21.4.2018

2 x helvetillinen avioliitto: Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarina ja Ebba Witt-Brattströmin Vuosisadan rakkaussota


Kuinka kovaa minun täytyy huutaa
kuinka sanattomasti hengittää korvaasi
että sinä käsittäisit
mitä minä yritän sanoa sinulle –

minä en uhkaa sinua
minun vapauteni ei vahingoita sinua
minun rakkauteni ei polje sinua maahan
se ei taistele sinua vastaan

vaan meidän puolestamme

- Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina

Aika usein kirjat muodostavat pareja toistensa kanssa – tarkoituksella tai tarkoittamatta. Yksi ihan tarkoituksellinen (runo)teospari on Märta Tikkasen neljäkymmentä vuotta sitten julkaistu Vuosisadan rakkaustarina ja Ebba Witt-Brattströmin vuonna 2016 julkaistu ja tänä vuonna käännetty Vuosisadan rakkaussota. Tikkasen Vuosisadan rakkaustarina on ollut Witt-Brattströmin kirjan innoittaja, tarkoituksellinen esikuva. Ja se onkin lähellä esikuvaansa, mutta tuotuna enemmän tähän päivään. Vuosisadan rakkaustarina on ollut lukulistallani jo tovin ja sitten kun kuulin Witt-Brattströmin kirjasta, tiesin, että haluan lukea ne parina ja kirjoittaa niistä myös parina. Kolmantena teoksena olisi tietysti voinut lukea vielä Henrik Tikkasen omaelämäkerrallisen teoksen Mariankatu 26, jolle Vuosisadan rakkaustarina on vastaus. Ehkä luenkin sen vielä joskus.

Sekä Vuosisadan rakkaustarina että Vuosisadan rakkaussota ovat omaelämäkerrallisia teoksia. Tikkasen teoksessa mies on selkeästi hänen 1980-luvulla kuollut aviomiehensä kirjailija ja taiteilija Henrik Tikkanen, Witt-Brattströmin teoksessa taas hänen ex-miehensä kirjallisuudentutkija Horace Engdahl. Vuosisadan rakkaustarina sai ilmestymisvuonnaan 1978 osakseen paljon huomiota – mitään sellaista ei oltu vielä julkaistu, ei naisen kirjoittamana.

Vuosisadan rakkaussota ei ehkä hätkähdytä enää ihan samalla tavalla, mutta on tärkeä pelkästään jo naisen kertomana. Kiinnostavassa Helsingin Sanomien jutussa Witt-Brattström sanoo, etteivät miehet ole juurikaan kuunnelleet naisten kokemuksia ja siksi muun muassa #metoo-kampanja on tullut heille yllätyksenä. Totta onkin, että miehet harvemmin lukevat naisten kirjoittamia kirjoja, mutta naiset lukevat sekä naisten että miesten kirjoittamia kirjoja. Sekä Witt-Brattström että Tikkanen kuitenkin kertovat, että vaikka heidän kirjansa sisältävät omaelämäkerrallisia elementtejä, ne ovat silti fiktiota, kärjistettyjä kuvauksia todellisuudesta.

Molemmat kirjat ovat kuvauksia helvetillisistä parisuhteista. Sellaisista, joissa miehen ja naisen välinen järkevä dialogi on mahdotonta ja valtapeli on julmaa. Kirjat kuvaavat myös miehen alkoholismia (Tikkasen teos), parisuhdeväkivaltaa ja jäykkiä sukupuolirooleja. Molemmat kirjat ovat vielä runoteoksia. Ne ovat tyyliltään varsin kertovia ja lähestyvät proosamuotoa, joten tällainen aloittelija kuin itsekin runojen suhteen olen, pysyy hyvin mukana.

Luin ensimmäiseksi Tikkasen Vuosisadan rakkaustarinan. Ei varmaankaan ole ihmistä, etenkin naista, johon se ei olisi tehnyt minkäänlaista vaikutusta tai herättänyt mitään tunteita. Sitä on ainakin hyvin vaikea kuvitella. Ei ole edes tarvinnut kokea mitään samanlaista, äärimmillään julmaa ja narsistista vallankäyttöä ja väkivaltaa, mutta jo sen kuvailu ja tieto sen mahdollisuudesta etenkin naisena sai ja saa yhä edelleen sykkeeni kohoamaan ja kurkkuni kuristumaan. Teos koostuu kolmesta osasta, joissa ensimmäisen runoissa käsitellään miehen alkoholismia varsin suorasukaisella tavalla eritteineen ja hajuineen, toisessa osassa on pääosassa rakastuminen ja parisuhde, rakkauden tuhoavaisuus ja (väki)valta, ja kolmannessa työ ja naisen asema ja niiden merkitys kertojalle. Kaikki osat ovat vahvoja, pidin niistä yhtä paljon.

ajatus
että on ollut naisia
kaikkina aikoina
jotka ovat kokeneet tämän sekunnin
ennen kuin käsi lyö

kauhu
joka lamauttaa
niin etten voi
repäistä itseäni irti
en purra potkaista en paeta
en voi avata suutani
en voi huutaa

- Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina

Tikkasen kieli on kirkasta ja täsmällistä. Runoissa on paljon (patoutunutta) tunnetta, joka odottaa purkautumistaan ja joskus myös purkautuu voimakkaasti. Toisia runoja haluaa kuiskata, toisia huutaa. Ne ovat hyvin intensiivisiä ja liikuttavia. Vuosisadan rakkaustarina on vaikuttavimpia kirjoja, joita olen koskaan lukenut.

Witt-Brattströmin Vuosisadan rakkaussota jatkaa hyvin samoilla linjoilla Tikkasen teoksen kanssa, vaikka niillä on melkein neljänkymmenen vuoden ikäero. Mutta erojakin on. Vuosisadan rakkaussotaa ei ole jaettu hieman eri teemoja kantaviin osioihin, kuten Vuosisadan rakkaustarina on, vaan sen runot seuraavat tiiviisti toisiaan. Se ei kuvaa parisuhteen toisen osapuolen alkoholismia, mutta käsittelee muuten samoja teemoja kuin Vuosisadan rakkaustarina. Selvin ero teosten välillä siinä, miten tavallaan selkeämmin Vuosisadan rakkaussota ottaa kantaa jäykkiin sukupuolirooleihin ja patriarkaattiin. Lisäksi teos rakentuu miehen ja naisen välisestä riitaisasta dialogista eli siinä kuuluu myös miehen ääni. Vuosisadan rakkaussodan kertoja pyristelee irti miehensä vähättelevästä ja alistavasta otteesta. Mies ei usko sukupuolten väliseen tasa-arvoon, vaan pitää sitä suorastaan naurettavana: hänen mukaansa nainen on miehen alamainen ja palvelija, koska niin on aina ollut ja niin tulee jatkossakin olemaan. Hän ei kestä sitä, että nainen on jossain miestä etevämpi. Silti välillä tulee suvantovaiheita, kun pyydellään anteeksi ja ehkä halutaankin jäädä yhteen. Jossain on rakkaus, jota on vaikea käsittää.

Nainen sanoi:
Jos voimakas tunne ei saa
vastakaikua
se muuttuu yksinäiseksi haudaksi.

Maaorjuus.
Tukholma-synrooma.
Naisrauhan rikkominen.

Deus ex machina.
Tule ja nouda minut
Medeia.

- Witt-Brattström: Vuosisadan rakkaussota

Vuosisadan rakkaussota sisältää runsaasti intertekstuaalisia viitteitä, jotka piristävät muuten hieman yksioikoista tekstiä. Tekstissä on kyllä paljon latausta, mutta se ei ole yhtä tunteikasta kuin Tikkasen teoksessa. Se ehkä vyöryy hieman liikaa. Toisaalta voiko mikään teos lopulta tuntua samalta kuin Vuosisadan rakkaustarina? Sain Witt-Brattströmin tekstistä silti myös paljon irti. Siinä oli paikoitellen varsin nerokkaita kohtia, kuten vaikkapa yllä oleva sitaatti eräästä sen runosta. Rytmiltään se muistuttaa Tikkasen tekstiä.

Vuosisadan rakkaustarina ja Vuosisadan rakkaussota ovat molemmat hienoja kirjoja, joissa edelleen usein vaiennettu naisen ääni pääsee kuuluviin. Ne irtisanoutuvat patriarkaatista, ovat raivokkaita, epäsovinnaisia, ja siksi juuri ihan parhaita.

––

Helmet-lukuhaaste 2018: 43. Suomalainen kirja, joka on käännetty jollekin toiselle kielelle

Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina
(Århundradets kärlekssaga, 1978)
Suom. Eila Pennanen
Tammi 2010 (1978), 173 s.

Helmet-lukuhaaste 2018: 13. Kirjassa on vain yksi tai kaksi hahmoa

Ebba Witt-Brattström: Vuosisadan rakkaussota
(Århundradets kärlekskrig, punktroman, 2016)
Suom. Jaana Nikula
Into 2018, 173 s.

18.4.2018

Aleksi Peura: Jumalan viholliset : Euroopan noitavainojen historiaa


Sain heti vuoden alettua mielettömän tietokirjakuumeen. Teki mieli oppia vähän kaikesta kaikkea. Nyt tuo kuume on hieman laantunut, vaikka uskon silti jatkavani hyvien tietokirjojen parissa joka kuukausi. Koko alkukevään eli maaliskuun alkupuolelta huhtikuun alkuun luin Aleksi Peuran uutuusteosta Jumalan viholliset : Euroopan noitavainojen historiaa.

Nimensä mukaisesti Jumalan viholliset käsittelee Euroopan noitavainoja. Peura tekee jo alkuun selväksi, ettei teosta ole tarkoitus lukea otsa rypyssä tai yliopiston tenttiä varten. Peura on laillani historiaa opiskellut filosofian maisteri, mutta halusi kirjoittaa viihdyttävän ja mukaansatempaavan teoksen, ei tutkimusta (ei sillä, etteikö yliopistotason tutkimuskin voisi olla viihdyttävää luettavaa, mutta tiedätte ehkä mitä tarkoitan). Teksti onkin lennokasta ja humoristista, mutta myös pohdiskelevaa ja täyttä asiaa. Peura käyttää vain vähän lähdeviitteitä, mutta teoksen lopussa on kattava kirjallisuusluettelo niille, jotka haluavat tutustua aiheeseen syvemmin. Sen sijaan loppuviitteitä on paljon ja ne lähinnä täydentävät tekstissä esitettyjä näkemyksiä.

Peuran teos on tervetullut lisä noitavainoista kertovan kirjallisuuden joukkoon. Hänen päätarkoituksenaan on kumota monia yhä edelleen noitiin ja noitavainoihin liitettäviä myyttejä, ja hän tarkastelee niitä niin arkielämän kuin noituusteorioiden kautta. Mielikuvamme noidista ja vainoista elävät sitkeästi muun muassa populaarikulttuurin ja virheellisen historian tulkinnan vuoksi.

Peuran mukaan noitavainot ei ollut mikään yhtenäinen tapahtuma, vaan se koostui useista paikallisista vainoista. Se lienee monille jo selvää, etteivät noitavainot tapahtuneet keskiajalla vaan vasta myöhemmin, ulottuen aina keskiajan lopulta 1700-luvulle asti, piikkikauden ollessa 1500-1600-lukujen taitteessa. Yksi yleinen uskomus on se, että noitavainojen aikana noituudesta tuomittiin kuolemaan 9 442 994 uhria eli melkein kymmenen miljoonaa ihmistä usean sadan vuoden aikana. Noitavainot eivät kuitenkaan ollut mikään järjestelmällinen tappokoneisto, kuten vaikkapa holokausti oli ja johon noitavainoja on joskus vähän idioottimaisesti verrattu. Ei ollut ketään pahantahtoista hallitsijaa, paavia tai inkvisiittoria, joka olisi halunnut tuhota kaikki punatukkaiset tai kätilöinä toimivat naiset. Tuo erikoinen luku 9 442 994 kuolemaantuomittua on peräisin 1700-luvulta, jolloin eräs saksalainen Gottfried Christian Voigt laski yhdessä kylässä viidenkymmenen vuoden aikana teloitettujen noitien määrän, joka oli 20 noitaa. Sitten hän suhteutti kuolleiden määrän kylän väkilukuun ja laski samalla suhdeluvulla koko Euroopan noitavainoissa teloitetut noidat. Ihan hirveän tarkka laskukaava hei. Nykyään vakavasti otettavat arviot pyörivät noin 50 000 teloitetun paikkeilla.

Toinen yleinen uskomus on, että suurin osa noidista oli naisia, koska noitavainojen taustalla vaikutti naisviha. On totta, että kolme neljästä eurooppalaisesta noidasta oli nainen. Kuitenkin neljäsosa heistä oli miehiä ja muinaisen Normandian, eli nykyisen Suomen ja Viron alueilla, suurin osa noitina teloitetuista oli miehiä. Islannissa yli 90 prosenttia noidista oli miehiä. Naisia oli kuitenkin helpompi syyttää noituudesta, koska naiset nähtiin esimerkiksi houkutuksille alttiimpana ja heikompana sukupuolena, joten oli yleistä päätellä, että Paholaisen oli helpompi houkutella naisia kätyreikseen. Se ei kuitenkaan poista sitä, että Paholainen saattoi houkutella myös miehiä, vaikkei heidän ajateltu sortuvan houkutuksiin niin helposti. On myös totta, että useat aikansa noituusteoreettiset tekstit olivat hyvin misogynistisiä – ja joidenkin virheelliset käännökset korostivat misogyniaa entisestään –, mutta nekään eivät synnyttäneet missään vaiheessa mitään erityistä naisvihaa, jota voisi käyttää selityksenä noitavainoille.

Koska noitavainot koostuivat pääasiassa yksittäisistä tapahtumista ja niitä esiintyi usean sadan vuoden aikajänteellä, ei niille oikeastaan voi löytää mitään yhteistä syytä. Kussakin vainossa oli omat erityispiirteensä. Noidat olivat uhka talonpojille, koska heillä oli voima tuhota heidän elinkeinonsa; he olivat uhka akateemikoille, koska noidilla oli helppo sovittaa yhteen Raamatun tekstit ja maaginen arkikokemus; he olivat uhka tuomareille, koska noidat halusivat syöstä kristikunnan rappioon ja vastustivat yhteiskuntaa. Noituus oli siis usein pelkkä tekosyy. Peuran lopulliseen käsitykseen on helppo yhtyä: "noidat kuolivat kanssaihmistensä vihan, inhon ja pelon takia". Sitä samaa vihaa, inhoa ja pelkoa kannamme sisällämme yhä, vaikka niiden ilmenemismuodot ovatkin hieman erilaiset.

Asia, jota en itse ole oikein tullut koskaan ajatelleeksi on se, miksi noitavainot lopulta päättyivät. Jos noitavainoille ei oikein löydy mitään yhteistä nimittäjää, miksi ne tapahtuivat juuri noin 1400-1800-lukujen välisenä aikana? Miksei niitä voisi olla yhä edelleen? Peuran mukaan esimerkiksi taikauskoisuutta ja sen vähenemistä ei voida oikeastaan pitää syynä, olemmehan edelleen varsin taikauskoisia, vaikka tieteen kehitys onkin muuttaneet maailmankuvaamme parin sadan vuoden takaisesta. Merkittävimmät syyt löytyvät maallisen oikeuden kehittymisestä ja keskusvallan ja demokratian juurtumisesta Eurooppaan. Kun ihmisten olot vähitellen paranivat, heillä ei ollut enää aihetta syyttää noitia epäonnestaan, ja kun keskusvalta kehittyi ja oikeuskäytännöt yhtenäistyivät, sitä vähemmän noitia tuotiin enää oikeuden eteen. Ei ollut harvinaista, että jotakuta noituudesta syyttänyt joutui lopulta itse oikeuden eteen.

Peuran kirja oli mielenkiintoista luettavaa. Osa asioista oli jo ennalta tuttuja omien opintojen ja kiinnostuksenkohteiden kautta, mutta osa antoi uutta pohdittavaa. En kuitenkaan lukea paukauttanut kirjaa kovin nopeasti, vaan tarvitsin sen kanssa paljon taukoja. Peura kirjoittaa hyvin ja sujuvasti, hänellä on ihan oma äänensä, mutta väsyin välillä melko runsaaseen huumorin viljelyyn. Sitä löytyy etenkin loppuviitteistä. Aluksi jutut olivat iskeviä ja varsin nasevia, mutta toisto vei niiltä pohjaa. Jos kuitenkin luulet, ettei vähän kettuileva huumori haittaa, ja pidät vähän epätyypillisemmästä ja rennommasta tietokirjallisuudesta, Peuran kirjaan kannattaa ehdottomasti tutustua.

––

Aleksi Peura: Jumalan viholliset : Euroopan noitavainojen historiaa
Like 2018, 288 s.

15.4.2018

Chloe Benjamin: The Immortalists


Chloe Benjaminin The Immortalists on kirja, joka on ollut viime aikoina näkyvästi esillä sosiaalisessa mediassa. Olen nähnyt pääasiassa sitä kehuvia kommentteja, mutta kirjan luettuani en löytänyt itseäni tuosta joukosta.

The Immortalists alkaa vuoden 1969 New Yorkista, missä neljä sisarusta kuulevat kaupunkiin saapuneesta ennustajasta, joka kykenee ennustamaan kenen tahansa kuolinpäivän. Sisarusten uteliaisuus herää, lapsia kun vielä ovat, ja he löytävät paikan, jossa ennustaja majailee. Kukin heistä saa kuulla oman kuolinpäivänsä, mikä tulee tuottamaan heille pelkkää ahdistusta muodossa tai toisessa. Kaikki heistä eivät elä vanhoiksi.

Ennustusten jälkeen kirja jakaantuu neljään eri osioon, joissa kerrotaan kunkin sisaruksen myöhemmästä elämästä – ja luonnollisesti myös heidän kuolemastaan. Nuorin heistä, Simon, karkaa länsirannikolle etsimään rakkautta 1980-luvun San Franciscosta; aina kaikkea mystistä rakastaneesta Klarasta tulee Las Vegasissa esiintyvä taikuri; vanhin poika Daniel työskentelee armeijan lääkärinä ja yrittää puuttua kohtaloon; sisaruksista vanhin Varya ryhtyy tutkimaan kuolemattomuutta tieteen alalla.

Kirja tuntuu alkuun hyvin lupaavalta. Se heittää heti lukijan eteen kysymyksen siitä, miten eläisimme, jos tietäisimme päivän, jolloin kuolemme. On kiehtovaa kuvitella, miten kukin kirjan sisaruksista tulee siihen reagoimaan ja miten heidän välisensä side muotoutuu vuosikymmenien kuluessa.

Kirja alkaa Simonin tarinalla. Vaikka tiesin heti, mitä Simonille tulee tapahtumaan, se lopullinen tulee kuitenkin jotenkin varkain, tuntuu epäreilulta ja liikuttaa. Klaran tarina taas on erilainen, sinällään yllättävämpi. Danielin kohdalla mennään kuitenkin metsään, kirjaimellisestikin. Kaikki se, mitä hänen kohdallaan tapahtuu, tuntuu kamalan epäuskottavalta ja naurettavalta. Kirjan viimeisen osion eli Varyan tarinan alkaessa olin menettänyt jo lähes kaiken kiinnostukseni koko kirjaa kohtaan. Viimeiset parikymmentä sivua suoraan sanoen harpoin läpi enkä enää edes oikein muista mitä siinä tapahtui. Jotain imelää se oli.

Sain etukäteen sellaisen kuvan, että tarina sisältäisi maagista realismia. Jotenkin kaikki vihjasi siihen suuntaan ja olin hieman pettynyt, kun niin ei sitten ollutkaan, paitsi ettei ennustuksia ja niiden oikeutta selitetty lopulta sen kummemmin (tai sitten selitettiin sen imelän lopun yhteydessä, mutta se meni minulta ohi). Se olisi mahdollisesti voinut viedä tarinan vähän eri suuntaan kuin se nyt meni. Toki tämä kirja olisi voinut olla hyvä myös ilman mitään maagisia elementtejä, mutta sen kulunut sanoma, ohuehkot henkilöhahmot, joiden välillä ei tuntunut olevan juuri mitään, ja tylsä kerronta eivät tehneet siitä tällaisenakaan kovin kiinnostavaa. Harmi.

Helmet-lukuhaaste 2018: 49. Vuonna 2018 julkaistu kirja.

––

Chloe Benjamin: The Immortalists
G. P. Putnam's Sons 2018, 346 s.

9.4.2018

Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin


En usko enää että aika on suora jatkumo. En usko että tällä tarinalla, tai millään ihmisen kertomalla tarinalla, on vain yksi alku, vaan alkuja on monta. Eikä mikään koskaan oikeasti lopu.

Eräänä iltana kolme Daeshin eli Isisin kannattajaa hyökkää göteborgilaiseen kirjakauppaan, jossa on juuri meneillään islamia taiteellaan kritisoivan taiteilijan esiintyminen. Laukauksia ammutaan ja yleisöä jää panttivangeiksi. Sitten yksi hyökkääjistä, nuori nainen, joka videoi tapahtumaa, tuntee kokeneensa saman tilanteen ennenkin. Hän muistaa. Hän muistaa, mitä tulee tapahtumaan ja mitä hän on kokenut. Otsikoita ja uutislähetyksiä. Yöperhonen. Isä särkyneen ikkunan takana. Kaikki on pielessä. Sekuntien pauhaava koski.

Kaksi vuotta myöhemmin kirjailija vierailee terrori-iskussa mukana olleen naisen luona oikeuspsykiatrian klinikalla. Nainen ojentaa kirjailijalle nipun papereita, joille hän on kirjoittanut tarinansa alun. Hän kertoo tulevansa toisesta maailmasta.

Johannes Anyurun He hukkuvat äitiensä kyyneliin on romaani, johon on paras sukeltaa mahdollisimman sokkona. Antaa sen tulvia ylitse. Vaikka aina ei tietäisi mihin suuntaan kannattaisi mennä, niin jatkaa silti, rohkeasti. Se palkitsee.

Pysäkillä Amin piti kiinni Göran Lobergin hiuksista. Otin vauhtia, ja ilmavirta kuivasi kyyneleeni. Tiesin, että me oltiin Liatin kanssa oltu osa Ruotsia, joka ei ollut Ruotsi, osa jota maa minun ympärilläni oli tarvinnut puhdistaakseen itsensä. Me oltiin oltu Ruotsin kuollutta ihoa ja liian pitkiksi kasvaneita kynsiä.

He hukkuvat äitiensä kyyneliin on toisaalta dystopia tulevaisuuden apartheid-yhteiskunnasta, joka ei tunnu lainkaan kaukaiselta, toisaalta romaani uskosta ihmisyyteen ja hyvyyteen. Tulevaisuuden Ruotsi on jakautunut kahtia ruotsalaisiin ja ruotsalaisiin, jotka kieltäytyvät allekirjoittamasta kansalaissopimusta esimerkiksi uskontoonsa vedoten. Jälkimmäisistä tulee Kaningårdenin keskitysleiriin sijoitettavia valtion vihollisia. Maailmasta on tullut vaarallisempi kuin meri. Ihmiset ovat valmiita tekemään mitä tahansa päästäkseen eroon peloistaan.

Romaani liikkuu siis kahdessa ajassa: kirjailijan nykyisyydessä ja terrori-iskussa mukana olleen naisen kuvailemassa maailmassa, joka on tulevaisuus tai ehkä yksi versio siitä. Tulevaisuus on se, joka itkettää ja suututtaa. Siellä on Liat, kiusaavat pojat ja Oh Nana Yurg. Miten isän hiljaisuus -- oli tyhjyyden tapa huutaa ja hänen kätensä olivat mustanharmaat tuhkasta. Kaningården. Ja sitten enää yöperhonen ja lumisade. Nykyisyys taas on taso, jossa on mahdollisuus muutokseen.

En ollut ainoastaan alkuperä, joka etsi tulevaisuuttaan länsimaailman seinien suojista. Kannoin sisälläni sirpaleita toisesta maailmasta, toisenlaisesta kieliopista, jonka mukaan aika ja tila hahmottuivat. Olin muslimi, ja niinä vuosina aloin uskoa, että se teki minusta Ruotsissa hirviön.

He hukkuvat äitiensä kyyneliin on hieno ja liikuttava romaani. Sain sen vuoksi useita kertoja kylmiä väreitä, melkein ystävystyin Tundra-tytön kanssa ja halusin itkeä ja huutaa. Välillä jouduin laskemaan kirjan käsistäni ja keskittymään vain hengittämiseen. Se vaatii hieman enemmän, sillä kaksi aikatasoa ja epätietoisuus siitä, mitä oikeastaan edes tapahtuu, sekoittavat pään, mutta lopulta palaset loksahtavat kohdalleen ja voi vain todeta, miten kekseliäs se on. He hukkuvat äitiensä kyyneliin ei syyttä saanut viime vuonna parhaalle ruotsalaiselle kaunokirjalliselle teokselle annettavaa August-palkintoa. Kevään vaikuttavin romaani, ehdottomasti.

Lisäksi He hukkuvat äitiensä kyyneliin istuu tiukasti tähän aikaan. Se on yhteiskuntakriittinen ja poliittinen. Se kertoo asioista, jotka tulevat tapahtumaan, ellemme tee jotain. Joten toimi, pidä meteliä, puhu, vastusta. Tai ihan ensimmäiseksi: lue tämä kirja.

"He hukkuvat äitiensä kyyneliin." -- "Kaikki ne nuoret, jotka matkustavat sinne kuolemaan. Seuraavassa maailmassa."

––

Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin
(De kommer att drunkna i sina mödrars tårar, 2017)
Suom. Outi Menna
S&S, 303 s.

2.4.2018

Elin Willows: Sisämaa


Paikassa jossa ihmiset katsovat tutkivasti. Paikassa jossa minut huomataan uudeksi tulokkaaksi. Joudun selittämään ruokakaupassa: Kyllä, asun täällä, olen muuttanut tänne. Vastaukseksi tulee tervetulotoivotus, mutta en tunne itseäni hyväksytyksi. Ymmärrän että siihen vaaditaan enemmän. Ja seuraavan kerran kassalla tietysti jatkokysymys: Minkä takia?

Elin Willowsin esikoisromaani Sisämaa oli odotetuimpien kevään kirjojen listallani, joten oli ihanaa vihdoinkin päästä lukemaan sitä. Willows on kasvanut Ruotsissa, mutta muuttanut Suomeen vuonna 2009. Sisämaa julkaistiin yhtä aikaa sekä Ruotsissa että Suomessa.

Nuori nainen muuttaa poikaystävänsä kotiseudulle, pieneen taajamaan Ruotsin pohjoisosiin. Ennen kuin tuhannen kilometrin matka kaupungista pohjoiseen on ajettu, heidän parisuhteensa on jo päättynyt. Nainen päättää kuitenkin jäädä asumaan seudulle syystä, jota ei itsekään oikein tiedä. Se vain on hänen valintansa. Päätös herättää hänen lähipiirissään ja seudun asukkaissa ihmetystä: kuka nyt vapaaehtoisesti haluaisi muuttaa kylään, josta pikemminkin lähdetään pois?

Naisen elämän täyttävät rutiinit. Arkea rytmittävät työ paikallisessa ruokakaupassa, kioskista viikonlopuksi ostettavat irtokarkit ja lehdet, television rikossarjat, kävelylenkit luonnossa, tapaamiset entisen poikaystävän kanssa ja illanvietot vuorenrinteessä sijaitsevassa Hotellissa. Pienellä paikkakunnalla kasvaneena se kaikki tuntuu kovin tutulta. Elämä seudulla on pysähtynyttä, mikä vertautuu hyvin naisen elämäntilanteeseen. Nainen tuntee yksinäisyyttä ja ulkopuolisuutta eikä hänellä ole mitään suunnitelmia tai tavoitteita. Hän on jumissa, välitilassa, mutta omasta halustaan.

Välillä tuntuu kuin vain odottaisin. Kuljen täällä, asun täällä, elän täällä odottaen jotain. Mutta minulla ei ole aavistustakaan, mitä se jokin on. Erityisen selväksi tämä tulee, kun lasken päiviä seuraavan viikon alkuun kuin odottaisin sitä. En kuitenkaan odota mitään erityistä. En päivää jona tapahtuisi jotain, ei muutosta näköpiirissä.

Luonto on vahvasti läsnä kirjassa. Pohjoisen pimeät ja lumiset talvet ovat pitkiä, kesällä aurinko ei laske ollenkaan. Nainen tottuu talven kylmyyteen ja pimeyteen paljon helpommin kuin kesän valoisuuteen. Ehkä se tuo lohtua ja turvaa, samoin kuin television äänet, sillä hiljaisuus tuntuu hänestä uhkaavalta. Ympäristö on osa naisen mielenmaisemaa.

Kerronta on hidasta ja rauhallista. Tarina ei etene kronologisesti, vaan liikkuu eri hetkissä yhdenkin luvun sisällä. Aluksi halusin selkeyden vuoksi tietää, missä ajassa nyt ollaan, mutta lopulta päästin irti: sillä ei ollut merkitystä. Eri ajat, paikat ja tapahtumat sulautuvat toisiinsa jotenkin lohdullisella tavalla. Toisto on tarinassa hieno tehokeino: se korostaa rutiineja ja sitä, miten samat ajatukset usein toistuvat eristäytyneen ihmisen mielessä.

Heti kun olen päässyt kyllin kauas tiestä, niin kauas kuin uskallan mennä, kaikki äänet katoavat. Jäljellä on vain metsä ja luonto. Kun nousen kukkulalle, näen jään, jonka tiedän olevan lumen alla. Vuoret kaukana, lunta kaikkialla ylimääräisenä eristeenä, joka vaientaa minutkin. Täällä ollessaan jättää todellisuuden.

Sisämaa on kaunis ja melankolinen romaani yksinäisyydestä, ulkopuolisuudesta ja pikkukylän eristäytyneisyydestä. Siitä, miten arkisista ajatuksista ja asioista tulee lopulta merkityksellisiä, miten ne johtavat hienovaraisesti muutokseen ja oivallukseen. Romaania voi toki lukea vähän eri tavoin, esimerkiksi kuvauksena erosta toipumisesta, masennuksesta tai yksinäisyydestä ja elämän pysähtyneisyydestä. Minä luin sitä lähinnä viimeisen näkökulmasta. Ihana esikoisromaani.


Helmet-lukuhaaste 2018: 1. Kirjassa muutetaan

––

Elin Willows: Sisämaa
(Inlandet, 2018)
Suom. Raija Rintamäki
Teos & Förlaget 2018, 191 s.