15.8.2017

Sylvain Neuvel: Sleeping Giants


Tyttö nimeltä Rose on kokeilemassa uutta pyöräänsä kotinsa lähellä, kun hän putoaa suureen kuoppaan, josta loistaa sinivihreää valoa. Kun hänet lopulta löydetään, pelastajat kohtaavat erikoisen näyn: Rose makaa jättimäisen metallisen kämmenen päällä. Seitsemäntoista vuotta myöhemmin samainen Rose alkaa johtaa tutkimusryhmää, jonka on määrä tutkia, mikä tuo outo metallinen kappale oikein on. Sitten kappaleita eli käytännössä muita ruumiinosia alkaa löytyä lisää ja vaikuttaa siltä, että ne muodostavat kokonaisen ruumiin, jättiläisen. Mutta mikä tarkoitus jättiläisellä oikein on ja miksi sen ruumiinosia löytyy maan alta?

Perustimme vastikään ystäväni Jaanan kanssa lukupiirin, jonka nimeksi valikoitui kätevästi Kahden naisen lukupiiri. En olisi voinut toivoa parempaa lukupiirikaveria, sillä olemme tunteneet Jaanan kanssa jo iäisyyden ja Jaana on tosi ihana tyyppi! Aiomme lukea kirjan per kuukausi ja valinnat teemme vuorotellen. Emme kuitenkaan ole mitään tiukkapipoja, joten säännöt joustavat tarvittaessa. Jaana sai kunnian valita lukupiirimme ensimmäisen kirjan ja hän päätyi ehdottamaan Sylvain Neuvelin tieteisromaania Sleeping Giants (suom. Uinuvat jättiläiset, Like 2017) ennen kaikkea sen kauniin kannen vuoksi (olen muuten samaa mieltä, kansi on lumoava). Sleeping Giants oli minustakin oikein hyvä valinta, sillä se löytyi jo valmiiksi kirjahyllystäni, koska ostin sen viime vuonna lahjaksi poikaystävälleni. En kuitenkaan ollut lukenut sitä vielä itse.

Sleeping Giants on varsin kelpo scifi-romaani, jota suorastaan ahmi. Yllättäviltä tapahtumilta ei kirjassa vältytä ja vauhdikkaat juonenkäänteet ovatkin ehdottomasti sen vahvuus. Pidin myös kirjan rakenteesta – tarina koostuu lähestulkoon pelkistä haastatteluista – sillä raporttimainen muoto tukee hyvin toiminnantäyteistä juonta. Tällaisella rakenteella on myös omat haasteensa, joilta ei kirjassa täysin vältytty. Esimerkiksi kirjan henkilöhahmot jäävät aika etäisiksi. Pidin kuitenkin siitä, että mukana on useampi vahva naishahmo, vaikkakin tarkemmin ajateltuna yksi heistä nähdään lopulta aika pitkälti toisen, miespuolisen hahmon kautta, ja yksi on pahis, jolla täytyy, tietysti, olla jokin (ruumiin)vamma.

Kirjan juoneen on saatu myös mahdutettua pakollinen (heteroseksuaalinen) rakkauskuvio, joka ei olisi minusta ollut lainkaan välttämätön. Miksi tämäntyyppisiin tarinoihin hyvin usein kirjoitetaan jokin kökkö rakkaustarina? Myykö se? Myykö se sitten paremmin, jos ja kun kirjasta tehdään elokuva? Sleeping Giants tullaan nimittäin näkemään valkokankaalla joskus tulevaisuudessa. Se oli helppo arvata, sillä tarina on kaikkiaan varsin elokuvallinen.

Ongelmistaan huolimatta Sleeping Giants oli viihdyttävä lukukokemus. Lukemiseni on hieman tökkinyt heinä-elokuun aikana enkä ole oikein päässyt minkään tällä hetkellä kesken olevan kirjan imuun, vaikka ne kaikki ovat hyviä olleetkin, mutta Sleeping Giantsin avulla sain vähän avattua tätä lukujumia. Tarina jäi vielä sen verran jännittävään kohtaan, että aiomme Jaanan kanssa jossain vaiheessa lukea kirjasarjan seuraavan osan, Waking Godsin, joka julkaistiin viime keväänä ja uskoisin, että tullaan myös suomentamaan jossain vaiheessa.

Muissa blogeissa: Syyslapsi, Kirjasähkökäyrä, Taikakirjaimet, Carry on reading ja Dysphoria.

10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis / Helmet-lukuhaaste 2017

––

Sylvain Neuvel: Sleeping Giants : Book One of the Themis Files
Michael Joseph 2016, 304 s.

10.8.2017

Kit de Waal: My Name is Leon


Yhdeksänvuotiaalla Leonilla on pikkuveli Jake. Jake on vasta pieni vauva ja on Leonin tehtävä huolehtia hänestä. Leonin tehtävä on huolehtia myös heidän äidistään, joka vain makaa sängyssä eikä liiku mihinkään, ei edes kauppaan tai vaihtamaan Jaken vaippoja. Sitten Leon erehtyy pyytämään naapurin tutulta naiselta rahaa ruokaan ja Leon ja Jake viedään pois. Nyt he asuvat Maureenin luona. Aikuiset kuiskuttelevat keskenään ja aikovat erottaa pojat, sillä Jake on vaaleaihoinen, mutta Leon ei. Leonin täytyy tehdä suunnitelma yhdistääkseen jälleen perheensä.

Kit de Waalin esikoisromaani My Name is Leon on raastava kuvaus perheen hajoamisesta ja rasismista 1980-luvun alun Englannissa. Raastava, surullinen, mutta ei kuitenkaan vailla toivoa ja valoa. Tarina kerrotaan yhdeksänvuotiaan Leonin näkökulmasta, missä de Waal on onnistunut erinomaisesti: Leon vaikuttaa ikäiseltään, lapselta, joka osaa toimia jo melko itsenäisesti, mutta ei oikein vielä hahmota maailmaa sellaisena kuin se on. Etenkin Leonin tilanteessa elämä on erityisen hämmentävää ja pelottavaa. Leon ei oikein kykene ymmärtämään, miksi he joutuivat Jaken kanssa eroon äidistään ja miksi lopulta myös Jake aiotaan viedä häneltä pois. Ja miten kukaan aikuinen osaisi sitä kovin ymmärrettävästi selittääkään.

Vaikka äidin ja veljen menetys on koko ajan Leonin mielessä ja se suututtaa ja tekee elämästä hankalaa, on elämässä välillä myös ilon aiheita. Leon iloitsee esimerkiksi uudesta polkupyörästään, pienestä siirtolapuutarhan viljelypalstastaan ja ystävyydestään mielenkiintoiselta vaikuttavan Tuftyn kanssa. Tufty on Leonille vähän kuin isän korvike, tyyppi, jota ihailla ja josta ottaa mallia. Leon ei juurikaan ymmärrä Tuftyn ja tämän kavereiden puheita poliiseista, jotka käyvät tummaihoisten kimppuun, ja rasismin vastaisista mielenosoituksista, mutta on kuitenkin tahtomattaan osa kuviota – tarinan loppupuolella myös ihan konkreettisesti, kun mellakat puhkeavat lähellä Leonin kotia.

My Name is Leon on yhtä aikaa voimakas, mutta kuitenkin hyvin hienovarainen kirja. Hienovaraista siinä on se, miten de Waal kuvaa lasta ja lapsen naiivia maailmankuvaa. Se on jotenkin lempeää ja ymmärtäväistä, vaikka totta kai Leonin kohtalo on myös surullinen. Voimakkaan kirjasta taas tekee sen sanoma, kaikki ne tärkeät ja vaikeat asiat, joista se kertoo. Se ei ole pelkästään tarina perheen hajoamisesta, vaan myös sosiaalisista syistä sen takana ja ympärillä. My Name is Leon ei myöskään ole kovin juonivetoinen romaani, sillä se etenee hitaasti ja kattaa vain noin vuoden Leonin elämästä. Siinä ei tapahdu paljoa, mutta se onnistuu kuitenkin valottamaan hienosti, mitä Leonin kaltaisen nuoren pojan mielessä saattaa liikkua.

Kit de Waal on työskennellyt muun muassa perheoikeuden ja sosiaalihuollon parissa, mikä näkyy romaanissa. Hänen miehensä veli on taiteilija Edmund de Waal, joka tunnetaan meilläkin kirjasta Jänis jolla on meripihkanväriset silmät. My Name is Leon oli viime vuoden Costa Book Awardseissa ehdolla vuoden esikoisromaaniksi.

Muissa blogeissa: Kartanon kruunaamaton lukija

––

Kit de Waal: My Name is Leon
Penguin 2017 (2016), 272 s.

3.8.2017

Yaa Gyasi: Homegoing


Ghanalais-yhdysvaltalaisen Yaa Gyasin romaani Homegoing (suom. Matkalla kotiin, Otava 2017) on kirja, joka tekee vaikutuksen. Olen vieläkin vähän järkyttynyt siitä, että se on nuoren Gyasin esikoisromaani. Ällistyttävää ja miten kunnianhimoista aloittaa kirjallinen ura tällaisella teoksella!

Homegoing on massiivinen sukusaaga, jossa seurataan yhteensä neljäntoista eri ihmisen elämää. Kaikki alkaa 1700-luvun Ghanasta, joka oli silloin vielä nimeltään Kultarannikko, jossa toisilleen tuntemattomien sisarpuolien polut vievät varsin erilaisiin suuntiin: Effiestä tulee valkoisen brittikuvernöörin vaimo maan rannikolla sijaitsevassa linnakkeessa, Esi rahdataan orjalaivalla Amerikkaan. Näitä tapahtumia seuraa kaksisataa vuotta, joiden aikana Effien ja Elin jälkeläiset pääsevät yksi kerrallaan ääneen; toinen sukuhaara Ghanassa, toinen Amerikassa. Ghanassa ihmisten elämään vaikuttavat merkittävällä tavalla vaikea suhde valkoisiin valloittajiin, orjakauppa ja heimosodat, Amerikassa taas orjuus ja rotuerottelu. Ne ovat kokemuksia, kipupisteitä, jotka kulkevat läpi sukupolvien ketjun ja vaikuttavat ihmisten elämään yhä edelleen.

Homegoing saattaa alkuun vaikuttaa raskaalta kirjalta. Sitä se onkin aiheidensa puolesta, mutta voisi olla myös rakenteeltaan, sillä kirjan kertoja vaihtuu joka luvussa, muutaman kymmenen sivun välein. Lukijan on siis jatkuvasti tutustuttava uuteen kertojaan ja uuteen miljööseen. En kuitenkaan kokenut kirjan rakennetta raskaaksi tai mitenkään ongelmalliseksi, vaan halusin pikemminkin jatkuvasti tietää, mitä seuraaville sukupolville tapahtuu. Onneksi kirjan alussa on sukupuu, joka auttaa pysymään kartalla. Jos pidät novelleista, tähän kirjaan on silloin erityisen helppo upota, sillä se on melkein kuin novellikokoelma, jossa kertomukset kuitenkin linkittyvät toisiinsa sukulaisuuden kautta.

Kummankaan kirjassa seurattavan sukuhaaran polut eivät ole helppoja kulkea. Ne ovat usein hyvin, hyvin pitkiä ja mutkikkaita, raastavia ja kipeitä. Edes aika ei auta, vaan sukupolvi sukupolvelta ongelmat joko kasautuvat tai uudistuvat. Kirjan henkilöiden kertomuksissa on kuitenkin lähes aina pilkahdus valoa, yleensä rakkauden muodossa, jokin tekee elämästä elämisen arvoista. Vaikka kirjan lukeminen oli välillä todella järkyttävää, oli se silti oudon lohdullinen lukukokemus. Ehkä tunne syntyi siitä, että tiesin koko ajan lukevani niin hyvin kirjoitettua ja tärkeää kirjaa. Ainakaan sen loppu, viimeinen luku, ei sitä tunnetta aiheuttanut, sillä se onnistui kliseisyydellään ja ennalta-arvattavuudellaan hieman latistamaan kokonaisvaikutelmaani kirjasta.

Lopun kömpelyydestä huolimatta Homegoing on kaikin puolin hirveän taidokas kirja, joka voisi vaikka korvata useat historian oppitunnit. Sitä on helppo suositella ihan kaikille.


26. Sukutarina / Helmet-lukuhaaste 2017

––

Yaa Gyasi: Homegoing
Penguin Books 2017 (2016), 305 s.

30.7.2017

Johan Bargum: Lyhykäisiä


Kuvittele, että vihdoinkin selviät Schubertin korukuvioista. Kuvittele, että jänis tulee huomennakin ja asettuu lepäämään marjakuusen alle. Älä ole surullinen. Olenhan siellä, niin kauan kuin sinä olet.

Johan Bargumin novellituotannon läpileikkaava kokoelma Novelleja 1965–2015 oli viime vuoden suosikkejani ja olenkin siitä asti halunnut lukea lisää Bargumin tekstejä – niin novelleja kuin romaanejakin. No, yli vuosi on vierähtänyt enkä ole lukenut muuta kuin Lyhykäisiä. Miksiköhän niitä suosikkikirjailijoidensa (tai ainakin yhden kirjan perusteella sellaisiksi kuvittelemiensa) kirjoja haluaa aina säästellä? Nyt kyllä yritän lukea lisää Bargumia ja pian, sillä hän on hyvää vauhtia muodostumassa suosikikseni.

Lyhykäisiä on nimensä mukaisesti kokoelma niukkoja, lyhyitä tekstejä, joiden pituus vaihtelee muutamasta kymmenestä rivistä muutamaan sivuun. Mukana on pääasiassa novelleja, mutta myös muutamia runoja. Bargum loistaa myös hyvin lyhyessä tekstilajissa. Osasin toki odottaa kauniita ja tarkkanäköisiä tekstejä, mutta varauduin epätasaisempaan kokonaisuuteen. Lyhykäisiä on kuitenkin hyvin tasaisen varma – ei silti missään nimessä tylsä tai mielikuvitukseton – kokoelma, jossa jokainen novelli ja runo toimivat. Toki osa teksteistä nousi ylitse muiden, sillä ne koskettivat jotain henkilökohtaista aluettani niin hyvin tai herättivät erityisiä ajatuksia, mutta jokaisen tekstin luki ilolla.

Jos olet aiemmin lukenut Bargumin novelleja, lyhykäiset ovat aiheiltaan ja teemoiltaan samankaltaisia. Niissä käsitellään usein luopumisia ja elämän käännekohtia, luontoa ja eläimiä sekä tietysti purjehtimista. Koin teksteissä etenkin luonnon ja meren läsnäolon hyvin voimakkaana ja jos vain olisin malttanut, olisin halunnut lukea kirjan luonnossa, meren rannassa. Luin sitä sitten mäntyjen latvuksia tuijotellen, mutta ei se haitannut, Bargum onnistui silti jälleen kerran lumoamaan minut.

Bargumin taika lienee hänen varsin eleettömissä teksteissään, jotka onnistuvat kuitenkin samalla olemaan hyvin tarkkanäköisiä. Ne kertovat paljon enemmän kuin äkkiseltään vaikuttaisi. Lisäksi Bargum kirjoittaa hyvin kauniisti, vaikka kieli onkin aika suoraa ja korutonta. Ja juuri sellaisesta tekstistä yleensä pidän kaikista eniten, sellaisesta, joka ei yritä mitään ylimääräistä, ei kikkaile, vaan on kaunista omassa hienovaraisuudessaan ja yksinkertaisuudessaan.

Muissa blogeissa: Pieni kirjasto ja Mummo matkalla.

47. Kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit (28. Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan & 49. Vuoden 2017 uutuuskirja) / Helmet-lukuhaaste 2017

––

Johan Bargum: Lyhykäisiä
Suom. Marja Kyrö
Teos & Förlaget 2017, 114 s.

27.7.2017

The Man Booker Prize 2017: pitkälista

On jälleen se aika vuodesta, kun uusi kirjallisuuspalkintokausi käynnistyy. Miellän tämän loppukesän uuden kauden aluksi, koska aloitin kirjallisuuspalkintojen seuraamisen täällä blogissani kaksi vuotta sitten juuri syyskaudella, Man Booker -palkinto oli niistä ensimmäinen. Lisäksi kesän aikana seuraamiini palkintoihin tulee sopivan pituinen tauko, kun viimeisetkin niistä saavat voittajansa kesäkuun aikana. Vuodenvaihteen aikaan samanlaista taukoa ei tule. Ja oikeastaan paneudumme palkintoihin rytinällä vasta syyskuussa, tämä Man Booker on aikainen poikkeus.

Mutta mennäänpä jo tämän vuoden Booker-palkinnon pitkälistaan. Ehdolla on jälleen kolmetoista kiinnostavaa ja, uskoisin, hyvää romaania. Osa nimistä on jo ennalta varsin tuttuja, osa taas uusia ja luultavasti juuri siksi jopa niitä tutumpia kiinnostavampia.


Paul Auster: 4 3 2 1

Suuri amerikkalainen romaani elämän eri poluista, sattumasta ja usean vuosikymmenen Amerikasta.


Sebastian Barry: Days Without End

Historiallinen romaani kahden nuoren miehen välisestä suhteesta ja sodankäynnistä. Costa 2016 - ja Walter Scott Prize 2017 -voittaja.


Emily Fridlund: History of Wolves

Yhdysvaltojen syrjäiseen keskilänteen sijoittuva tarina nuoresta, itsensä ulkopuoliseksi kokevasta tytöstä, joka lopulta ystävystyy uusien naapureidensa kanssa. Sillä on kuitenkin seurauksensa.


Mohsin Hamid: Exit West

Saeed ja Nadia rakastuvat toisiinsa maassa, joka on sisällissodan partaalla. Kun pommitukset alkavat, on heidän jätettävä kotimaansa taakseen ja lähdettävä kohti tuntematonta.


Mike McCormack: Solar Bones

Tajunnanvirtamaisesti kirjoitettu romaani pienestä irlantilaiskylästä ja miehestä, joka palaa kotiin.


Jon McGregor: Reservoir 13

Kolmetoistavuotias tyttö katoaa pienessä englantilaiskylässä ja etsinnät käynnistyvät. Mutta arjen on jatkuttava, kuten sen täytyykin.


Fiona Mozley: Elmet

Romaani syrjäseudun metsikössä asuvista sisaruksista ja heidän isästään. Hiljainen ja yksinkertainen elämä muuttuu pelottavaksi, kun isän ja paikallisten miesten välinen suhde muuttuu painostavaksi.


Arundhati Roy: The Ministry of Utmost Happiness

Pitkään odotettu romaani Intiasta, Kashmirin maakunnan itsenäisyyspyrkimyksistä ja kahden ihmisen kohtaamisesta.


George Saunders: Lincoln in the Bardo

Romaani 11-vuotiaana kuolleen poikansa Willien haudalla vierailevasta Abraham Lincolnista, surusta ja elämän mahdollisuuksista.


Kamila Shamsie: Home Fire

Tarina kahden perheen kohtaamisesta ja kietoutumisesta yhteen, erilaisista näkemyksistä islamista ja uhrauksista, joita teemme rakkauden tähden. Romaani on saanut inspiraationsa Sofokleen tragediasta Antigone.


Ali Smith: Autumn

Kommentoiva romaani Brexit-äänestyksen jälkeisestä Britanniasta, ajasta ja kokemuksista. Ensimmäinen osa neliosaisesta vuodenaikasarjasta.


Zadie Smith: Swing Time

Kasvutarina, jossa keskiöön nousevat ystävyys, musiikki ja identiteetti.


Colson Whitehead: The Underground Railroad

Tarina kahdesta orjasta, jotka pakenevat plantaasilta maanalaisella junalla. Tämän vuoden Pulitzer-voittaja.

Ehdolla olevista romaaneista on tietojeni mukaan ennätetty suomentaa jo kaksi: Paul Austerin 4 3 2 1 (Tammi, 2017) ja Zadie Smithin Swing Time (WSOY, 2017). Lisäksi syksyllä on tulossa suomeksi ainakin Arundhati Royn The Ministry of Utmost Happiness (suom. Äärimmäisen onnen ministeriö –Otava, 2017). Muita Suomessa tuttuja nimiä ovat myös George Saunders, Kamila Shamsie (Home Fire tulee suomeksi 2018, Gummerus kustantaa) ja Ali Smith. Tuttujen nimien vuoksi Man Bookerin tämän vuoden pitkälista onkin varsin helposti lähestyttävä. Ja ehkä siksi olenkin enemmän kiinnostunut listan toisesta puoliskosta, ainakin minulle vieraammista kirjailijoista ja heidän kirjoistaan.

Vieraammista nimistäkin kaksi on silti entuudestaan tuttua aiemmista kirjallisuuspalkintokahinoista: Sebastian Barryn Days Without End voitti tänä vuonna Costa- ja Walter Scott -palkinnot ja Colson Whiteheadin The Underground Railroad pokkasi Pulitzerin. Muiden ehdokkaiden osalta laitoin merkille erityisesti maaseudulle sijoittuvat romaanit. Emily Fridlundin History of Wolves, Mike McCormackin Solar Bones, Jon McGregorin Reservoir 13 ja Fiona Mozleyn Elmet sijoittuvat kaikki johonkin syrjäiseen paikkaan ja vaikuttavat todella kiinnostavilta. Koska romaanit muistuttavat miljöiltään toisiaan, niistä tuskin enemmän kuin korkeintaan kaksi tulee olemaan mukana lyhytlistalla.

Mitkä kirjat sitten odotan näkeväni lyhytlistalla? Tämä on ihan arpapeliä, ainakin tässä vaiheessa. En ole edes lukenut ehdokkaista mitään. Mutta veikkaan kuitenkin lyhytlistalta löytyvän Barryn, Hamidin, McCormackin, Royn, Saundersin ja Shamsien romaanit. Ehkä. Pidätän oikeuden muuttaa mielipiteeni!

Oletko lukenut ehdokaskirjoja? Mitkä kirjat löytyvät lyhytlistalta tai onko sinulla jo suosikkia voittajaksi?