18.2.2018

Rafael Donner: Ihminen on herkkä eläin


Rafael Donnerin esikoiskirja, omakohtaisia esseitä sisältävä Ihminen on herkkä eläin on saanut ehkä hieman epäreilusti huomiota Rafaelin isän Jörn Donnerin möläytysten takia. No, ainakin kirja on ylipäätään saanut huomiota, vaikka onkin rasittavaa, että esimerkiksi kaikki Rafael Donnerin haastattelut tuntuvat pyörivän vain hänen isänsä ja tämän sanomisten ympärillä eikä itse kirjan. Siksipä tässä ei mennä niihin, vaikkei isän mainitsemista voida kokonaan välttää, sillä totta kai hän on vaikuttanut poikansa elämään ihmisenä ja vanhempana.

Donnerin mukaan ihminen on herkkä eläin: irrationaalinen, tunteva ja tunteidensa pohjalta toimiva kokonaisuus. Tunteita ei voi kahlita järjellä. Siksi kokoelman esseet kertovat erilaisista tunteista, jotka ovat paitsi Donnerille, myös meille muille erittäin tuttuja. Kirjan ensimmäinen essee "Heikkous" alkaa dramaattisesti leikkaussalista, jossa Donnerin isä makaa operoitavana. Se on kokoelman esseistä oikeastaan ainoa, jossa Donnerin isä on keskiössä, mutta ei minään mahtavana hahmona, vaan muistuttamassa poikaansa siitä, että ihmiset ovat heikkoja ja kuolevaisia.

Kokoelma alkaa väkevästi ja kiinnostavasti, mutta sitten tekstit alkavat toistaa paljon itseään ja aiheita käsitellään pitkälti saman kaavan mukaisesti esseestä toiseen. On toki hienoa, miten avoimesti Donner kertoo itsestään ja tunteistaan. Hän ei suostu asettumaan siihen normaalina pidettyyn maskuliinisen miehen rooliin, vaan antaa itselleen luvan olla heikko, epävarma, yksinäinen, katkera ja tietämätön. Hän korostaa usein olevansa etuoikeutettu valkoinen heteromies, joka on vielä vähän hukassa elämänsä suhteen. Hänen ajatuksilleen on myös helppo nyökytellä, sillä ne ovat kovin tuttuja, sellaisia, joita on itsekin tullut mietittyä. Samastumista helpottaa ehkä se, että olemme Donnerin kanssa lähes samanikäisiä, kolmekymppisiä – ikä, jossa ei tunne itseään enää kovin nuoreksi, mutta ei vielä vanhaksikaan, ikä, jossa pitäisi jo olla jotain ja tietää, mitä haluaa elämältään.

Donnerin tekstit ovat osittain aika naiiveja, minkä hän myöntää itsekin kirjan esipuheessa. 27-vuotiaana ei yleensä ole tapana kirjoittaa omaelämäkerrallisia tekstejä, koska Donnerin mukaan niitä kirjoittaakseen pitäis olla kokenut ja viisas, eikä hän koe olevansa kumpaakaan. Silti hän halusi yrittää ja kirjoittaa, mitä hän on tähän mennessä kokenut ja tuntenut, mitä oppinut elämästä. Tekstien naiivius ei kuitenkaan johdu Donnerin iästä tai välttämättä elämänkokemuksen puutteestakaan, vaan ehkä hänen kokemattomuudestaan kirjoittamisen saralla. Ihminen on herkkä eläin on kuitenkin hänen esikoiskirjansa. Teksteissä ei ole syvyyttä, vaan ne ovat usein itsestäänselvyyksien toistelua ja paljon kaksoispisteitä. Esseessä tai parissa se ei vielä liiemmin häiritsisi, mutta kun oikeastaan kaikki esseet lopulta sortuvat samaan, on niiden lukeminen lopulta vähän rasittavaa. Kirjassa kiinnostavinta ovat Donnerin tekemät matkat ja niiden aikana koetut ja oivalletut asiat. Olisin toivonut, että esseissä olisi käsitelty enemmän juuri niitä tai niiden kaltaisia asioita, jolloin itsestäänselvien totuuksien toistelu olisi jäänyt vähemmälle.

Toivottavasti Donner kirjoittaa kuitenkin vielä lisää, sillä kaikesta huolimatta hänen oma äänensä kuuluu näiden esseiden läpi, ja se ääni on kiinnostava.

Helmet-lukuhaaste 2018: 42. Kirjan nimessä on adjektiivi

––

Rafael Donner: Ihminen on herkkä eläin – omaelämäkerrallinen essee
(Människan är ett känsligt djur – en självbiografisk essä, 2018)
Suom. Laura Jänisniemi
Teos & Förlaget 2018, 207 s.

13.2.2018

Camilla Grebe: Kun jää pettää alta


Kerrataanpa heti alkuun: en ole trillerien ylin ystävä. Siitä syystä en ole myöskään lukenut niitä kamalasti, viime vuonnakin muistaakseni vain yhden eli Paula Hawkinsin Into the Waterin, joka oli mielestäni aivan hirveä. Ja hirveällä tarkoitan siis hirveän huonoa. En varmaan ole koskaan suunnilleen rakastanut tai edes tykännyt tosi paljon jostain trilleristä. Gillian Flynnin Kiltti tyttö (engl. Gone Girl) oli ihan okei, mutta ei sen enempää. Onkohan vika minussa vai olenko vain valikoinut huonoja trillereitä? Tykkään silti välillä tuulettaa päätäni ja lukea jotain kevyempää, ja silloin valitsen usein jonkin trillerin tai jännärin, vaikka tiedän jo etukäteen, että en taaskaan tule pitämään siitä. Jaksan näemmä pitää toivoa yllä.

Aloitin ruotsalaisen Camilla Greben viime vuonna suomeksi julkaistun Kun jää pettää alta -trillerin lukemisen jo viime kesänä saadessani siitä pyytämättä oikolukemattoman ennakkokappaleen kustantajalta. Kun alku ei imaissut mukaansa, jäi kirja odottelemaan toisia aikoja. Nyt alkuvuodesta kaipasin töihin luettavaksi jotain helppoa ja viihdyttävää, joten nappasin Greben kirjan uudelleen mukaani. Valitettavasti Kun jää pettää alta ei sekään onnistunut vakuuttamaan minua etukannen "vuoden petollisin trilleri" -kehusta huolimatta.

Kun jää pettää alta kertoo parikymppisestä Emmasta, joka työskentelee tukholmalaisessa vaateliikkeessä ja on palavasti rakastunut vaateliikeketjun toimitusjohtajaan Jesperiin. Suhde täytyy kuitenkin pitää salassa. Mutta sitten Jesperin kodista löytyy raa'asti murhattu nainen ja Jesper itse on kadonnut. Jesperistä tulee rikoksen pääepäilty. Murhaa ryhtyy tutkimaan rikospoliisi Peter Lindgren yhdessä profiloija Hanne Lagerlind-Schönin kanssa. He huomaavat pian, että tapauksessa on yhtäläisyyksiä erään aiemmin tapahtuneen murhan kanssa. Rikoksen ratkomisen lisäksi kirjassa on kyse rakkaudesta ja siitä, mitä rakkaus tekee meille ja mitä se saa meidät tekemään.

Greben trillerin suurin ongelma on sen runsaus. Päähenkilöitä on liikaa, tapahtumia on liikaa, traumoja on liikaa. Tai ehkä päähenkilöitä ei ole liikaa (kolme), mutta tuntuu kuin kirjailija ei olisi osannut päättää kenestä heistä kertoisi eniten, joten hän päättää syventyä heihin kaikkiin yhtä paljon. Se ei minusta toiminut, en jaksanut kiinnostua heistä kaikista niin paljon, sillä en pitänyt heitä muutenkaan kovin kiinnostavina, vaan aika stereotyyppisinä hahmoina. Lisäksi kaikki kolme kantavat tietysti jotain raskasta sisällään, raskasta menneisyyttä tai jotain muuta, joita piti sitten ruotia sivukaupalla. Tiivistäminen olisi voinut jäntevöittää tarinaa.

Toinen yleensä takuuvarma trillerin tappaja on loppuratkaisun ennalta-arvattavuus. Greben kirjassa se paljastetaan lukijalle hyvissä ajoin ennen loppua (yli sata sivua ennen ja aikaisemminkin se on helppo arvata), minkä vuoksi teki mieli lopettaa kirjan lukeminen jo siihen, sillä viimeiset sata sivua ovat lähinnä vain sen kuvailua, miten murha lopulta tapahtui. Loppuratkaisu ei ollut myöskään mitenkään yllättävä, jota yleensä odottaa hyvältä trilleriltä. Lopun ei tarvitsisi olla edes mikään erikoinen tai muuta vastaavaa, mutta tarinan ehdottomasti lukijaa eksyttävä.

Kirja täytti kuitenkin siinä mielessä tehtävänsä, että se viihdytti minua töissä lounastauoilla, vaikkei välttämättä ihan sillä tavalla kuin oli tarkoitus.

Mikä on sinun suosikkitrillerisi tai -jännärisi?


Helmet-lukuhaaste 2018: 6. Kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa

––

Camilla Grebe: Kun jää pettää alta
(Älskaren från huvudkontoret, 2015)
Suom. Sari Kumpulainen
Gummerus 2017, 506 s.

9.2.2018

Henry Oinas-Kukkonen: Finalaska – Unelma suomalaisesta osavaltiosta


Viime vuonna alkanut tietokirjahuumani jatkuu. Se ei ole vielä välittynyt kovin näkyvästi tänne blogin puolelle, sillä tämä on vasta kolmas tietokirjaan liittyvä kirjoitus tälle vuodelle. Aiemmin tänä vuonna olen kirjoittanut Elisabeth Åsbrinkin teoksesta 1947 – Mistä historiamme alkaa? ja Maija Salmen ja Meeri Koutaniemen tekstiä ja valokuvaa yhdistelevästä teoksesta Ilopangon vankilan naiset. Pidin molemmista ihan älyttömän paljon. Kirjapinoissani on kuitenkin odottamassa useita kiinnostavia tietokirjoja ja kirjastosta on tulossa niitä lisää, joten kevät ja toivottavasti koko vuosi täällä blogissani tulee sisältämään paljon tietokirjoihin liittyviä postauksia. En kuitenkaan ole hylkäämässä fiktiota: suurin osa lukemastani tulee edelleen olemaan kaunokirjallisuutta.

Henry Oinas-Kukkonen on minulle tuttu henkilö. Olen osallistunut hänen kursseilleen ja istunut hänen luennoillaan. Hän on siis historioitsija ja yliopistonlehtori Oulun yliopistossa, oppiaineessa, jota olen opiskellut ja josta viime vuonna valmistuin. Vaikka onkin hienoa, että juuri hän on tehnyt tämän tutkimuksen ja kirjoittanut tämän kirjan, kiinnostuin siitä pääasiassa aiheen ja Ylellä 28.12.2017 esitetyn kirjaan pohjautuvan kuvitteellisen dokumentin Operaatio Alaskan takia. Dokumentti on edelleen katsottavissa Yle Areenassa.

Toisin kuin dokumentti, Finalaska – Unelma suomalaisesta osavaltiosta ei ole mielikuvituksen tuotetta vaan sen tarina on tosi. Toisen maailmansodan aikaan Yhdysvalloissa levisi huoli pienen Suomen pärjäämisestä jättimäistä Neuvostoliittoa vastaan vuonna 1940. Yhdysvallat ei vielä tuolloin ollut liittynyt mukaan sotaan eikä se juurikaan tarjonnut apua sotiville Euroopan maille. Yhdysvalloissa pelättiin, että Neuvostoliiton hyökkäys Suomeen ja lähes varma voitto johtaisi kansanmurhaan. Miten suomalaisia voitaisiin auttaa?

Alkuvuodesta 1940 nuoret kohta yliopistosta valmistumassa olevat älyköt Robert Black ja Leonard Sutton keksivät, että suomalaiset pitäisi evakuoida maan rajojen ulkopuolelle. He laativat suunnitelman, jonka mukaan suomalaisia voisi kuljettaa Pohjois-Norjan satamien kautta laivoilla Yhdysvaltoihin. Suomalaisten luonteenlaadulle ja työmoraalille sopivimman asuinpaikan tarjoaisi Alaska. Sehän olisi ilmastoltaankin lähellä Suomea, suomalaisia ei haittaisi talvi ja kylmyys! Black ja Sutton esittivät suunnitelmansa Yhdysvaltain entisen presidentin Herbert Hooverin johtamalle Finnish Relief Fund -järjestölle, joka auttoi suomalaisia siviilejä sodan aikana. Talvisota ehti kuitenkin loppua ennen kuin suunnitelmaa alettiin viedä eteenpäin. Erityistä pakolaisongelmaa ei myöskään syntynyt, sillä Suomi päätti asuttaa Karjalan evakot eri puolille maata.

Blackin ja Suttonin suunnitelma ei jäänyt ainoaksi, vaan muutkin amerikkalaiset aina poliitikoista tavallisiin kansalaisiin tekivät vastaavia ehdotuksia suoraan päättäville tahoille ja kirjoittivat niistä sanomalehtiin. Suunnitelmien esittäminen ei myöskään rajoittunut pelkkään talvisodan aikaan, vaan ne nousivat uudelleen esiin, kun Suomi joutui jatkosotaan Neuvostoliiton kanssa. Silloin suunniteltiin peräti koko Suomen väestön evakuoimista Alaskaan, josta tulisi silloin Finalaska. Myöhempien sotatapahtumien vuoksi suunnitelmat jouduttiin kuitenkin hautaamaan ja ne salattiin, ettei Neuvostoliitto saisi tietää niistä, sillä muuten sen vaatimukset Suomelle voisivat olla kovemmat. Lisäksi asiasta olisi täytynyt laatia laki, mutta aloitetta ei voitu laatia pelkästään suomalaisten evakuointia varten. Se tyssäsi kongressissa lähinnä isolationismiin ja ulkomaalaisvastaisuuteen. Alaskasta ei haluttu täyttää köyhillä pakolaisilla ja tehdä siitä "kaatopaikkaa". Lopulta suunnitelmat hautautuivat arkistojen uumeniin, kunnes Oinas-Kukkonen niin sanotusti löysi ne uudelleen 2000-luvun alkupuolella.

Finalaska herättää paljon kysymyksiä. Miksi juuri suomalaiset? Miksi Alaskaan? Oinas-Kukkosen mukaan syynä olivat väestölliset, sosiaaliset, taloudelliset ja sotilaalliset syyt. 1930- ja 1940-luvuilla Alaska oli väkiluvultaan pieni territorio. Yhdysvallat halusi tehdä siitä osavaltion kasvattamalla väestön määrää. Samalla alueen talous monipuolistuisi. Suomalaisista saataisiin Alaskaan riuskaa ja ahkeraa työvoimaa. Alkuun ja/tai pääasiassa Alaskaan olisi haluttu siirtää juutalaisia, mutta ajatus törmäsi amerikkalaisten antisemitismiin. Suomalaiset nähtiin hyvänä vaihtoehtona: heillä oli valmiiksi hyvä maine ja heitä pidettiin sopeutuvaisina. Yksi tärkeimpiä syitä oli se, että sota Neuvostoliittoa vastaan osoitti, että suomalaiset olivat sisukkaita ja hyviä taistelemaan. He olisivat Alaskassa sijaitessaan erinomainen panssari Yhdysvaltain vihollisia Neuvostoliittoa ja Japania vastaan. Kuten Oinas-Kukkonen kirjoittaa, "'Maailmanhistorian suurimpaan humanitaariseen hankkeeseen' sisältyi autettavien hyödyntäminen auttajan omiin kolonialistisiin tarkoituksiin."

Suomalaisten asuttaminen Alaskaan ei ollut mikään vitsi, vaan oikea, vakavasti otettu suunnitelma. Mitä luultavimmin se kantautui myös Suomen silloisen valtiojohdon tietoisuuteen, mutta ilmeisesti täällä sen eteen ei haluttu tehdä mitään, vaan päätettiin katsoa rauhassa, mikä oli ensin talvisodan ja sitten jatkosodan lopputulos. Vuonna 1944 asiasta uutisoitiin ja pakinoitiin joissakin sanomalehdissä, mutta melko huomaamattomasti. Suomi haluttiin jälleenrakentaa, kun Neuvostoliitto ei vallannutkaan maata. Mutta entä jos Suomesta olisikin tullut osa Neuvostoliittoa ja Yhdysvallat ollut maahanmuuttajia kohtaan suopeampi? Olisimme nyt alaskalaisia? Mahdollisesti.

Finalaska on erittäin perusteellinen tutkimus ja teos lukuisine lähdeviitteineen. Siinä käydään yksityiskohtaisesti läpi ideoita ja eri vaiheissa tehtyjä suunnitelmia siirtää suomalaiset Alaskaan sekä esitellään syyt suunnitelmien takana ja minkälaiset ihmiset niitä tekivät. Lisäksi se valottaa hieman Yhdysvaltain monimutkaiselta tuntuvaa poliittista järjestelmää ja kertoo, millainen ilmapiiri maassa vallitsi sodan aikana. Kirja on niin perusteellinen, että toisinaan yksityiskohtaisuus alkoi jopa puuduttaa ja väsyttää. Ihan yhdeltä istumalta kirjaa ei tullutkaan luettua, vaan etenin sen kanssa suunnilleen luku kerrallaan.

Finalaska on vakuuttavaa, perinpohjaista ja kriittistä tutkimusta, johon olen Oulun yliopiston historian oppiaineessa saanutkin tottua. Jostain syystä jo kirjan sisällysluettelo tuo oppiaineen ja opiskeluvuodet mieleeni, lukujen otsikointi on ehkä samantyylistä kuin esimerkiksi opiskelijoiden graduissa tottui näkemään. Kirjan lopussa on vielä hyvin kattava lähdeluettelo ja asiasanahakemisto. Tällaista historiantutkimusta on perinpohjaisuutensa vuoksi raskasta, mutta myös ilo lukea.

Helmet-lukuhaaste 2018: 26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt

––

Henry Oinas-Kukkonen: Finalaska – Unelma suomalaisesta osavaltiosta
Vastapaino 2017, 287 s.

4.2.2018

Maija Salmi & Meeri Koutaniemi: Ilopangon vankilan naiset


El Salvador on maailman väkivaltaisimpia maita: vuonna 2016 maassa tehtiin yhteensä yli 5000 murhaa, neljätoista per päivä. Vaikka verinen sisällissota loppui jo vuonna 1992, väkivaltakierre maassa ei ole katkennut. Yksi syy väkivaltaan on jengit. Jengiläisiä arvioidaan olevan maassa jopa 60 000, joka on huomattava määrä väkiluvultaan vain hieman Suomea suuremmassa maassa. El Salvador on myös hyvin köyhä maa, missä harva tulee toimeen pienellä palkallaan. Jengiläisillä on mahdollisuus hieman parempaan elintasoon, joten jengiin liittyminen houkuttaa usein juuri taloudellisista syistä. Moni salvadorilainen haaveilee muuttavansa pois kotimaastaan, miljoonat ovat siinä myös onnistuneet.

Yksi köyhyyttä ja väkivaltaa ruokkiva tekijä on koulutuksen puute. Etenkin naisten koulutustaso on matala: vain kolmella prosentilla on peruskoulun jälkeisiä opintoja ja suuri osa ei ole suorittanut edes peruskoulua loppuun. Uskonnollisessa ja patriarkaalisessa yhteiskunnassa naisen paikka on kotona. Katolisen uskonnon takia abortti on kielletty kaikissa olosuhteissa. Abortista rangaistaan vankeudella ja jopa keskenmenosta voi saada tuomion, jos se katsotaan tahallaan aiheutetuksi. Lapsensa menettänyt äiti voi joutua syytteeseen harkitusta murhasta ja tuomio voi olla jopa 50 vuotta vankeutta.

Maan oikeuslaitos on korruptoitunut ja rikostutkinta usein puutteellista. Rikoksista saadut tuomiot ovat täysin mielivaltaisia ja vapauden voi ostaa rahalla. Köyhässä maassa suurimmalla osalla ei kuitenkaan ole sellaiseen mahdollisuutta. Moni istuu vankilassa täysin syyttömänä, sijaiskärsijänä tilastojen kaunistamiseksi. Maa on tunnettu pahamaineisista, täyteen ahdetuista vankiloistaan, joissa ihmisoikeuksia ei juuri tunneta. Ilopangon naisvankila on yksi niistä.

Viikkoja kestäneen väsytystaistelun ja paperisodan jälkeen Espanjaan ja Latinalaiseen Amerikkaan erikoistunut toimittaja ja tietokirjailija Maija Salmi ja palkittu valokuvaaja, toimittaja ja dokumentaristi Meeri Koutaniemi saivat El Salvadorin rikosseuraamuslaitokselta luvan vierailla Ilopangon vankilassa. Syntyi kirja Ilopangon vankilan naiset. Se kertoo salvadorilaisen naisten vankilan ja siellä olevien vankien tarinoiden lisäksi laajemminkin El Salvadorin vankeinhoidosta, rikollisuudesta, naisten asemasta ja maasta yleensä. Ilopangossa olevien naisten lisäksi Salmi ja Koutaniemi tapasivat entisen vankien yhdistyksen AEIPESin avustuksella vankilassa aiemmin olleita naisia. Teos jakautuukin kahteen osaan: vankilasta jo vapautuneiden naisten kertomuksiin ja Ilopangon muurien sisällä olevien naisten tarinoihin.


Olot Ilopangossa ovat hirveät. Tällä hetkellä lähes 2000 naista kärsii rangaistustaan 200 vangille suunnitellussa Ilopangossa hyvin epäinhimillisissä oloissa. Sellit ovat täynnä, suurin osa vangeista nukkuu lattialla, ruoka on kehnoa, jopa pilaantunutta. Olot muuttuvat hieman siedettävämmiksi, jos saa vankilassa vierailevilta sukulaisiltaan ruokaa ja hygieniatarvikkeita. Joidenkin luona ei kuitenkaan vieraile kukaan. Vankilatuomio on häpeä, jonka stigmaa on kannettava vapauduttuaankin. Mahdollisuudet päästä takaisin yhteiskunnan jäseneksi tuomion jälkeen ovat heikot, joten monet syyllistyvät rikoksiin jatkossakin. Vankilassa on kuitenkin mahdollisuus kouluttautua, jota kaikki Salmen ja Koutaniemen jututtamat naiset ovat hyödyntäneet. Opiskelu on heille kuin terapiaa: se nostaa itseluottamusta ja antaa onnistumisen elämyksiä.

Vankilatuomion saaneita salvadorilaisia naisia yhdistää usein huonot olot, köyhyys ja kouluttamattomuus. Tyypillinen vankilaan joutuva nainen on joko rakastunut jengiläiseen tai päätynyt jengin jäseneksi. Hän on usein tehnyt miehen tai jengin painostuksesta rikoksen, jonka seurauksia hän ei ole ymmärtänyt. Suurin osa naisvangeista on tuomittu kiristyksestä, väkivaltarikokset ovat useimmiten miesten tekemiä. Järkyttävän usein vankilaan joutunut nainen ei ole tehnyt mitään laitonta. Hän on vain ollut väärässä paikassa väärään aikaan ja joutunut syytteeseen jonkun toisen sijasta.

Aina on tietysti poikkeuksia. Salmi ja Koutaniemi tapasivat Ilopangon vankilassa 34-vuotiaan Adrianan, joka on saanut neljän vuoden vankeustuomion seksuaalisesta häirinnästä. Adriana kertoo olevansa poliittinen vanki. Työskennellessään asianajajana hän seurusteli vaikutusvaltaisen, poliittisessa puolueessa työskennelleen miehen kanssa. Mies väitti, että Adriana ahdisteli häntä ja maksoi tuomarille, että tämä tuomittaisiin. Adrianan tarina kuulosti uskomattomalta, joten Salmi etsi myöhemmin lisätietoja tapaukseen liittyen. Lopputulos oli se, ettei Salmi enää tiennyt mitä uskoa. Adrianan rikos, oli se sitten totta tai ei, on kuitenkin poikkeuksellinen.

Järkyttävin poikkeus ovat naiset, jotka on tuomittu vankeuteen abortin tai jopa keskenmenon takia. Maan ankaran aborttilainsäädännön vuoksi lääkäri tutkii jokaisen lapsensa menettäneen äidin selvittääkseen, onko keskenmeno tahallaan aiheutettu. Lääkärillä on siis valta päättää, joutuuko nainen vankilaan vai ei. Jos lääkäri katsoo, että keskenmeno on tahallaan aiheutettu, seurauksena on yleensä kymmenien vuosien vankilatuomio. Salmi ja Koutaniemi tapasivat Ilopangossa 33-vuotiaan Teodoran, joka synnytti kuolleen lapsen ollessaan yhdeksännellä kuulla raskaana. Hän sai 30 vuoden tuomion harkitusta murhasta. Teodora on istunut tuomiostaan kymmenen vuotta, mutta ei pysty vieläkään kertomaan tarinaansa kuivin silmin.

Ilopangon vankilassa on myös lapsia. Vielä vuonna 2015 heitä asui siellä äitiensä kanssa samoissa olosuhteissa yli sata, mutta nykyään vähemmän, sillä suurin osa lapsista ja raskaana olevista naisista siirrettiin muutama vuosi sitten Ilopangosta toiseen vankilaan. Siirron tarkoituksena oli parantaa lasten ja äitien elinoloja, koska Ilopangon hygieniaolosuhteet olivat riittämättömät. Lapset saavat asua äitiensä kanssa vankilassa viisivuotiaiksi asti, mutta sen jälkeen heidät sijoitetaan sukulaisten luokse tai lastenkotiin. Äidit eivät välttämättä näe lapsiaan enää koskaan. Vankila on karu kasvuympäristö.


Ilopangon vankilan naiset on vaikuttava kirja. Se on kirjoitettu hyvin selkeästi ja yleistajuisesti mitään kuitenkaan silottelematta. Se on dokumentaarinen teos, jossa ääneen pääsevät ennen kaikkea entiset ja nykyiset vangit. Vaikka aihe on järkyttävä, kirjaa on helppo lukea. Teksti ei kommentoi tai ota kantaa esimerkiksi naisten syyttömyyteen tai syyllisyyteen, mutta välittää silti tunteita, niin vankien kuin kirjan tekijöidenkin. Naisten tarinoita ei voi kuunnella tai lukea tuntematta mitään. Etenkin tarinat aborttien ja keskenmenojen takia vankilaan joutuneista ja täysin yksin vankilatuomion vuoksi jääneistä naisista järkyttävät, suorastaan itkettävät. Miten eriarvoisessa asemassa olemmekaan paitsi eri puolilla maailmaa myös saman maan rajojen sisäpuolella. Jos väkivallan ja köyhyyden kierteen voisi jotenkin vain pysäyttää.

Koutaniemen ottamat valokuvat havainnollistavat hyvin tekstiä, mutta kertovat myös omia minitarinoitaan. Kuviin vaikuttavalla tavalla tallentuneet ihmisten ilmeet ja eleet kertovat paljon. Tuntuu hölmöltä valittaa mistään, mutta kuvatekstit ovat hirveän pienellä ja ohuella fontilla. Muuten kirja on visuaalisesti erittäin hieno. Koutaniemi on ottanut myös viime vuonna lukemani ja myös yhtä kiinnostavan Fintiaanien mailla -teoksen valokuvat.

Ilopangon vankilan naiset oli Kahden naisen lukupiirimme tammikuun kirja. Valinta oli minun puhtaasti itsekkäistä syistä: olen täysin hurahtanut tietokirjallisuuteen. Seuraavaksi haluan lukea Maija Salmen aiemman teoksen Paholaisen juna – Matkalla kohti amerikkalaista unelmaa, joka kertoo Väli-Amerikan siirtolaisten pyrkimyksistä päästä laittomasti rajan yli Yhdysvaltojen puolelle. Suosituksia muista tämän tyyppisistä tietokirjoista otetaan myös vastaan!

Muissa blogeissa: Eniten minua kiinnostaa tie

Helmet-lukuhaaste 2018: 17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa

––

Maija Salmi & Meeri Koutaniemi: Ilopangon vankilan naiset
Like 2017, 161 s.

31.1.2018

Maiju Voutilainen: Itke minulle taivas


"tähtisumuna minä synnyin, avasin häkeltyneenä silmäni ja itkin. minä olin ihme ja ihmeellinen, ihmeissäni lumesta ja radion nappuloista. kiljuin kun olisi pitänyt olla hiljaa ja hymyilin silmille, joita en enää koskaan kohtaisi."

Youtubesta tutun vloggaajan Maiju "Mansikkka" Voutilaisen esikoisrunoteos Itke minulle taivas meinasi valikoitua Kahden naisen lukupiirimme joulukuun kirjaksi. Koska emme saaneet sitä ajoissa käsiimme, luimme sen sijaan Katri Rauanjoen romaanin Jonain keväänä herään. Uteliaisuuteni Voutilaisen runoteosta kohtaan kuitenkin säilyi ja päätin lukea sen. Runoja tulee muutenkin luettua niin vähän.

Suoraan sanottuna Itke minulle taivas ei ollut ihan minun juttuni. Toki jo aavistinkin sen teoksen kuvauksen perusteella, mutta halusin silti kokeilla. Olen mielestäni liian vanha ja liian erilaisessa elämäntilanteessa samastuakseni kamalasti kokoelman runoihin ja niiden välittämiin kokemuksiin. Samoin minulle kävi myös Rupi Kaurin Milk and Honeyn kanssa, jota tämä Voutilaisen teos suuresti muistuttaa. Parhaiten kokoelma uponnee Voutilaisen itsensä ikäisiin parikymppisiin ja sitä nuorempiin aina yläkouluikäisiin asti.

"itke minulle taivas
tahdon kylpeä sinussa
kun valo valtaa kaiken

itke minulle taivas
jotta voin sukeltaa
seinien kaatuessa"

Itke minulle taivas -kokoelman runot ja mietteet kuvaavat kirjoittajansa pimeimpiä hetkiä. Niissä näkyvät ahdistus, yksinäisyys ja omaa ruumista kohtaan koettu vastenmielisyys, mutta myös lohtu ja toivo paremmasta. Kokoelman alkupuolella on muutama minuakin miellyttävä runo, kuten esimerkiksi alun sitaattiin valittu tähtisumu, mutta suurin osa ei tuo minulle mitään uutta tai oivaltavaa tai en kokenut niissä kuvattuja ajatuksia tai tunteita oikein tutuiksi tässä elämäntilanteessa. Teini-ikäinen minä olisi ehkä pitänyt usein varsin ehdottomia ja äärimmäisiä tunteita kuvaavista runoista enemmän, sillä elämä oli silloin aika ehdotonta ja äärimmäisten tunteiden värittämää.

Runojen ohessa oleva nätti kuvitus on Hilla Semerin käsialaa.


Helmet-lukuhaaste 2018: 2. Kotimainen runokirja

––

Maiju Voutilainen: Itke minulle taivas
Otava 2017, 63 s.