ja sivistyneitä, kaikki menestyvät siinä mitä tekevät, kaikki tienaavat valtavia summia rahaa ja matkustelevat tuon tuostakin ulkomaille. Kuulostaa vähän liian hyvältä ollakseen totta, mutta sehän vain korostaa sitä mikä on piilossa, sitä surkeutta ja pahuutta. Kun ymmärsin tämän, ymmärsin kirjaa muutenkin paljon paremmin.

Elämän ja sen arvon pohtimisen lisäksi pidin kirjassa eritoten siitä, miten se käsittelee mieheyttä, erityisesti traumatisoituneen miehen näkökulmasta. Miehiä ei yhteiskunnassamme kannusteta edes puhumaan heitä traumatisoineista asioista, mutta naiset taas ovat kuin kasvaneet jatkuvaan valmiustilaan kaiken pahan varalta (mikä on totta kai sekin ongelma), siis ainakin kirjan teemojen osalta. Lisäksi minua ilahdutti eräs ehkä koko tarinan kannalta suhteellisen pieni, mutta minusta kuitenkin merkittävä asia: henkilöhahmot edustavat hyvin laajaa kirjoa eri seksuaalisia suuntautumisia eikä niistä tehdä numeroa. Esimerkiksi jo tarinan alussa käy selväksi, että Juden ystävä JB on homoseksuaali, mutta se vain tulee ilmi. Se vain todetaan, tai ei edes todeta, vaan jossain kohdassa vain mainitaan, että hänellä on poikaystävä tai jotain sellaista. Seksuaalisuutta ja seksuaalista suuntautumista käsitellään kirjassa ihanan luontevasti, jollaista sen pitäisi olla oikeassakin elämässä. Sellaista, ettei siihen kiinnitä yhtään mitään huomiota.

Koska niin moni ihminen on suorastaan lumoutunut ja rakastunut tähän kirjaan ja se oli/on sekä Man Bookerin että National Book Awardin lyhytlistalla, osasin odottaa jotain todella upeaa, suorastaan tajunnanräjäyttävää lukukokemusta. Ihan niin korkealle kirja ei omalla asteikollani päässyt, mutta pidin siitä todella paljon, niin paljon kuin yhtä masentavasta ja kamalasta kirjasta melkein vain voi pitää. Kirjan ainoa ongelma on sen pituus. Loppupuolella se alkaa jo todella laahata ja kiertää kehää. Pidän kyllä siitä, miten se kuvaa äärimmäisen tarkasti monta vuosikymmentä Juden ja hänen läheistensä elämää, liikkuen ajassa edestakaisin, ja miten se päästää lukijan Juden pään sisään, kaikkiin hänen tunteisiinsa, mutta ehkäpä loppupuolen yksityiskohtaisuutta olisi jo voinut karsia. Saatoin myös olla liian stressaantuneessa ja ahdistuneessa tilassa itsekin loppua lukiessani, tämä viikko on nimittäin ollut rankka. Ehkä siis suosittelen lukemaan kirjan, kun itsellä on kaikki hyvin ja keskittymiskyky terässä. Toivottavasti kirja saataisiin myös suomennetuksi.

––

Hanya Yanagihara: A Little Life
Doubleday 2015, 720 s.

18.10.2015

Andy Weir: Yksin Marsissa


Astronautti Mark Watneyn oli tarkoitus olla yksi ensimmäisistä ihmisistä Marsissa. Ja niin hän onkin. Sattui kuitenkin sellainen pieni juttu, että Marsia tutkimaan lähetetty Ares 3:n miehistö joutuu tavallista rajumpaan hiekkamyrskyyn. Muut evakuoituvat, sillä he luulevat Markin kuolleen tämän avaruuspuvun vaurioituessa, mutta Mark onkin hengissä. Mutta kysymys kuuluu, että kuinka kauan? Nyt Mark on varmasti ensimmäinen ihminen, joka kuolee Marsissa. Saavutus kai se on sekin.

Mitä on tehtävissä, kun Maahan ei saa yhteyttä eikä ruokakaan riitä läheskään niin pitkäksi aikaa, että Mark ehdittäisiin pelastaa? Nokkeluutensa, insinööritaitojensa ja huonon huumorinsa avulla Mark pärjäilee, mutta vaikea sanoa miten pitkään.

Andy Weir julkaisi romaaninsa Yksin Marsissa alunperin ilmaisena jatkosarjana nettisivuillaan ja sen jälkeen myi sitä Amazonissa 99 sentin hintaan. Sitten kustantamo kiinnostui kirjasta, siitä tuli bestseller ja vieläpä Hollywood-elokuvakin. Aika kiva tarina. Tykkään välillä haastaa itseäni vähän vieraammilla genreillä ja Yksin Marsissa vaikutti menevältä scifipläjäykseltä, jota on kehuttu paljon, joten täytyihän sitä kokeilla.

Yksin Marsissa koostuu suurimmaksi osaksi Markin lokimerkinnöistä, joissa hän kertoo – pakko myöntää, että joskus vähän pitkäveteisestikin – ajastaan Marsissa, aina perunoiden viljelystä laitteiden korjaamiseen ja erilaisten suunnitelmien tekoon asti. Pitkäveteisyyden tosin ymmärtää, sillä eipä siellä Marsissa yksin ollessa ole kovinkaan paljon kaikenlaisia kivoja aktiviteetteja. Onneksi Markilla on botanistin ja insinöörin koulutus, ne osoittautuvat kaikkein tärkeimmiksi elämän jatkumisen kannalta. Lokimerkinnöistä avautuu myös Markin hirtehinen huumorintaju, jonka ansiosta hän ei vaivu epätoivoon tilanteessa, jossa moni muu olisi jo luovuttanut (mukaan lukien minä).

Hyvä ratkaisu Weiriltä on tuoda kirjaan myös Maassa olevien NASA:n työntekijöiden näkökulma katastrofaaliseen tilanteeseen, sillä se tuo vaihtelua välillä vähän puuduttaviin lokimerkintöihin. Perunoiden viljelystä ei kuitenkaan tarvitse ihan loputtomiin lukea, sillä loppupuolella tarina saa jo kunnolla tulta alleen, kun Markin selviytymiskamppailu saavuttaa lakipisteensä. Ihan hikoilutti, että miten tässä mahtaa käydä.

Tarinana Yksin Marsissa on ehdottoman viihdyttävä ja jännittävä. Se ei ole liian totinen tai epätoivoinen, huumori pitää siitä huolen. Välillä tosin kävi mielessä, että mitä jos itse olisin Markin asemassa, mitä tekisin. Kauhistutti. Onneksi minusta ei ole astronautiksi (tai finnautiksi, mikä se suomalaisen avaruuslentäjän nimitys sitten olisikaan), ei missään suhteessa.

Ainoa asia, mistä kitisen, on Weirin uskomaton tieteellinen ja tekninen perehtyneisyys, joka välittyy kirjan sivuilta erittäin hyvin. Tyhmää kitistä tuollaisesta, mutta myönnän olevani sen verran stereotyyppinen humanisti, että kaikki luonnontieteellinen on minulle hyvin... kaukaista, lievästi sanoen. Suomeksi: ymmärrän hyvin vähän matematiikasta, fysiikasta, kemiasta ja teknisistä asioista. Tietokoneista ymmärrän jotakin, mutta siihenpä se sitten iloisesti jääkin. Tästä johtuen monet Markin mietiskelemistä asioista liittyen esimerkiksi erilaisten vempaimien rakentamiseen tai korjaamiseen menivät minulta ihan ohi. Mutta ei se toisaalta edes haitannut! Pääasia, että tiesin kuitenkin koko ajan missä mennään ja mitä niiden vempaimien rakentamisesta ja korjaamisesta lopulta seurasi.

Suosittelen tätä kirjaa niillekin, jotka eivät scifistä niin perusta. Kirja on enemmän selviytymistaistelu kuin avaruusseikkailu. Tämä kaikki voi olla lähivuosikymmeninä myös ihan totta. No, toivoakseni kukaan ei kuitenkaan koskaan tule jäämään loukkuun Marsiin.

Muissa blogeissa: Taikakirjaimet ja Lukupino.

––

Andy Weir: Yksin Marsissa
(The Martian, 2011)
Suom. Kaj Lipponen
Into 2015, 387 s.

16.10.2015

Vesa Sisättö: Unohtunut avain joka upotti Titanicin + muita historian mokia

Yhteistyössä Fabulan kanssa


Vesa Sisätön Unohtunut avain joka upotti Titanicin + muita historian mokia on kokoelma ihmiskunnan pahimpia erehdyksiä aina maanviljelyn aloittamisesta n. 8500 eaa. subprime-lainojen romahtamisesta vuonna 2007 liikkeelle lähteneeseen maailmanlaajuiseen lamaan asti. Mukana on itsestäänselvyyksiä, kuten ristiretket, Kolumbuksen surkuhupaisa löytöretki, Afrikan jakaminen siirtomaavaltojen kesken, Titanicin uppoaminen, Gavrilo Principin teon tuhoisat seuraukset sekä Yhdysvaltojen liittyminen Vietnamin sotaan, mutta myös tapauksia, jotka eivät kenties ole niin tunnettuja. En esimerkiksi tiennyt entuudestaan, millaisia seurauksia syntyi, kun niilinahven istutettiin Victorianjärveen 1950-luvulla, tai miten Suomen valtio ryhtyi kuvaputkitehtailijaksi vuonna 1975 ja mitä siitä seurasi, tai mitä tapahtui, kun Stern-lehti osti 1980-luvulla Hitlerin salaiset päiväkirjat, jotka osoittautuivat tietysti väärennetyiksi.
 
Unohtunut avain joka upotti Titanicin on Sisätön subjektiivinen tulkinta maailmanhistorian suurimmista mokista. Monet muut voivat olla eri mieltä, mutta eiköhän kaikissa vastaavissa listauksissa ole kuitenkin lopulta runsaasti yhtäläisyyksiä. Luin jo monta vuotta sitten Stephen Weirin Maailmanhistorian huonoimmat päätökset ja ihmiset niiden takana, ja näissä molemmissa kirjoissa on paljon yhtymäkohtia ja samoja erehdyksiä. Suomalaisena Sisättö on kuitenkin valikoinut kirjaansa myös Suomessa sattuneita mokia niin aiemmin mainitsemastani kuvaputkitehtailusta 1990-luvun lamaan ja 2000-luvun alun dopingskandaaliin asti. Suuremman sijan saavat kuitenkin muun maailman tapahtumat, mikä osoittaa, että koko maailman mittapuulla me suomalaiset emme ole tainneet tehdä mitään kovin typerää. Olisi silti hauskaa lukea täysin suomalaisiin mokiin keskittyvä kirja, kai täältä kokonaisen kirjan verran typeryyksiä löytyisi?
 
Lukukokemuksena Sisätön kirja oli ihan mukava välipalakirja, jota luin aina pari tapausta kerrallaan muiden kirjojen ohessa. Mokiin liittyviä listauksia on kuitenkin tehty paljon, joten yksityiskohdiltaan jo hyvin tutuiksi käyneet tapaukset alkavat kaikessa typeryydessäänkin jo puuduttaa. Kirjan lopussa on kattava lähdeluettelo teoksista ja internetlähteistä, joita Sisättö on hyödyntänyt mokia kootessaan, ja siellä mainitaan lähteenä myös Wikipedia. Vähän Wikipedia-artikkeleilta Sisätönkin jutut väliin tuntuivat. Vaikka kirjassa on myös vähän erikoisempia, ei niin tunnettuja mokia, jäin kuitenkin kaipaamaan kirjalta jotain uutta ja virkistävää. Lisää vähemmän tunnettuja, kummallisia juttuja. Mutta sellaiset eivät liene mitään maailmanhistorian suurimpia mokia, joten ehkeivät ne sen vuoksi päässeet mukaan kirjaan.
 
Muissa blogeissa: Todella vaiheessa.

––
 
Vesa Sisättö: Unohtunut avain joka upotti Titanicin + muita historian mokia
SKS 2014, 313 s.

14.10.2015

National Book Award for Fiction 2015: lyhytlista


Amerikkalaisen National Book Award for Fictionin finalistit julkistetaan aivan pian. Kymmenen pitkälistalle päässyttä on nyt karsittu viiteen parhaaseen romaaniin, joista se kaikkein paras palkitaan 18. marraskuuta. Pitkälistan pääset tsekkaamaan täältä.

Kirjoitan tätä noin puolta tuntia ennen finalistien paljastamista ja voisin veikata ihan täysin mutuna, koska en ole ehdokkaita lukenut, mitkä viisi kirjaa pääsevät jatkoon. Ennustan finalisteiksi Hanya Yanagiharan romaania A Little Life, Adam Johnsonin Fortune Smiles, Angela Flournoyn The Turner House, Nell Zinkin Mislaid ja Bill Cleggin Did You Ever Have a Family. Haluaisin veikata myös Jesse Ballin dystopista romaania A Cure for Suicide, mutta olisikohan se tähän kisaan lopulta vähän liian erikoinen kirja. No, kohta se nähdään!
 
Nyt finalistit ovat julki eli seuraavat viisi romaania kisaavat National Book Award for Fictionin voitosta:


Karen E. Bender: Refund : Stories


Angela Flournoy: The Turner House


Lauren Groff: Fates and Furies


Adam Johnson: Fortune Smiles


Hanya Yanagihara: A Little Life

Kappas, kolme viidestä! Näistä viidestä minua kiinnostavat erityisesti kolme viimeisintä kirjaa. Benderin Refund ei lähtökohtaisesti sytyttänyt silloin kun näin sen pitkälistalla eikä se oikein sytytä vieläkään. Flournoyn The Turner House on vähän siinä ja siinä, mutta veikkasin sitä finalistiksi, koska tarinaltaan se vaikuttaa juuri sellaiselta palkintolistalaiselta, jopa voittajalta, positiivisesti sanottuna. A Little Lifesta täytyy sanoa, että kirja mahtaa olla todella hyvä, sillä se on päässyt nyt sekä Man Bookerin että NBA:n lyhytlistalle. Mahtaako se viimein voittaa tämän palkinnon? Ja mahdanko jo pian päästä itsekin sen kimppuun? Varmaan nyt luettavan olevan kirjan jälkeen, mutta jännittää vähän.
 
Muiden NBA:n kategorioiden (lasten- ja nuortenkirjallisuus, runous ja tietokirjallisuus) finalistit voit käydä katsomassa täältä.
 
Mikä näistä viidestä voisi voittaa?

The Man Booker Prize 2015: voittaja


Jännittävää! Man Booker -palkinnon saaja kerrottiin juuri äsken ja voittaja on Marlon James kirjallaan A Brief History of Seven Killings. Se on 1970–1990-lukujen väkivaltaisesta Jamaikasta kertova tarina, joka kulminoituu jo alussa tapahtuvaan Bob Marleyn murhayritykseen. Marlon James on ensimmäinen jamaikalaista syntyperää oleva kirjailija, joka on voittanut Man Bookerin. 

Tuliko yllätyksenä? Kiinnostaako kirja ollenkaan?
 
Veikkasin voittajaksi joko Hanya Yanagiharan kirjaa A Little Life, koska se oli selkeä ennakkosuosikki ja kirja, jonka lukemista odotan eniten, tai juuri tätä Marlon Jamesin romaania, jota on kehuttu taitavasti rakennetuksi ja kauniisti kirjoitetuksi romaaniksi, vaikka käsitteleekin rankkoja aiheita. Mitä sinä veikkasit?
 
Man Bookerin pitkälistan löydät täältä ja lyhytlistan täältä, jos haluat vielä katsoa, mitkä kirjat olivat ehdolla palkinnon saajaksi.
 
Huomenna julkistetaan NBA:n eli National Book Award for Fictionin finalistit. Lyhytlista tulossa sitten myös tänne! Pitkälistan löydät täältä.

11.10.2015

Alice Hoffman: Ihmeellisten asioiden museo


Yhdysvaltalainen Alice Hoffman on kirjoittanut lukuisia romaaneja, mutta tänä sykysynä suomennettu Ihmeellisten asioiden museo on ensimmäiseni häneltä. Enkä usko, että viimeinen.

Hoffmanin romaani sijoittuu 1910-luvun New Yorkiin. Professori Sardiella on Coney Islandin huvittelukeskuksessa Ihmeellisten asioiden museonsa, joka esittelee niin eläviä kuin kuolleitakin ihmeitä. Hänen tyttärensä Coralie on yksi museon vetonauloista, vedessä uiskenteleva merenneito. Merenneidon rooliin Coralie sopiikin hyvin, sillä hänellä on sormiensa välissä ihopoimut, kuin räpylät. Coralie kaipaa kuitenkin vapauteen, pois isänsä ankaran valvonnan alaisuudesta.
 
Samaan aikaan toisaalla New Yorkissa nuori juutalaispoika Eddie etsii valoaan. Hän on paennut isäänsä, jota halveksii, ja aloittanut uuden elämän valokuvaajana. Eddie ja merenneito Coralien vääjäämätön kohtaaminen on kuin tähtiin kirjoitettu.
 
Ihmeellisten asioiden museo on runsas romaani. Se käsittelee monia eri teemoja, kuten erilaisuutta, kaiket rajat ylittävää rakkautta, anteeksiantoa, naisten oikeuksia, 1900-luvun alun työläisten asemaa ja nousua sekä eläinten oikeuksia, painavimmat mainitakseni. Kuitenkaan tarina ei tunnu liian täyteen ahdetulta, sillä monet mainitsemistani teemoista nyt vain olivat 1900-luvun alulle niin ominaisia, että niiden ohittaminenkin olisi tuntunut kummalta. Huomasin silti aika ajoin kertojan painottavan tiettyjä asioita, esimerkiksi joitain aikakauden uusia keksintöjä, turhankin paljon ja alleviivaten. Alleviivauksen tarve kuitenkin madaltuu tarinan edetessä.
 
Nautin kirjassa eniten tuosta jo kauan kadonneesta maailmasta, 1900-luvun alun New Yorkista. Kaupunki on kirjassa kuin yksi henkilöhahmoista. Kiinnostavia ovat myös kuvaukset usein maahanmuuttajataustaisten työläisten oloista, etenkin oikeasti tapahtuneesta Triangle Shirtwaist Factoryn palosta, jossa menehtyi liki 150 ihmistä, suurin osa heistä naisia, sekä Coney Islandin huvituksista ja ihmeistä. Miten hienoa olisikaan ollut käydä Dreamlandin kaltaisessa paikassa, vaikkakin Coney Islandin eri huvittelupaikoissa työskennelleiden ihmisten olot eivät tosiaankaan olleet kehuttavat. On myös karmeaa ajatella, miten tuohon aikaan suhtauduttiin kaikkeen poikkeavaan. No, kovin kauaksi siitä ei olla vielä nykypäivänäkään päästy.
 
Ihmeellisten asioiden museon tarina ja juoni eivät ole kovin kummoiset, vaan jopa hyvin ennalta-arvattavat. Toisaalta se kyllästytti enkä jaksanut lukea kirjaa kovin pitkiä aikoja yhteen menoon, mutta toisaalta kirjassa on myös paljon muuta mielenkiintoista, mikä antaa heppoisen juonen anteeksi. En myöskään ole ihan varma, mitä ajatella Coralien ja Eddien menneisyydestä kertovista, kursiivilla kirjoitetuista luvuista. Pidin toki henkilöiden menneisyyden valoittamisesta, mutta kun kursiivia on käytetty puoleen kirjan luvuista, lukeminen alkoi jo rasittaa silmiä.
 
Ihmeellisten asioiden museo on lumoava kirja. Juoneltaan se ei ole erikoinen taikka kovin mieleenpainuva, mutta tunnelma on kohdillaan. Kohdillaan on myös menneisyyden ihana kamala New York.
 

––
 
Alice Hoffman: Ihmeellisten asioiden museo
(The Museum of Extraordinary Things, 2014)
Suom. Raimo Salminen
Gummerus 2015, 447 s.

7.10.2015

Loppuvuoden kirjat ja pari kirjaostosta


Vain toinen kirjaihminen voi ymmärtää, miten onnelliselta loppuvuosi tuntuu, kun on tällainen kasa kirjoja odottamassa! Nämä ovat siis suunnitellut loppuvuoteni kirjat, mutta vain suunnitellut. Voi olla, etten ehdi lukea kaikkea tai luen jotain ihan muuta, ainakin osaksi, sillä tuossa kasassa on ainakin muutama sellainen kirja, jotka haluan ehdottomasti lukea jo lähiaikoina. Andy Weirin Yksin Marsissa, Hanya Yanagiharan A Little Life, Anne Tylerin A Spool of Blue Thread ja John Burnsiden The Dumb House ovat sellaisia.

Muutaman kirjan poimin uudestaan mukaan heikohkosti menneeltä kesäkirjalistaltani eli Karl Ove Knausgårdin Taisteluni I, Caitlin Moranin Näin minusta tuli tyttö ja Mark Z. Danielewskin The Familiar : One Rainy Day in May. Olkootpa ne sitten loppusyksyn ja alkavan talven kirjojani, ehkä, kun eivät kesällä kelvanneetkaan.
 
Mutta mitä Kazuo Ishiguron Ole luonani aina tekee pinon päällimmäisenä? Ishigurolta julkaistiin vastikään uusi romaani The Buried Giant, joka vaikuttaa todella kiinnostavalta, mutta en ole lukenut Ishigurolta vielä mitään! Siitä syystä lainasin kirjastosta myös hänen Yösoittoja-kokoelmansa. Ole luonani aina on ollut kirjahyllyssäni jo pitkään, sillä menin katsomaan sen pohjalta tehdyn elokuvan ennen kirjan lukemista ja noh, elokuva ei hävinnyt mielestäni niin nopeasti kuin elokuvat yleensä mielestäni häviävät. Mutta enää en muista tarinan päälinjasta juuri mitään, joten on korkea aika tarttua kirjaan.
 
Siri Pettersenin kehuttu fantasiaromaani Odininlapsi odottelee minua tabletillani. Jatkan yhteistyötä kuukausimaksullisen e-kirjapalvelu Fabulan kanssa ja päätin haastaa itseni tällä heidän valikoimastaan löytyvällä kirjalla. En nimittäin useinkaan lue fantasiaa, mutta kun tätä kirjaa on niin kehuttu, niin kokeillaan. Lopuksi pinon alimmaisena löytyy melkoinen järkäle: Folio Societyn (kannattaa ehdottomasti vilkaista heidän nettikauppansa!) kustantama, kauniisti kuvitettu Frank Herbertin Dune. Sen lukeminen kaikista pinon kirjoista on kaikkein epävarminta, mutta yritetään.
 
Pinoon olisi sopinut vielä monta muutakin kirjaa, kuten vaikkapa kaikki kirjastolainani tai loput kesäkirjalistan kirjat, mutta tuo valittu pino ja tuo määrä kirjoja on vielä realistista saavuttaa.
 
John Burnsiden The Dumb House, Hanya Yanagiharan A Little Life ja Frank Herbertin Dune ovat viime aikojen kirjaostoksia. Teknisesti ottaen jälkimmäinen on poikaystäväni hankinta, mutta kun samaa taloutta tässä ollaan ja aion lukea kirjan itsekin ja niin päin pois. Burnsiden ja Yanagiharan kirjat ovat omia ostoksiani ja ääk, en millään malttaisi odottaa niiden lukemista! Uskon, että molemmat ovat hyvin vahvoja ja vaikuttavia lukukokemuksia, kumpikin omalla tavallaan.
 
Onko teillä loppuvuodeksi mitään lukusuunnitelmia? Tai oletteko tehneet viime aikoina joitain erityisen hyviä kirjalöytöjä, kaupasta tai vaikka kirjastosta?

6.10.2015

Alice Munro: Sanansaattaja


Luin viime keväänä ensimmäisen Alice Munroni ikinä. Aloitin vähän erilaisemmalla teoksella, nimittäin Kerjäläistytöllä, joka ei sinällään ole novellikokoelma, joista Munro on tunnettu. Lukukokemus oli kuitenkin kannustava, vaikkei itse kirja niin suuren suurta vaikutusta tehnytkään, sillä huomasin miten taitava ja tarkkanäköinen kertoja Munro on.

Sanansaattaja on ehkä myös vähän erilaisempi Munro (mutuilen, koska en todellakaan vielä tunne Munron muita teoksia), sillä se ei ole mikään perinteinen novellikokoelma. Kirja koostuu kahdesta osasta, kahdesta kerronnallisesta linjasta. Niistä ensimmäisessä Munro kertoo isänpuoleisen sukunsa vaiheista, kun skotlantilaiset Laidlawit matkustavat yli Atlantin ja asettuvat luomaan elämäänsä uudella manteereella. Kertomukset pohjautuvat Munron esi-isien jälkeensä jättämiin kirjallisiin dokumentteihin, mutta seassa on tietysti myös paljon kuviteltua ja sepitettyä. Toisessa kirjan osassa Munro itse on keskiössä ja kertojana. Hän kertoo lapsuutensa ja aikuisuutensa vaiheista aina kotiseudullaan varttumisesta ensirakkauteen ja isänsä sairastumiseen asti. Kertomuksissa muut henkilöhahmot kuitenkin elävät omaa fiktiivistä elämäänsä. Molemmat kerrontalinjat etenevät kronologisesti, mutta jättäen kertomusten väliin ajallisia aukkoja.
 
Luin tämän kokoelman loppuun muutama päivä sitten ja siitä kirjoittaminen tuntuu nyt vähän vaikealta. Minusta tuntuu, ettei minulla ole siitä oikein mitään sanottavaa (!) Sanansaattaja on kyllä hyvä, se on mielenkiintoinen ja Munro kirjoittaa siinä yhtä taidokkaasti kuin Kerjäläistytössäkin, mutta lopulta se on kuitenkin melko keskinkertainen, ehkä jopa vähän laimea.
 
Ensimmäisen osan Munron esi-isistä kertovissa tarinoissa pidin paljon niiden pohjautumisesta aitoihin dokumentteihin ja dokumenteista poimituista katkelmista, mutta muuten esi-isien vaiheet tuntuivat minusta melko epäkiinnostavilta. Kun sain kahlattua ensimmäisen osan läpi, olin suorastaan helpottunut, kun pääsin lukemaan Munron omasta elämästä, hänen sukulaissuhteistaan ja kasvustaan naiseksi ja naisena. Nämä kertomukset ovat reippaasti kiinnostavampia ja koskettavampia kuin kaukaisista sukulaisista kertovat vastaavat. Ensimmäisen osan heittämä varjo jäi kuitenkin elämään ja häiritsemään lukemistani enkä lopulta onnistunut nauttimaan kirjan loppupuolesta ihan niin paljon kuin olisin toivonut. Novellit ovat hyviä, nautinnollisiakin, mutta en saanut niistä sellaista ah-miten-rakastan-tätä -tunnetta.
 
Olen kuitenkin edelleen toiveikas Munron suhteen. Jospa olen vain aloittanut sieltä ei kaikkein parhaimmasta päästä ja loppu on sitten yhtä tykitystä? Munro-asiantuntijat, kertokaa, että Liian paljon onnea on ihana ja mahtava ja kaikkea! Se on nimittäin seuraava hänen kirjansa jonka luen.

––
 
Alice Munro: Sanansaattaja
(The View from Castle Rock, 2006)
Suom. Kristiina Rikman
Tammi 2008, 383 s.

4.10.2015

Fabula – kirjojen Netflix

Olen harmitellut jo pidemmän aikaa, ettei Suomessa ole vielä kuukausimaksullista e-kirjapalvelua elokuvia ja tv-sarjoja tarjoavan Netflixin ja musiikkia tarjoavan Spotifyn tapaan. Okei, onhan meillä Helsingin Sanomien HS Kirjasto ja Otavamedian omistama Luekirja.fi, mutta niiden tarjonta on harmillisen suppeaa. Mutta mutta, enpä harmittele enää, sillä vastikään Suomessa lanseerattiin juuri toiveisiini vastaava e-kirjapalvelu Fabula, jonka kautta voi lukea niin paljon kirjoja kuin vain ehtii ja jaksaa kohtuullista kuukausimaksua vastaan!

Fabula on suomalainen startup-yritys, joka on ennen Suomen valloitustaan lanseerannut palvelunsa jo Latviassa kahdeksantoista kustantajan kirjoista koostuvan valikoiman kera. Suomessa Fabula on ehtinyt jo solmia sopimukset yhdentoista pienemmän kustantajan kanssa ja halu saada isommatkin mukaan on suuri. Se on myös minun, lukijan, toiveeni, sillä se tarkoittaisi tietysti entistä suurempaa e-kirjavalikoimaa. Mutta tälläkin hetkellä Fabulasta löytyy jo satoja suomenkielisiä e-kirjoja ja valikoima on ilahduttavan monipuolinen.
 
Sain mahdollisuuden tehdä yhteistyötä Fabulan kanssa ja testata palvelua veloituksetta ensimmäisten joukossa. Vaikka sain tällaisen rahanarvoisen edun, en mainosta Fabulaa vain mainostamisen vuoksi, vaan aidosti sitä kohtaan tuntemani kiinnostuksen vuoksi. Uskon, että useita kustantajia kattavasta kuukausimaksullisesta e-kirjapalvelusta on myös muita kiinnostuneita, joten ehkäpä tästä kirjoituksesta on apua niille, jotka pähkäilevät, että mikä ihmeen Fabula, miten se toimii ja kannattaako sitä hankkia.
 
Fabulan käyttöönotto on helppoa. Lataat Fabulan sovelluksen älypuhelimeesi ja/tai tablettiisi (iPhone, iPad, Android), rekisteröidyt sähköpostiosoitteellasi tai joko Facebookin tai Twitterin avulla, ja pääset sisälle palveluun. Ennen kuin tilaat mitään, voit lukea palvelun kirjoja veloituksetta 10 prosentin verran. Tämä on kätevää, sillä voit kirjan alun lukemalla päättää, kiinnostaako se edes sinua. Fabulan voi ostaa käyttöönsä kuukaudeksi, kolmeksi kuukaudeksi tai puoleksi vuodeksi kerrallaan. Yksi kuukausi maksaa 14,99 euroa, kolme kuukautta 44,97 euroa ja puoli vuotta 89,94 euroa. Hinnat vaikuttavat varsin kohtuullisilta. Esimerkiksi 15 euron hinnalla ei uutuuskirjaa kaupasta saa, mutta Fabulassa sillä voi lukea niin monta kirjaa kuin ehtii kuukauden aikana. Kirjan voi ostaa myös kokonaan itselleen. 

Vinkki: Tällä hetkellä ensimmäiset sata asiakasta saavat tilauksensa vähintään puoleen hintaan. Kolmen kuukauden ja puolen vuoden mittaiset normaalia edullisemmat tilaukset on jo myyty loppuun, mutta kuukauden tilauksia on vielä jäljellä.
 
Mitä mieltä sitten olen Fabulasta? Miten testi on sujunut?

Ensivaikutelma Fabulasta on tyylikäs. Nettisivut ja sovellus on toteutettu yksinkertaisuutta ja selkeyttä kunnioittaen. Turhat nappulat ja valikot loistavat poissaolollaan, mutta kaikki tarvittava löytyy. Kirjat on jaoteltu selkeästi esimerkiksi bestsellereihin, kaunokirjallisuuteen, elämäkertoihin, oppikirjoihin, historiaan ja tieteeseen. On hienoa, ettei Fabula ole rajoittunut yksinomaan kaunokirjallisuuteen, vaan sen valikoimista löytyy myös paljon tietokirjallisuutta ja jopa oppikirjoja. Suurin osa kirjoista on kotimaisia, käännöskirjoja on vähemmän. Valikoima ei ole vielä suuren suuri, mutta nimikkeitä luvataan tulevan lisää viikoittain. Äänikirjatkin ovat jo suunnitelmissa.

Kirjojen lataaminen omaan kirjastoon on helppoa ja lukuasetuksista voi valita esimerkiksi fontin koon, palstan leveyden, sivun värin ja säätää näytön kirkkautta. Tekstiä voi myös yliviivata ja näin jakaa lempilainauksiaan vaikkapa Facebookissa tai Twitterissä. Sisällysluettelon avulla on helppo hypätä luvusta toiseen, mutta toki sovellus muistaa myös sen kirjan kohdan, johon olet viime lukukerrallasi jäänyt. Asetusvaihtoehdot vaihtelevat hieman testaamieni Androidin sovelluksen ja iPhonen sovelluksen välillä. Tykkään lukea e-kirjoja beigen värisellä taustalla, sillä se on hellempi silmille kun lukee valaistulta näytöltä. Beigen värin voi valita Androidin tablettisovelluksessa, muttei iPhonen, joten jälkimmäiseenkin tämä vaihtoehto olisi mukava saada.
 
Fabulan tämänhetkisestä kirjavalikoimasta haluaisin vinkata sellaisia kiinnostavia kirjoja kuin Siri Pettersenin Odininlapsi, Aki Ollikaisen Nälkävuosi, Tuomas Kyrön Kerjäläinen ja jänis, Saara Henrikssonin Moby Doll, J. S. Meresmaan ja Markus Harjun (toim.) Steampunk! Koneita ja korsetteja, Arja Rosenholmin (toim.) et al. Naisia Venäjän kulttuurihistoriassa, Vesa Sisätön Unohtunut avain joka upotti Titanicin + muita historian mokia ja Satu Lidmanin Väkivaltakulttuurin perintö: Sukupuoli, asenteet ja historia.
 
Alkufiilikseni Fabulasta ovat siis hyvin positiiviset ja odottavaiset. Toivottavasti lukeva kansa löytää Fabulan ja pitää siitä, sillä vain siten se voi houkutella mukaansa myös isoimmat suomalaiset kustantajat ja palvelu sekä kirjavalikoima kasvavat ja monipuolistuvat. Itse sovellus on jo mainio, joten oikeastaan ainoa kehittämisen kohde onkin valikoima. Toivon Fabulan tyypeille kaikkea hyvää ja tsemppiä palvelun kehittämiseen! En ole tänä vuonna menossa Helsingin kirjamessuille, mutta käykääpä te moikkaamassa siellä minunkin puolestani Fabulan tyyppejä!
 
Mitä mielikuvia Fabula teissä herättää? Onko sille Suomessa tilausta? Entä mistä te hankitte e-kirjanne?