25.3.2015

Emma Hooper: Etta ja Otto ja Russell ja James


Emma Hooperin esikoisromaani Etta ja Otto ja Russell ja James oli yksi minua eniten kiinnostavimmista käännöskirjoista tänä keväänä. Varsin persoonalliselta vaikuttava tarina kiehtookin heti sen nimestä lähtien: keitä ovat Etta, Otto, Russell ja James ja miten he liittyvät toisiinsa?

82-vuotias Etta ei ole koskaan nähnyt merta. Eräs varhainen aamu hän päättääkin ottaa ja lähteä vaeltamaan kohti Kanadan länsirannikkoa mukanaan muun muassa kivääri, suklaata, kalan kallo ja parhaat kenkänsä. Matkaa veden äärelle on 3200 kilometriä, joten ihan parin päivän reissusta ei ole kyse. Vaimonsa lähdön jälkeen Otto löytää kotoaan viestilapun ja Etan reseptikortit, jotta Otto tietäisi, mitä söisi ja miten valmistaisi ruokansa Etan ollessa poissa. Otto ei lähde etsimään Ettaa, hän tavallaan ymmärtää.

Russell on Etan ja Oton naapurissa asuva mies ja kolmikko on tuntenut toisensa jo nuoruudestaan saakka. Kun Russell huomaa Etan lähteneen kotoaan, hän lähtee oitis ajamaan tämän perään. Entä sitten James? Se selviää ajallaan.

Nykyhetken ohella tarinassa vaelletaan myös Etan, Oton ja Russellin historiassa. Otto ja Russell tutustuvat jo lapsina, ovat kuin veljeksiä jakaessaan Oton perheen omistaman tilan työt ja käydessään koulua vuoropäivinä, jotta ne työtkin tulisi tehtyä. Etta puolestaan astuu kuvaan tullessaan Oton ja Russelin kylän pieneen kouluun opettajaksi. On juuri se aika, kun Oton ja Russelin ikäiset pojat pystyvät värväytymään sotaan. Ja Otto lähtee, Russell jää. Se jättää kolmikon elämään lähtemättömän jäljen. Tarinan edetessä tulee huomaamaan, että menneisyys nivoutuu vahvasti nykyisyyteen ja nykyisyys menneisyyteen.

Etta ja Otto ja Russell ja James on omaperäinen (vaellus)tarina ystävyydestä ja rakkaudesta. Se sisältää myös hieman maagisuutta Sarah Winmanin When God Was a Rabbitin (Kani nimeltä jumala) tai Eowyn Iveyn The Snow Childin (Lumilapsi) hengessä. Hooper myös kirjoittaa raikkaalla tavalla, hänen tekstinsä pitää otteessaan. Näistä kutkuttavan kiinnostavista lähtökohdista huolimatta tarina ei kuitenkaan lopulta tehnyt minuun suurta vaikutusta, vaan se jätti minut pikemminkin hämmentyneeksi. Odotukseni olivat hieman erit, odotin jotain vielä omaperäisempää tai vähintään erilaista. Lisäksi tarina on hieman liian sirpalemainen ja samalla runsas. En tiedä, olisiko kaikkien kirjan henkilöiden historiaan liittyvien palasten liittäminen osaksi tarinaa ollut niin tärkeää, sillä jotkut tapahtumat tuntuvat vähän irrallisilta. Tämä on aina vähän ikävää sanoa, mutta pitkästyin välillä, kun tarina ei oikein tahtonut edetä.

On harmi, että joku oikein odottamasi kirja osoittautuukin pieneksi pettymykseksi, mutta sain silti aikani kulumaan leppoisasti Etan ja Oton ja Russellin ja Jamesin parissa. Sen loppu jätti myös reippaasti makusteltavaa. Lisäksi kirjaa on oikein kiva katsella. Jääkäämme odottelemaan, mitä liikuttavia lauluja dinosauruksista tekevä Emma Hooper kirjoittaa seuraavaksi.


––

Emma Hooper: Etta ja Otto ja Russell ja James
(Etta and Otto and Russell and James, 2015)
Suom. Sari Karhulahti
Gummerus 2015, 333 s.

15.3.2015

J. K. Rowling: Harry Potter and the Half-Blood Prince


Jos et ole lukenut J. K. Rowlingin Harry Potter -sarjaa ja/tai haluat välttyä kaikelta mahdolliselta, mikä liittyy sarjan jatko-osiin, älä lue enää pidemmälle.

Harry Potter and the Half-Blood Prince on jo toiseksi viimeinen Harry Potter -sarjan kirjoista. Enää on vain sarjan viimeinen osa jäljellä ja olen sitten tullut saattaneeksi kohta jo vuoden kestäneen Harry Potterin uudelleenluvun päätökseen. Mielessäni kävi, että minkä toisen jo kauan sitten lukemani kirjasarjan lukisin seuraavaksi uudelleen, mutta eihän sellaista ole. Olen huono lukemaan kirjasarjoja (krhm, aivan hyvin startannut L. M. Montgomeryn Anna-sarjan lukuprojekti on edelleen kesken...), joten en edes muista, olisinko lapsuudessanikaan lukenut mitään sarjaa ikinä loppuun asti. Ja jos olen, ei se ilmeisestikään ole sitten muistamisen saatika uudelleenluvun arvoinen. Ehkä jatkan sitten niitä Annoja. Tai aloitan George R. R. Martinin A Song of Ice and Fire -sarjan, josta minun piti lukea ainakin ensimmäinen kirja ennen uuden Game of Thronesin tuotantokauden alkamista, mutta not gonna happen.

Mutta mennään käsillä olevaan kirjaan. Harry Potter on jo kuusitoistavuotias ja hänen kuudes vuotensa Tylypahkan koulussa alkaa. Voldemort on tehnyt kauhistuttavan paluun eikä se ole enää kenellekään epäselvää, sillä ihmisiä katoaa ja kuolee lähes päivittäin. Tylypahka kuitenkin jatkaa opetuksen tarjoamista nuorille velhoille ja noidille kuten tähänkin asti, mutta normaalia korkeampien suojausten alaisena. Kuudentena vuotenaan Harry alkaa yllättäen pärjätä taikajuomien oppitunneilla, ei pelkästään uuden opettajan, vaan myös salaperäisen, puoliveriseksi prinssiksi itseään kutsuvan ja entisen Tylypahkan oppilaan oppikirjan avulla. Mutta kuka on tuo puoliverinen prinssi? Samaan aikaan Dumbledore alkaa antaa Harrylle yksityisiä oppitunteja, jotka liittyvät Voldemortin menneisyyteen. Jotta Harry voisi kohdata tulevan, hänen tulee tuntea Voldemort, ennen ja nyt, niin hyvin kuin se on mahdollista.

Lukuvuosi on täynnä myös romansseja. Jos edellisessä osassa, The Order of the Phoenixissa, oli jo mukana rakkausjuttuja, tässä kirjassa ne vasta kukoistavatkin. Mustasukkaisuuksilta ja kommelluksiltakaan ei voida välttyä. Arjen tapahtumien ja Dumbledoren pitämien oppituntien lisäksi merkityksellistä lukuvuodessa on myös erikoisesti käyttäytyvä Malfoy. Harry on varma, että Malfoy suunnittelee jotain hyvin pahaa, mutta ei vain onnistu selvittämään sitä ennen kuin kaikki lopulta selviää kamottavalla tavalla. Kirjan loppu on hyvin tärkeä, sillä se merkitsee samantyyppistä käännekohtaa Harryn elämässä kuin edellisenkin kirjan loppu.

Suurin osa The Half-Blood Princen tapahtumista, kuten Tylypahkan arjen, Harryn ja kumppaneiden yksityiselämässä tapahtuvien asioiden ja esimerkiksi Dumbledoren pitämien oppituntien sisältöjen piirteet olivat unohtuneet minulta aika hyvin. Puoliverisen prinssin henkilöllisyyden silti muistin ja tietysti lopun kamalan käänteen (se ja seuraavassa kirjassa tapahtuvat muutamat kuolemat ovat piirtyneet verkkokalvoilleni varmaan ikuisesti). Taisin kehaista, miten viime kirjassa oli kiva lukea enemmän Tylypahkan oppitunneista, ja tässä oli sitä samaa fiilistä. Oppilaiden romanssitkin istuivat tarinaan, sillä kukapa ei 16-vuotiaana olisi ihastunut keneenkään? The Half-Blood Princessa vallitseekin alkupuolella aika keveä tunnelma, mutta loppu onkin sitten tuttuun tapaan hyvin synkkä ja ihan kauhistuttaa, miten kovan kohtalon edessä Harry on. Vaikka tiedän, miten sarja tulee päättymään, on silti lohdullista ajatella, ettei Harry ole yksin.

En tiedä, onko tässä kirjassa yhtään mitään huonoa. Kaikki tuntuu olevan niin tasapainossa keskenään. No, kirjan alkupuolella kohottelin kulmiani Harryn O.W.L.-kokeiden tuloksille. Harryhan ei ole koskaan oikein ollut mitenkään loistava koulussa, keskinkertainen ehkä, mutta silti hän saa suurimmasta osasta aineistaan erittäin hyvät tulokset, joko parhaimman tai toiseksi parhaimman arvosanan. Tarpeetonta napinaa, mutta tulipahan mieleen!

Jään siis odottamaan kauhulla viimeiselle osalle tarjoutuvaa lukuhetkeä. En tiedä, milloin uskallan sen sille antaa.


––

J. K. Rowling: Harry Potter and the Half-Blood Prince
Bloomsbury 2010, 607 s.