17.5.2015

Susan Fletcher: Irlantilainen tyttö


Olen lukenut Susan Fletcheriltä aiemmin kaksi kirjaa, Meriharakat ja Tummanhopeisen meren. Meriharakat ei vielä tehnyt kovin suurta vaikutusta, mutta Tummanhopeisen meren surullinen tunnelma viipyilee yhä muistoissani. Päätin jälkimmäisen rohkaisemana jatkaa Fletcheriin tutustumista Irlantilaisella tytöllä, joka on kirjailijan esikoisteos.

29-vuotias Eve Green odottaa esikoistaan ja hetki on sopiva menneisyyden muistelemiselle. Seitsemänvuotiaana Even äiti menehtyy yllättäen ja Eve joutuu muuttamaan Birminghamista kauas Walesiin isovanhempiensa luokse. Pieneen kylään, jossa kaikki tuntevat toisensa ja toistensa asiat, sopeutuminen ottaa aikansa, etenkin kun uusi punatukkainen tyttö tuntuu olevan monelle kyläläiselle häpeäksi. Evellä on onneksi myös lämpimiä lapsuudenmuistoja, joiden keskiössä ovat ihana, isovanhempien maatilalla työskentelevä Danny ja kaikkien muiden kuin Even karttama "kylähullu" Billy. Eräänä heinäkuisena päivänä rauhallisen kyläelämän rauha kuitenkin rikkoutuu, kun 12-vuotias Rosie, tyttö, jota kaikki ihailevat, katoaa eikä enää palaa takaisin. 29-vuotiaan Even on käytävä tuo kaikki vielä kertaalleen läpi.

Irlantilaisessa tytössä tiivistyy hyvin kaikki se, mistä olen oppinut pitämään Fletcherissä: taidokas, ytimekkään kaunis kerronta, hyvä tarina ja ihan sydämeen käyvä miljöön kuvailu. Näistä tekijöistä rakentuu Fletcherin kirjojen tunnelmallisuus, joka on ihan omaa luokkaansa. En osaa oikein edes kuvailla Irlantilaisen tytön tunnelmaa. Se muodostuu ainakin lapsuuden kesistä, sateen ropinasta, pienen kyläyhteisön lämmöstä, rullaluistinten rahinasta tietä vasten, pienistä yksityiskohdista. En tiedä, jääkö tämän kirjan tarina mieleeni kovinkaan pitkäksi aikaa, mutta sen tunnelman tulen varmasti muistamaan.

Lukemistani Fletcherin kirjoista Irlantilainen tyttö on ehkä kaikista ehein. Sen kieli ei ole liian kaunista, kuten Meriharakoissa, eikä se sisältänyt ollenkaan suvantovaiheita, kuten Tummanhopeinen meri. Irlantilainen tyttö on sopivan tiivis, mutta sisältää silti kaiken tarpeellisen tarinan kannalta. Se pitää koko ajan otteessaan, ei jaarittele. Fletcherin kirjoissa minua on ihastuttanut myös niiden sisältämät mysteerit, jotka tuovat jotain erilaista tavallisen elämän keskelle. Irlantilaisen tytön mysteeri hipookin melkein jännityskirjallisuuden tasoa.

Jos kehut vielä sallittanee (ei tästä keksi mitään kritisoitavaakaan!), Irlantilaisen tytön henkilöhahmot ovat aika ihastuttavia. He ovat aitoja ja uskottavia, rosoineen kaikkineen. Fletcherin luoma kyläyhteisö vaikuttaa stereotyyppiseltä, onhan siellä ne pakolliset pappi, ärhäkkä kauppias, ennustajaeukko ja kylähullu, mutta kuitenkin niin todelta.

Vielä olisi jäljellä Noidan rippi. Jospa sekin tekisi vaikutuksen.


––

Susan Fletcher: Irlantilainen tyttö (Eve Green, 2004)
Suom. Jonna Joskitt
Like 2010, 267 s.

10.5.2015

Leena Krohn: Hotel Sapiens


Joskus täytyy ottaa itseä niskasta kiinni ja kokeilla jotain, mitä on jo kauan halunnut kokeilla, mutta ei ole vain saanut aikaiseksi. Leena Krohnin kirjat ovat yksiä niistä asioista. En tiennyt hänestä kirjailijana muuta kuin sen, että hän ilmeisesti kirjoittaa lähinnä spefiä. En myöskään tiennyt tai tiedä vieläkään, mistä hänen kirjastaan olisi hyvä aloittaa vai onko sillä väliä. Aloitin kuitenkin Hotel Sapiensilla ihan vain siksi, koska se osui kirjastossa silmiini. Ja se oli aika hyvä valinta.

Hotel Sapiens on paikka ihmisille. Se on oikeastaan kaikkea mahdollista: sairaala ja lääketieteellinen tutkimuskeskus, koulutuskeskus ja museo, pakolaisleiri ja evakuointikeskus. Hotel Sapiensin tarkoitus riippuu katsojasta. Ihmiset kuitenkin ovat siellä, koska heidän entinen maailmansa on ehkä tuhoutunut. Kukaan ei ole kuitenkaan koskaan lähtenyt tutkimaan asiaa, vaikka se olisi mahdollista. Hotel Sapiensia asuttaa kirjava joukko ihmisiä, joista pitää huolen Kaitsijat ja heidän instrumenteikseen luomansa robottimaiset nunnat. Jotain nuo Kaitsijat myös ihmisissä tutkivat, ihan kuin ihmiset olisivat harvinaisen taudin tartuttamia. Erään kirjan kertojan mukaan ja pahan, parantumattoman taudin kantajia me olemmekin: taudin nimeltä ihmisyys.

Aluksi olin hieman hämmentynyt. Minkäänlainen spefi ei ole ihan sitä ominta juttuani, vaikka jokin siinä on aina myös kiehtonut. Hotel Sapiensin kohdalla mietin, että onkohan tämä vähän liian outo ja sekava, että jaksaisin lukea alkua pidemmälle. Alkua haittasi erityisesti joka luvussa vaihtuva kertoja, jonka henkilöllisyydestä en aina pysynyt perillä. Aika pian kuitenkin viehätyin Hotel Sapiensin tapahtumista ja ihmisten tarinoista. Krohn on taitava pilailemaan ihmisten kustannuksella, nauramaan taudille nimeltä ihmisyys. Kirjassa kerrotaan esimerkiksi terapeutista, joka hoitaa kaikenkammoista ihmistä, miehestä, jonka varjo karkasi omille teilleen ja Arki-ihmisestä, jonka tapana on aloittaa keskustelu ilmaisemalla "ihan näin arki-ihmisenä sanoisin –".

Hotel Sapiensin yllä häilyy koko taivaan peittävä maitomainen sumu. Se on vertauskuva sekä hotellin asukkaiden epätietoisuudelle omasta kohtalostaan että lukijan epätietoisuudelle mitä on tapahtunut, tapahtuu ja tulee tapahtumaan. Hotel Sapiens ei anna suoria vastauksia, vaan lukija saa päättää näistä asioista. Onko maailma oikeasti tuhoutunut ja Hotel Sapiensin asukkaat sen viimeiset ihmiset? Onko samanlaisia hotelleja muuallakin? Vai onko hotellin ulkopuolinen maailma kutakuinkin ennallaan ja hotellin asukkaat jonkin sortin koeihmisiä? Epätietoisuudesta ja välillä uhkaavastakin tunnelmasta huolimatta kirjan viimeiset sivut ovat lohdullisia, jopa iloisia. Loppu oli viimeinen silaus sille, että todella vaikutuin ja ihastuin Krohnin kerrontaan. Vaikka kirjan lukemisesta on ehtinyt jo vierähtää tovi, muistan yhä elävästi Hotel Sapiensin tunnelman ja sen ihmiset.


––

Leena Krohn: Hotel Sapiens
Teos 2013, 164 s.

7.5.2015

Erik Axl Sund: Varjojen huone

 

Tämä on trilogian kolmas osa. Jos et ole lukenut sarjaa tai tätä kyseistä osaa etkä halua tietää siitä yhtään mitään, ei ehkä kannata lukea pidemmälle.

Minulla ei ollut hirveän suurta hinkua saada luetuksi Erik Axl Sundin Varistyttö-trilogiaa päätökseen, sillä trilogian toinen osa herätti minussa vähän ristiriitaisia tunteita. Se oli vauhdikas, siinä oli imua, mutta se oli myös liian sirpalemainen ja henkilöhahmot suurimmilta osin ärsyttäviä. Kun törmäsin Varjojen huoneeseen kirjastossa, uteliaisuus lopulta voitti.

Varjojen huoneessa poliisi Jeanette Kihlberg kumppaneineen jatkaa mystisten murhatapausten tutkimista ja lopulta, tietenkin, saa tutkimukset myös päätökseen. Lopputulos on tälle trilogialle ominaisesti hyvin järkyttävä ja kuvottava. Toisen puolen kirjasta muodostaa psykoterapeutti Sofia Zetterlundin kamppailu omien painajaistensa kanssa, jotka nekin tulevat ratkeamaan lukijalle ehkä melko yllätyksellisellä tavalla.

En nyt oikein tiedä, mitä ajatella tästä trilogian päätösosasta. Tarina jatkuu siinä kyllä jälleen vauhdikkaana ja se pitää hyvin otteessaan. On tietenkin myös mukavaa saada tarinalle päätös ja tietää, miten kaikki nyt lopulta olikaan, sen verran koukkuja tarinan varrella on. Kuitenkin sana, joka minulle tästä kirjasta tulee ensimmäisenä mieleen, on laimea. Ehdinkö jo turtua kaikkeen siihen raakuuteen ja väkivaltaan, joilla jo edellisissä osissa suorastaan mässäiltiin, eivätkä nekään enää tuntuneet juuri miltään? En tiedä. Tämä päätösosa on kakkososan lailla aika sirpalemainen, mutta onneksi henkilöhahmot, pääasiassa poliisi Jeanette Kihlberg, eivät enää tuntuneet yhtä rasittavilta. Ehkä siksi, ettei heidän yksityiselämäänsä ja heidän välisiään suhteita käsitellä tässä osassa juuri ollenkaan, mikä on sikäli vähän outoa, kun kakkososassa siihen kuitenkin keskitytään aika paljon.

Päätösosan laimeus tulee ehkä eniten siitä, että tapahtumat eivät tuntuneet minusta kovinkaan yllätyksellisiltä. Jotkut asiat ehkä ovat sitä vielä kirjan alussa, mutta sitten niiden lopullista ratkaisua venytetään ja vanutetaan kirjan loppumetreille asti, vaikka lukija jo tietää, että kuka on kukin ja miten tässä käy. Ilmeisesti kaipaan dekkareilta aika suurta yllätyksellisyyttä, lähes jatkuvaa varpaillaan oloa, ainakin tämän tyyppisessä dekkarigenressä.

Nyt koko trilogian luettuani voin sanoa, että sen avausosa Varistyttö on sarjan paras. Harmi, että kaksi seuraavaa osaa eivät enää yltäneet samalle tasolle. Trilogia on kuitenkin ollut jotain todella erilaista genressään, ainakin mitä minä olen lukenut. Siitä propsit.

Varistyttö-trilogiaa on luettu monissa blogeissa, joten Varjojen huoneestakin löytyy monta bloggausta, kuten esimerkiksi näistä blogeista: Kirsin kirjanurkka, Nenä kirjassa, Rakkaudesta kirjoihin, Kirjavalas, Leena Lumi ja Sonjan lukuhetket.

––

Erik Axl Sund: Varjojen huone (Pythias Anvisningar, 2012)
Suom. Kari Koski
Otava 2014, 364 s.

2.5.2015

Graeme Simsion: Vaimotesti

 

Toivottavasti osaan vielä avata tuntemuksiani Graeme Simsionin esikoisromaanista Vaimotesti, vaikka sen loppuun lukemisesta on ehtinyt vierähtää jo tovi. Päätös Vaimotestin lukemisesta tuli hyvään saumaan, sillä kaipasin jotain kevyempää kirjaa väsyttävän työharjoittelun rinnalle. Luin kirjan loppuun, mutta sitten poikaystäväni tuli kipeäksi ja vaati hoivaa ja huolenpitoa. Tietenkin siinä kävi sitten niin, että minäkin sairastuin. Kurkkukipu ja yskä on lempikomboni. Olen koko vapun ajan vain maannut sohvalla lukien yhden kirjan loppuun ja aloittaen taas uuden jaksamatta ajatellakaan koko Vaimotestiä, mutta nyt olo alkaa olla aika kohtalainen.

Genetiikan apulaisprofessori Don Tillman päättää etsiä itselleen vaimon tieteellisin menetelmin. Donilla ei ole juurikaan ollut onnea naissuhteissaan, sillä hän on sosiaalisesti hyvin kömpelö, mutta laatimallaan kyselytestillä hän takuuvarmasti onnistuu löytämään naisen, joka olisi sataprosenttisesti vaimomatskua. No, lukija toki tietää, että näin tuskin tulee käymään. Lopulta Donin tielle osuu sattumalta nainen nimeltä Rosie, joka ei täytä Donin vaatimuksia sitten ollenkaan, mutta ei hän tästä eroonkaan enää pääse.

Vaimotesti on asetelmaltaan varsin ennalta-arvattava, mutta eipä se oikeastaan edes haitannut. Joskus tarvitsee jotain suoraviivaisempaa. Don on kuitenkin hahmona hirveän huvittava, hyvällä tavalla! Hänen aikataulutettu elämänsä, tilannetajuttomuutensa ja kyvyttömyytensä ymmärtää soveliaita käyttäytymisssääntöjä aiheuttavat kirjassa vaikka kuinka monta kutkuttavan hauskaa tilannetta, vaikkei Don itse ymmärräkään, miksi ne voisivat muiden mielestä olla muka hauskoja tai sopimattomia. Loppupuolella kirjaa nuo asiat alkavat kuitenkin jo hieman menettää hauskuutensa. Vaikkei Vaimotesti ole sivumäärällisesti pitkä, tuntuu se paikoitellen vähän liian venytetyltä ja siltä, että tarina junnaa paikoillaan. Tarinaa olisi voinut siis ihan hyvin tiivistää, etenkin loppupäästä. Pidin Vaimotestissä kuitenkin paljon siitä, ettei se ole mikään imelän romanttinen rakkaustarina (vaikkei niissäkään aika ajoin mitään vikaa ole). Donin tyyppisen ihmisen elämästä kertovaan kirjaan imelyys ei vain olisi sopinut.

Nähtävästi Vaimotestistä on tekaistu kirjasarja, sillä ainakin jo toinen osa on julkaistu viime vuonna. Tuleekohan sarjaan vielä jatkoa? Minulle tämä ensimmäinen osa taitaa kuitenkin riittää.

––

Graeme Simsion: Vaimotesti (The Rosie Project, 2013)
Suom. Inka Parpola
Otava 2014, 333 s.