9.8.2018

Jenny Offill: Syvien pohdintojen jaosto


Muistot ovat mikroskooppisen pieniä: pikkuruisia hiukkasia, jotka kerääntyvät parviksi ja erkanevat. Edison kutsui niitä pikkuihmisiksi. Entiteeteiksi. Hänellä oli teoria siitä mistä ne tulevat, ja tuo teoria oli ulkoavaruus.

Jenny Offillin Syvien pohdintojen jaosto on romaani, johon ihastuin oikeastaan heti ensimmäisiltä sivuilta lähtien. Joistakin kirjoista tietää jo heti alussa, että luvassa on jotain todella hyvää.

Syvien pohdintojen jaosto on romaani, kenties varsin omakohtainen sellainen, parisuhteesta, perhe-elämästä, vauva-arjesta ja parisuhteen vaikeuksista. Se on rakenteeltaan fragmentaarinen: se koostuu lyhyistä kappaleista ja yksittäisistä hetkistä, tapahtumista, muistoista, ajatuksista, sitaateista ja niin edelleen. Tällaisen tyylin vaarana on liika hajanaisuus ja tunne, ettei tekstistä saa kunnolla otetta, mutta Offill on osannut yhdistellä asiat toimivaksi kokonaisuudeksi, jossa mikään ei tunnu irralliselta.

Darwinin kehittämän teorian mukaan jotakin jää aina yli, kun seksuaalinen vetovoima on tehnyt tehtävänsä ja pakottanut kaksi ihmistä parittelemaan. Tätä jotakin hän kutsui "kauneudeksi", ja hän arveli, että tuo kauneus saattaa olla se, joka ajaa ihmiset tekemään taidetta.

Offillin romaani muistuttaa monessa suhteessa Maggie Nelsonin Argonautteja, jonka luin viime kuussa. Se käsittelee samoja teemoja hyvin samantyyppisellä, fragmentaarisella tavalla. Offillin romaani ei kuitenkaan ole tyyliltään filosofinen tai teoreettinen, kuten Argonautit, joten se on tavallaan helpommin lähestyttävämpi. Riippuu tietysti, minkälainen tyyli puree, mutta näin yleistäen.

Syvien pohdintojen jaosto on myös sopivan hauska, tekstissä on paljon nokkeluuksia. Tykkään hauskoista romaaneista, jos hauskuus vain on tuotu niihin tietyllä tavalla taiten. Mikä vain huumori ei pure, mutta Offillin romaanin kaltainen mustaan huumoriin ja tilannekomiikkaan nojaava teksti on usein sellaista, joka toimii minulle.

On Offillin teksti koskettavaakin. Kertojan ahdistus parisuhteen kariutumisesta ja perhe-elämän ongelmista tulee lähelle, se tuntui itsestäkin paikoitellen todella inhottavalta ja kuristavalta. Mielenkiintoista romaanissa on, miten parisuhteen kriisien ilmetessä alkupuolen minäkertoja katoaa ja muuttuu yksikön kolmanneksi persoonaksi, vaimoksi, jonka toimia tarkastellaan jostain kaukaa, kuin avaruudesta käsin. Niin vieraalta ja käsittämättömältä tilanne kertojasta tuntuu.

Sanoit, että antiloopeilla on kymmenkertaiseksi suurentava näkö. Olimme juuri tavanneet, tai sitten se oli pian sen jälkeen. Se mitä kerroit tarkoittaa, että kirkkaana yönä antiloopit saattavat nähdä Saturnuksen renkaat.

Offillin romaani ei ehkä ole mieleenpainuvin tai vuoden parhaimpia, mutta se oli jotenkin hyvin ilahduttava. Sitä oli ihana lukea.


––

Jenny Offill: Syvien pohdintojen jaosto
(Dept. of Speculation, 2014)
Suom. Marianna Kurtto
Gummerus 2018
237 s.

6.8.2018

Leena Krohn: Matemaattisia olioita tai jaettuja unia


Mutta ei se kuitenkaan riittänyt. Riika ei ollut kadottanut näkyvistään öistä peilisalia, jonka hänen luokkatoverinsa oli näyttänyt hänelle, kun hän oli ollut lapsi. Se huone oli vain "näyttää"-huone, yhden aistin huone, sillä muille kuin näköaistille se oli täysin illusionistinen. Mutta missä määrin "oikea" huone, jonka se heijasti, oli todellisempi? Sillä sekin oli vain aistien huone. "Kukaan ei tiedä, mitä tapahtuu todella", Riika ajatteli. "Se mitä kutsutaan todellisuudeksi, on vain jaettua unta."

Leena Krohnin teokset ovat minulle pyhiä. Niistä on vaikea olla pitämättä. Onneksi niin ei ole tarvinnut vielä tehdä, ei tälläkään kertaa, kun luimme lukupiirissä vuoden 1992 Finlandia-voittajan, kaksitoista esseenovellia sisältävän Matemaattisia olioita tai jaettuja unia. Vuosi 1992 oli viimeinen, kun Finlandia-palkinnon saattoi saada jokin muukin kaunokirjallinen teos kuin romaani.

Osa teoksen kahdestatoista esseenovellista on selkeämmin esseetyylisiä, osa taas enemmän pelkkiä novelleja. Esseemäisiä niistä tekee filosofiset pohdinnat olemassaolosta, mikä ei sinällään ole uutta Krohnin tuotannossa, mutta näissä teksteissä tuo pohdinta menee kenties vähän pidemmälle kuin normaalisti. Olemassaolon tai olemattomuuden kysymyksiä pohditaan erilaisten ihmisten kautta ja monista eri näkökulmista. Mitä on kuolema ja mitä sen jälkeen tapahtuu? Jäämmekö jossain muodossa elämään? Onko mikään maailmassamme totta vai olemmeko vain matemaattisia olioita tai jaettua unta? Onko sillä edes merkitystä jos emme voi sitä tietää?

Esseenovellien teemat koskettivat minua erityisen paljon, sillä menetin minulle rakkaan ihmisen kesän kynnyksellä. Kuolemaa ja sen jälkeistä jotain tai ei-mitään käsittelevät tekstit eivät kuitenkaan ahdistaneet, vaan lohduttivat. Hyvä esimerkki tällaisesta tekstistä on teoksen neljäs novelli Jälkikuvan hehku, jossa mies, jonka jalka on vastikään amputoitu, ei toivukaan odotetulla tavalla, vaan hänen tilansa vain huononee ja huononee, kunnes hän lopulta muuttuu kaikille yhtä näkymättömäksi kuin hänen yksikätisenä syntyneen huonetoverinsa Åken vasen käsi. Hän on, hänen tekonsa ja sanansa ja ajatuksensa ovat, hänet tuntee olevan, mutta samalla hän ei enää ole.

Toinen vaikuttava novelli on Sillä kaikki elävät, jossa kertojan isä on vasta kuollut. Hän alkaa etsiä ihmisten joukosta kerran seminaarisalissa vain puolittain näkemiään kasvoja, jotka näyttivät hänestä epämääräisen tutuilta. Mutta ehkä kasvot eivät ole koskaan kuuluneetkaan kenellekään kertojan tuntemalle ihmisille, vaan jos hän loikin ne itse, "lohduksi ja korvaukseksi, koska hän kadotti näkyvistään isänsä kasvot?" Nyt kertoja etsii kaupungilla kuljeskellessaan ihmisjoukoista noita kasvoja enää yhtä vähän kuin etsii kuolleen isänsä kasvoja, vaikkei voikaan lakata ajattelemasta:

"Jos sinua ei ennen ollut, nyt sinä ainakin olet. Mutta miksi näin viivyttelet? Etkö voisi jo astua eteeni nimettömyydestäsi ja tunnistaa minut ja kertoa minulle, mitä tärkeitä tehtäviä minulla on vielä suoritettavana ja mitä ihmeellisiä asioita tulee tapahtumaan pian, aivan pian."

Krohnin tekstit ovat viisaita ja puhuttelevia. Niitä ei voi lukea nopeasti harppoen, vaan ne vaativat keskittymään ja ajattelemaan. Sitä rakastan Krohnissa, monen muun asian lisäksi. Hän on aina tehnyt hirvittävän tarkkanäköisiä havaintoja ajasta ja maailmasta, ja osaa rakentaa noiden havaintojen pohjalta hiottuja ja tarkkoja lauseita ja kiehtovia tarinoita. Kun tekstiin vielä lisätään jotain outoa, unenomaisuutta, jotain, mikä tekee siitä vähän vinon ja nyrjähtäneen, sekä teknologiaa ja hyönteisiä, ollaan jonkin hyvin erityisen äärellä. On myös erityistä, että saan niitä lukea. Kiitos.

––

Leena Krohn: Matemaattisia olioita tai jaettuja unia
WSOY 1992, 165 s.

4.8.2018

Rivers Solomon: Menneisyyden kaiku


Kyllästyttävätkö sinua scifi-kirjat, joiden päähenkilöinä seikkailevat pelkästään valkoiset miehet? Kiinnostavatko sinua historian ja nykyhetken yhteiskuntia peilaavat romaanit? Ärsyttävätkö ahtaat ja vanhentuneet sukupuoliroolit sekä heteronormatiivisuus? Jos vastasit kyllä edes johonkin näistä kysymyksistä, sinun kannattaa lukea Rivers Solomonin vasta suomennettu romaani Menneisyyden kaiku. Se on paljon enemmän kuin perinteiseksi mielletty scifi-kirjallisuus, paljon enemmän kuin kirjallisuus yleensä on.

Jättimäinen avaruusalus HSS Matilda on matkannut halki avaruuden yli 300 vuoden ajan kohti luvattua maata sen jälkeen kun Maasta tuli elinkelvoton. Toivoa uuden asuttavan planeetan löytymisestä ei tunnu kuitenkaan olevan. Aluksen sisällä vallitsee kuri ja järjestys. Yläkansilla asuvat valkoiset ovat orjuuttaneet aluksen uumenissa elävät rodullistetut. Alakansien väki tekee kaikki raskaat työt eikä heillä ole enää lämmitystä tai lääkkeitä. Heitä pahoinpidellään, alistetaan ja raiskataan mielivaltaisesti. Valkoisilla on tähän kaikkeen Jumalan oikeutus.

Romaanin päähenkilö Aster on yksi alakansilla elävistä ihmisistä. Hän on eräänlainen kansanparantaja, itseoppinut. Hänen puoleen käännytään, kun tarvitaan lääketieteellistä apua, joskus jopa vähän parempiosaistenkin taholta. Asteria pitää suojeluksessaan aluksen ylilääkäri Theo, jonka ansiosta Aster pääsee liikkumaan aluksella myös kansilla, joille ei normaalisti pääsisi. Aster ei enää jaksa kurjaa ja alistettua elämää, jota hänen kaltaisensa joutuvat kestämään, vaan hän haluaa nousta vastarintaan. Tähän tarjoutuu mahdollisuus, kun Aster alkaa tarkemmin tutkia kuolleen äitinsä kryptisiä päiväkirjoja.

Solomon on itse sanonut kirjansa edustavan afrofuturismia. Se tarkoittaa afrikkalaisen kulttuurin ja mustan kokemuksen yhdistämistä teknologian kanssa. Siinä (etenkin kirjallisuudessa) risteytyvät keskenään olennaisesti myös tieteiskirjallisuus, fantasiakirjallisuus, historiallinen fiktio, maaginen realismi ja afrosentrismi. Afrofuturismin keinoin voidaan uudelleenmäärittää mustuutta ja mustaa identiteettiä, kuvitella vaihtoehtoisia historioita tai tulevaisuuksia esimerkiksi ilman sortoa. Sen avulla voidaan myös ottaa kantaa nykypäivän mustien ja muiden rodullistettujen tilanteeseen maailmassa.

"Minulla on kuusi pitbullterrieriä, samaa ruskean sävyä kuin sinä, kärähtäneen vaahteran värisiä. Ja ne ovat näyttäviä, hurjia ja kauniita eläimiä. Miten on mahdollista, että nelijalkainen elukka, jolla on nenän sijaan kuono ja joka ei edes peseydy – miten ihmeessä se voi olla kauniimpi kuin sinä? Onko se muka oikein ja reilua?"

Menneisyyden kaiku ei tarjoa tulevaisuutta ilman rodullistettujen sortoa, vaan päinvastoin, sorto on vielä hirveämpää. Se on järjestelmällistä, täysin erottelevaa ja epäinhimillistä, väkivaltaista. Se on kuin tulevaisuuden toisinto historiastamme, orjuudesta ja rotusorrosta, peilaten samalla myös nykypäivän asenteita ja valkoihoisten ja rodullistettujen välisiä valtasuhteita.

Menneisyyden kaiusta tekee vielä entistäkin kiinnostavamman se, miten siinä käsitellään vielä muitakin nykypäivän intersektionaaliselle feminismille tärkeitä asioita. Rotusorron ja valtasuhteiden lisäksi se käsittelee esimerkiksi sukupuolirooleja, seksuaalista ja sukupuolista moninaisuutta, identiteettiä ja traumoja. Kirjan päähenkilöä Asteria määrittää erilaiset identiteetit. Hän on kipakka ja äkkipikainen tyyppi, joka sanoo ja tekee, mitä mieleen juolahtaa. Tumman ihonvärinsä lisäksi hän kuuluu seksuaalivähemmistöön, sillä hän kokee itsensä muunsukupuoliseksi. Hän ei myöskään ole kiinnostunut perinteisestä heteronormatiivisesta parisuhteesta. Asterin paras ystävä ja hyttikaveri Giselle on Asterin tavoin rohkea, mutta itsetuhoinen ja pahoin traumatisoitunut. Aluksen ylilääkäri ja Asteria suojeleva Theo on hyvin kiltti, järkevä, hyvin erilainen kuin vaikkapa Aster, mutta hyvästä asemastaan huolimatta hänkään ei ole täysin valkoinen eikä edusta yläkantelaisten ideaalia heteronormatiivisuudesta, vaan kokee liukuvansa sukupuolten välillä tai olevansa jotain muuta.

Romaanissa parasta on sen identiteeteiltään monenlaiset ja ihastuttavan monimutkaiset henkilöhahmot, jotka ihastuttavat ja vihastuttavat, ja miten heidän kauttaan käsitellään romaanin keskeisiä teemoja, kuten rotusortoa, epätasa-arvoisuutta, identiteettejä, sukupuolirooleja ja heteronormatiivisuutta. Tämän lisäksi Menneisyyden kaiussa on myös jännittävä ja vetävä tarina, joka vetäisi minut nopeasti koukkuunsa. Hieman hyppelehtivä (ei ajassa, mutta tapahtumissa yleensä) kerrontatapa vaati alkuun hieman totuttelua, mutta opin pitämään myös siitä sen erilaisuuden vuoksi. Uskoisin, että scifiä vierastavienkin on helppo pitää Menneisyyden kaiusta etenkin siinä käsiteltävien teemojen vuoksi. Se on feminististä (genre)kirjallisuutta parhaimmillaan. Vahva suositus!

Muissa blogeissa: Sivutiellä.

––

Rivers Solomon: Menneisyyden kaiku
(An Unkindness of Ghosts, 2017)
Suom. Einari Aaltonen
Like 2018, 355 s.

30.7.2018

Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa


Musiikissa ei ollut samalla tavalla järkeä kuin perhosissa, ei mitään erityistä mieltä tai syytä sen olemassaololle, sinä ei ollut mitään totta tai täsmällistä. Sitä ei voinut ymmärtää, koska sitä ei ollut tehty ymmärrettäväksi. Perhosilla oli sentään oma järjestyksensä, joka oli aina lopulta löydettävissä.

Joskus kirjat eivät jätä sen suurempaa muistijälkeä, mutta lukuhetkellä niistä kuitenkin pitää. Hetki saattaa olla muistin kannalta väärä, mutta yleensä se johtuu ihan vain kirjasta itsestään. Se, ettei kirjan tarina jää juurikaan mieleen, ei kuitenkaan automaattisesti tarkoita, että kirja olisi ollut huono. Enhän enää edes kunnolla muista kaikkia suosikkikirjojani, etenkään vuosien takaisia. Lukemisen hetkellä vallinnut tunnelma ja kirjasta heränneet tunteet usein riittävät, ja ne muistaakin paljon pidempään.

Anna-Liisa Ahokummun Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa sopii aika hyvin edellä kuvattuun tilanteeseen sillä erotuksella, ettei siitä kuitenkaan tullut lempikirjaani. En enää kunnolla muista mistä siinä oli kyse, vaikkei sen lukemisesta ole aikaa kuin vasta pari viikkoa, mutta muistan romaanin tunnelman. Juonen kuvailuun tarvitsen apuja, mutta romaanin tunnelmaa osaan kuvailla heti muutamalla sanalla. Se on ainakin musiikillinen, arvoituksellinen, synkeän melankolinen, herkkä.

Ahokummun romaanin päähenkilö on perhosia työkseen tutkiva Max Holma. Kun hänen äitinsä kuolee, tämän makuuhuoneen pöydältä löytyy harvinainen perhonen, jollaista Max ei ole koskaan ennen tavannut. Perhosen jäljittämisen lisäksi Max kiinnostuu omasta historiastaan. Hän ei ole koskaan tavannut saksalaista isäänsä, johon hänen äidillään oli suhde toisen maailmansodan aikaan. Selvitystyöt johdattavat Maxin Oulun maakunta-arkiston kautta aina Hampuriin saksalaisen huippupianistin konserttiin saakka. Löytyykö isä?

Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa oli alkuvuoden ensimmäisiä julkaistuja esikoisteoksia, ja se jäi silloin minulta lukematta, vähän muiden jalkoihin. Onneksi kuitenkin tartuin siihen pari viikkoa sitten, sillä minulla oli silloin olo, että teki mieli lukea lähinnä sellaisia järkeviä, mutta sujuvasti eteneviä ja nopeasti luettavia kirjoja. Ahokummun teos ei tosiaan jätä kovin suurta muistijälkeä, mikä johtuu ehkä ainakin osaksi sen ennalta-arvattavuudesta ja irrallisuuden tunteesta. Tuntuu, etteivät kaikki sen palaset oikein loksahtaneet paikoilleen, en aina ymmärtänyt asioiden välisiä syy-yhteyksiä.

Romaanin tunnelma on sen sijaan jäänyt hyvin mieleeni. Siinä on jotain hyvin surumielistä ja apeaa, kuin sade, joka hävittää kaikki värit. Se on kauttaaltaan harmaa ja hyvin totinen romaani. Isän etsintä ja siihen liittyvä pakkomielteisyys luovat siihen kuitenkin arvoituksellisuuden tunnun, jonka vuoksi halusin jatkaa romaania eteenpäin. Kerrontaan jäin kaipaamaan lisää kuvailua, sillä se on aika selkeää ja korutonta, toisaalta romaanin tunnelmaan ihan sopivaa. Mutta: jälleen yksi kiinnostava tänä vuonna julkaistu nuoren naisen esikoisteos. Tykkään.


Helmet-lukuhaaste 2018: 5. Kirja sijoittuu vuosikymmenelle, jolla synnyit

––

Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa
Gummerus 2018
175 s.

29.7.2018

Maija Salmi: Paholaisen juna : matkalla kohti amerikkalaista unelmaa


Kiinnostuin Maija Salmen kirjallisesta tuotannosta luettuani alkuvuodesta hänen ja Meeri Koutaniemen hienon reportaasimaisen teoksen Ilopangon vankilan naiset. Suosittelen lämpimästi tutustumaan, kuten myös tähän Salmen aikaisempaan teokseen. Salmi on kirjailija ja Espanjan ja Latinalaisen Amerikan asioihin erikoistunut nuori toimittaja, jonka asiantuntemus todella loistaa hänen teksteissään.

Paholaisen juna : matkalla kohti amerikkalaista unelmaa kertoo Keski-Amerikan siirtolaisista, joiden pyrkimyksenä on salamatkustaa Yhdysvaltoihin paholaisen junaksi kutsutulla Meksikon halki kulkevalla tavarajunalla. Salmi on haastatellut kirjaan kymmeniä tuolle pitkälle ja vaaralliselle matkalle lähteneitä siirtolaisia junan kulkeman reitin varrella ja siirtolaisille tarkoitetuissa turvakodeissa. Heitä ajaa matkaan pääasiassa köyhyys ja rikollisuus tai rikoksen uhriksi joutuminen. Joillekin matka saattaa olla jo toinen, pyrkimys päästä uudestaan Yhdysvaltoihin sieltä karkottamisen jälkeen. Äärimmäisissä tapauksissa, jotka eivät kuitenkaan liene olevan edes kovin harvinaisia, ihminen on saattanut elää Yhdysvalloissa jo vuosikymmeniä, rakentaa siellä kokonaisen elämän ja perustaa perheen, mutta tulee sitten karkotetuksi, koska ei ole hoksannut ikinä hakea Yhdysvaltain kansalaisuutta, tai ei ole ehkä edes tiennyt, että sitä voi hakea tietyn maassaoloajan täytyttyä.

Matka halki Meksikon on hyvin vaarallinen, sillä reitin varrella hankaluuksia aiheuttavat niin rikollisjengit kuin korruptoituneet viranomaisetkin. Joskus riittävä määrä rahaa riittää turvaamaan matkan, mutta ei aina sekään. Siirtolaisilla on hyvin suuri riski joutua väkivallan uhriksi, raiskatuksi tai tapetuksi. Reitin varrella olevien kaupunkien siirtolaisille tarkoitetut turvakodit ovat paikkoja, jotka ovat yleensä turvallisia ja joissa siirtolaiset voivat hengähtää ja suunnitella seuraavaa etappiaan. Jotkut siirtolaisista eivät matkusta junalla koko matkaa, sillä siitä on viranomaisten taholta pyritty tekemään mahdollisimman hankalaa ja se on vaarallista, vaan kävelevät siitä osan. Se ei tosin tee matkasta yhtään sen helpompaa ja turvallisempaa. Yhä pienenevä osa siirtolaisista pääsee lopulta määränpäähänsä, osa käännytetään heti rajalla, osa ei pääse perille koskaan. Eivätkä he aina palaa kotiinkaan, vaan jäävät matkan varrelle, elävänä tai kuolleena.

Salmen reportaasin kautta välittyy lohduton kuva. Hänen haastattelemiensa ihmisten tarinat ovat yksinkertaisesti karuja eikä tunnu lainkaan oudolta tai liioitellulta, miksi he haluavat tavoitella mahdollisesti parempaa elämää toisella puolen rajaa. Kenenkään kokemuksia vähättelemättä naisten ja seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvien ihmisten matka halki Meksikon lienee olevan yleensä ottaen kaikkein vaarallisinta. Mieleeni jäivät etenkin muutaman matkan varrella kohdatun transsukupuolisen (joista Salmi erheellisesti käyttää termiä transseksuaalinen – sellaista ei ole olemassa) henkilön tarinat. Ei ole muutenkaan helppoa kuulua seksuaali- tai sukupuolivähemmistöön katolisessa Etelä- tai Väli-Amerikassa.

Koko siirtolaisuutta ja sen tarvetta on vaikea ymmärtää tällaisena hyvinvointivaltiossa kasvaneena ihmisenä. Salmi kuvaa sitä kaunistelematta, mutta ei kuitenkaan säälien. Toimittajan tapaan hän lähinnä kuvaa, miten asiat ovat, vaikka totta kai tekstistä välittyy välillä myös tunteita. Eihän tällaisista asioista pysty kertomaan täysin niitä vailla. Johtuen ehkä hitaasta lukutahdistani (luin kirjaa enimmäkseen töissä lounaustauoilla) tai sitten pienestä toisteisuudesta kirja ei ollut niin säväyttävä lukukokemus kuin Ilopangon vankilan naiset oli. Jäin myös miettimään kirjan kannet suljettuani siirtolaisten tilannetta nyt Yhdysvaltain "nollatoleranssipolitiikan" (joka ei toimi) aikana. Olisi mielenkiintoista tietää, onko sillä ollut mitään vaikutusta nimenomaan Meksikossa ja muualla Keski-Amerikassa: Onko siirtolaisuus yhtään vähentynyt vai yrittävätkö ihmiset rajan yli samaan tapaan kuin noin viisi vuotta sitten? Onko Meksikossa mikään muuttunut? Siirtolaisiksi lähtevien ihmisten elämänpiirissä on tuskin ainakaan muuttunut mikään.


––

Maija Salmi: Paholaisen juna : matkalla kohti amerikkalaista unelmaa
Atena 2015
222 s.