17.11.2017

National Book Award for Fiction 2017: voittaja


Amerikkalainen National Book Award parhaalle kaunokirjalliselle teokselle jaettiin toissa yönä Suomen aikaa. Ehdokkaina lyhytlistalla olivat Elliot Ackermanin Dark at the Crossing, Lisa Ko'n The Leavers, Min Jin Leen Pachinko, Carmen Maria Machadon Her Body and Other Parties : Stories ja Jesmyn Wardin Sing, Unburied, Sing. Voittajaksi selviytyi...


Jesmyn Ward: Sing, Unburied, Sing

Matkakertomus kohtaa nykypäivän Amerikan. Synkkä tarina perhesiteistä, vallasta, toivosta ja selviytymisestä.

Omat ennakkosuosikkini olivat voittajaromaanin lisäksi Min Jin Leen Pachinko ja Carmen Maria Machadon Her Body and Other Parties : Stories. Näistä kaikista kiinnostavin on kuitenkin viimeiseksi mainittu novellikokoelma, joka on pitkälistan julkaisusta lähtien alkanut kiehtoa yhä enemmän ja enemmän. Mutta toki voittajakin kuulostaa todella kiinnostavalta.

NBA:n kaikkien kategorioiden (kaunokirjallisuuden lisäksi siis tietokirjallisuuden, runouden sekä lasten- ja nuortenkirjallisuuden) voittajat löydät täältä.

14.11.2017

Annastiina Storm: Me täytytään valosta


"Aina saavat tuntea olevansa vähän alle, aina syrjässä ja sivusta katsomassa, aina huolehtimassa ja tyhjyyttä tuntemassa kun kavereilla on koti laitettu ja lämmin kynttelikköineen ja äiteineen joiden kasvot on rakastavassa hymyssä ja olkapäille kaartuu piparkakunvärinen tukka. Siinä katsoo meidän lapsi rakkautta ja hyvinvointia sivusta ja toivoo saavansa jäädä ikuisesti. Mutta palattava on. Lapsi tietää. Ei sillä ole mitään oikeutta pyytää edes yökylään jäädä, kun kuka sitä nyt haluaa, likaista kulkijaa, joka ei osaa sivistyneesti puhua vaan tyhmänä toljottaa ja oudosti leikkii. Kotiin on mentävä missä äidin kuoret jossain istuu tai makaa ja isä kytee ja roihahtaa milloin mielii. Tänne se kuuluu, tämä on sen koti. Ja missä kasvaa, sen ansaitsee."

Annastiina Stormin esikoisromaani Me täytytään valosta kiinnitti huomioni ensimmäiseksi nimellään. Siinä on jotain salaperäistä ja kiehtovaa, vähän niin kuin itse romaanissakin. Me täytytään valosta on kaunis, omalaatuinen romaani, jollaisia haluaisi lukea lisää. Ehkä Storm kirjoittaa niitä meille vielä.

Romaanissa tarkastellaan kolmea sukupolvea, joilla kaikilla on eri tavalla paha olla. Nuorimmaiset, kahdeksanvuotias Silja ja esikouluikäinen Santtu, puhuvat toisilleen jukurttipuhelimien kautta. Heidän täytyy pelastaa mustaan aukkoon pudonnut pikku pikku veli. Äidistä ja isästä ei ole nyt apua, sillä äiti makaa pimeässä tai on sairaalassa eikä isä ole usein paikalla – ja silloin kun on, hän ei tee muuta kuin raivoaa. Isoäiti ei halua lapsenlapsia luokseen, toivoo vain, että ukki jo kuolisi.

Me täytytään valosta on moniääninen kudelma, joka koostuu useista eri välähdyksistä ja hetkistä yhden perheen elämässä. Lukijan tehtävä on koota niistä ymmärrettävä kokonaisuus. Se ei kuitenkaan ole haastavaa, vaikkei kerronta ihan suoraviivaista olekaan, vaan se jättää tilaa myös lukijan tulkinnoille. Useimmiten äänessä ovat lapset. He käsittelevät vasta kovin nuoressa elämässään koettuja asioita, kuten turvattomuuden tunnetta, sadun ja leikin kautta – esimerkiksi pikku pikku veljen pelastaminen on koskettava juonne tarinassa. Lasten äänet ovat tarinassa hyvin uskottavia, heistä välittyy monia asioita, joita itsekin muistan omassa lapsuudessani kokeneeni ja tunteneeni. 

Myös aikuisten äänet ovat hyviä, mutta roolin mukaisesti epäselvempiä ja monimutkaisempia. Aikuisten äänet eivät herätä hirveästi toivoa tai lohtua, poikkeuksena lasten äidin sisko Mervi, joka tuo lasten elämään kaivattua valoa. Suurimmaksi osaksi Me täytytään valosta on vähän synkkä ja ikävä romaani, mutta sitä tasapainottaa se, että Storm kirjoittaa hyvin kauniisti. En pidä liian kauniista kielestä, sillä se etäännyttää ja tuntuu teennäiseltä, mutta Stormin teksti ei mene siihen kategoriaan. Kerronta on kiinnostavan rytmikästä, jotain erilaista kuin yleensä luen, ja se vie nopeasti mukanaan.

Me täytytään valosta on ehdolla Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon saajaksi.


1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis / Helmet-lukuhaaste 2017

––

Annastiina Storm: Me täytytään valosta
S&S 2017, 204 s.

12.11.2017

Bea Uusma: Naparetki – Minun rakkaustarinani


"Minä olen kaivannut tälle rannalle viisitoista vuotta. Minun on päästävä sinne, vaikka en tiedä, mitä minä siellä teen, kun pääsen perille. Jos vain pääsen perille Valkosaarelle."

Säästelin Bea Uusman Naparetken lukemista pitkään. Alun perin minun piti lukea se jo kesän lukumaratonilla, mutta ehkä ihan hyvä, että sen lukeminen venyikin lopulta tänne asti, sillä loppusyksyn ensimmäiset kunnon pakkaset loivat sille sopivan tunnelman. Parin päivän aikana en tehnytkään lopulta juuri mitään muuta kuin elin mukana Andrée-retkikunnan viimeisiä päiviä ja koin sydämentykytyksiä yhdessä Uusman kanssa.

Naparetki – Minun rakkaustarinani sai alkunsa Uusman pakkomielteisestä kiinnostuksesta Andrée-retkikuntaa kohtaan. Eräissä tylsissä juhlissa hän sattui ottamaan käteensä retkikunnasta kertovan kirjan ja se oli siinä, täydellinen, viidentoista vuoden mittainen hurahtaminen, joka johti usealle matkalle Pohjoiselle jäämerelle ja niinkin äärimmäiseen tekoon kuin ammatinvaihtoon. Historioitsijalle Uusman syvä intohimo ja omistautuminen aihetta kohtaan on ihailtavaa, jopa lähes kadehdittavaa.

Andrée-retkikunta koostui kolmesta ruotsalaisesta miehestä, joiden oli tarkoitus matkustaa vetyilmapallolla Norjan Huippuvuorilta Pohjoisnavalle ja sen yli vuonna 1897. Se kuitenkin osoittautui hyvin optimistiseksi hankkeeksi, sillä lähdön jälkeen miehistä ei kuultu enää mitään. Yli kolmekymmentä vuotta myöhemmin, vuonna 1930, heidän jäännöksensä ja tavaransa löydettiin Huippuvuorten koilliskulmasta, syrjäiseltä Valkosaarelta. Retkikunnan kohtalo on jäänyt mysteeriksi, mutta siitä on esitetty erilaisia teorioita. Naparetki on tulos Uusman omasta yrityksestä löytää selitys sille, mitä retkikunnalle tapahtui: mitä matkan aikana tapahtui, miksi miehet kuolivat jo niin pian saarelle tulon jälkeen, kuinka he kuolivat. Se on myös kertomus rakkaudesta, ainakin kahdenlaisesta.



"Aivan kuten vuonna 1897, Arktiksen kartat ovat edelleen valkoiset. Täällähän ei ole mitään. Merikortit, jotka ovat paksuina nippuina kapteenin navigointipöydällä, ovat täysin tyhjiä, sivu toisensa jälkeen pelkkää valkoista. Vain siellä täällä luku, joka kertoo syvyyden, aina nelinumeroinen, pohjaan on monta tuhatta metriä. Me emme ole nähneet aurinkoa kertaakaan sen jälkeen kun lähdimme mantereelta kolmekymmentä päivää sitten, mutta tänä iltana, pilvien peittämässä harmaanvalkeudessa on partaveitsenohut raita kirkkaan keltaista valoa, horisontin laidalla."

Uusma on käyttänyt tutkimuksensa lähteinä oikeastaan kaikkea mahdollista mitä vain on retkikuntaan liittyen käsiinsä saanut. Retkikunnalta jäi jälkeen paljon esineistöä, joista merkittävimpiä ovat miesten päiväkirjat ja valokuvat. Kirjassa onkin useita retkikunnan ottamia alkuperäisiä valokuvia, joita voisi jäädä katsomaan pienen ikuisuuden ajaksi, ja lainauksia (ja jopa kuvia) säilyneistä päiväkirjan sivuista. Ruotsissa sijaitsee myös retkikunnalle omistettu Andrée-museo, jossa on nähtävillä kaikki Valkosaarelta pelastettu esineistö. Valitettavasti miesten ruumiiden jäänteet on 1930-luvulla löydettäessä poltettu ja haudattu, joten heidän kuolinsyidensä tutkiminen on ollut haastavaa.

Uusma onnistuu kuitenkin muodostamaan oman – minusta kaikkein vahvimman – tulkintansa siitä, mitä retkikunnalle saattoi tapahtua. En kerro, mikä se on, sillä sen arvailu yhdessä Uusman kanssa on jännittävää ja yksi syy siihen, miksi Naparetki on niin koukuttava kirja. Uusma onnistuu tuomaan tutkimuskohteensa niin lähelle lukijaa, että melkein tunsin siirtyväni ajassa ja paikassa ihan toisaalle, kylmälle, hämärälle Arktikselle.


"Mutta kenties tällä ei oikeastaan ole mitään merkitystä: väri ei ole luonnossa oleva ominaisuus. Väri ei ole olemassa itse kohteessa, vaan se syntyy katsojan aivoissa. Itse väriä ei muodostu ennen kuin joku todella seisoo sen edessä nähdäkseen sen. Tässä täytän hyttini seiniä pikkutarkasti valituilla värinäytteillä. Mutta heti kun lähden täältä ne ovat poissa."

Ehkä kaikkein eniten minua kirjassa kuitenkin viehätti Uusman pakkomielteisyys ja tutkimusprosessi. On kadehdittavan hienoa, miten joku suhtautuu johonkin asiaan niin intohimoisesti, niin, että siitä tulee lähestulkoon kaikkein tärkein asia maailmassa. Sen vuoksi matkustaa useita kertoja Arktikselle, käyttää satoja tunteja tutkimukseen, kertaa retkikunnan vaiheita mielessään viisitoista vuotta, opiskelee lääkäriksi, jotta voisi ymmärtää paremmin, minkä vuoksi retkikunnan jäsenet kuolivat. Intohimo aiheeseen näkyy kirjan jokaisella sivulla ja siitä on ihana lukea. Kiehtova on myös Uusman tutkimusprosessin eteneminen, mistä se lähtee liikkeelle ja minkälaisten vaiheiden kautta se tulee lopulta päätökseen. Tutkimusprosessin ja Uusman tuntemusten kuvailua olisi voinut olla ehkä vieläkin enemmän, se ei olisi haitannut. Kirja olisi voinut olla vaikka tuplasti pidempi, olisin lukenut kaiken enemmän kuin mielelläni, niin kiehtovaa kaikki siinä on.

Kaiken lisäksi Naparetki on visuaalisesti kauneimpia kirjoja, joita olen koskaan lukenut. Paperi tuntuu hyvältä sormenpäissä, sen värimaailma heijastaa kauniisti pohjoista, siinä on paljon kuvia ja piirustuksia. Visuaalisuus ulottuu myös tekstiin, sillä maisema tulee läpi tekstistä: tunsin olevani itsekin paikan päällä, laivan hytissä tutkimassa jään värisävyjä, jalkojeni alla 3 514 metriä vettä, kiertämässä Pohjoisnavan ympäri, kävelemässä itseni sisällä.

Ja nyt minäkin haluan päästä Pohjoisnavalle.



"Kun minä astun maihin, tunnen heti, että jokin on vialla. Jokin ei täsmää. Sitten keksin sen: kaikkihan on väreissä. Olen katsellut mustavalkokuvia pallon kohoamisesta niin monesti. Nyt seison täällä, keskellä valokuvaa. Ja se on yhtäkkiä väreissä."


17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista / Helmet-lukuhaaste 2017

––

Bea Uusma: Naparetki – Minun rakkaustarinani
(Expeditionen. Min kärlekshistoria, 2013)
Suom. Petri Stenman
Like 2015, 290 s.

10.11.2017

Finlandia-palkinto 2017: kaunokirjallisuuden ehdokkaat

Kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaat on nyt julkistettu. Viime vuonna palkinto uudistui siten, ettei enää jaeta Tieto-Finlandiaa, Finlandia Junioria ja Finlandiaa, vaan kaikkien kategorioiden (tietokirjallisuus, lasten- ja nuortenkirjallisuus ja kaunokirjallisuus) voittajat saavat Finlandia-palkinnon. Käytäntö ei erottele palkintoja tai kirjallisuuden lajeja toisistaan, vaan ne ovat yhtä arvokkaita.

Kuten myös viime vuonna, myös tänä vuonna lukijat pääsevät äänestämään omia suosikkejaan. Äänestys käynnistyy tänään perjantaina 10. marraskuuta klo 12 Suomen Kirjasäätiön sivuilla ja päättyy pari päivää ennen voittajien julkistusta, sunnuntaina 26. marraskuuta klo 23.59. Äänestyssivulle pääset täältä.

Mutta mennään jo niihin ehdokkaisiin, nehän ne tässä eniten kiinnostavat! Ehdolla vuoden 2017 kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon saajaksi ovat seuraavat teokset:


Hanna Hauru: Jääkansi (Like)

Raadin perustelut:
"Hauru osaa kirjoittaa sanat niin täyteen merkityksiä, että häntä voi kirjoittajana kutsua timantinhiojaksi. Jääkansi on sodasta ja hulluudesta toipuvan perheen tarina, jossa elämän perusasioista kasvaa suurenmoinen ja koskettava romaani. Tätä kirjaa ei voi lukea ulkokohtaisesti, se puhuttelee lukijaansa kuin ystävää ja sen jokainen lause on kevyt lukea, mutta painava kantaa."


Juha Hurme: Niemi (Teos)

Raadin perustelut:
"Myytti vastaa kysymykseen, mistä olemme tulleet ja minne olemme menossa. Myytti on siis selitys metafyysisiin olemassaoloa koskeviin kysymyksiin. Juha Hurmeen Niemi vastaa Suomea ja suomalaisia koskevaan myyttiin kaikella sillä tiedolla, jota kulttuurimme kantaa. Näin laajan kokonaisuuden voi kattaa vain suurenmoisella diletanttisella kaunokirjallisuudella, jossa Hurme haastaa pystypäin niin legendaarisen Egon Friedellin kuin Zachris Topeliuksenkin."


Tommi Liimatta: Autarktis (Like)

Raadin perustelut:
"Lämmin humanismi alkaa puhutella kirjan ensimmäisestä luvusta lähtien. Kirjan nimi tulee sanoista arktis ja autonomia. Kun maaseutu tyhjenee ja infrastruktuuri sammuu syrjäseuduilta, sinne jäävät ihmiset saavuttavat autonomian. He huolehtivat omasta elämästään, kulttuuriperinnöstään ja elämän mielekkyydestä omaehtoisesti. Autarktis on suurenmoinen riippumattomuuden ylistys."


Miki Liukkonen: O (WSOY)

Raadin perustelut:
"Proosaa voidaan kutsua lauseista koostuvaksi selvitykseksi asian tilasta. Miki Liukkosen O on tässä suhteessa selvitys pakkoneuroottisesta milleniaalisukupolven ajasta, jossa syiden etsiminen muodostuu metsäksi, jonka jokainen puu tutkitaan. O on maksimaalisuudessaan pysäyttävä teos. Sen kieli on täsmällisyydessään hykerryttävää ja kieliainekseltaan se näyttää ehtymättömältä. O kykenee synnyttämään lukijassa uteliaisuutta jokaisella sivullaan, ja havaintojen tarkkuudessa se on ennennäkemättömän terävä."


Cristina Sandu: Valas nimeltä Goliat (Otava)

Raadin perustelut:
"Sandu onnistuu esikoisromaanissaan tekemään näkyväksi sen, miten kieli, kulttuuri ja synnyinmaa ovat aina ihmisen ja ihmisyyden rakennuspalikoita. Kansakuntien haavat ovat monesti yhtäläisiä, vaikka päättäisimme tältä silmämme ummistaa ja jakautua parempiin ja huonompiin, voittajiin ja häviäjiin, ihmisiin ja toisiin. Romaniankielinen kulttuuri elää Sandun romaanissa kiinteänä osana suomalaisuutta."


Jaakko Yli-Juonikas: Jatkosota-extra (Siltala)

Raadin perustelut:
"Suomalainen poliittinen kulttuuri on viime vuosina muuttunut merkittävästi ja historiallisesti. Yli-Juonikkaan poliittinen satiiri ei pelkästään kommentoi yhteiskuntaa, vaan se pureutuu siihen työkaluun, jolla massoihin vaikutetaan: kieleen. Digitaalinen kulttuuri vaikuttaa näkyvästi tapoihin käyttää kieltä, ja Yli-Juonikas sisällyttää romaaniinsa sen koko repertoaarin. Tämä romaani on upealla tavalla törkeä."

––

Mitäs mietteitä ehdokkaat herättävät? Onko mukana omia suosikkejasi tai osasitko arvata näiden löytyvän listalta?

Jos viime vuoden ehdokkaat olivat vähän tavallisia ja turvallisia ja sitä edellisen vuoden taas todella outoja, tänä vuonna painottuu selkeästi kokeileva kerronta. Mielenkiintoista!

Olen todella iloinen, että Hanna Haurun Jääkansi pääsi ehdolle, sillä se on ollut tämän vuoden suosikkikirjojani. Toivoin näkeväni sen ehdokkaiden joukossa omissa veikkailuissani, vaikka vähän olin epäileväinen, voisiko se päästä mukaan. Eli hyvin iloinen yllätys! Toiseksi olen iloinen Cristina Sandun Valas nimeltä Goliatin ehdokkuudesta. En ole vielä lukenut sitä (aion pian, sillä se vaikuttaa todella kiinnostavalta) ja ehdokkuus on ihan huippu juttu nuorelle esikoiskirjailijalle.

Käy myös katsomassa, mitkä kirjat ovat ehdolla tietokirjallisuuden ja lasten- ja nuortenkirjallisuuden kategorioissa. Lisätietoja kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaista, mm. raadin perustelut, löydät täältä.

Tietokirjallisuuden voittajan valitsee uutisankkuri ja kirjailija Matti Rönkä, lasten- ja nuortenkirjallisuuden voittajan muusikko Anna Puu ja kaunokirjallisuuden voittajan ministeri ja ihmisoikeuksien puolustaja Elisabeth Rehn. Kaikkien kolmen kategorian voittajat julkistetaan keskiviikkona 29. marraskuuta klo 14.

8.11.2017

Hanna Hauru: Paperinarujumala


Puhelin soi juuri, kun olen istunut takaisin työpöytäni ääreen ja laittanut villasukat jalkaani.
Langan päästä kuuluu vain kohinaa. Toistan: "Kaupungintalo, Laina Heinonen", mutta vieläkään ei kuulu mitään. Olen jo sulkemassa puhelinta, kun toinen ääni kiinnittää huomioni ja unohdan luurin käteen. Avaan työpöytäni ylälaatikon, ja siellä Raamatun sivut selautuvat itsekseen, vaikka viima ei sentään käy laatikossa.
Punakynällä kirjoitettu äidin omistuskirjoitus sulaa ja valuu kuin vesiväri liian märäksi laveeratulla paperilla. Tilalle tulee päivämäärä.
Samassa Jumala alkaa puhua minulle puhelimen kautta. On kuin kohina olisi ollut sivujen kahinaa, ja nyt Hän on valmis puhumaan minulle.

Hanna Haurun pienoisromaani Paperinarujumala kiinnosti minua kahdesta syystä: ensiksi rakastin kevättalvella lukemaani Jääkantta ja olen siitä asti halunnut lukea lisää Haurua, ja toiseksi huomasin, että Paperinarujumala sijoittuu Ouluun, jolloin se sopii kätevästi Helmet-lukuhaasteen vähän kiperään kohtaan numero 27, kotipaikkakuntaasi liittyvä kirja. No, jos pilkkua aletaan viilaamaan, romaanissa ei taideta missään kohdassa kertoa, että se sijoittuu nimenomaan Ouluun eikä siinä mainita mitään tiettyjä Oulussa sijaitsevia katuja tai paikkoja, joista sen voisi edes päätellä. Ainoa vihje on heinoslaisuus, joka oli Oulussa 1960-luvulla alkunsa saanut uskonnollinen liike.

Kaupungintalolla konttoristina työskentelevä Laina Heinonen saa kesken työpäivän puhelun Jumalalta. Hänen tulee johdattaa 800 ihmistä pelastukseen, sillä maailmanloppu koittaa aprillipäivänä 1962. Jos Laina ei onnistu tehtävässään, joutuu koko kansa kadotukseen. Laina alkaa yhdessä sisarensa Lianan kanssa toteuttaa saamaansa tehtävää.

Heinoslaisuus eli Oulun profetia oli Oulussa 1960-luvulla vaikuttanut herätysliike, jota johtivat sisaurukset Laila ja Aune Heinonen. Liike sai alkunsa syksyllä 1960, kun lääninhallituksen kanslistina työskennellyt Laila sai kertomansa mukaan Jumalalta ilmoituksen, joka oli idealtaan suunnilleen samanlainen kuin Paperinarujumalassa Lainan saama puhelu. Liike sai kannatusta pitkälti Suomen silloisen poliittisen tilanteen, etenkin noottikriisin, vuoksi. Heinoslaisuus vaikuttaa edelleen Turun seudulla Kaarinassa pienen kannattajajoukon keskuudessa. Hauru on siis tarttunut mielenkiintoiseen aiheeseen, mutta Paperinarujumala on kuitenkin suurelta osin fiktiota, mielikuvituksen tuotetta.

Hauru kirjoittaa lyhyin, tiivein, mutta silti varsin kuvailevin lausein. Kerronta on kaunista ja soljuvaa. Teksti ilmaisee hyvin Lainan sisäistä maailmaa, uskonnollista kiihkoa ja malttamattomuutta. Paperinarujumala ei kerro pelkästään heinoslaisuuden synnystä, vaan Lainan ja Lianan lapsuuteen sijoittuvien takaumien avulla se pyrkii selittämään myös heidän persoonaansa ja sitä, miksi heinoslaisuus kenties sai alkunsa. Pidän siitä, että kirjan luvut ovat todella lyhyitä ja väljiä eikä itse kirjakaan ole edes sadan sivun mittainen: sen lukee kirjaimellisesti hetkessä. Samalla muutama kymmenen lisäsivua olisi kuitenkin voinut hieman terävöittää tarinaa, tuoda siihen vielä jotain, no, lisää, ehkä syventää aihetta.

Hauru on todella kiinnostava kirjailija, joka kirjoittaa kiehtovista aiheista. Onneksi kirjapinossa odottaa jo muutama Hauru lisää.


––

Hanna Hauru: Paperinarujumala
Like 2013, 95 s.