8.12.2017

Kevään 2018 uudet kirjat

On jälleen aika tehdä katsaus ensi kevään kirjoihin. Uutuuksien julkistus tuo lohtua tähän pimeään vuodenaikaan, jolloin tuntuu siltä, ettei kevät koita koskaan. Tiedot uusista kirjoista on kuitenkin merkki siitä, että kyllä se pian on taas täällä, se paras vuodenaika. Tässä 30+ poimintaa ensi kevään uutuuksista.

A T E N A


Ayòbámi Adébáyò: Älä mene pois (huhtikuu)

Nigeriaan sijoittuva romaani naisesta, jonka kaikki anopista lähtien haluavat tulevan raskaaksi, mutta sitä ei tapahdukaan. Kun naisen mies sitten ottaa toisen vaimon, asiat mutkistuvat.

A U L A & C O


Melba Escobar: Kauneussalonki (helmikuu)
Rikosromaani, jossa kauneussalongissa työskentelevä Karin on murhatun teinitytön viimeisenä elossa nähnyt henkilö. Kauneussalonki on trilleri ja kuvaus kolumbialaisten naisten sosiaalisesta todellisuudesta.

G U M M E R U S


Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa (tammikuu)
Perhostutkija Max Halma löytää äitinsä jäämistöstä harvinaisen perhosen, jonka myötä hän ajautuu selvittämään myös omaa historiaansa – isänsä kohtaloa.


Han Kang: Ihmisen teot (tammikuu)
Episodimainen, useita eri ääniä sisältävä romaani Gwangjun vuoden 1980 verilöylystä, ihmisten kärsimyksistä ja toisilleen aiheuttamista kivuista.

Max Porter: Surulla on sulkapeite (helmikuu)
Pienen perheen äiti on juuri kuollut. Suru ilmestyy ovelle variksen muodossa ja jää niin pitkäksi aikaa, kun sitä tarvitaan.

Enni Vanhatapio: Absentia (maaliskuu)
Dialogivetoinen nykyromaani aikamatkasta nuoruuteen ja kahdesta vuorokaudesta Lontoossa.


Morten A. Strøksnes: Merikirja (huhtikuu)
Kirja ystävyydestä, ihmisen ja luonnon suhteesta, meribiologiasta ja mytologioista, mutta ennen kaikkea valtamerestä.

I N T O


Ebba Witt-Brattström: Vuosisadan rakkaussota (helmikuu)
Näkökulmaromaani puoli vuosisataa yhdessä olleista naisesta ja miehestä, ja rakkaudesta, joka on muuttunut uuvuttavaksi taisteluksi.

J A L A V A



Brandon Sanderson: Ylenemisen kaivo (Usvasyntyinen, #2) (huhtikuu)
Usvasyntyinen-trilogian toinen osa. Ensimmäisessä osassa kukistettu paha oli vasta alkua.

L I K E

Gaël Faye: Pienen pieni maa (tammikuu)
Esikoisromaani pojasta kahden maailman välissä ja kaipuusta kotiin.


Aleksi Peura: Jumalan viholliset – Euroopan noitavainojen historiaa (tammikuu)
Yleistajuinen teos Euroopan noitavainoista ja noitavainon myytistä.

Samanta Schweblin: Houreuni (helmikuu)
Nuori äiti Amanda makaa sairaalassa ja hänen luokseen saapuu David-niminen poika, joka ei kuitenkaan ole hänen lapsensa. He molemmat alkavat kertoa tarinaa rikotuista sieluista ja epätoivosta.

O T A V A

Jukka Viikilä: Suomalainen vuosi (maaliskuu)
Humoristisia tarinoita suomalaisuudesta vuodenkierron mukaisesti.

Edward St Aubyn: Loistava menneisyys – Patrick Melrosen tarina I-III (maaliskuu)
Purevalla huumorilla sävytetty, kulttiklassikoksi muodostunut tarina, jossa nuori mies taistelee eroon yläluokkaisen perheensä synkästä perinnöstä.


Jessie Burton: Muusa (maaliskuu)
Kadonneen maalauksen arvoitus sitoo yhteen kaksi kahdella eri aikakaudella elävää naista.

S & S


Piia Leino: Taivas (helmikuu)
Sisällissodan jälkeinen Helsinki vuonna 2058. Ihmiset ovat lamaantuneet ja ainoa ilo on Taivas, virtuaalitila, jossa on vanha kaunis maailma. Tutkijana työskentelevä Akseli saa Taivaaseen laajat käyttöoikeudet ja tutustuu siellä naiseen, jonka haluaa tavata myös reaalimaailmassa.

Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin (huhtikuu)
Eräänä iltana kolme Isiksen kannattajaa hyökkää kirjakauppaan. Kaksi vuotta myöhemmin kirjailija vierailee paikalla olleen naisen luona oikeuspsykiatrian klinikalla ja tämä kertoo tulevansa tulevaisuudesta. Dystopia apartheid-yhteiskunnasta.


Maggie Nelson: Argonautit (toukokuu)
Identiteettiä ja sukupuolta tarkasteleva tarina Nelsonin rakkaudesta muunsukupuoliseen taiteilijaan.

S I L T A L A

Eeva Turunen: Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa (helmikuu)
Omaperäisiä ja riemastuttavia novelleja, joissa ihmisten neuroosit, heikkoudet ja kummallisuudet törmäilevät toisiinsa.

George Saunders: Lincoln bardossa (maaliskuu)
Mielikuvituksellinen ja muodoltaan erilainen romaani Abraham Lincolnin pojasta Williestä, joka joutuu kuolemansa jälkeen jonkinlaiseen kiirastuleen tai välitilaan, jossa puhkeaa taistelu tämän sielusta.

T A M M I


Kim Leine: Kuilu (tammikuu)
Romaani sodasta ja rauhasta, ihmismielen pimeydestä ja pahuudesta. Tapahtumat saavat alkunsa Suomen sisällissodasta, johon tanskalaisveljekset ottavat osaa.

Sara Stridsberg: Unelmien tiedekunta (maaliskuu)
Rohkea ja rankka romaani feministisestä SCUM-manifestista tunnetun Valerie Solanasin elämästä.

Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton (huhtikuu)
Niukka romaani äidin ja tyttären välisestä suhteesta, jossa on paljon jännitteitä, mutta myös rakkautta.


Merete Mazzarella: Alma Söderhjelm – Edelläkävijän tarina (huhtikuu)
Elämäkertaromaani särmikkäästä tutkijasta ja kulttuuripersoonasta.


Michael Chabon: Kuunkajo (toukokuu)
Kirjan kertojan isoisä on kuolinvuoteellaan kun hän alkaa purkaa menneisyyttään hämmästyneenä kuuntelevalle lapsenlapselleen. Se on elämäntarina sellaisena kuin muistot ovat: repaleisia, aukkoisia ja hyviä tarinoita.

T E O S

Maija Sirkjärvi: Barbara ja muita hurrikaaneja (tammikuu)
Kauhun ja kumman välimaastossa liikkuva novellikokoelma, jonka hahmot häiritsevät kaikki joko omaa tai toisten elämää.

Elin Willows: Sisämaa (tammikuu)
Nuori nainen muuttaa Tukholmasta poikaystävänsä kotiseudulle, pieneen pohjoiseen taajamaan. Pariskunta kuitenkin eroaa pian toisistaan, mutta nainen jää uudelle paikkakunnalle. Romaani poislähdöstä ja muutoksesta.

Sally Salminen: Katrina (helmikuu)
Juha Hurmeen uudelleen suomentama Katrina ilmestyi alunperin jo vuonna 1936. Romaani itsenäisyytemme alusta Ahvenanmaalla ja vahvoista naisista.

Hannele Mikaela Taivassalo & Catherine Anyango Grünewald: Scandorama (maaliskuu)
Sarjakuvaromaani Helsinki Cityssä asuvasta kissan ja ihmisen hybridistä Miskattista, joka piiloutuu maan alle hoitaakseen vastarintatehtäviä. Scandorama, idylliyhteiskunta, on kommentti sitä yhteiskunnallista ilmapiiriä vastaan, jossa paperittomat eivät saa olla olemassa.

Leena Krohn: Kadotus (maaliskuu)
Teoksen kolmestatoista tarinasta muodostuu merkitysten seitti, jossa tapahtumat ja loppuaan kohti kulkevaa maailmaa kommentoivat hahmot venyttävät ja horjuttavat todellisuutta.

W S O Y


Elena Ferrante: Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät (tammikuu)
Napoli-trilogian kolmas osa, jossa Elena ja Lila ovat aikuistuneet ja elämä on vienyt heidät eri suuntiin.

Kimmo Oksanen & Heidi Piiroinen: Ohikuljetut – erään kerjäläisperheen tarina (helmikuu)
Kirja, joka kertoo romanikerjäläisten elämästä niin kotimaassaan kuin Suomen kaduilla. Oksanen ja Piiroinen seurasivat kymmenen vuoden ajan erään romanisuvun ihmisten elämää.


Domenico Starnone: Solmut (maaliskuu)
Kertomus eräästä avioliitosta, joka on vuosien saatossa saanut kovia iskuja ja natissut liitoksissaan, mutta kestänyt. Kun lapset lentävät pesästä, säröt uhkaavat levitä halkeamiksi.

Andrew Michael Hurley: Paholaisen päivä (kesäkuu)
Romaani pienestä englantilaisesta kylästä ja sen asukkaista, joiden mielissä vanhat tarinat elävät ja missä toden ja tarun rajat hämärtyvät.

––

Luvassa vaikuttaisi jälleen olevan hieno uutuuskirjakausi!

Muutaman kirjoista olen ennättänyt jo lukea englanniksi: Han Kangin Ihmiset teot, Elizabeth Stroutin Nimeni on Lucy Barton ja Elena Ferranten Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät. Suosittelen kaikkia kolmea. Lisäksi aion luultavasti lukea jo englanniksi seuraavat teokset: Max Porterin Surulla on sulkapeite, Samanta Schweblinin Houreuni, George Saundersin Lincoln bardossa ja Andrew Michael Hurleyn Paholaisen päivät.

Eniten odotan, tietysti, Leena Krohnin Kadotusta. Oikeastaan en edes malttaisi odottaa. Täytyy varmaan lukea vanhempia Krohnin teoksia odotellessa. Yritin miettiä, mitkä muut olisivat oikein superkiinnostavia, mutta en osaa valita. Haluan lukea nämä kaikki.

Mitä kevään kirjoja sinä odotat eniten?

4.12.2017

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia


"Luojan kiitos kaikilla on ainakin yksi televisio-ohjelma, johon he ovat koukussa. Minä napsautan imurin päälle puoleksi tunniksi (lohdullinen ääni) ja käyn pianon alle pitkäkseni, pölyrätti varmuuden vuoksi kädessä. Makaan vain, hyräilen ja ajattelen. Ter, minä en suostunut tunnistamaan sinun ruumistasi, ja siitä seurasi paljon sählinkiä. Pelkäsin että olisin lyönyt sinua kostoksi siitä mitä menit tekemään. Kuolemaan."

Kun alkukesästä laadin listan syksyn odotetuimmista uutuuskirjoista, oli Lucia Berlinin novellikokoelma Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia kirja, jota odotin ehkä kaikista eniten. Olin silloin jo hankkimassa sitä alkukielisenä, mutta onneksi tällä kertaa maltoin odottaa suomennosta, sillä se on todella hieno. Kiitokset siis jo heti kärkeen Kristiina Drewsille.

Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia on kokoelma Lucia Berlinin (1936–2004) parhaimpia novelleja. Se sisältää kuitenkin vasta puolet alkukielisen teoksen novelleista, toinen puolikas julkaistaan myöhemmin (edit: syksyllä 2018, tieto kustantajalta). En tiedä, miksi tällaiseen ratkaisuun on päädytty, vaikka ei kai siitä mitään haittaakaan ole. Paitsi tietysti se, etten vielä päässyt lukemaan kaikkia alkukielisen kokoelman sisältämiä novelleja. Berlin oli aikanaan varsin vähän arvostettu kirjailija. Toki oli joukko ihmisiä, jotka rakastivat hänen tekstejään, mutta laajalti tunnetuksi hän ei missään vaiheessa päätynyt. Kun alkukielinen teos A Manual for Cleaning Women julkaistiin Yhdysvalloissa kaksi vuotta sitten, alkoi Berlin saada ansaitsemaansa arvostusta, vaikka se tapahtuikin vasta yli kymmenen vuotta hänen kuolemansa jälkeen.

Berlin eli hyvin monivaiheisen elämän. Hän asui monessa eri paikassa aina Alaskasta Chileen, teki työkseen monenlaisia eri asioita ja ehti kokea paljon. Hän oli kolme kertaa naimisissa ja sai neljä poikaa. Berlin ammensi kertomuksiinsa paljon omasta elämästään, joten niissä liikutaan monenlaisissa eri ympäristöissä ja ammateissa, kuten yksityiskotien siivoojana, osastolla sairaala-apulaisena ja opettajana yläkoulussa. Useat novellit käsittelevät alkoholismia, jota vastaan myös Berlin itse kamppaili suurimman osan elämästään. Vain viiden sivun mittaisessa novellissa Kaikki karkaa käsistä Berlin kuvaa alkoholismista kärsivän perheenäidin arkiaamua ehkäpä parhaiten ikinä.

Kokoelman novelleissa on rosoa. Ne kertovat arkisista asioista ja erilaisista, joskus oudoistakin, sattumista hyvin suoraan ja rehellisesti. Kaikki kokoelman tarinat ovat varsin melankolisia, joskus jopa surullisia, mutta niissä on lähes aina suorastaan hilpeää ja riemastuttavaa huumoria. Joskus huumori on hiukan mustaa, joskus kuivan toteavaa ja vähän piilossa, mutta aina yhtä hauskaa ja aitoa.

Berlinillä on hyvin omaääninen tyyli kirjoittaa: novellit tunnistaa helposti hänen kirjoittamikseen. Se näkyy erityisesti tekstin rytmissä, tietynlaisessa lakonisuudessa, mutta silti asioiden yksityiskohtaisessa kuvailussa, ja kertomusten yllätyksellisyydessä. Hänen novelleissaan on aina jokin koukku tai käänne, joka jollakin tavalla huojuttaa kertomusta. Jokin odottamaton lausahdus, näkökulma, juonenkäänne tai humoristinen asia. Berlinin novelleissa on myös pakko rakastaa sitä, miten hän yhdistelee usein jopa saman tarinan sisällä normaalia arjen kuvausta, melankoliaa ja surua, huumoria ja yllättäviä käänteitä. Se ei vaikuta olevan hänelle lainkaan vaikeaa.

Hyvä esimerkki edellisestä on kokoelman niminovelli Siivoojan käsikirja, jonka päähenkilö on köyhä, leskeksi jäänyt nainen, joka siivoaa työkseen muiden koteja. Nainen ajelee bussilla tehden samalla huomioita ympäristöstään, muistelee kuollutta miestään ja siivotessaan asiakkaidensa koteja jakaa käteviä siivoukseen liittyviä vinkkejä. Arjen jatkuva kamppailu ja melankolinen tunnelma yhdistyvät hirveän hauskoihin ja yllättäviin huomioihin ja tekoihin. Tämän tekstin ensimmäinen ja alla oleva lainaus ovat ko. novellista, ja niistä voi ehkä aavistaa, miten juuri huumori ja yllätyksellisyys elävät Berlinin teksteissä.

"Ter, minä en kestä että sinä olet kuollut. Mutta senhän sinä tiedät.
Se on vähän niin kuin silloin lentokentällä, kun sinä olit astumassa liukuportaisiin ja lähdössä Albuquerquen lennolle.
'Hitto. En minä voi lähteä. Sinä et ikinä löydä autoa.'
'Maggie, mitä sinä teet kun minä olen poissa?' sinä kyselit yhtä mittaa silloin toisen kerran, kun olit lähdössä Lontooseen.
'Käsitöitä, senkin kelmi.'
'Maggie, mitä sinä teet kun minä olen poissa?'
'Luuletko tosiaan, että minä en pärjää ilman sinua?'
'Luulen', sinä vastasit. Koruton nebraskalainen toteamus."

Toinen tyylillisesti Berlinille tyypillinen ja erityisen hyvin mieleen jäävä novelli Sex appeal alkaa humoristisella kuvauksella koko läntisen Teksasin kauneimmasta naisesta Bellasta, jonka ilmalla täytettävät rintaliivit räjähtävät tämän noustessa Kaliforniaan suuntaavaan lentokoneeseen, mutta päättyy illalliseen erään filmitähden entisen miehen kanssa, joka ei olekaan kiinnostunut kauniista Bellasta, vaan kertojasta, Bellan 11-vuotiaasta serkkutytöstä. Novellin tunnelma muuttuu täysin, ihan yllättäen. Esimerkkejä Berlinin tyylistä on lukuisia, voisin siteerata tähän kohtia vaikka jokaisesta kokoelman kertomuksesta.

Berlinin novellien taikaa on loppujen lopuksi vaikea kuvailla. Niissä vain on jotain ihailtavan rehellistä, yllättävää ja hauskaa. Ne täytyy vain kokea itse. Minä ainakin taisin juuri löytää uuden lempikirjailijan.

Muissa blogeissa: Reader, why did I marry him?

––

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia
(A Manual for Cleaning Women, 2015)
Suom. Kristiina Drews
Aula & Co, 293 s.

29.11.2017

Finlandia-palkinto 2017: voittajat


Tänään selvisi, ketkä voittivat tämän vuoden Finlandia-palkinnot. Etenkin kaunokirjallisuuden ehdokaslista herätti keskustelua ollessaan erilaisempi kuin kukaan osasi odottaa. Kokeilevan kirjallisuuden nostaminen esiin oli kuitenkin varsin tervetullut ja virkistävä päätös raadilta. Kaunokirjallisuuden ehdokkaat olivat Hanna Haurun Jääkansi, Juha Hurmeen Niemi, Tommi Liimatan Autarktis, Miki Liukkosen O, Cristina Sandun Valas nimeltä Goliat ja Jaakko Yli-Juonikkaan Jatkosota-extra. Ehdokkaista olen lukenut Haurun Jääkannen ja Sandun Valaan nimeltä Goliat, joten luonnollisesti kannatin niitä.

Vuoden 2017 kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon saa:


Juha Hurme: Niemi (Teos)

Juha Hurme on minulle kasvona ja nimenä tuttu, mutta en ole lukenut hänen teoksiaan. Niemi on kuitenkin kirja, jonka voisin ehdokkaista vielä lukea. Loppuja kolmea tuskin, en ainakaan lähiaikoina.

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandian sai Sanna Manderin Nyckel-Knipan, suom. Avain hukassa (Schildts & Söderströms) ja tietokirjallisuuden Finlandian Riitta Kylänpään Pentti Linkola – Ihminen ja legenda (Siltala). Kaikkia voittajateoksia koskevat perustelut ja puheet löytyvät täältä.

Mitä mieltä olette voittajista, menivätkö palkinnot oikeille kirjoille?

28.11.2017

Cristina Sandu: Valas nimeltä Goliat


"Käyn makaamaan eteiskäytävän pedatulle sohvalle ja vedän paksun koipallojen hajuisen peiton leukaan. Talo on pullollaan erikokoisia suruja joiden keskellä nukkuminen on vielä hankalampaa kuin tavallisina öinä Helsingissä. Tekstaan Magdalle isoisäni (mikä vieras, väärä sana) kuolemasta, mutta jätän kertomatta siitä epäinhimillisestä perinneryöpystä jonka keskelle olen joutunut. Ja siitä että matkustin tuhansia kilometrejä näihin hautajaisiin. Olohuoneen pöydällä makaava ruumis. Leskeydessään hehkuva punahiuksinen Flavia. Ilmaa haukkovat suuret kynttilät."

Cristina Sandun esikoisromaani Valas nimeltä Goliat on tämän vuoden Finlandia-palkintoehdokas. Se itsessään on jo hieno saavutus, vieläpä esikoiselle. Romaani on tämän vuoden varsin kokeilevasta ehdokasjoukosta yksiä helpoimmin lähestyttäviä, sillä se on kerrontaratkaisuiltaan suht tavanomainen, mutta kuitenkin jotain erilaista ja ainutlaatuista.

Romaanin keskiössä on kolmekymppinen Alba, joka asuu Helsingissä, mutta jonka juuret ovat Punaisessa kylässä Romaniassa. Hän työskentelee romanian kielen kääntäjänä ja tulkkina niin sairaaloissa, oikeuden istunnoissa kuin romanileireissäkin. Sitten suvun patriarkka, Alban isoisä Susi kuolee ja koko perhe, Alba vanhempineen ja Alban setä perheineen Amerikasta, matkustavat Punaiseen kylään ruumiinvalvojaisiin ja yksin jääneen isoäiti Flavian tueksi. Kylässä lapsuusmuistot valtaavat Alban mielen. Niiden myötä alkavat purkautua myös Alban vanhempien ja isovanhempien tarinat kommunistisessa Romaniassa ja Ceaușescun hallinnon alla.

Valas nimeltä Goliatissa on kyse muistoista ja muistamisesta. Niin omien kuin sukunsakin muistojen avulla Alba yrittää ymmärtää itseään, rakentaa oman identiteettinsä. Identiteetin löytämiseen liittyy myös kysymykset siitä, millaista on tempoilla kahden eri maan ja kahden eri kielen välillä, kahdessa hyvin erilaisessa kulttuurissa. Miltä tuntuu, kun ei oikein tiedä, kumpaan kuuluu, ja kun on ikävä kumpaakin. Ja sitten on ne kaikki vaietut asiat, ne, joista ei saa puhua. Tarinoista tuleekin nostalgisempia kuin ne ehkä oikeasti ovat, mutta taustalta kuuluu kuiskailuja. Isoisä Susi saattoi ehkä jonottaa poikiensa kanssa tuntikausia katsomaan pitkin Eurooppaa matkannutta suurta valasta ja myydä autonsa, jotta toinen pojista voisi muuttaa Suomeen, mutta sitten oli se toinen puoli, ne lukuisat naiset ja salainen poliisi. Isoisä elää enää vain tarinoissa, joita ei mielellään muistella.

Edellä kerrottujen teemojen lisäksi Valas nimeltä Goliat kiehtoi minua kahdesta muustakin syystä. Ensinnäkin pidän erityisen paljon romaaneista, jotka kertovat perheestä tai suvusta. Vaikka Sandun romaanissa on kyse enemmänkin Alban yrityksestä rakentaa omaa identiteettiään, tapahtuu se kuitenkin hänen perheensä historian kautta. Tarinassa tulee myös hyvin esille perheenjäsenten välinen dynamiikka, jota on kiinnostavaa tarkastella. Toiseksi nautin romaanissa lähihistorian kuvauksista, siitä, millaista oli Alban isovanhempien ja vanhempien ajan Ceaușescun Romania, mitä on Romania nyt ja mitä se tarkoittaa.

Valaan nimeltä Goliat henkilöt jäävät minusta hieman etäisiksi, mutta se liittyy ehkä juuri siihen muistamiseen. Ymmärrän, että kuolleet ovat kaikista etäisimpiä, sillä he ovat enää muistossa ja tarinoissa, mutta elossa oleviin, ennen kaikkea Albaan itseensä, olisin kuitenkin kaivannut jotain lisää. Kaikista elävin hahmoista on Alban isoäiti Flavia, mutta hän onkin heistä persoonallisin, nainen, joka jää helposti mieleen.

Sandu kirjoittaa kaunista ja hiottua kieltä. Kerronnassa on runollista rytmiä, se on pehmeää ja erityisen miellyttävä lukea. Jossain vaiheessa romaanin loppupuolta siihen alkaa kuitenkin tulla vähän liikaa toistoa, asioita pyöritellään jo kolmatta, neljättä kertaa. Asioita alleviivataan ehkä turhan paljon, vaikka kerronnan ehdoton vahvuus on se, ettei se juuri selittele. En suinkaan silti ehtinyt väsyä romaaniin, vaan se jaksoi kantaa ihan viimeisille sivuille asti. Vahva ja taidokas esikoisromaani, mikä saa kyllä odottamaan Sandulta jatkossakin hienoja tarinoita.

Huomenna selviää, mitkä teokset voittavat Finlandia-palkinnon. Suora lähetys esimerkiksi Yle Areenasta klo 13.55 alkaen. Voittajat löytyvät tuttuun tapaan myös täältä blogistani. Pidän peukkuja Sandulle, mutta myös toiselle lukemalleni kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaalle, Hanna Haurun Jääkannelle.


29. Kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluat oppia / Helmet-lukuhaaste 2017

––

Cristina Sandu: Valas nimeltä Goliat
Otava 2017, 265 s.

24.11.2017

Han Kang: Human Acts


"You fix on her eyes, which have become hollow and shadowed, and think, whereabouts in the body is that bird when the person is still alive? In that furrowed brow, above the halolike crown of that head, in some chamber of the heart?"

Han Kangin ensimmäinen enlganniksi käännetty romaani The Vegetarian (Vegetaristi, Gummerus 2016) teki minuun suuren vaikutuksen viime vuonna: se oli yksiä mieleenpainuvimpia lukukokemuksia. Koko tämän vuoden olen halunnut lukea myös kirjailijan seuraavan englanniksi käännetyn teoksen, Human Actsin. Onneksi, onneksi päätin vihdoinkin lukea sen, sillä Human Acts on tärkeä kirja.

Human Acts kertoo Etelä-Korean Gwangjun vuoden 1980 toukokuun kansannoususta, josta tuli nopeasti väkivaltainen tapahtuma. Tapahtumat saivat alkunsa presidentti Park Chung-heen salamurhasta lokakuussa 1979 ja tätä seuranneesta sotilasvallankaappauksesta. Park Chung-hee oli nostanut Etelä-Korean köyhästä maatalousmaasta vauraaksi, teollistuvaksi maaksi, mutta hallinnut sitä diktaattorin elkein. Hänen yhtäkkinen kuolemansa jätti maahan valtatyhjiön, mutta pian maata hallitsemaan nousi kenraali Chun Doo-hwan, joka ei ollut lainkaan edeltäjäänsä parempi hallitsija. Maahan oli julistettu poikkeustila ja toukokuussa opiskelijat alkoivat osoittaa mieltään sen pitkittymisen ja yliopistojen sulkemisen takia. Myös muita ihmisryhmiä liittyi mielenosoituksiin vaatimaan demokratiaa. Mielenosoituksia järjestettiin siis ympäri maata, mutta Gwangjun kaupungissa seuraukset olivat kovimmat: Chun Doo-hwan päätti tukahduttaa mielenosoitukset aseellisesti, minkä seurauksena sadat ihmiset kuolivat. Nykyään tuo tapahtuma muistetaankin nimellä Gwangjun verilöyly.

Vuoden 1980 tapahtumat ovat olleet aina eteläkorealaisten muistoissa, mutta niistä on pitänyt vaieta. Esimerkiksi vasta vuonna 1997 toukokuun 18. päivä eli päivä, jolloin Gwangjun tapahtumat alkoivat, hyväksyttiin viralliseksi muistopäiväksi. Jos jotain hyvää Gwangjun verilöylystä voi sanoa, niin ainakin sen ja myöhempien liikkeiden seurauksena Etelä-Koreasta tuli lopulta demokraattinen valtio. Tai no ainakin maan itsensä mittapuulla demokraattinen.

Human Acts koostuu seitsemästä eri luvusta (tai kuudesta ja epilogista), joiden päähenkilöt ovat tai olivat tavalla tai toisella mukana Gwangjun kansannousussa. Ensimmäisessä luvussa seurataan 15-vuotiasta koululaista Dong-ho'ta, joka yrittää löytää mielenosoituksissa hukkaamansa ystävän. Hän päätyy auttamaan kahta nuorta naista tapettujen ihmisten kokoamisessa liikuntahalliin. Ruumiista tulee pitää kirjaa, ne täytyy siistiä ja auttaa omaisia tunnistamaan läheisensä. Jotkut ruumiit ovat niin pahasti silvottuja, ettei niitä ole helppo tunnistaa. Ne ovat peitettynä salin nurkassa, päivien ajan.

Ensimmäinen luku on tärkeä, sillä seuraavat luvut kiinnittyvät siihen enemmän tai vähemmän tiukasti: Dong-ho on hahmo, johon muut kirjan hahmot yhdistyvät. Dong-ho'n jälkeen on mielenosoituksissa kuolleen pojan sielu, joka näkee mitä hänen, ja mikä hirveintä, muiden ruumiille tapahtuu heidän kuolemansa jälkeen, kustannustoimittaja, joka taistelee sensuuria vastaan ja välttelee haastattelun antamista, vankilassa virunut mies ja seksuaalista väkivaltaa kohdannut tehdastyöläinen, jotka kärsivät hiljaa. On myös sureva äiti, joka ei halua päästää irti ja vielä lopuksi kirjailija, Han Kang, jolla on myös omat siteensä Gwangjun tapahtumiin. Heihin kaikkiin Gwangjun kansannousu ja verilöyly ovat jättäneet jälkensä, he kaikki etsivät ääntä, jonka avulla käsitellä tapahtumia, he kaikki kärsivät. Ajallisesti lukujen tapahtumat sijoittuvat aina Gwangjun kansannoususta 1980 vuoteen 2013 asti.

"She got off the bus at the stop in front of her house and went straight to the public phone booth. Shrugging her satchel onto the floor, she swiped at the sweat trickling down over her forehead, inserted a coin into the slot, dialed 114, and waited. 'The Provincial Office complaints department, please.' She dialed the number she was given and waited again. 'I've just seen water coming out of the fountain, and I don't think it should be allowed.' Tremulous at first, her voice became clearer as she carried on speaking. 'What I mean is, how can it have started operating again already? It's been dry ever since the uprising began and now it's back on again, as though everything's back to normal. How can that be possible?'"

Gwangjun vuoden 1980 tapahtumat olivat minulle vain etäisesti tuttuja, jossain ohimennen kuultuja, muuten olen hyvin tietämätön Etelä-Korean ja muutenkin melkein koko Aasian alueen (lähi)historiasta. Sen vuoksi oli hienoa lukea ja oppia kansannoususta lisää, yrittää ymmärtää sitä tilannetta ja siinä mukana olleita ihmisiä. Kang kuvaa oivallisesti paitsi itse kansannousun aikaan tapahtuneita asioita, myös niistä aiheutuneita painajaisia, surua ja traumoja. Ne eivät jää vain yhteen sukupolveen, vaan siirtyvät myös seuraavien polvien elämäntarinoihin. Human Actsin kaksi ensimmäistä lukua herättivät minussa erityistä kauhua. Kuva ystäväänsä ruumiiden keskeltä etsivästä Dong-ho'sta on piirtynyt verkkokalvoilleni, samoin kuva toisen pojan välkkyvästä sielusta, joka katsoo oman, kymmenien muiden ruumiiden muodostaman tornin alimmaisena olevan ruumiinsa asteittaista mädäntymistä, ja tuntee muiden ihmisten sielut ympärillään. Myös poikansa yhä edelleen ihmisjoukoissa näkevä ja tämän jäännökset uudestaan hautaava äiti ja tämän suru tuntui jossain syvällä. Teoksen epilogissa äänessä on kirjailija itse. Siinä hän kertoo omasta suhteestaan Gwangjun tapahtumiin ja miksi halusi kirjoittaa aiheesta. Ympyrä ikään kuin sulkeutuu.

Human Acts on kertomus ihmisten kärsimyksistä ja toisilleen aiheuttamista kivuista. Se on siinä mielessä haastava, että se vaatii lukijalta herkkyyttä havaita asioita, joita ei aina sanota ääneen. Romaani on järkyttävä ja brutaali – Kang ei säästele yksityiskohdissa vaan tuo tappamisen ja kaiken sen väkivallan, verenvuodatuksen ja mädäntyvät ruumiskasat lähelle lukijaa – mutta myös vaikuttava ja tärkeä. Se on tyyliltään lähellä The Vegetariania ja se on yhtä vaativa siten, että se kysyy, huutaa ja pakottaa ajattelemaan.

"Is it true that human beings are fundamentally cruel? Is the experience of cruelty the only thing we share as a species? Is the dignity that we cling to nothing but self-delusion, masking from ourselves this single truth: that each one of us is capable of being reduced to an insect, a ravening beast, a lump of meat? To be degraded, damaged, slaughtered––is this the essential fate of humankind, one that history has confirmed as inevitable?"

Gummerus julkaisee Human Actsin suomeksi ensi tammikuussa nimellä Ihmisen teot. Vastikään on myös julkaistu hänen kolmas englanniksi käännetty teoksensa, The White Book.

––

Han Kang: Human Acts
(Sonyeon-i Onda, 2014)
Kääntänyt Deborah Smith
Hogarth Press 2017, 218 s.