30.9.2013

Syyskuun luetut & syksyn kirjoja


Syyskuu oli pitkästä aikaa taas parempi lukukuukausi, mikä on hieman hassua, sillä uusi lukuvuosi alkoi ja se on pitänyt minut tavallista kiireisempänä. Luin seuraavat viisi kirjaa:

Kjell Westö: Missä kuljimme kerran
Eben Alexander: Totuus taivaasta
Sami Hilvo: Viinakortti
Peter Franzén: Samoilla silmillä

Oho, kolme viidestä kirjasta on kotimaisia! Tähän mennessä vuotta olen lukenut tyypilliseen tapaani enemmän käännöskirjallisuutta kuin kotimaista, mutta syyskuu on ollut kyllä poikkeuksellinen. Näemmä olen lukenut myös vain miesten kirjoittamia kirjoja.

Parhaimman kirjan titteli menee länsinaapuriin, Backmanin kirjalle Mies, joka rakasti järjestystä. Se oli ehdottomasti kuukauden ihanin lukukokemus! Westön Missä kuljimme kerran ja Franzénin Samoilla silmillä olivat myös todella hyviä, mutta Alexanderin Totuus taivaasta ei ollut ollenkaan minun heiniäni. Hilvon Viinakortti asettunee johonkin edellä mainittujen väliin.

Syyskuussa luin yhteensä 1593 sivua eli keskiarvona 319 sivua per kirja.

Ja sitten vielä asiaa syksyn kirjoista. Tänä syksynä minulla on luvassa paljon mielenkiintoista luettavaa! Kuvassa näkyy osa niistä. Osa kirjoista on kirjastosta lainattuja, osa saatuja, osa ostettuja. Jonas Gardellin Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin on saanut blogeissa runsaasti kehuja, mutta hirveän kova himo minulla ei ole vielä sen pariin, joten odottakoot vielä oikeaa hetkeänsä. Liza Klaussmanin Punaisen sään tiikerit kiinnosti minua jo ennen sen suomentamista, mutta nyt kun se syksyllä sopivasti käännettiin suomeksi, täytyy kirja ottaa lukuun mahdollisimman pian. Sen tarina vaikuttaa jännittävältä! Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjan ensimmäinen osa löytyi edullisena nettikaupasta. Tämäkin kirja(sarja) on saanut kovasti kehuja, mutta hieman jännittää, uppoaako se minuun. Susan Fletcher on kiinnostanut jo jonkin aikaa, mutta viimeistään Katrin totaalinen rakastuminen naisen kirjoihin sai minutkin etsimään Meriharakat kirjaston hyllystä. 

Dave Eggersin Huikean nerokas sydämeenkäypä merkkiteos oli lahja rakkaalta Jaanalta, kiitos vielä! En vielä tiedä mitä odottaa kirjalta, mutta se vaikuttaa aika erikoiselta. Rachel Joycen The Unlikely Pilgrimage of Harold Fry sekä Mark Haddonin The Curious Incident of the Dog in the Night-Time ovat nekin viimeisimpiä kirjastolöytöjä. Ensimmäinen osui silmiini tutun kannen perusteella – olin joskus nähnyt kirjan Goodreadsissa ja muistin, että sitä on kehuttu – ja jälkimmäinen on ollut jo kauan TBR-listallani. Viimeisimpänä, mutta ei todellakaan vähäisimpänä, on Joyce Carol Oatesin massiivinen Blondi. Blondi kiinnostaa minua tämän kasan kirjoista ehkä kaikista eniten, mikä on sinällään harmi, koska minulla ei nyt ole oikein aikaa uppoutua näin paksuun kirjaan. Pokkaripainoksen pienen pieni fontti on sekin aika kauhistuttava. En millään malttaisi, mutta taidan säästää Blondin joululomalle.

Olisihan tuolla hyllyssä vielä paljon muutakin, mikä lienee tuttua monelle. Uusimpia ostoksiani on ollut myös Charles Dickensin Kolea talo, joka jäi kuvasta pois, sillä se on lainassa poikaystäväni äidillä. Muita erittäin kiinnostavia oman hyllyn aarteita ovat muun muassa Kate Mortonin Paluu Rivertoniin (miksen vieläkään ole lukenut sitä?!), Lisa O'Donnelin The Death of Bees, Ulla-Lena Lundbergin Jää, Jojo Moyesin Me Before You ja Daphne Kalotayn Bolšoin perhonen, joten voi olla, että jotain näistäkin luen syksyllä. 

Mutta voi, vielä pitäisi hankkia pari superkiinnostavaa syksyn uutuutta: Hannah Kentin Burial Rites (oletteko kuulleet kirjasta? todella, todella kiinnostava!) ja tietysti kauan odotettu Donna Tarttin uusi romaani, The Goldfinch, joka julkaistaan ensi kuussa. Voikohan se olla yhtä hyvä kuin Jumalat juhlivat öisin? Toivottavasti ainakin parempi kuin Pieni ystävä, josta en pitänyt laisinkaan. Stephen Kingiltä on myös tullut uusi romaani, Doctor Sleep, joka on jatko-osa Hohdolle. Aluksi olin todella innoissani kirjasta, mutta sen saamat ristiriitaiset arviot ovat aika paljon madaltaneet kiinnostustani. Mutta katsotaan.

Mitä sinä ajattelit lukea syksyllä vai oletko tehnyt minkäänlaisia suunnitelmia?

25.9.2013

Peter Franzén: Samoilla silmillä


Minulle yksi syksyn kiinnostavimmista uutuuksista oli Peter Franzénin toinen romaani Samoilla silmillä, joka jatkaa Tumman veden päällä -teoksesta tutun Peten ja hänen perheensä tarinaa. Pidin Franzénin esikoisromaanista todella paljon: se oli koskettava ja pikku-Peten ääni hyvin uskottava. Siksi Samoilla silmillä siirtyikin heti lukujononi kärkeen.

Samoilla silmillä ei jatku suoraan Tumman veden päällä -teoksen lopusta, vaan aikaa on ehtinyt jo vierähtää useita vuosia. Pikku-Pete ei ole enää niin pieni vaan jo 14-vuotias nuori miehenalku ja pikkusisko Suvikin jo kymmenen. Pete harrastaa nyrkkeilyä, ihastuu ja kokeilee rajojaan. Äiti ei pidä Peten uudesta harrastuksesta, mutta ei voi tätä oikein valvoakaan, sillä lapset asuvat kotonaan pääasiassa kahdestaan äidin opiskellessa toisella paikkakunnalla. Opiskelupaikkakunnalla äiti saa elää uutta nuoruuttaan rauhassa, mutta lapset ovat silti koko ajan hänen mielessään – onneksi isovanhemmat kuitenkin käyvät säännöllisesti katsomassa lasten perään. Peten ja Suvin isä Pertti, joka toisaalla kamppailee oman elämänsä kanssa, ei ole ollut mukana kuvioissa enää vuosiin. Lapsia on enää niin hankala lähestyä, kun menneisyys on mikä on. Mutta elämän täytyy jatkua.

Kun luin Tumman veden päällä, mieleeni tuli oma lapsuuteni, vaikken ole ollenkaan samaa ikäluokkaa kuin kirjan Pete. Koin samoja tunteita myös Samoilla silmillä -kirjan parissa; monet teini-ikäisen Peten tuntemukset tuntuivat tutuilta omasta nuoruudestani. Toisaalta, eivät ne lapsuuden ja nuoruuden tuntemukset, ajatukset ja leikit niin paljoa muutu ajan myötä. Tuntemuksiani vahvisti vielä kirjan miljöö, pieni paikkakunta, jollaisella olen itsekin kasvanut, joka tuli hyvin lähelle omia muistojani. Franzén taitaa minusta erittäin hyvin ympäristöstä ja ajankuvasta kertomisen.

Samoilla silmillä ei käsittele perheväkivaltaa ja alkoholismia samalla tavalla ja runsaudella kuin Tumman veden päällä, mutta ne vaikuttavat yhä Peten perheenjäseniin, tavalla tai toisella. Elämä näyttää jo paljon valoisammalta, kun Peten äiti tutustuu uuteen, kunnolliselta vaikuttavaan mieheen, Peten isä yrittää tosissaan irtautua alkoholismin kahleista ja itse Petelläkin tuntuu menevän hyvin, kun on kiva harrastus ja kivoja ystäviä. Elämä ei kuitenkaan usein suju täysin ongelmitta ja vastoinkäymisiä kohtaavat myös kirjan hahmotkin. Realistinen elämän ja arjen kuvaus ovat nekin tässä kirjassa Franzénin vahvuuksia. Tarinassa ei tapahdu paljoa, siinä ei ole vahvaa juonta, mutta se riittää. Arki riittää.

En kuitenkaan ihastunut tähän kirjaan aivan yhtä paljon kuin esikoiseen. Jollain tapaa esikoisessa oli vahvempi tunnelma. Samoilla silmillä ei kuitenkaan missään nimessä ole huono kirja. Se on melko samanlainen kuin esikoinen, mikä on siis hyvä asia, mutta ehkä helpommin unohdettavissa? Mutta jos pidit Tumman veden päällä -kirjasta, kannattaa lukea myös tämä, ihan jo sen vuoksi, että saisit tietää, miten Peten elämä on jatkunut. Samoilla silmillä on myös ihan itsenäisesti luettavissa oleva teos, mutta lukukokemus lienee syvempi, kun tuntee jo Peten ja hänen perheenjäsentensä taustat.


Peter Franzén: Samoilla silmillä
Tammi 2013, 223 s.

17.9.2013

Fredrik Backman: Mies, joka rakasti järjestystä


"Kello on viittä vaille kuusi aamulla, kun Ove ja kissa kohtasivat ensimmäisen kerran. Kissa vihasi Ovea ensi hetkestä lähtien. Tunne oli äärimmäisen suurissa määrin molemminpuolinen. Ove oli tapansa mukaan herännyt kymmenen minuuttia aikaisemmin. Hän ei voinut käsittää ihmisiä, jotka nukkuivat pommiin ja väittivät sitten, että "herätyskello ei ollut soinut". Ove ei ollut koskaan elämässään omistanut herätyskelloa. Hän heräsi varttia vaille kuusi ja nousi saman tien."

Ove on 59-vuotias yksinäinen mies. Hänen mielestään asiat tulee tehdä täsmälleen oikein ja niillä on oltava järjestyksensä. Ove myös ajaa Saabia. Se on ensiarvoisen tärkeää tietää Ovesta, sillä mikään muu auto kuin Saab ei ole autoa nähnytkään. Älä siis vain mene kehuskelemaan hänelle Hondallasi! Ove on totisesti periaatteen mies. Vähän aikaa sitten – eli oikeasti jo vuosikausia sitten – Ove potkaistiin pois asumisoikeusyhdistyksen puheenjohtajan paikalta, mikä Oven mielestä oli puhdas vallankaappaus. Sen sijaan hän kiertää joka aamu kello kuusi asuinalueensa ympäristön tarkistaakseen kaiken olevan kunnossa. 

Mutta eräs päivä uudet naapurit kehtaavatkin peruuttaa peräkärrynsä suoraan päin Oven postilaatikkoa. Miten joku ei muka osaa peruuttaa peräkärryn kanssa? Sitä paitsi ajaminen talojen eteen on asuinalueella kielletty, eivätkö ne idiootit nähneet kylttiä! Elämä ei tosiaan mene aina niin kuin Ove on suunnitellut ja uusien naapureiden myötä miehen elämä saa aivan uuden käännöksen. Ja sen sekä monen muunkin asian vuoksi Ove on hyvin, hyvin kärttyinen.

Ruotsalaisen Fredrik Backmanin esikoisromaani Mies, joka rakasti järjestystä oli aivan ihana kirja alkusyksyn stressin keskellä! Luulen kyllä, että olisin pitänyt siitä muutenkin, minkälaisessa hetkessä tahansa. Alun perin kiinnostuin tarinasta pörröisten kissojen vuoksi, mutta lopulta se antoi minulle myös paljon muuta.

Ove on hahmona ihan loistava. Ikääntyvä äkäinen ukko on kenties hyvin stereotyyppinen hahmo, mutta tässä tarinassa Ove ei todellakaan olisi voinut olla mitään muuta eikä stereotyyppisyys siis haitannut. Mutta Ove ei kuitenkaan ole vain hassu mies. Hän on myös sydäntäsärkevän herttainen, vähän ressukkakin. Hän herättää lukijassa rutkasti myötätuntoa. Koin myös samastuvani Oveen, mikä tuntui hieman hämmentävältä. Pakko myöntää, minussa ja Ovessa on jotain samaa! Tarinan muutkin hahmot ovat kiinnostavia (ja stereotyyppisiä, mutta koko stereotyyppisyyden idea kirjassa onkin varmasti ollut ihan tarkoituksellista), mutta jäävät lähes kaikki Oven varjoon. Eräs sivujuonne tarinan loppupuolella liittyen erääseen sivuhahmoon, tai ehkä jopa koko henkilöhahmo, tuntui vähän turhalta kokonaisuuden kannalta, mutta ei kuitenkaan häirinnyt sitä kokonaisuutta.

Vietin kirjan parissa ihania hetkiä. Tarinan alussa Oven edesottamukset herättävät puhdasta hilpeyttä, mutta tarinan kasvaessa ja Oven menneisyyden pikkuhiljaa paljastuessa se saa paljon vakavampia ja surullisempiakin piirteitä. Välillä siis nauroin kyyneleet silmissäni, mutta etenkin tarinan koskettava loppu sai myös toisenlaiset kyyneleet kihoamaan silmiini. Ehkä ne olivat kuitenkin enemmän onnen kuin surun kyyneleitä. En muista milloin viimeksi jokin kirja olisi saanut minussa tällaisen tunneskaalan esiin. Nauran kyllä kirjojen parissa usein ja ylipäätään tykkään lukea humoristisia tarinoita, mutta harvoin liikutun tai jopa itken kirjan ääressä. Mutta niinhän se on, hyvä kirja herättää tunteita.

Mies, joka rakasti järjestystä on ehdottomasti ollut tähänastisen lukuvuoteni parhain hyvän mielen kirja!

✩✩✩

Fredrik Backman: Mies, joka rakasti järjestystä (En man som heter Ove, 2012)
Suom. Riie Heikkilä
Atena 2013, 383 s.

10.9.2013

Sami Hilvo: Viinakortti


Sami Hilvon Viinakortti on jo kolmas loppukesästä lukemani Suomen 1900-luvun historiaa käsittelevä teos. Kiintiö tälle vuodelle alkaa olla jo täynnä, mutta Viinakortti tarjosi onneksi hieman erilaisen näkökulman Suomen sotien ja niiden jälkeiseen aikaan.

Viinakortti alkaa nykyajasta. Nelikymppinen Mikael saapuu mummolaansa isoäidin hautajaisiin, talo on jätetty hänelle perinnöksi. Isoisänsä, jo edesmennyt hänkin, työpöydän laatikosta Mikael löytää vanhoja sotapäiväkirjoja ja virkapaidan taskusta muovin sisällä olevan viinakortin. Pian Mikael alkaa ymmärtää, että hänellä ja isoisällä oli jotain muutakin yhteistä kuin pelkkä veriside ja mieltymys konjakkiin. Päiväkirjojen, valokuvien ja äänitteiden perusteella Mikael alkaa kirjoittaa Urhon ja Toivon rakkaustarinaa, joka on alkanut heidän ollessa nuoria miehiä, jo ennen rintamalle lähtöä, ja joka kantoi vielä sotien jälkeenkin. Ajan ja olosuhteiden pakosta toista miestä rakastavan miehen oli kuitenkin perustettava perhe ja hankittava lapsia, olihan homoseksuaalisuus lain silmissä rangaistavaa. Mutta ei se nykyäänkään vielä ole helppoa, kuten kirjan Mikaelin tunteista ja häneen viileästi suhtautuvista sukulaisistaan voi päätellä.

Viinakortti oli hyvä lukukokemus, mutta ei kuitenkaan täydellinen. Sen napakka, suorasukainen kieli on miellyttävää luettavaa ja aihe, kahden sotilaan välinen rakkaustarina, on virkistävä ja sanomaltaan tärkeä. Kahdessa eri aikatasossa liikkuva tarina on minusta tässä kirjassa ihan hyvä ratkaisu, mutta menneisyyden, Urhon ja Toivon, osuus olisi voinut olla suurempi. Nykyajan Mikaelia on minusta liikaa, etenkin kun koin hänen hahmonsa melko ärsyttävänä, jotenkin päättämättömänä ja liian kuoreensa sulkeutuneena ressukkana. Myös se, että kirjassa vihjataan (tai oikeastaan sanotaan melkein suoraan) ei vain kahden vaan myös kolmannen sukupolven homoseksuaalisuuteen, meni hieman yli ja tuntui turhalta. Kirja olisi kenties parempi jos kaikki ylimääräiset henkilöt riisuttaisiin siitä pois ja tarinassa keskityttäisiin pelkästään Mikaeliin, Urhoon ja Toivoon.

Toivoin, että olisin jaksanut jäädä makustelemaan ja miettimään kirjaa hieman pidemmäksi aikaa enkä olisi lukenut sitä niin vauhdilla eteenpäin. Tarinasta olisi saanut varmaan siten enemmän irti ja olisin ymmärtänyt paremmin sen sisältämiä vertauskuvia. Kiitos kuitenkin väljän taiton ja lyhyiden lukujen, kirjan luki väkisinkin nopeasti loppuun. Urhon ja Toivon rakkaustarina, ja sen peilautuminen ajan yhteiskunnallisia normeja vasten, onnistui kuitenkin koskettamaan.

Viinakortti on 28. luettu teos TBR 100 -listalta.

Viinakortti on luettu myös esimerkiksi seuraavissa kirjablogeissa: P. S. Rakastan kirjoja, Oota, mä luen tän eka loppuun ja Kirjainten virrassa


Sami Hilvo: Viinakortti
Tammi 2010, 208 s.

6.9.2013

Eben Alexander: Totuus taivaasta

 
Ihan ensimmäisenä haluan kertoa, että olen täysin hämmentynyt siitä mitä juuri sain luettua loppuun. En tiedä mitä sanoa. Eikä se johdu siitä, että lukukokemus olisi ollut niin mahtava, vaan itse asiassa... päinvastoin. Vähän naurattaakin jopa. Minun olisi pitänyt ottaa vakavissani Eben Alexanderin kirjan hyvin asenteellinen nimi, Totuus taivaasta. Tiedemiehen silmiä avaava kuolemanrajakokemus, ja ehkä olisin välttynyt tältä, anteeksi suoraan sanottuna, soopalta. Luin kirjan kuitenkin lopulta loppuun, sillä se kuitenkin herätti ajatuksia.

Minun ja Eben Alexanderin elämänkatsomukset ovat melkein kuin yö ja päivä ja siksi mielipiteeni hänen kokemuksestaan ovat sellaisia kuin ovat. En kuitenkaan millään muotoa halua väheksyä Alexanderin lailla uskovia ihmisiä, sillä minulle on aivan sama mihin kukin uskoo tai turvautuu. Se ei ole minun asiani. Joten kritiikkini koskee vain tätä kirjaa ja Alexanderin tapaa kirjoittaa se.

Reilu viisikymppinen neurokirurgi, Eben Alexander, herää eräänä tavallisena maanantai-aamuna hieman aikaisemmin kuin normaalisti. Edellisenä iltana hänellä oli ollut pientä selkäkipua ja nyt vuoteessa kääntyessään kipu iskee häneen vielä rajummin. Kylvyn jälkeen tulee hirveä päänsärky, kosketuskin käy jo kipeää. Pian Eben menee tajuttomaksi ja alkaa kouristella. Mies kyyditetään sairaalaan, jossa lääkärit lopulta päätyvät pelättyyn diagnoosiin: hänellä on kolibakteerin aiheuttama aivokalvontulehdus, mikä on hyvin, hyvin harvinainen tauti aikuisella ja terveellä ihmisellä. Bakteerin aiheuttamassa aivokalvontulehduksessa bakteerit hyökkäävät ensimmäisenä aivojen pintakerroksen kimppuun. Pintakerroksessa tapahtuu ihmisen johdonmukainen ajattelu ja se vastaa myös muistista, kielestä, näkö- ja kuuloaistimuksista ja tunteista. Pintakerroksen eli aivokuoren tuhottuaan bakteerit hyökkäävät syvemmällä olevien aivojen osien kimppuun. Viimeistään tässä vaiheessa ihmisen selviytymismahdollisuudet ovat hyvin pienet.

Seitsemän päivän koomassa olon jälkeen Eben Alexander kuitenkin herää, vaikka ennuste oli ollut hyvin huono. Hän vieläpä toipuu täysin. Mutta ei siinä kaikki, sillä ollessaan koomassa Eben sai kokea tuonpuoleisen, "ultratodellisuuden", kuten hän sitä itse nimittää. Oikeammin siis taivaan ja sen monet tasot. Kirjallaan Totuus taivaasta hän haluaa kertoa tuosta matkastaan sinne.

Mutta, mutta. Aloitetaan siitä, että ensinnäkin Alexander kirjoittaa hyvin huonosti. Kerronta on poukkoilevaa ja hyvin, hyvin toisteista. Ehkä vähempikin vakuuttelu siitä, kuinka hän on tiedemies eikä uskonut kuolemanrajakokemuksiin ennen kuin vasta nyt tai että kaikki mitä hän koki oli totisinta totta, riittäisi. Minun silmissäni kaikki tämä vakuuttelu vain heikentää hänen uskottavuuttaan.

En väitä, etteikö Alexander olisi voinut kuitenkaan kokea kaikkea mistä kirjassaan kertoo. Mutta se, että hän sanoo tuon kuolemanrajakokemuksensa olevan tieteellisesti todistettavissa, koska HÄN koki sen, menee yli ymmärrykseni. Jos minä olisin nähnyt joskus vaikkapa aaveen, kertoisiko se silloin siitä, että aaveita on olemassa ja että se on tieteellinen fakta ja tieteellisesti todistettavissa? Ehkä se olisi minulle totta, mutta tieteellisesti ikävä kyllä ei. Tässä maailmankaikkeudessa on varmasti paljon asioita, joita emme vielä ymmärrä tai tule koskaan ymmärtämäänkään, ja ehkä tuolla jossain on jopa taivas tai jokin vastaava paikka, mistä sen tietää, mutta kun yksinkertaisesti sellaisia asioita ei vain (vielä) voi todistaa tieteellisesti. Siksi en siis ymmärrä Alexanderin ajattelutapaa tässä asiassa.

Kirjaa lukiessani mietin myös, että miksei Alexanderin kokemaa voisi selittää muulla tavalla. Kirjan loppupuolella hän käykin läpi useita eri vaihtoehtoja, jotka voisivat selittää hänen kuolemanrajakokemuksensa, mutta osan selityksistä hän torppaa vain tokaisemalla, että hänen muistonsa ovat niin todentuntuisia ja voimakkaan interaktiivisia, että tämä selitys ei vain käy. Parin selityksen hän sanoo olevan epätodennäköisiä. Mutta eivätkö ne silti voisi olla mahdollisia? Koomassa ollessa ihmisen aivojen uloin aivokerros lakkaa toimimasta ja käsittääkseni tällöin ihminen ei voi nähdä unia. Mutta entä se hetki, kun ihminen herää koomasta, kun hänen aivokuorensa alkaa taas toimia? Alexander pitää tätäkin poissuljettuna, sillä hänen kuolemanrajakokemuksensa oli niin pitkä (vaikka hän painottaa moneen otteeseen, ettei "ultratodellisuudessa" ole mitään käsitystä ajasta...) eikä sitä olisi voinut kokea sen verran lyhyessä ajassa. Hän myös sanoo, että hänen kokemuksensa ei tuntunut unelta, koska se oli niin todellista. Hmm, onkohan Alexander sitten koskaan nähnyt hyvin todentuntuisia unia? Eiköhän me kaikki olla. Ja unihan voi nukkuessa tuntua hyvinkin pitkältä, vaikka se oikeasti kestäisi vain muutaman minuutin.

Takerruin Alexanderin kertomuksessa myös siihen, että hän tuntuu ajattelevan, että hänen kuolemanrajakokemuksensa oli jollain tapaa kaikista aidoin ja se ainoa oikea ja muiden ihmisten kokemat jollain tapaa vääriä. Myös se, että paikka, jossa hän vieraili, on Jumalan ja Luojan koti, taivas, jota asuttaa myös enkelit, eli selkeästi kristinuskon mukainen taivas, mutta missään vaiheessa hän ei kerro miten tähän tulokseen tuli. Miksi jumala oli juuri kristinuskon Jumala? Alexander painottaa lisäksi sitä, ettei tuota "ultratodellisuutta" ja siellä tapahtuneita asioita ja koettuja tunteita voi selittää sanoin eikä siellä oikein mikään vastaa meidän tuntemiamme sanoja, mutta silti hän kuvailee lentäneensä taivaalla (ja välillä perhosen siivillä), jonka alapuolella aukesi vehreitä maisemia, joiden keskellä tanssivat piirissä iloiset ihmiset ja kiljuvat lapset. Aika konkreettista muuten niin epämääräisessä paikassa.

Anteeksi, mutta itse pidän tätä ihan höpönä. Alexanderin tarina olisi ollut paljon uskottavampi jos hän olisi osannut paremmin perustella mielipiteensä ja kokemuksensa "tieteellisyyden" eikä vain luottaa jatkuvaan vakuutteluun ja jankkaamiseen. Sitä olisin odottanut tiedemieheltä. Mutta ehkä tällekin kirjalle on oma kohderyhmänsä. Ehkä jotkut, toisenlaisen elämänkatsomuksen kannattajat, saavat Alexanderin kokemuksista jopa lohtua. Minusta tämä oli vain todella huonosti kirjoitettu kirja. Yksi tähti siitä, että kirjassa oli ihan mielenkiintoista tietoa kolibakteerin aiheuttamasta aivokalvontulehduksesta.



Eben Alexander: Totuus taivaasta. Tiedemiehen silmiä avaava kuolemanrajakokemus (Proof of Heaven: A Neurosurgeon's Journey into the Afterlife, 2012)
Suom. Sirkka Aulanko
WSOY 2013, 190 s.

4.9.2013

Kjell Westö: Missä kuljimme kerran


"Joka ikiseen paikkaan jossa ihminen on kulkenut jää muisto hänestä. Se on useimmille näkymätön mutta ne, jotka tuntevat tuon ihmisen ja rakastavat häntä, näkevät sen kuvan aivan selvästi mielessään kun he kävelevät ohi. Niin kauan kuin nuo rakastavat ihmiset ovat olemassa, niin kauan säilyy myös kuva, myös silloin kun itse kulkija on kuollut. Sen vuoksi kaduilta kohoaa joskus lämpöä meidän kävellessämme niitä pitkin. Siitä me muistamme kaikki ne ihmiset jotka ovat siellä kävelleet, rakastaneet ja vihanneet ja toivoneet ja kärsineet. Muista se, Henriette kiltti: niin kauan kuin joku tietää meidän kulkeneen täällä ja niin kauan kuin joku muistaa meitä lämmöllä, kadut kantavat meidän nimeämme."

Vuosien 1905-1939 välille sijoittuva Kjell Westön Finlandia-palkittu teos Missä kuljimme kerran on ylistyslaulu tuon ajan Helsingille ja sen asuttamille ihmisille. Tarinan päähenkilöitä ovat rikkaiden suomenruotsalaisten sukujen vesat Lucie ja Cedi Lilliehjelm sekä Eccu Widing kuin myös työläisperheen poika Allu Kajander. Tarina keskittyy siis enimmäkseen heidän elämäänsä, mutta päähenkilöiden kautta lukija tutustuu myös moniin heidän ystäviinsä ja sukulaisiinsa. Ja tietysti historialliseen Helsinkiin, joka sen asukkaista tuntuu yhtä aikaa sekä vieraalta että kodilta, muuttuvalta että paikoilleen jämähtäneeltä.

Tarinan käännekohtia ovat vuoden 1918 sisällissota, joka luo varjonsa monen kirjan henkilön elämään pitkiksi ajoiksi, iloinen 1920-luku, jolloin jazz saapuu myös Helsinkiin, sekä 1930-luvun tapahtumat, jotka tuovat mukanaan niin laman kuin Lapuan liikkeen. Levoton sukupolvi tempautuu mukaan tapahtumien pyörteisiin. 1930-luvun lopulla häämöttää jo toinen suuri sota, mutta Westö kertoo tästä vaiheesta tarinan henkilöiden elämässä enää vain lyhyesti kirjan epilogissa.

Minulle läheisimmiksi hahmoiksi nousivat Lucie ja Eccu. Lucie ihastutti minua itsenäisellä elämäntyylillään ja vamppimaisella asenteella. Hän vaikuttaa ylpeältä ja kenties sitä onkin, mutta välittää silti lähimmäisistään. Eccu puolestaan on uhri, jolle tekee välillä mieli karjaista, että ryhdistäydy, mies!, mutta hänen tapansa toimia pystyy silti ymmärtämään. Muut hahmot jäävät hieman Lucien ja Eccun varjoon tai he eivät ainakaan herättäneet minussa niin paljon tunteita. Paitsi Cediä inhosin melkein alusta pitäen eikä hänen kohtalonsa lopulta hetkauttanut suuntaan taikka toiseen. Köyhempään luokkaan kuuluva Allu Kajander oli hänkin hieman epämiellyttävä tyyppi. Sivuhahmoista Ivar Grandell, sosialistisia aatteita kannattava ja kirjoittamisen taitava hieman vanhempi mies, jäi parhaiten ja positiivisella tavalla mieleeni. Hänen suustaan on tämän kirjoituksen alussa oleva lainaus.

Missä kuljimme kerran herätti minussa aluksi ristiriitaisia tunteita. Välillä pidin tarinasta ja siitä miten kerronta eteni, välillä tylsistyin hitaisiin kohtauksiin. Mutta loppua kohden tarina parani paranemistaan ja sen henkilöt alkoivat tulla läheisimmiksi. Historialliset tapahtumat ja niiden vaikutukset yksittäisiin ihmisiin kiinnostivat minua silti kautta koko kirjan. Mielessäni oli kuitenkin yhä heinäkuussa lukemani Anna Kortelaisen Ei kenenkään maassa, jonka tapahtumat sijoittuvat samoille vuosikymmenille kuin tämä Westön kirja, ja koska sekin käsittelee historiallisten tapahtumien vaikutuksia yksittäisiin ihmisiin, olin ehkä siksi paikoitellen tylsistynyt. Westön kirja on minusta kuitenkin parempi, sillä se ottaa paremmin huomioon suuret linjat ja kirjassa on enemmän päähenkilöitä, minkä johdosta se on moniuloitteisempi. Westön kerrontakin miellytti minua enemmän.

Veikkaisin, että Missä kuljimme kerran olisi ollut vielä parempi lukukokemus, jos asuisin (tai olisin asunut) Helsingissä. Westön kuvailemat paikat eivät aina olleet minulle tuttuja. Mutta kaiken kaikkiaan kirja on hieno ja se onnistui ravistelemaan ja koskettamaan. Siitä ei tule suosikkejani, mutta nautin sen lukemisesta oikein paljon.

Missä kuljimme kerran on 27. lukemani kirja TBR 100 -listaltani.

Kirja on luettu myös muun muassa seuraavissa blogeissa: Nenä kirjassa, Sivujen viemää, Täällä toisen tähden alla ja Jokken kirjanurkka.

✩✩✩✩

Kjell Westö: Missä kuljimme kerran (Där vi en gång gått, 2006)
Suom. Katriina Savolainen
Otava 2006, 589 s.

1.9.2013

Elokuun luetut


Kesällä on tullut luettua yllättävän vähän, vaikka kesät ovatkin minulle yleensä sitä parhainta lukuaikaa. No, tässä on ollut vähän kaikenlaista lukuaikaa syövää. Viimeisen kesäkuukauden saldo on sekin heikko:

Jeffrey Eugenides: Middlesex
Eowyn Ivey: The Snow Child

Mutta onneksi toinen kirjoista oli aivan ihana! The Snow Child tulee olemaan yksi vuoden parhaista lukukokemuksistani, siitä olen varma. Middlesex puolestaan ei ollut ihan minun kirjani, pettymys suorastaan.

Luettuja sivuja kertyi 1162 eli keskiarvo tästä on 581 sivua per kirja.

Viime kuussa hankin useamman uuden kirjan ennestään pursuilevaan kirjahyllyyni. Täytyisi alkaa vakavissaan miettiä uuden kirjahyllyn hankkimista, sillä kaikille kirjoille ei ole enää tilaa. Tietenkin yksi vaihtoehto olisi karsia kirjoja, mutta uuden hyllyn hankkiminen olisi hieman pidemmällä aikavälillä kannattavampaa, sillä uusia kirjoja tulee poistettujen tilalle kuitenkin aina lisää. Kotia pitäisi muutenkin järjestää ja muokata. Voi, kun voisin vain taikoa tänne yhden huoneen lisää! Mutta jospa sekin sitten aikanaan.

Mielenkiintoinen kirjasyksy on tulossa (ja jo alkanut), niin uutuuksien kuin vanhojenkin kirjojen osalta. Odotan innolla! Toivottavasti ehdin lukea mahdollisimman paljon. Paksut kirjat ovat alkaneet viime aikoina vähän uuvuttaa, nytkin luen erästä melko kookasta kirjaa. Se on herättänyt minussa hieman ristiriitaisia tunteita, mutta siitä sitten lisää myöhemmin. Mutta kyseisen kirjan jälkeen aion lukea jotain lyhyttä ja nopeaa, eräs kirja onkin jo katsottuna valmiiksi.

Reipasta syyskuuta!